|
Daksu
Dec 15, 2017 1:21:28 GMT
Post by Prince Lyonell on Dec 15, 2017 1:21:28 GMT
Dαɾƙ Sσυʅʂ"Daksu"
|
|
|
Daksu
May 27, 2018 18:16:27 GMT
Post by Lady Nanook on May 27, 2018 18:16:27 GMT
Päiväkirjamerkintä, 1398 sanaa, kirjoittanut Lady NanookKoko poppoo uimassa Auringossa kiiltelevä karva, lintujen rauhoittava laulu ja perhoset jotka lensivät muodostaen taivaalle kauniita kuvioita. Suljin hitaasti silmäni ja kuuntelin mustan paholaisen syömistä. Vaaleahiuksinen nainen istui ison puun varjossa ja tarkkaili oman mustan ratsunsa syömistä. Hetki oli satumainen; ei ollut kiire minnekään ja saattoi vain olla rauhassa.
“Se on rauhallinen.” Karma nyökkäsi kohti hevosta kuulostamatta kuitenkaan kovinkaan yllättyneeltä. Käänsin pääni kohti naista toinen kulma koholla. Kosketin Daksun lämmintä karvaa myhäillen.
“Niin on, kerrankin.” Naurahdin painaen huuleni hevosen kaulalle. Olin laittanut tällä kertaa hiukseni letille kuumuuden maksimoimiseksi. Heiluttelin paljaita jalkojani ilmassa katse Karmassa ja Mortessa.
“Ehkä se vihdoin alkaa pitämään sinusta?’’ Karma kysyi vilkaisten mustaa hevosta. Se ei ollut huono idea; ehkä vihdoin yhteistyömme alkaisi sujua. Se olisi aivan uskomattoman ihanaa. Olin saanut niin monesti tapella hevosen kanssa ja kokea pettymyksiä, että jos vihdoin alkaisi sujumaan niin olisin todella iloinen.
‘’Otetaan muut mukaan uimaan, sinnehän olemme menossa?’’ Karma kysyi yhtäkkiä ja nousi maasta kuin odottaen myöntävää vastausta, jonka saikin pian. Käännyin istumaan Daksun selkään ja maiskutin hevoselle joka lähti astelemaan Karman vierellä. Puristin riimunnarua käsissäni hevosen kulkiessa eteenpäin rauhallisesti. Pysäytin hevosen pelkällä painolla Karman kavutessa Morten selkään käyttäen apuna kiveä. Hetken nainen räpelsi riimunnarun kanssa, jotta sai sen riimuun kiinni. Talli näkyi melko kaukana ja vihreää ruohoa oli silmänkantamattomiin.
‘’Laukataanko?’’ Kysyin naiselta joka vilkaisi minua hymyillen samalla nyökäten. Se oli selvä kilpailun aloitus ja pian kaksi isoa mustaa oria laukkasi eteenpäin ruohomeressä. Kumarruin lähemmäs mustan paholaisen harjaa joka vastasi nopeuttamalla tahtiaan, mutta Karmalla ja Mortella ei ollut aikomustakaan jäädä häviölle ja pian hevoset laukkasivat vieretysten kuin laukkahevoset konsanaan. Vilkaisin Karmaa sivusilmällä ja tajusin, että nainen jättäisi meidät kohta jälkeen jos en saisi friisiläisen vauhtia. Tartuin ratsun harjaan tukevammin ja pelkillä voimilla kurottauduin ilmaan. Tunsin miten hevonen lisäsi vauhtia ja pidensi askeliaan. Jätimme Karman taaksemme yllättävän nopeasti, kun Daksu tajusi, että nyt kilpailtiin eikä hän todellakaan aikonut hävitä. Vasta kun pääsimme niin lähelle tallipihaa, että oli lähes pakko hidastaa niin istuin takaisin hevosen selälle.
‘’Noniin.. Rauhoitu..’’ Puhelin hevoselle ja käänsin katsomaan taaksepäin huomaten Karman olevan takanamme. Virnistin naiselle kuin voittaja - joka olin - samalla taputtaen Daksua. Ratsastimme Karman kanssa tallipihalle joka vilisi väkeä. Nousin ensin polvilleni Daksun selälle, jonka jälkeen kampesin itseni seisomaan.
‘’Ketkä lähtevät uimaan?’’ En niinkään huutanut; ilmoitin kantavalla äänellä. Jostain pilkisti violetti pää joka näytti suorastaan iloiselta ilmoituksesta. Myös muita innokkaita ilmaantui paikalle, kuten kolme oppipoikaa jotka olivat hyvinkin innokkaita tulemaan mukaan ja nopeasti kirmasivatkin ympäri tallipihaa hakemassa hevosiaan. Istuin takaisin Daksun selkään ja tarkkailin Roxanaa joka asteli lähemmäs lähes hyppien.
‘’Täällä on niin kuuma, että tuo oli koko päivän parhain ehdotus.’’ Roxy naurahti ja osoitin sitten Karmaa kuin kertoen, että se oli toisen vaaleatukkaisen naisen idea, ‘’Käyn hakemassa loputkin väestä, saavat luvan tulla mukaan.’’ Nainen virnisti hypähdellen hetken päkiöillään ennen kuin kääntyi ja katosi viileään talliin.
Aikaa kului, koska jokaisen oli hoidettava oma hevosensa ja pian tallipihalla seisoi kymmenen ratsastajaa minun ja Karman lisäksi. Minua nauratti Lyonellin varustus niin paljon, että jouduin piiloutumaan Daksun harjaan. Oli huvittavaa mennä rannalle, kun mies oli kypärä päässä - olikohan hänellä kuuma? Arthurilla oli kiivas keskustelu meneillä Lorcanin kanssa, mutta mies ehti silti nyökätä minulle tervehdykseksi ja jopa hymyillä. Pian lähdimme kulkemaan kohti rantaa. Joukkomme oli varmasti outo ulkopuolisen silmillä katsottuna; liian äänekäs ja aivan liian suuret hevoset. Daksu kulki pää ylhäällä ylväänä ja kauniina kuten aina. Lähdimme ravaamaan hiekkatiellä tietynlaisessa parijonossa tai se oli ainakin jonon ideana. Roxy johti meitä kärjessä yksin ja parijono seurasi perässä. Daksu halusi selvästi näyttää olevansa jonon arvoinen ja kulki kauniisti kaula kaarella askeleet suurina sekä hyvin näyttävinä. Pääsimme metsänsiimekseen viileyteen.
Yhtäkkiä Feliciana säikähti jotain mörköjä ja ennen kuin edes tajusin, niin Daksu oli päättänyt, että nyt riitti. Hevonen käännähti ympäri häntä huiskien ja hypähtäen ensin eteenpäin Mortea kohti joka seisoi suorastaan tyynenrauhallisesti aloillaan. Sitten musta paholainen lähti peruuttamaan nopein askelin ja ennen kuin tajusin, niin seisoimme polviin asti likaisessa vedessä - ojassa. Daksu kyhjötti aloillaan kuin uitettu koira ja tiesin jo ennen kuin annoin pohkeita, että kohta hevonen lähtisi alta pois. Korjasin asentoa ja yritin valmistautua tulevaan. Pieni pohkeiden puristus ja hevonen hyppäsi sellaisen capriolen, että siinä ei pysyisi edes parhain kouluratsastaja. Löysin itseni nopeasti ojasta sylkemässä vettä suustani.
‘’Helvetin idiootti!’’ Manasin hevosen mielessäni alimpaan helvettiin samalla kun kapusin itseni ylös ojasta kipua tuovien havunneulasten päälle. Daksu seisoi vähän matkan päässä ja katsoi minua kohti suorastaan uteliaasti - mitä minä siellä tein? Karma virnisti minulle suorastaan huvittuneena ja sai vastauksen murhaavan mulkaisun, mutta kauaa en pystynyt mököttämään nimittäin naurahdus karkasi huuliltani samalla kun kapusin takaisin Daksun selkään.
‘’Quinn, tämä tässä on Daksu ja Daksu on kusipää. Tervetuloa minun ja kusipään elämään.’’ Kumarsin uudelle tytölle virne huulilla. Quinn naurahti suorastaan iloiseen sävyyn, vaikka yritti samalla pitää Fonden rauhallisena. Matka jatkui rauhalliseen tahtiin, kunnes tuli leveä laukkasuora. Tuntui kuin hevoset olisivat äkisti saanut virtaa jostain hullun lailla.
‘’Hyvä on; aluksi lähtee Karma, Nano, Arthur ja Lorcan.’’ Roxy selitti ja sillä aikaa kun nainen laukkasi kimolla suomenhevosella laukkasuoran päätyyn niin me asetuimme rinnakkain. Vilkaisin Lorcania joka istui tyynenrauhallisesti Sindragosan selässä. Arthur vierelläni myhäili hiljaisesti minulle tuntematonta sävelmää samalla katsoen minua hymy huulillaan. Ekko näytti purevan kuolainta suorastaan raivokkaasti ja lähtisi varmasti kuin tykinkuulasta sitten kun olisi sen aika. Karma katsoi kimon suomenhevosen siluettia rauhallisesti, mutta silti valmiina lähtemään heti kuin Roxy antaisi lähtöluvan. Daksu steppaili ja yritti ottaa varaslähdön. Pian Roxana kohotti kätensä ylös joka tarkoitti sitä, että kohta sai lähteä. Naisen laskiessa käden niin neljä mustaa hevosta ampaisi matkaan. Arvaukseni oli oikea, koska Ekko otti johdon heti. Sindragosa pysyi hyvin Ekon perässä, kun taas Morte ja Daksu laukkasivat jälleen rinta rinnan. Kurottauduin hevosen harjaa vasten ja ratsastin eteenpäin hevosen kiihdyttäessä vauhtiaan. Pian Morte tajusi, että Daksu voitti jo kertaalleen ja nyt oli hänen vuoronsa; warlander syöksyi sellaiseen laukkaan, että Daksulla ei ollut enää mahdollisuutta ohittaa hevosta. Siitä huolimatta Morten herääminen oli liian myöhäistä, koska Arthur ja Ekko seisoi maalissa Lorcanin ja Sindragosan seurana. Daksu laukkasi eteenpäin edelleen yllättävän kovaa, vaikka kaikki kilpailuhenki oli kadonnut jo. Keskityin lähinnä mustan hevosen kiharaan harjaan meidän saapuessa maaliin.
‘’Sepä oli hidasta.’’ Arthur vittuili ilkikurinen virne huulillaan. Mulkaisin miestä ja näytin kieltä hänelle päästäen Daksun samalla syömään vihreää ruohoa. Käännyin naistensatulaan hevosen selässä jotta pystyin seuraamaan muiden kilpailua samalla keskustellen Arthurin kanssa. Fonde ja Lyobek paljastuivat yllättävän nopeiksi, eikä myöskään Helmi jättänyt ketään kylmäksi. Matka jatkui ja laukkasuorasta huolimatta hevoset eivät tuntuneet väsyneiltä. Pian metsä loppui ja eteen aukeni suorastaan kultainen hiekkameri, jonka takana avautui oikea meri. Vaarallinen ja tappava meri. Tunsin miten Daksu innostui allani, enkä edes yrittänyt enää pidätellä vaan päästin hevosen laukkaamaan hiekkarannalla kohti merta. Aurinko poltti selkääni, mutta samalla kuivatti märkiä vaatteitani. Viimeiset askeleet muuttuivat hevosella hyppimiseksi veden roiskuessa ympärillämme. Pian musta hevonen seisoi viileässä vedessä lähes kokonaan. Katsoin rannalle ja tajusin, että moni oli hevostensa kanssa vedessä. Oikeastaan jokainen. Zurina selitti kovaan ääneen jotakin Lyonellille Helkan selässä Lyobekin leikkiessä kahluu vedessä. Roxana seisoi neiti Hamun kanssa rannalla hevosen kokeillessa jalallaan vettä kuin hieno nainen konsanaan. Tuikku ui jo pitkällä Yrenin vähän ohjatessa suurta ratsuaan. Karma seisoi vähän matkan päässä suorastaan kyllästynyt ilme kasvoillaan Morten kulkiessa eteenpäin syvemmälle rauhalliseen tahtiin. Aleksandra ja Ida ravailivat rantavedessä kiivaasti keskustellen. Nova teki tuttavuutta Quinniin suorastaan kiireellä. Oli ihanaa nähdä kaikki tallilaiset iloisina keskustelemassa.
Daksu kyllästyi pian seisomiseen ja lähti kulkemaan syvemmälle veteen uimaan. Hevosen uidessa rauhalliseen tahtiin niin päätin kokeilla nousta hevosen selkään. Rauhallisesti nousin seisomaan hevosen uidessa ja pian levitin käteni molemmille puolille. Vilkaisin taakseni ja maiskutin hevoselle vähän lisää vauhtia. Tunsin miten Daksun lihakset tekivät työtä käskettyä. Vilkaisin taakseni vielä kerran ennen kuin hyppäsin taaksepäin niin kauaksi, että mustan hevosen jalat eivät vahingossakaan osuneet. Vesi tuntui hetken suorastaan jäätävältä, mutta pian siihen tottui. Nousin pintaan ja hain katseella Daksua joka oli lopettanut uimisen ja kävellyt niin lähelle Arthuria, että mies sai otteen hevosesta. Uin lähelle rantaa ennen kuin nousin ylös vedestä harmaa toppi vettä valuen. Arthur ratsasti Ekon lähelle minua tuoden samalla Daksun luokseni. Painoin huuleni hevosen turvalle mumisten söpöjä sanoja hevoselle joka roikotti päätään väsyneenä. Viimeisillä voimillani ponnistin itseni hevosen selkään ja käänsin Dark Soulsin kohti horisonttia. Ilta-aurinko näytti kauniilta. Suuri tähti sai ihmiset näyttämään niin pieniltä, että se oli jopa surullista. Vilkaisin Arthuria valkeiden hiusteni lomasta hymy huulillani. Tajusin olevani oikeasti onnellinen. Se oli harvinaista ja outoa, mutta jotain sellaista mistä en halunnut luopua.
‘’Pitäisikö lähteä kotiin päin? Hevoset pääsevät lepäämään.’’ Roxana totesi taputtaen käsiään saaden kaikkien huomion. Nova haukotteli silmät sirrillään Cobuksen kulkiessa eteenpäin rauhallisesti. Oli rentouttavaa kulkea sellaisessa hiljaisuudessa jossa kuului vain kavioiden kopse ja hengitys.
Väsymys oli käsinkosketeltavaa, mutta onnellisuus oli sitäkin lähempänä ja siihen saattoi tarttua.
|
|
|
Post by Lady Karma on Dec 13, 2018 19:32:15 GMT
Kuva liittyen tähän roolipeliin.Nanook päätti varastaa ruokaa linnan keittiöstä, joten kaksikolla on kiire karkuun. Karma ei pidä Nanon tempauksesta, mutta ei voi jättää ystäväänsä
|
|
|
Post by Prince Lyonell on Dec 24, 2018 11:30:02 GMT
Luukku 23. palkintokuva
|
|
|
Daksu
Dec 26, 2018 0:13:00 GMT
Post by Prince Lyonell on Dec 26, 2018 0:13:00 GMT
08.12.2018 Skills at Arms- valmennus, linnan turnajaisareena, valmentaja sir Lyonell
Tätä kaksikkoa ei ikinä pelota mikään. Sen sijaan muut saavat pelätä ratsua, meidän laukkaavaa ruttoa. Sama war-luokan rata täysissä haarniskoissa. Ratsukko aloitti radan heti raskaasti. Daksu lähti ylväällä ja kopisevalla laukalla kohti shock quintainia. Nanookilla ei ollut ongelmia pitää hevosta kasassa, mutta peitsen ottaminen kunnolla kainaloon teki osumasta huonon. Tästä voimakastahtoinen ratsu hermostui ja heitti muutaman pukin sen merkiksi. Ritarin alku pysyi hyvin kyydissä ja parin ärräpään jälkeen ohjasi ratsun takaisin kohti shock quintainia. Toinen osuma oli hyvä ja kilpi kierähti muutaman kerran ympäri. Rata jatkui vauhdikkaasti ja nainen ei ojentanut peistä aseenkantajalle vaan lähes heitti peitsen maahan. Ainakin ratsukko pärjää aikaluokissa ongelmitta, kun ei haita tyyliä. Hypyt etenivät vauhdilla ja hyppäämisen sijasta Daksu laukkasi korkeilla askeleilla esteiden ylitse. Nanook tahtoi itse tulla esteradan uudelleen, että ratsu malttaa hypätä huolella. Tai sitten silkasta riemusta. Ohjakset yhdessä kädessä ja peitsi napattiin helposti tynnyristä kohti renkaita. Renkaat kilisivät peitseen ja peitsi renkaineen tippui tynnyriin. Tulieste ei ratsukkoa pelottanut ja keihästäminen sujui ongelmitta ratsukon kanssa. Enemmin Daksu olisi käynyt palavan olennon päälle, mutta nainen sai pidettyä hevosen hyvin aloillaan. Saraseenilinjalla nainen osui hyvin miekan kanssa kohteisiin, mutta ratsun kanssa oli pidättelemistä. Daksu hyppi pystyyn ja sohi raivoisasti etujaloilla, kun ritarin päät heiluivat tuulen tahdissa. Ainakin tuli tavalla tai toisella kaadettua saraseenien päät alas. Selkeästi pärjäätte aikaluokissa, Prinssi pyöritti silmiään virneen kanssa.
“Otetaan uudestaan hieman rauhallisella tahdilla”, Prinssi sanoi Nanookille, joka ravasi muiden luokse. Nainen käänsi ratsun kohti radan alkua. Nanook noukki raskaan peitsen ja laukkasi kohti shock quintainia. Shock quintain vastustaa iskua ja kunnolla tärähti, että peitsi halkesi useampaan osaan. “Ei haittaa, jatkuu”, Lyonell huusi radan juurelta. Pirstoutunut peitsi jäi maahan ja Nanook ohjasi orin seuraavalle tehtävälle. Oli vuorossa esteet, jotka ylitettiin hieman dramaattisesti suurella ilmavaralla. Nanook hidasti ratsun tynnyrille noukkimaan uuden ehjän peitsen ja jatkoi sitten renkaille. Kaikki renkaat kolisivat peitsen varteen ja Nanook tyytyväisesti jätti renkaat maahan. Tulieste ei tuottanut ongelmaa, vaan Daksu laukkasi läheltä liekkejä ja osuma lohikäärmeeseen oli puhdas. Peitsi jäi siihen paikkaan ja hyvä ettei ratsun jouhet olleet tulessa. Enää oli saraseenilinja, joka sujui teknisesti oikein ja paljon maltillisemmin, kun Nanook piti ratsunsa enemmän kurissa. Sodassa hevonen olisi oikein mahtava, peloton ja uhkaava, mutta meidän muurien sisällä hiotaan ensin ritarin taidot huippuun.
|
|
|
Post by Lady Nanook on Jan 5, 2019 20:06:04 GMT
Päiväkirjamerkintä, 1969 sanaa, kirjoittanut Lady NanookKorppikuningatar Seisoin hiljaa linnan pihalla täysikuun valaistessa tyhjää mukulakivi pihaa. Mustan viitan huppu suojasi kylmältä viimalta ja sai suorastaan myrskyävän ilman hetkeksi laantumaan - siltä se näytti hupun suojista. Valkoiset hiukset hupun suojiin piilotettuina lähdin astelemaan määrätietoisesti kohti pihattorakennusta. Askeleeni olivat ylväitä ja katse kohotettuna seurasin miten taivaalla pilviharsot peittivät hiljalleen täysikuun pihan kadotessa pimeyteen. Pysähdyin pihattorakennuksen eteen ja avasin oven vilkaisten kuitenkin taakseni jotta tietäisin, että kukaan ei seurannut minua. Yllätysvieraita en kaipailisi yölliselle ratsastukselle. Pujahdin pienestä raosta sisälle rakennukseen ja suoraa tietä varusteiden luokse tartuin mustiin suitsiin. Hetken kiertelin sisätiloissa tullen siihen tulokseen, että paholainen olisi ulkona. Astuin kylmään viimaan ja tuijotin lumen peittämää tarhausta. Vilkaisin taivaalle huomatakseni muutaman korpin kaartelevan lähettyvillä rääkyen. Halusivat huomiota. Hymy kohosi kasvoilleni ja päästin huulieni välistä karkaamaan vihellyksen joka herätti myös muiden kuin ratsuni huomion. Nykäisin hupun kasvojeni suojaksi ja odotin hetkisen paino vaihtuen jalalta toiselle. ‘’Hei!’’ Joku huudahti ja sai minut kääntämään oitis katseeni äänen suuntaan. Tähän aikaan kukaan ei yleensä ollut tallilla vartijoiden lisäksi ja ääni ei kuulunut Karmalle joka olisi saattanut viettää yönsä Lyonellin luona. Kurtistin kulmiani ja tuijotin hetkisen lyhyttä naista kunnes lähdin kävelemään toista kohden Daksu vanavedessä. ‘’Mitä teet täällä tähän aikaan?’’ Kysyin naiselta hiljempaa samalla liuttaen ohjat ratsuni kaulalle ja pukien suitset Daksun päähän. Hevonen ei näyttänyt väsyneeltä, mitä olisi voinut odottaa. Lähinnä levottomalta ja pälyilikin vähän väliä taivaalle. ‘’Kuljin ohitse ja taisin luulla sinua varkaaksi…’’ Nainen sepitti ruskeita hiuksiaan haroen ja sai minut naurahtamaan. Kumarruin lähemmäs huppu edelleen silmien peitteenä. ‘’Olen varas, olen varastamassa itse Paholaista.’’ Hymisin hiljaa ilkikurinen virne huulille leviten. Korjasin ryhtini ja nojasin Daksuun joka nuuhkaisi huppuani nykäisten sen sitten alas hartioilleni, ‘’Ei kai, olen kyllä varas, mutta myös oppipoika. Nimeni on Nanook.’’ Esittelin itseni iloinen, hyvin Nanomainen hymy huulilla. ‘’Minä olen Vanamo…’’ Tyttö sopersi ja sai minulta vastaukseksi vain nyökkäyksen. Ehdotin oppipojalle tämän tulemista seurakseni maastoon. Nainen oli selvästi uusi täällä ja hän tuskin olisi saanut lähteä ilman ritarinsa lupaa tai vahtivaa silmää, mutta en antanut asian haitata. Pian ruskeahiuksinen nainen lähti hakemaan pihatosta ratsuaan ja seurasin toisen menoa Daksuun edelleen nojaten. ‘’Mitä luulet Daksu, seuraako tästä ongelmia?’’ Kysyin huvittuneena suoden paholaiselle nopean katseen. Hevonen hörähti vastaukseksi, mutta pian ratsun suusta karkasi hirnahdus ja hetkessä istuin lumihangessa hölmistyneenä. ‘’Minne matka?’’ Liiankin tuttu naisen ääni keskeytti manaavat ajatukseni ja tuijotin ärtyneenä mustaa paholaista joka tökki turvallaan vaaleahiuksisen naisen olkapäätä. ‘’Maastoon Vanamon kanssa, tuletko mukaan vai aiotko kiehnätä prinssisi kimpussa lopun yön?’’ Kysyin nykäisten hupun takaisin suojaksi viimalta. Vislasin Daksulle käskyn ja katsoin miten paholainen ravasi minua kohden askeleet näyttävinä kuten aina. Lopulta toinen vaaleahiuksinen riensi hakemaan Mortea pihatosta tuhahduksen saattelemana ja sain odotella vielä lisää. Huokaus karkasi huuliltani ja kapusin aikani kuluksi Daksun lumiselle selälle. Vanamo saapui pian ilokseni paikalle Falkon kanssa ja seurasin miten ruskeahiuksinen kapusi friisiläisensä selkään. Muutaman minuutin jälkeen myös Karma saapui paikalle Morten kanssa ja pian kolme mustaa ratsua kulkivat rinta rinnan kohti Lumottua metsää. Tuijotin edelleen taivaalle kuullessa korppien varoittavat huudot ja mitä lähemmäs metsää hevoset astelivat niin sitä ahdistavammaksi ilma kävi. Tuntui kuin puut olisivat halunneet häätää meidät pois ja miten tuuli korppeineen varoitti vaaroista. ‘’Mitä olet oikein keksinyt?’’ Karma tuhahti viereltäni vilkuillen ympärilleen. Luultavasti myös valkohiuksinen aisti ilmapiirissä jotakin outoa. Kannustin Daksun raviin ja seurasin miten puut taipuivat kuin tehdäkseen suojaa matkalaisille. ‘’Kai tekin tunnette tämän?’’ Vanamo kysyi hiljempaa Falkon ravatessa Daksun vierelle. Vilkaisin tyttöä ja virnistin tälle levittäen käteni kohti taivasta, täysikuuta. Paholainen pärski allani, hevonen tunsi saman kuin me ja luultavasti ahdistui. ‘’Tietenkin, eikö olekin mielenkiintoista?’’ Nauroin antaen Daksulle pian luvan nostaa laukan. Kumarruin hevosen harjan ylle ja annoin ratsun kirmata polkua pitkin joka kuitenkin pian katosi kuin maan nielemänä ja edessä näkyi vain usvainen niitty kahdella suurella puulla joiden riippuvat oksat saivat maisemasta hyvin usvaisen. Pysäytin Daksun ja vilkaisin taakseni kuullessani askelia. Karmaa ja Vanamoa ei kuitenkaan näkynyt vanavedessä, tarkalleen ottaen takaatani löytyi samaa tyhjyyttä. Ratsastin Daksun lähemmäs puita ja tunsin miten hevonen jännittyi allani. Pian seisoinkin kahden puun edessä, katse kiertäen usvaista niittyä kunnes eriväriset silmät pysähtyivät tutkimaan korppia joka istui maassa katse suunnattuna minuun, pää kääntyen sivulle kuin koiralla. Vastasin korpin katseeseen ja aivan kuin metsä olisi hiljentynyt käskystä. Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt, enkä enää tiennyt paljonko aikaa oli kulunut - tuijotin korppia kuin transsissa. ‘’Nano!’’ Huuto kiiri läpi metsän ja musta lintu lehahti lentoon siipien kahinan saattelemana yhden mustan sulan leijaillen syliini. Korpin rääkäisy jäi leijumaan niitylle ja katseeni pysähtyi kahteen ratsukkoon niityn laitamilla. Pujotin mustan korpin sulan hiuksiini ja ratsastin Daksun kaksikon luokse. Hevonen pärskähti ja korvat painuivat hitaasti niskaan. Hevonen oli edelleen jännittynyt, tunsin sen. ‘’Jatketaan.’’ Taputin käsiäni yhteen kuin merkiksi innokkuudelle, mutta todellisuudessa halusin vain nopeasti Karman asuntoon nukkumaan ja unohtamaan tapahtuman. Se oli kaikessa aavemaisuudessaan hyvin pelonsekainen kokemus. Lähdimme kulkemaan syvemmälle metsään hyräillen tuttuja nuotiolauluja; lasten kehtolauluista lähtien. Mitä pidemmälle matka jatkui, sitä erikoisempia ääniä alkoi kantautua. Matkantekoa häiritsi myös lintu joka rääkyi kuin kuoleva ihminen jota poltettaisiin elävältä eikä kukaan pelastaisi. Vähän väliä kyseinen huuto kuului ja sai ihon kanalihalle. ‘’Mikä lintu pitää tuollaista ääntä?’’ Kysyi Vanamo hetken kuluttua katse taivaalle hapuillen. Pudistelin päätäni ja huokaisin hiljaa. En toden totta tiennyt, en ollut tiennyt että mikään eläin osaisi edes päästää yhtä vertahyytävää kiljuntaa. Täysikuu valaisi polun ja vasta sitten tajusin, että miten paljon usvaa edessämme oli. Aina niin rauhallinen ja varma Mortekin otti muutaman raviaskeleen pälyillen ympärilleen. ‘’Ehkä ei pitäisi jatkaa…’’ Karma ehdotti hiljaa tuijottaen eteenpäin synkkenevää metsää. Vanamo ilmoitti olevansa samaa mieltä, mutta joku minua metsässä kiehtoi. Kuin metsä olisi kutsunut minua jatkamaan uhkista huolimatta - voi miten rakastinkaan mielikuvitustani näinä hetkinä. ‘’Voitte lähteä, haluan vielä tutkia hetken.’’ Hymyilin nyökäten kohti tulosuuntaa mutta vastaukseksi sain vain päiden heilautuksen. Huokaisin olkia kohauttaen, ‘’Omapa on murheenne.’’ Hymähdin hiljaa, tietenkin tiesin, että Karma ei olisi minua jättänyt yksin vieraaseen metsään harhailemaan. En tiennyt missä välissä olin hänet ansainnut ystäväkseni, koska tuntui kuin olisin heitellyt häntä vähän väliä. Daksu heilautti häntäänsä ja jatkoi matkaa kohti pienempää polkua, jonka molemmilla puolilla kasvoi suuria puita kuin porttina tulevaan. Tuijotin ympärilleni ja sitten taakseni vain kohdatakseni Vanamon uteliaan katseen. Kuljimme jonossa jotta polulle mahtuisi ja mitä kauemmin ylämäki jatkui niin sitä uteliaammaksi tulin. Puuportit ja tasainen ruoho vaihtuivat kivikoksi ja Daksun askellus muuttui hitaammaksi jotta ratsu ei liukastuisi. Lopulta tajusin, että seisoimme jyrkänteellä josta pudotusta olisi monia kilometrejä - kenties jopa kymmeniä. Daksu astui lähemmäs reunaa ja annoin tuulen tiputtaa hupun päästäni. Katseeni kulki maisemassa tovin; jyrkänteeltä näki kauas. Lukemattomat metsät, vuoristot ja meri - jopa talli sekä kylä näkyi täältä. Tuuli leikki valkoisilla hiuksillani ja Daksun mustilla harjaksilla. Usva oli hälvennyt ympäriltä, mutta takana oleva polku oli kuitenkin usvan peitossa samoin kuin alla olevat metsät. ‘’Kaunista…’’ Vanamo totesi hiljaa, kauempana reunalta. Hymähdin hiljaa ja kohotin katseeni taivaalle kuullessa karjaisun joka oli voimakkaampi kuin yksikään linnun päästämä ääni. Pian kuun peitti suuri, lentävä lisko joka sai hevosten sekä ratsastajien huomion itseensä. Daksu hirnahti kuuluvasti vuorten lomaan katoavalle pedolle, mutta muuten luonto oli jälleen hiljentynyt kuin kunnioittamaan pedon läsnäoloa tai vaikenemaan pelosta. Yhtäkkiä korpin mielipuolinen rääkäisy katkaisi hiljaisuuden ja kohtasin mustan linnun katseen uudemman kerran vähän ajan sisällä. Sulka edelleen hiuksissani levitin toisen käteni sivulleni ja käänsin katseeni linnusta takaisin täysikuuhun. Olin aina pitänyt yöstä, se oli päivää parempi; hiljaisempi, rauhallisempi ja kauniimpi. Yöllä kaikki tuntui paljon mystisemmältä, eloisammalta jopa. Ja se pelontunteen aiheuttaja sai minut tuntemaan itseni eläväksi. Yö oli kaikin puolin kaunis. Hätkähdin aavistuksen kun tunsin miten korpinkynnet painautuivat paitani läpi ja hitaasti käänsin katseeni lintuun joka istui käsivarrellani katse suunnattuna alhaalla olevaan metsään. Dark Soulsin hiljainen tervehdys korpille sai linnun levittelemään mustia siipiään. Hymy kohosi kasvoilleni ja kohotin käteni takaisin tähtitaivaalle jossa tähdet yksitellen alkoivat tuikkia muodostaen tuhansien tähtien verhon. ‘’Kaunista todella.’’ Totesin kuin vastaukseksi Vanamon aikaisemmalle toteamukselle. Käänsin katseeni korppiin joka edelleen istui kädelläni kynnet ihossani kiinni. Tykyttävään kipuun kuitenkin tottui hetken päästä ja seurasin miten lintu levitteli sulkasiipiään valmistautuakseen nousemaan lentoon. Selkäpiitä karmivan rääkäisyn jälkeen korppi lehahti lentoon ja katosi alapuolella olevaan metsään nopeammin kuin ehdin edes reagoimaan. ‘’Korppikuningatar.’’ Vanamo ja Karma sanoivat täysin samaan aikaan ja sai minut kääntämään viimein katseeni kaksikkoon toinen kulma koholla. ‘’Mistä tuo nyt tuli?’’ Nauroin hiljaa ja ratsastin Daksun kaksikon ohitse takaisin usvaiselle, mutta kivikkoiselle polulle. Daksu askelsi alas varmemmin kuin oli kavunnut ylös ja viimeiset kivet ori suorastaan loikkasi uhraamatta enempää ajatusta asialle. Hevonen tiesi, että seuraava määränpää olisi koti ja nyt ratsu ei meinannut pysyä nahoissaan. Usvainen, ruohoksi muuttunut polku ja puuportit siivittivät hevosen matkaa kun ratsu porhalsi eteenpäin laukaten. Sillä hetkellä päätin luottaa täysin hevoseen; luultavasti Daksulla oli parempi suuntavaisto kuin minulla. Vilkaisin taakseni varmistaakseni, että Karma ja Vanamo olivat seuranneet ja nähdessä molemmat mustat ratsut niin yllytin Daksun kovempaan laukkaan. Annoin hevosen laukata Lumotun metsän lävitse tietäen, että ratsu johdattaisi meidät ehjinä tallille takaisin. Daksu laukkasi usvan lomassa kuin satuhevonen kihara harja tuulessa hulmuten ja musta karva kuunvalossa kimaltaen. Vasta silloin huomasin, että myrsky oli laantunut. Tuuli ei enää ulvonut, ei varoittanut muukalaisia metsän vaaroista tai lumi ei häätänyt kylmyydellään vieraita poistumaan koteihinsa. Luonto oli rauhoittunut, vaipunut uneen ja vain kolme mustaa hevosta ratsastajineen kirmasi nukkuvan luonnon lomassa. Lumi pöllysi ympärillä hevosten laukatessa kotia kohden ja kavioiden vaimea kopse oli ainoa joka taianomaisessa metsässä kuului. Pienen niityn ylitse virtaava, hyytävän kylmä puro sai Dark Soulsin loikkaamaan liioitellulla ilmavaralla puron yli ja jatkamaan matkaa muutaman pukin saattelemana. Hetkeksi soin ajatuksen sille, että miksi puro ei ollut tähän aikaa vuodesta jäätynyt vaan virtasi edelleen. Se oli hämmentävää, mutta luultavasti hyvin anteeksiannettavaa kyseisessä metsässä. Mitä kauemmin hevoset laukkasivat, sitä varmemmaksi tulimme olinpaikastamme. Rakennukset myös viittasivat saapumisesta tallin maille. Hidastin Daksua hiljalleen, koska tiesin, että en saisi hevosta pysähtymään hetkessä. Niin innoissaan ratsu oli metsässä laukkaamisesta. Hitaasti paholainen hidasti vauhtiaan ensin hitaaseen laukkaan ja siitä raviin sekä käyntiin. Vanamo ja Karma oli saanut hevoset paljon helpommin aisoihin ja ratsut kulkivatkin rinnatusten pitkillä ohjilla. Pysäytin Daksun odottaakseni seuralaisiani. Hevonen venytti kaulaansa ja ravisteli lumet harjastaan. Vasta pysähdyttyä tajusin miten paljon kättäni todella sattui ja kipu joka oli aiemmin ollut vain vaimeasti taustalla nyt kihelmöi koko kehossani. Nostin hihaa käteni päältä kyynärpäähäni asti ja tuijotin neljää haavaa kädessäni; kolmea päällä ja yhtä käden sivulla. Veri oli hyytynyt kylmästä ja kipu tuntui myös laantuvan hiljalleen. ‘’Mitä nyt?’’ Karma kysyi Morten astellessa Daksun vierelle. Käänsin katseeni naiseen ja peitin käden hihalla. Virnistin naiselle ja pudistelin päätäni huolettomasti. Saatoin murehtia haavaa myöhemmin, viimeistään sen tulehtuessa. ‘’Viedään hevoset takaisin, haluan nukkumaan.’’ Hymähdin venytellen käsiäni ja kääntäen sitten huomion oppipoikaan kauempana. Falko kulki kohti pihattoa vähän matkan päässä ja sai minut kiirehtimään Vanamon perään. Daksun halukkuus palata omaan pihattoonsa oli käsinkosketeltavaa, luultavasti ratsu itsekin oli väsynyt yölliseen reissuun. Liu'uin hevosen selästä kun saavuimme pihaton eteen ja lumessa kahlaten etsin porttia jotta voisin päästää Daksun ja muut orit pihattoon nukkumaan. Nykäisin hanskan kädestäni hampaillani ja avasin kohmettuneen salvan työntäen portin auki pelkällä voimalla. Ennen kuin annoin paholaisen kadota yöhön niin riisuin tältä mustat suitset ja painoin hyvän yön suukon ratsun valkoiselle tähdelle otsassa. Seurasin miten musta friisiläinen katosi nopeasti pihattorakennuksen lämpöön kaksi mustaa oria vanavedessä. Suljin jäykän portin ja tappelin salvan kanssa puoli ikuisuutta kunnes viimein se suostui yhteistyöhön. “Tämän ansiosta minulla ei ole enää mitään mahdollisuuksia tavallisen ihmisen unirytmiin…” Mumisin lähinnä itsekseni vilkaistessa taivaalle. Kello taisi olla lähemmäs kolmea joten seuraavaksi heräisin yhdeltä päivällä ja päivä olisikin samalta istumalta pilalla. Lähdin raahutumaan kohti kylää välillä suoranaisesti upoten lumeen Vanamon ja Karman käyttäessä järkevästi polkua. Minä lähinnä ajattelin, että oikoreitit olisivat järkevä vaihtoehto vaikka todellisuudessa olin jopa hitaampi kuin kaksikko lumen ollessa paikka paikoin todella syvää. “Helvetti!” Ärisin äkisti kun tunsin miten lumi valui sulana pitkin saappaan sisäpuolta. Loikin pelastukseen Karman luokse koiranpentukatse silmissä, hampaat kalisten ja huulet sinisinä. “Kanna minut…” Suorastaan anelin ja heittäydyin vaaleahiuksisen naisen kaulaan roikkumaan kuin hukkuva. Jalat sattuivat ja oli aivan helvetin kylmä, kylään oli edelleen matkaa turhankin paljon. “Mitä? En! Seiso omilla jaloillasi!” Karma ärisi ja työnsi minua kauemmas minun takertuessa hänen kaulaansa entistä kovemmin. Yhtäkkiä nainen pysähtyi ja tönäisi minut lumikinokseen voimalla. Yritin saada otetta naisen kädestä, mutta aivan liian myöhään, koska hetkessä istuin rintoihin asti upottavassa lumessa manaten hyvin taidokkaasti Karman suoraa tietä manalaan.
|
|
|
Daksu
Jan 6, 2019 13:44:58 GMT
Post by Prince Lyonell on Jan 6, 2019 13:44:58 GMT
06.01.2018 Joustausvalmennus, valmentaja sir Lyonell
Nanook nousi reippaasti täysissä haarniskoissa ratsunsa selkään. Daksu omaan tapaansa pyöri ympyrää ja koitti puraista aseenkantajaa, joka yritti auttaa Nanookia paremmin satulaan. “Rauhoitu!”, Nanook ärähti hevoselle ja sai sen rauhoittumaan muutamaksi hetkeksi. Lämmittely alkoi omatoimisesti kaikissa askellajeissa. Daksu kulki suurin ravi oli hyvin eteenpäin ja laukasta löytyi voimaa sekä eteenpäin pyrkimystä. “Hienosti! Rauhoita ja hae peitsi käteen”, tuleva kuningas sir Lyonell neuvoi läheltä linjaa.
Vastustaja saapui ajallaan areenalle mustan friisiläisen kanssa. “Lady Nanook, Saanen esitellä Keski-Maan lääninherran prinssin sir Gawain. Hän on vastustajasi tänään”, sir Lyonell irvisti nähdessään kuinka kalpeammaksi naisen kasvot menivät. “Ilo tavata sir Gawain”, Nanook hymyili kauniisti pilke silmäkulmassa. Nopean esittelyn jälkeen kaksikko asettuivat vastakkain odottamaan lähtömerkkiä. Molemmat ottivat vielä peitset kunnolla kainaloon ja lähtivät merkistä laukkaamaan toisiaan kohti. Daksu otti suuria laukka askeleita eteenpäin ja nosti päätään ylös, että oli melkein peitsen tiellä. Osuma oli hyvä ja Nanook osui Daksun sabotoinnista huolimatta keskelle vastustajan kilpeä. Peitse pirstoutui päästä hieman, mutta sir Gawain peitsi halkesi kokonaan. “Hyvä osuma. Jatketaan”, Lyonell tuhahti ja aseenkantajat ojensivat uudet peitset harjoittelijoille. Kaviot kopisivat uudestaan jäätä vasten ja kylmä viima puhalsi areenan lävitse. Hienot osumat molemmille. Peitsien sirpaleita sinkosi ympäri areenaa. Daksu oli jo nyt hiestä märkä ja haarniskojen alla oli varmasti lämmin. Samaa toistettiin, että saatiin kunnon osumat ja ratsut pysyivät valppaina. Daksu alkoi jo tarjota innostuneena piaffea ja kunnon koottua laukkaa. Nanook painoi kantapäät ylös merkiksi, että nyt mennään lähtöviivalle kohti viimeisimpiä osumia.
Aseenkantaja auttoi korjaamaan naisen istuntaa ja ratsun hieman rypylle mennyttä loimea. Onneksi ei tullut kaviosta päähän, koska se ei ollut kaukana. “Viimeinen kierros”, Lyonell virnisti ja antoi merkin lähteä täyteen laukkaan. Nanook nosti peitsen ja sai kunnon osuman, että Gawainin tasapaino horjahti kokonaan ja tippui alas hankeen. Haarniskojen kalina kaikui ja Nanook pysäytti ratsunsa porttien läheisyyteen sekä tiputti peitsen maahan. Nainen ravasi ritarin luokse pieni virne kasvoillaan. “Onnittelut”, Gawain nauroi ja nousi haparoiden ylös. Mies sai kunnon iskun takaraivoon ja Lyonell katsoi hämmentyneenä vierestä. “Hienosti. Eiköhän tämä ollut tässä”, Lyonell jatkoi ja Nanook hyppäsi alas satulasta.
|
|
|
Daksu
Jan 6, 2019 21:42:54 GMT
Post by Prince Lyonell on Jan 6, 2019 21:42:54 GMT
07.01.2018 Skills at Arms- valmennus, valmentaja sir Lyonell
Nanook astui lähtöviivalle mustan ratsunsa kanssa. Daksu puuskutti sieraimet laajoina ja oli valmiina pinkaisemaan täyttä vauhtia kohti shock quintainia. Nanook lukitsi ensin peitsen kainaloonsa ja laski peitsen vielä toistaiseksi alas ennen lähtömerkkiä. Prinssin merkistä Nanook kannusti ratsun täyttä vauhtia eteenpäin. Kaviot kopisivat jäistä maata vasten ja hetki ennen shock quintainia Nanook nosti peitsen. Osuma tuli keskelle, mutta osuma vastustaa liikettä ja saattoi tasapaino hieman horjahtaa satulassa. Peitsi halkesi useaan sirpaleeseen ja Nanook hidasti ratsun raviin, että pystyi ojentamaan jäljelle jääneen peitsen aseenkantajalle. Rata jatkui laukassa ja tuli hypätä kahden esteen ylitse. Esteet olivat tehty kaatuneista sotilaista, mutta esteiden hyppääminen ei ollut este ratsulle tai ritarille, vaikka molemmilla oli täydet haarniskat yllä. Seuraavaksi oli vuorossa voimia keihäs maasta kaatuneiden ritareiden juurelta. Seuraavana tehtävänä oli täydessä laukassa poimia renkaita linjalta. Renkaiden kalastaminen ei ollut ongelma ensimmäisellä tai toisella osiolla. Renkaat kilahteli keihääseen, mutta seuraava osio tuotti ongelmaa. Piti tehdä sulkutaivutusta kohti seuraavaa tehtävää. Daksu tarjosi mieluusti pieniä ilmahyppyjä tai aivan sik-sak kuviota. Nanookin piti koota ratsu huolella ja rauhoittaa tilannetta, mutta saatiin muutama hyvä sulkutaivutus kohti seuraavaa tehtävää. Nanook käänsi ratsun lävistäjälle ja kannusti Daksun täyteen vauhtiin. Nyt piti heittää keihäs kohti ritaria ja siitä jatkaa eteenpäin samassa vauhdissa. Heitto osui hyvin keskelle ritaria ja siitä meno jatkui vain lujempaa. Nanook alkoi ottaa miekkaa esille ja valmistautui saraseenipäistä tehdylle kujalle. Nanook sai vauhdista huolimatta lyötyä kaikki päät kahtia, mutta saraseenien aivoille piti ottaa rauhallisemmin ja keskittyä osumaan. Daksu tuli hyvin kootussa muodossa kohti saraseenien aivoja ja Nanook sai helposti lyötyä kaikki kahtia. Enää oli vuorossa trebuchetin laukaiseminen, mutta ratsun tuntien oria ei pelottaisi mikään. Nanook sivalsi miekalla köyden katki ja trebuchet laukaisi ilmaan suuren kiven muurin ylitse kohti metsää. Nanook pysäytti ratsun ja antoi hevosen nousta takasilleen. “Hienosti”, sir Lyonell kehui kaksikon suoristusta. “Enemmän koulutunteja teille”, prinssi virnuili vielä perään leikkimielisesti, mutta tosiaan ei tekisi orille se ei tekisi yhtään pahaa.
“Tahdotko hioa vielä jotain?”, prinssi kysyi ja Nanook käveli lähemmäksi. “Tämä riittäneen”, Nainen hymyili kypärän alta hiestä märkänä. Daksu puuskutti voimakkaasti ja oli myös hiestä märkänä haarniskojen alla. “Lepoa ja hyvä hoito hevoselle”, Lyonell pyöräytti silmiään ja oli valmiina ottamaan seuraavan oppipojan sisälle. Nanook lähti kävelemään ratsunsa kanssa vielä areenaa ympäri.
|
|
|
Post by Lady Karma on Jan 14, 2019 19:26:59 GMT
"I know your voice, I know your eyes You haunt me through my dreams at night Oh my love, we’ll meet again We always do in the end Our two souls destined to be
|
|
|
Post by Prince Lyonell on Feb 5, 2019 20:50:02 GMT
|
|
|
Daksu
Mar 13, 2019 21:41:31 GMT
Post by Lady Nanook on Mar 13, 2019 21:41:31 GMT
Päiväkirjamerkintä, 3906 sanaa, kirjoittanut Lady NanookSeonnut herttua
Roxannan tulo takaisin linnaan oli todella helpottanut oloani, tähän viikkoon asti. Olin saanut jonkun jolle puhua, jonkun sellaisen joka kai jossakin mielen sopukoissa paikkasi biologisen äitini paikkaa. Toisaalta tällä hetkellä lähinnä vain pakoilin ihmiskontakteja, varsinkin Karman kanssa. Jos nainen oli lähettyvillä niin yleensä vain esitin olevani kiireellinen. Olihan se noloa, olin kuitenkin aikuinen ihminen, jonka pitäisi oppia korjaamaan omat virheensä, mutta en pystynyt siihen. En ainakaan vielä. Istuin orilaitumen aidalla keikkuen hymy huulilla. Varsakevät oli laskeutunut jopa linnan maille ja pieniä suloisia varsoja oli kaikkialla - kyllästymiseen asti. Kaikki päälläni oleva iloisuus oli kuitenkin teeskenteltyä, suojakeino oikeita tuntemuksiani vastaan. Minä olin paniikissa, huolestunut ja hajalla kuin savinen vaasi. Artheurin outo käytös oli jatkunut kauan ja viimein hyvinkin kaoottinen tappelu linnan pihalla oli saanut miehen katoamaan. Siinä missä muut olivat enemmän olleet huolestuneena Lyonellin kunnosta - tämähän oli saanut hyvin vakavia vammoja taistelussa - niin oma huomioni oli kiinnittynyt ratsulla tallin mailta pakenevaan ritariin. Osa minusta oli todella halunnut lähteä perään, ottaa Daksu ja lähteä miehen perään välittämättä muista. Siitä huolimatta olin vain tuijottanut ritarin loittonevaa selkää tietämättä miten toimia. Loikkasin alas aidalta huokauksen saattelemana. Asian ajattelu sai minut helvetin huonolle tuulelle, enkä todella pitänyt siitä, että en voinut tehdä mitään. Artheurin sanat kaikuivat mielessäni edelleen elävästi; ‘’Te likaiset maahanhyökkääjät luulette olevanne parempia.’’ Huuleni painautuivat yhteen, silmäpussit kertoivat valvotuista öistä ja enemmän tai vähemmän muistutin riutunutta katulasta kuin oppipoikaa. Mietteistäni herätti pienellä viiveellä kaksi varjoa, jotka keskustelivat jostakin selvästi hyvin henkilökohtaisesta. Ei parhain paikka moiselle keskustelulle. En nostanutkaan katsettani mustista saappaista - kaksikon äänet olivat niin tuttuja, että en tarvinnut varmistusta. Kumarsin syvään molemmille, kuin heistä molemmat olisivat korkea-arvoisia. Todellisuudessa vain prinssi ansaitsi kumarruksen, Karma ei vieläkään ollut prinsessa tai kuningatar. En vilkaissut kumpaakaan kuitenkaan, suonut pienintäkään katsetta vaan jatkoin matkaani. Tämä oli niitä harvoja kertoja kun todella kumarsin - siinä missä Artheur vihasi Lyonellia hiljaa ja palveli silti, toimi ritarina niin minä olin paljon impulsiivisempi. Siinä sitä sai pelätä, että pääsisikö ritariksi ikinä. Tallissa viipelsi oppipoikia, mutta en oikeastaan suonut yhdellekään suurempia katseita. Artheur ei ollut koskaan huutanut minulle - minä olin se, joka aiheutti dramaattiset riidat - mutta tällä oudolla ajanjaksolla hän oli huutanut minulle. Useammin kuin kerran. Suljin silmäni, tunsin vapisevani. Minun oli rauhoituttava. ‘’Ay, kyynelehditkö, korppikuningatar?’’ Sirun ääni oli lähinnä uteliaan ja huvittuneen sekoitus. Kohotin katseeni käsistäni viileän huokauksen karatessa huulieni välistä. Minä en itkenyt. ‘’Siru, pystytkö tekemään jonkinlaisen paikantamisloitsun?’’ Heitin ilmoille, hiljempaa jotta ei oppipojat kuulisi. Velho tuijotti minut silmät viiruina kunnes hän kohotti kätensä ilmaan virnistäen. Se kertoi tarpeeksi. ‘’Tietenkin, mutta en Artheurille.’’ Jumalolento hymähti taputtaen sitten käsiään. Kurtistin kulmani. En ymmärtänyt, vaadin selitystä. ‘’Miksi?’’ Kysyin jääden nojaamaan kiviseinään tuijottaen jumalolentoa kulmat kurtistuen. ‘’Koska hänet on karkotettu ja hänen tapaamisensa olisi laskettavana petoksesta.’’ Velho hymähti itsestäänselvyyden. Purin huultani ja ristin käteni rinnalle. Yleensä Sirulla oli kasa arvoituksia ja tyhmiä sanontoja, mutta nyt hän oli vain lapsellinen. ‘’Sirandras… Jos hinnasta sovitaan, voisitko tehdä sen?’’ Minä tekisin Artheurin takia mitä vain. Minä maksaisin mitä tahansa kultahaarniskaisen miehen pelastamisesta, edes näkemisestä. Halusin vain tietää, että oliko hän elossa. Nähdä omilla silmilläni. “Mitä sinulla, saastaisella ihmisellä, olisi velholle tarjottavana?” Sirandras naurahti hypäten heinäpaalille yhden jalan varaan. Puristin käteni nyrkkiin ja tuijotin velhoa hiljaisuuden jatkuessa välillämme. Minä todella olin vain saastainen punaverinen joka halusi nähdä rakastettunsa. “Mitä vain, kunhan autat minua tässä asiassa.” Sähisin hampaitteni välistä, en epäkunnioittavasti, mutta tunteiden vallassa. Ihmiset olivat niin herkkiä, tunteellisia ja helposti rikottavia. Olin ilmielävä merkki moisesta. “Jäät velkaa.” Siru virnisti pahaenteisesti silmät kiiluen ennen kuin hän loikkasi alas lähtien jonnekin. Saatoin siis alkaa hyvillä mielin varustamaan niin Daksua kuin itseänikin. Luotin Siruun tässä asiassa, luotin siihen, että saisin Herttuan olinpaikan käsiini. Kuljin linnan pihamaan poikki askel nopeana. Minulla ei ollut aikaa näyttää miltään muulta kuin ajatuksieni vangilta - ajatuksieni jotka riudutti minut hiljaa ilman lopputulemaa. Pysähdyin aidalle ja annoin katseeni vaeltaa pitkin laidunta samalla kun kiskoin hupun päähäni. En jäänyt kauaksi seisomaan vaan loikkasin aidan välistä pihaton puolelle. Yksi kimeä, pitkä ja vaativa vislaus sai mustan friisiläisen laukkaamaan luokseni enkä voinut olla sulamatta hymyyn. “Hei poika, mitä sanoisit retkestä?” Hymyilin silittäen hevosen turpaa tarkkaillen ruskeita, sillä hetkellä suorastaan lempeitä silmiä. Musta paholainen ei antanut ihmisten, muiden kuin minun ja Artheurin koskea itseensä tällä tavoin pysyen yhtä tyynenä. Edes Karma ei saanut hevosesta samanlaista otetta, vaikka ratsu ei pistänytkään parasta ystävääni suihinsa heti tilaisuuden tullen. Daksun niskaan painuneet korvat kuitenkin kielivät vieraasta, samoin lumen narina saappaiden alla. “Nanook?” Naisen ääni oli pehmeä, hellä ja omalla tavallaan hyvin surumielinen. Soin naiselle kuitenkin pienen hymyn ja nopean katseen. Olin ollut mulkku häntä kohtaan, olin ollut outo. Olin halunnut työntää naisen pois elämästäni ja minulla ei ollut täysin järkevää syytä edes siihen. Kai hänen menettämisensä myöhemmin ei sattuisi samalla tavalla, ehkä en vain halunnut hänelle ongelmia omista tekosistani nyt kun hänen elämänsä sujui niin mallikkaasti? “Jos kyseessä olisi Lyonell, olisit jo lähtenyt. Miten tämä eroaa siitä tilanteesta? Ei Artheur ole siniverinen tai tuleva kuningas, mutta aivan yhtä arvokas hän on silti. Minulle.” Sanani eivät miellyttäneet häntä, tiesin sen. Eikä niitä ollutkaan tarkoitettua moiseen. Minä vain kerroin asiat kuten ne näin. Artheur voisi olla tuleva kuningas, hän voisi olla niin paljon enemmän kuin ritari ja Herttua, mutta Lyonellin suku oli riistänyt mahdollisuuden häneltä. En minä syyttänyt Artheuria katkeruudesta, minä olisin luultavasti jo noussut hallitsijaa vastaan muutenkin kuin epäkunnioittavalla käytöksellä. “Tulenko mukaan?” Karma kysyi hiljaa, epäröivästi. Se ei ollut hänen tapaistaan, mutta tämä epätoivoinen yritykseni löytää Artheur oli suoraan Lyonellille epäkunnioituksen näytös kuten Siru oli aiemmin sanonut; miehellä ei ollut asiaa linnalle, miksi pahaisella oppipojalla olisi lupaa etsiä karkoitettu mies käsiinsä? Senhän voisi laskea petturuudeksi. “Älä, en tiedä mitä siellä odottaa enkä halua sinulle ongelmia. Ja sinun ei tule asettaa suhdettasi tulevaan kuninkaaseen vaakalaudalle.” Taputin naisen hiusten peittämää päätä, “Karma, en tiedä onko minusta ritaria, mutta sinusta on. En halua sinulle ongelmia omista valinnoistani. Aion pelastaa Artheurin, koska hän on uskonut minuun kuten sinäkin. Tekisin saman sinulle.” Hymähdin ennen kuin vislasin Daksulle käskyn seurata. Olisi aika varustaa hevonen lähtöön. Daksu seisoi täysin tyynenä hoitotoimenpiteiden aikana ja myös suitsien laitossa. Satulaa valmistellessa kuitenkin ratsu luimi mielenosoituksellisesti ja näytti hampaitaan. Lopulta olin saanut hankittua itselleni kahden tikarin lisäksi myös miekan joka kilahti vyötä vasten muistutuksena olemassaolostaan. Reippaasti nousin Daksun selkään kuin olisin tehnyt moista aina, syntymästä asti. Sormeni sivelivät hevosen kaulaa hymyn huulille kavuten. Minä viihdyin friisiläisen selässä, se oli kuin koti. Odotin Sirun ilmaantumista tietämättä, pitäisikö minun itse etsiä velhonketale kynsiini. Kuitenkin hetkeä myöhemmin jumalolento vain ilmestyi vierelleni mukanaan paperinpalanen, kartta. “Kiitos, oi arvon velho.” Virnistin ottaen kartan toiselta. Tuijotin hetkisen sitä; Sirandras oli merkinnyt siihen Daksun jotta näkisin kuinka lähellä olen ritaria. Artheur oli taasen jo kaukana, monien tuntien matkan päässä. Kurtistin kulmiani, mitä kauemmas hän pääsisi niin sitä pidempi matka minulla olisi Daksun kanssa kuljettavana. ‘’Lyonell tuskin pitää tästä.’’ Siru hymisi kujeileva virne huulilla samalla kun tutkin karttaa arvioiden parasta reittivalintaa. Vilkaisin sivusilmällä velhoa kulmien kurtistuessa. En tiedä paljonko Lyonell jaksaisi enää tempauksiani, mutta kaikista varasteluista ja pelleilystäni tämä oli ainoa asia jolla oikeasti oli väliä. ‘’Kerrotko hänelle?’’ Heitin ilmoille suorastaan haastavasti kun viimein sulloin kartan viittani alla olevaan taskun tapaiseen. Daksun hampaat hipoivat ilmaa oitis kun Siru erehtyi tulemaan liian lähelle ja ilmassa kajahteli vielä hetkisen ääni joka hevosen hampaista tuli. ‘’Tietenkin.’’ Siru hymähti, ‘’Tuo minulle myös tämä kukka, merkitsin sen olinpaikan karttaan… ainakin melkein.’’ Velho napautti kynnellään pienempää paperilappua jossa luki kauniilla käsialalla Helirian kukka ja piirros piikikkäästä kukasta. Nyökkäsin vain vastaukseksi samalla piilottaen sen vyölle. Mitä tarkoitti melkein? Oliko tämä velkani vai vain osa siitä? Lopulta pääsin viimein lähtemään ilman sen enempää häiriötekijöitä. En tiennyt miksi Sirulta ei ollut tullut tavallisia, tyhmiä arvoituksia. Häneltä tuli niitä aina jossakin välissä, mutta nyt hän puhui kuin kuka tahansa muukin. Daksu laukkasi eteenpäin tasaisella maantiellä minun kumartuessa harjan ylle. Vasta matkalla tajusin, että olisin voinut ottaa tällaiselle matkalle ruokaa. Jotakin jolla selvitä, mutta minulle moinen ei tullut automaattisesti; Karma huolehtii yleensä näistä asioista. Ehkä minun olisi vain metsästettävä ja kerättävä oma ruokani, varastaa jos sikseen. Puut vilisivät ohitsemme, äänet olivat lähinnä lintujen laulu tai peurojen askellus metsässä. Kilpitie vaihtui lumotuksi metsäksi hyvin nopeasti kun Daksun suuret askeleet johdattivat minua eteenpäin. Olin kulkenut lumotussa metsässä seuralaisten kanssa useastikin, mutta nyt se tuntui uhkaavalta ja pelottavalta. Tuuli ujelsi, lauloi varoituksiaan muukalaiselle. En silti aikonut perääntyä vaan kannustin paholaisen kovempaan laukkaan sillä verukkeella, että kunhan kauas pääsisi niin Lumotun metsän ahdistavuus ei saisi kiinni. Dark Souls vastasi apuihini hyvin tavalliseen tapaan; nopeasti ja epäröimättä. Olin niin vaipunut mietteisiini ratsun keinuvan laukan saattelemana, että en huomannut metsästä rymistelevää hirvieläintä. Täysin valkoinen, punasilmäinen eläin pysähtyi aivan yhtä säikähtäneenä kuin minä ja paholainenkin. Siinä me tuijotimme toisiamme; minulle oli lapsena kerrottu tarueläimistä joihin lukeutui myös lumivalkoinen hirvi punaisine silmineen. Henkeni oli salpaantunut. Daksun korvat olivat painuneet luimuun samalla kun minä korjasin asentoani satulassa nopeasta pysähdyksestä johtuen. ‘’... Hei.’’ Kuiskasin ilmaan pehmeästi antaen tuulen kuljettaa ääneni mukanaan. Hirvi luunvalkoisine sarvineen kuitenkin jatkoi matkaansa nopeasti jättäen minut yksin mustan hevoseni kanssa seisomaan polulle. En ollut koskaan nähnyt mitään yhtä kaunista eläintä, se oli ollut ylväs ja mahtava. Aivan toista kuin lohikäärmeet, jotka kaikessa pelottavuudessaan olivat hyvin luotaan pois työntäviä. Daksu jatkoi matkaa käynnissä, kyljet kohoillen. ‘’Anteeksi rakas, ei pitänyt laukata tuolla tavoin… Minä vain haluan löytää Artheurin.’’ Puhuin hevoselle kuin ihmiselle, vaikka vastausta en odottanutkaan. Minä vain halusin puhua jollekin nyt kun ainoa seurani oli hiljalleen pimenevä metsä. Täältä olisi päästävä pois ennen yön tuloa, en luottanut Lumottuun metsään edes päivänvalossa joten yö olisi silkkaa painajaista. Musta hevonen nosti laukan pienestä pyynnöstä ja pian matka jatkui rauhalliseen tahtiin. Puut molemmilla puolilla vain vilahtivat näkökentässäni yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin. Dark Soulsin askel nopeutui, muuttui suuremmaksi ja kaula kaartui. Kylmä pakkasilma pureutui kasvoihin, sai piiloutumaan viittaan. Lopulta kun matka oli jatkunut kauan ja maisema ei ollut puista juurikaan vaihtunut niin minun oli kaivettava kartta esille. Annoin Daksun silti laukata eteenpäin jättäen ohjat kaulalle. Seurasin kartalla liikkuvaa kappaletta, joka selvästi oli minä ja Daksu. Kauempana, vielä pitkän matkan päässä oli Artheur. Mies ei liikkunut paikaltaan ja se sai minut pelkäämään, sydän hakkasi rinnassa ja paniikki oli käsinkosketeltavaa. Piilotin kartan ja tartuin ohjaksiin. Kartan mukaan Lumottu metsä ei voinut enää kauaa jatkaa, vastaan tulisi jokin pieni kylän pahainen. Vilkaisin taakseni kulmat kurtistuen. En ollut koskaan ratsastanut näin pitkälle, en ikipäivänä oppipoikana oloni aikana. Jos olisin lähtenyt Hankalan kylän suuntaan niin olisin tullut Arkalan kylään, mutta nyt vastassa oli jotakin minulle tuntematonta. En tiennyt mitä odotin tulevalta, mutta en ollut kovin optimistinen asian suhteen. Nälkä kurni mahassa ja kirosin sitä, että en ollut ottanut ruokaa mukaani. Jos kylä ei tulisi muutaman tunnin sisällä vastaan niin kuolisin nälkään tai hypotermiaan. Hidastin Daksun vauhtia viimein kun ratsun kyljet kohoilivat nopeaan tahtiin. Annoin hevosen hetken kävellä pitkin ohjin samalla kun tarkkailin ympäristöä. Jo mustan paholaiseni takia toivoin kylän ilmestymistä, hevosen oli saatava levättävä. Laskeuduin selälle makaamaan ja tuijotin iltahämärää. Taikuus oli helposti aistittavissa, Lumotun metsän arvoitukset jotka odottivat ratkaisemistaan. Musta hevonen kulki eteenpäin hiljaa pärskähdellen samalla kun minä olin vaipunut ajatustenvirtaan. En oikeastaan edes seurannut minne ratsu minua johdatti ennen kuin puron voimakas solina herätti minut ajatuksistani. Daksu oli löytänyt puron, josta nyt joi pitkin kulauksin raikasta vettä. ‘’Anteeksi tästä…’’ Mumisin hiljaisesti hevosen ryystäessä vettä suorastaan ahnaasti. Lopulta päätin luovuttaa kylän suhteen, koska minussa heräsi jotakin Daksun suhteen. Hevonen tarvitsi leponsa nyt, vaikka sitten Lumotun metsän synkkien salaisuuksien siivittämässä metsässä. Riisuin ratsun satulan maahan ja sekunnin murto-osan pohdinnan jälkeen luovuin myös suitsista. Ehkä saatoin vain luottaa saaliseläimeen niin paljon, että hän ei karkaisi. Tiesin, että hevoseen luottaminen tällaisessa asiassa oli typerää. Se oli eläin joka toimi vaistojensa varassa ja jos jotakin tapahtuisi niin ratsu todella karkaisi. Jätin hevosen varusteet maahan ja tein satulahuovasta itselleni tyynyn ennen kuin käperryin kohmeiseen maahan josta olin putsannut suurimmat lumet. Helvetti, minulla oli kylmä ja luultavasti vilustuisin ellen kuolisi hypotermiaan tämän yön aikana. Jätin miekan vierelleni turvaa tuomaan - ainakin ajatusta turvasta. ‘’Et tule löytämään rakastettuasi samalla tavoin kuin toivoisit.’’ Sirun ääni päässäni oli niin selvä, niin ilmielävä, että se herätti minut hyvin nopeasti. Loikkasin ylös istualleen ja tajusin, että olin sittenkin onnistunut nukahtamaan. Oli yö, kylmä pakkasyö. Musta hevonen makasi - kyllä, makasi - vieressäni pää sylissäni. Hevoset harvoin makasivat nukkuessaan ja nyt keskellä vierasta luontoa oli hyvin outo nähdä musta paholainen makaamassa. Tuosta asennosta hän ei pääsisi karkuun uhan lähestyessä. Hitaasti laskeuduin takaisin makuulle, sormet pujotettuna hevosen harjaan. Jos ratsu säikähtäisi, olisin kuollut alta aikayksikön. Heräsin aamuauringon ensimmäisiin säteisiin jäisenä kuin jääkalikka, mutta enpähän ollut kuollut. Musta hevonen oli kadonnut viereltäni ja hetken pälyilyn jälkeen katseeseeni osui ratsu joka nautti Lumotun metsän antimista täysin rinnoin. Hymy kohosi huulilleni samalla kun nousin maasta venytellen naksuvia jäseniäni. Kiinnitin miekan takaisin paikalleen ennen kuin raahauduin puron luokse. Pesin kasvoni hyisellä vedellä juoden myös. Miten hyvältä puron raikas vesi maistuikaan. Nousin ylös lopulta vilkaisten ympärilleni. Minulla oli nälkä, mutta en luottanut tarpeeksi Lumotun metsän antimiin joten ainoa vaihtoehto oli kärsiä kylään asti. Aloin tämän ajatuksen voimin alkaa varustamaan Daksua uuteen matkaan. Hevonen oli levännyt ja uhkui taas uutta energiaa, joka toi myös minulle hyvän mielen. Puhe keskeytti ajatusten kulkuni. Hevosen hörähdys ja pyörien kolinaa. Vankkuri. Tein nopean päätöksen ja ennen kuin tulin loppuun pohdinnoissani niin olin jo lähtenyt juoksuun jättäen Daksun jälkeeni. Hyvällä tuurilla mieheltä löytyisi ruokaa, enkä ollut väärässä. Vankkurin kuljettaja hyräili vanhoja lauluja kielellä, jota en ymmärtänyt. Hevosen käynti oli hidasta, laiskaa. Luultavasti aamutuimaan molemmat heistä olivat väsyneitä. Helppoja uhreja. Loikkasin puisen vankkurin kyytiin pyrkien täyteen hiljaisuuteen joka ei tietenkään ollut täysin mahdollista. Kaivoin vankkureista kaksi tuoretta, vastaleivottua ja vielä lämmintä leipää. Ilkikurinen hymy kohosi huulilleni ja hetken mielijohteesta jätin kaksi kultakolikkoa miehelle leivistä. ‘’Kiitos, sir.’’ Kiitin miestä joka säikähti niin, että hypähti. Nopeasti vanhempi mies kääntyi katsomaan minua kasvot kalveten. ‘’Varas! Varas!’’ Mies huusi minun suoden tälle vain nopean hymyn. Pahoittelevan, mutta samalla ilkikurisen. Vislasin poistuen sitten vankkureista nopeasti. Lähdin juoksemaan polkua pitkin vain odottaen milloin friisiläinen malttaisi laukata luokseni. Kauaa en joutunut odottamaan kun hevonen jo kirmasi metsän siimeksistä. Jarrutin siihen paikkaan ja kapusin hevosen selkään taakseni vilkaisten. Vankkurit oli jääneet jo taakse. Annoin hevoselle käskyn jatkaa matkaa käynnissä samalla kun tungin kasan leipää suuhuni. Miten hyvältä kuiva leipä saattoikaan maistua, tällaista tunne tuskin kruununprinssi kokisi siinä yltäkylläisyydessä koskaan. Kulmani kurtistuivat. Tiesin vihaavani Lyonellia, mutta mistä syystä? Artheurin puolesta, kyllä. Mutta oliko taustalla muutakin? Huokauksen saattelemana pudistelin päätäni. Matka jatkui kunnolla vasta kun vatsa oli täynnä leipää. Olin ahdannut vatsaani niin paljon kuin olin suinkin saanut ja nyt minä vain tuijotin edessä olevaa karttaa. Artheur ei ollut vieläkään liikkunut. Oliko hän elossa? En halunnut edes ajatella moista vaihtoehtoa. Kenties Sirun kartta oli rikki tai mustahiuksinen herttua suunnitteli jotakin. Kannustin Daksun laukkaan viimein ja kumarruin harjan ylle antaen hevosen viimein laukata pois Lumotusta metsästä. Saavuimme maantietä pitkin laukattua suuren lammen rannalle, jota siivitti koivut. Näky oli henkeäsalpaavan kaunis auringon leikkiessä lammen pinnalla. Muutama lapsi leikki rannalla heidän äitien tarkkaillessa lapsien puuhia. Hymy kohosi huulilleni. Näyssä oli jotakin rauhallista. Vesi oli kylmää, lumi ei juurikaan ollut sulanut, mutta lampi ei siitä huolimatta ollut jäässä. Näky oli outo, erikoinen. Miksi lampi ei ollut jäätynyt? Miksi Lumotun metsän purot eivät olleet jäässä? Mikä luontoa vaivasi? Kulmat kurtistuneena jatkoin matkaani antaen Daksun sitten jatkaa matkaa laukaten. Olin kuluttanut liikaa aikaa nukkumiseen, joten ohitin kylän pahaisen pysähtymättä. Paholaisen jälkeen jäi vain lumipölly kun ratsun askeleet johdattivat meitä molempia kohti Artheurin olinpaikkaa. Laskin ohjat takaisin hevosen kaulalle ratsun laukatessa tietä pitkin. Katseeni tutki karttaa mietteliäästi. Matkaa olisi ehkä tunti, se menisi nopeasti. Lämmin tunne valtasi sisimpäni ja sai poskille punan. En tiennyt mitä odotin ja liika innokkuus satuttaisi minua eniten, varsinkin Sirun yöllisten sanojen jälkeen. En vieläkään tiennyt oliko mielikuvitukseni tehnyt kepposet vai oliko se todella ollut Siru. En olisi ollut yllättynyt kummastakaan vaihtoehdosta. ‘’Katso äiti, ritari…’’ Pienen tytön heleä ääni herätti minut mietteistäni nopeasti. Hidastin Daksun nopeasti käyntiin ja etsin katseeni pienen tytön, jonka ruskeat hiukset olivat palmikoitu leteille kuten Karmalla. Ajatus hymyilytti. ‘’Ritari?’’ Hymähdin pysäyttäen mustan friisiläisen niille sijoilleen, ‘’En ole.’’ Pudistelin päätäni hymyillen lapselle. Daksu taivutti kaulaansa, mutta korvat pysyivät niskaan liimattuina. Tuntemattomat ihmiset saivat hevosen oitis varuilleen ja minun oli rauhoitettava ratsua kaulaa silittämällä. ‘’Miksi sinulla on ritarin hevonen?’’ Tyttö kysyi nyökäten kohti mustaa paholaista. Vilkaisin Daksua naurahtaen. Todella; oppipoika ritarin ratsulla. Mitä minä edes tein Daksun kanssa? Hevonen oli aivan liian arvokas minulle, edes minun käsiteltäväksi. ‘’Koska se on paras ystäväni.’’ Hymyilin antaen sormeni sivellä hevosen silkkistä karvaa. Daksu saisi luksuskohtelua kunhan pääsisin takaisin Linnalle, hellisin hevosen piloille. ‘’Isäni on ritari…’’ Tyttö sanoi yhtäkkiä vain tuijottaen minua silmiin suurilla nappisilmillään. En uskonut tytön olevan kymmentä vuotta vanhempi, luultavasti kahdeksan tai yhdeksän. Hän kuitenkin puhui minulle oudon rohkeasti. ‘’Alainne, tule! Ei sovi häiritä matkalaisia.’’ Naisen äiti sähähti suorastaan kissamaisen käskyn tyttärelleen joka vilkaisi äitiään puolittain hymyillen, ennen kuin soi minulle vielä yhden katseen. ‘’Toivon, että isä palaisi.’’ Tyttö jätti sanat ilmaan leijailemaan ennen kuin hän lähti juosten ottamaan kiinni äitiään. Kurtistin kulmiani. Sanat vaivasivat minua vielä silloinkin kun olin jatkanut matkaa. Miten julma maailma olikaan, riisti lapsilta vanhemmat ja repi perheet erilleen. En ollut koskaan ajatellut asiaa, koska minulle kuolema ja kuoleminen oli aina ollut osa elämää. Tavallinen käsite. Lapsen silmissä kuitenkin moinen oli varmasti pelottavinta. Kaikki vain loppuisi, Jumalat eivät antaisi pakanoille armoa. Pakanoista tulisi verettömiä - ajatus oli pelottava, mutta ei uusi. Olin ajatellut asiaa monesti yön pimeinä tunteina. Tulisiko minusta tarujen pakanakansaan kuuluva jäsen? Veretön. Purin huuleni verille tästä miettimisestä. Entä Artheur? Saisiko hän rauhaa vai kuolisiko hulluuden kielissä? En voinut mitään pienelle paniikille joka täytti minut sisältä päin. En halunnut sellaista kohtaloa miehelle, en missään nimessä. Pudistelin päätäni huokauksen saattelemana. En voinut ajatella asiaa nyt, kun oli mietittävänä asioita joihin pystyin vaikuttamaan. Dark Souls jatkoi matkaa laukaten, ilman pyyntöä. Daksulla laukkaaminen oli kuin taivaaseen pääsy; keinuva askel, tuulen ujellus korvissa. Kaikki se toi minulle oman pienen kuplan, josta en halunnut luopua. Muisto, josta pitäisin viimeiseen asti kiinni. Jos kaikki muut pettäisivät minut - kuten ihmiset yleensäkin - niin Daksu olkoot minun luottoystäväni. Hevonen, joka ei jättäisi minua ikinä. Pudistelin päätäni, keräsin ylpeyteni alta aikayksikön ja kaivoin kartan esille. Olin löytänyt paikan. Kohotin katseeni. Koivujen siivittämä pieni metsäntapainen joka päättyi jokeen. Vasemmalla puolella oli peltoja. Sulloin kartan viittaan ja loikkasin alas Daksun selästä. Satula narahti ikävästi, kuin valittaen lämmön poistumista. Noukin ohjat hevosen kaulalta ja lähdin kulkemaan nyt syvemmälle metsään, kohti jokea. Puristin ohjia käsissäni, hain tukea Daksulta mielessä pyörien Artheurin ja Lyonellin tappelu. En ollut koskaan nähnyt miestä sellaisena, en ikinä. En pystynyt edes kuvailemaan moista. Pysähdyin metsän laitaan; vähän matkan päässä seisoi mustahiuksinen ritari hevostaan varustamassa. Nuotio oli vastikään sammutettu; joko joku oli kertonut tulostani tai Herttua oli huomannut sen. Molemmat olivat hyviä vaihtoehtoja. “Et saisi olla täällä.” Mies kiristi satulavyötä katsomattakaan minua. Puristin ohjia käsissäni, käsi miekan kahvalla. Musta hevonen vierelläni hörähti pehmeästi puhisten niskaani. Ajatus oli lohdullinen, vaikkakin tässä tilanteessa olin vain paniikissa ja peloissani. “Mikä sinulla on?” Kysyin pyrkien pitämään ääneni kurissa, vaikka pienen vapinan saattoikin kuulla. Oli outoa nähdä Artheur siinä tilanteessa kun oli niin kauan tottunut ystävälliseen, flirttailevaan herrasmieheen. Tämä hajotti minut tavalla, jota en osannut kuvailla. Hiljaa, kivuliaasti. Minun olisi tehtävä jotakin. “Nanook, et saisi olla täällä.” Hänen äänessään oli nyt uhkaavuutta. Jotakin joka sai minulle kylmät väreet ja varovaisesti astumaan eteenpäin. En tiennyt mitä minä voisin tehdä, mutta halusin yrittää jotakin. Sanoja, tekoja - mitä tahansa, joka vaikuttaisi mieheen. “Artheur!” Halusin hänen katsovan minua, kenties sitten voisin viimein tietää miten toimia. Tietää miten suhtautua tähän kaikkeen. Olin sekavassa mielentilassa, mutta en yhtä hajalla kuin Artheur. Jomman kumman meistä oli oltava järjissään. “Lopeta!” Hän ärähti kuitenkin vastaukseksi, “Etkö tajua? En halua sinua, en halua olla missään tekemisissä kanssasi - painu helvettiin elämästäni!” Nyt hän katsoi minua, hän teki sen, jonka olin halunnut sekunteja sitten. En enää. Hiljaa anelin miestä kääntämään selkänsä, se oli turvallisempaa. Käteni tipahti miekan kahvalta, kyyneleet kirvelivät silmäkulmissa. Astuin askeleen taaksepäin, paikalle jossa olin seissyt aiemmin. Musta hevonen seisoi edelleen takanani luoden turvaa, lohdullisuutta. “Et tarkoita tuota…” Henkäisin, kuulostin säälittävältä jopa omiin korviini. En halunnut uskoa hänen sanoihinsa, enkä uskonutkaan. Minun olisi vain varmistettava Lyonellilta tai Sirulta, että mikä Artheurilla oli. Sitten tekisin vasta päätökseni. Moinen nopea mielenmuutos ei olisi mahdollista, kenties? “Kyllä tarkoitan.” Mies murahti käsi pysähtyen miekan kahvalle. Hän oli tosissaan, mutta en tiennyt missä asiassa; sanoissaan, jotka hän sanoi tavalla jolla hän ei ollut koskaan puhunut minulle vai miekan nostamisesta vastaani? Vastasin kuitenkin haasteeseen, koska mieluummin minä kohtasin toisen miekan kuin kuuntelisin hänen sanojaan. Tiputin Daksun ohjat maahan ja vedin miekan esille. En minä Artheuria voittaisi, olihan hän ritarini ja opettanut minua - minä edelleen pelkkä oppipoika, mutta voisinpahan saada lisäaikaa edes pienellä vahingolla. Seurasin miten aurinko leikki miekalla, sai sen näyttämään vaaralliselta. Odotin kuitenkin Artheurin hyökkäystä siirtyen eteenpäin. Vain muutaman sekunnin sisällä miekan äänet kajahtelivat aukeaman yllä. Kaksi asetta kohtasivat toisensa. Minä puolustin itseäni, Artheur… en tiennyt. Sirandras oli ollut oikeassa, Artheur ei ollut entisensä. En kuitenkaan aikonut luovuttaa. En, vaikka se olisi ollut minun kannalta fiksumpi ratkaisu. Loikkasin muutaman askeleen kauemmas saadakseni paremman otteen miekasta ja tilanteesta. En halunnut satuttaa miestä pahasti, kenties pienikin jälki riittäisi. Jotakin joka saisi hänet edes puoleksi minuutiksi pois pelistä. Olisin voinut lähteä tilaisuuden tullen, mutta en halunnut. En silloin, enkä nyt. ‘’En usko sinua, en usko sanojasi Artheur.’’ Sähisin hampaitteni lomasta kun miekat osuivat taas toisiinsa. Se ei ollut harjoittelua, mutta Artheur ei ollut täysin tosissaan. Tiesin sen siitä, että jos hän olisi ollut niin olisin ollut maassa jo sekunteja sitten. Nojauduin lähemmäs silläkin uhalla, että Artheurilta yksi nopea liikahdus olisi viiltänyt helposti kasvojani, ‘’Miksi teet tämän?’’ Kysyin tietämättä halusinko edes vastausta. Mustahiuksinen kohotti toista kulmaansa suoden minulle sitten yhden, kylmän virneen. Se riitti. Minun oli päästävä pois täältä, etsiä se kukka ja pitää Sirun kanssa hyvin pitkä keskustelu, että missä helvetissä nyt mentiin. Oli virhe vaipua ajatuksiin, tiesin sen. Artheur oli muistuttanut minua siitä useasti, kyllästymiseen asti. Lukemattomia kertoja. Ja tein sen taas, olin vaipunut ajatuksiini. ‘’Voitin.’’ Jokin sanoissa, äänen kylmyydessä ja katseessa sai kylmät väreet kulkemaan kehoni lävitse, adrenaliinin virtaamaan ja silti reaktio tuli liian myöhässä. Siitä asennosta, missä nyt olimme ainoat paikat olivat toinen käteni - se joka piteli miekkaa sekä kasvoni ja niitäkin vain hyvällä tuurilla. Artheur pelasi kuitenkin varman päälle ja huitaisi terävällä miekalla käteen. Sähähdys karkasi hampaitteni välistä ja miekka tipahti nopeasti lumihankeen. Toinen käteni lennähti peittämään verta vuotavaa haavaa. En uskaltanut katsoa, että miltä se näytti, koska kipu kertoi tarpeeksi. Peruutin muutaman askeleen välittämättä miekasta, joka jäi lojumaan lumihankeen. En irrottanut katsettakaan Artheurista, tämän vain seuratessa liikkeitäni tyynen rauhallisesti. Tilanteen nähden reaktio oli absurdi, mutta en voinut murehtia sitä nyt. ‘’Uskotko nyt, jos käsken sinun lähteä?’’ Miehen ääni oli edelleen hyytävä. Pakkaslukeman puolella reippaasti. Peruutin niin monta askelta, että saatoin tuntea Daksun hengityksen niskassani. Tunsin itseni heikoksi, mutta en voisi tehdä asialle mitään. En voisi auttaa Artheuria tässä tilassa. Mitä punaverinen edes olisi pystynyt tekemään? Ei mitään. Pudistelin päätäni. Nousin toista kättä varoen Daksun selkään kuitenkin suoden Artheurille yhden pitkän katseen. Kyynelhelmet tuntuivat edelleen silmäkulmassa, tein kaikkeni jotta ne eivät valuisi poskiani pitkin. ‘’Aion hakea sinut takaisin, halusit sitä tai et. Sinä kuulut Linnaan, nämä maat kuuluisivat sinulle.’’ Ääneni tuskin oli kuiskausta kovempi, mutta katse sitäkin vakavampi. Ei itkevää naista voisi ottaa tosissaan. Käänsin Daksun ja annoin hevosen viimein lähteä kohti kylää. Enköhän saisi sieltä majapaikan sekä hoitoa kättäni varten. Toivoin niin, olipahan minulla ainakin rahaa jolla maksaa. Viimein kun olin tarpeeksi kaukana annoin kyynelhelmien värjätä poskeni, jäätyä ja jättää jäljet. Valuin hiljaisuudessa Daksun kaulalle makaamaan, sormet kiertyen hevosen kaulan ympärille. Seuraava etappi olkoot Sirun kukan hakeminen. En vieläkään tiennyt mihin hän sitä tarvitsi, mutta minun oli haettava se, jotta velka olisi kuitattu. Viimeinen asia, jota jaksoin ajatella tässä tilassa kun adrenaliini poistui kehosta ja kipu palasi korvia huumaavalla tavalla oli Artheurin sanat siitä miten hän ei halunnut minua elämäänsä. Oliko se vain ollut tapa työntää minut pois? Lähteä nyt kun vielä voin. Ei se ainakaan ollut toiminut, sen minä tiesin, joten yritys oli ollut turha. Halusin auttaa häntä nyt kahta kauheammin.
|
|
|
Post by Prince Lyonell on Mar 28, 2019 21:10:56 GMT
22.03.2019 Joustausvalmennus, valmentaja Lyonell (333 sanaa)
Sitten oli Nanookin vuoro paholaisen kanssa. Alku oli normaalia yhtä taistelua ensin selkään ja sen jälkeen verryttelyssä piti saada ratsu rauhoittumaan. Orin lähelle ei ollut hyvä mennä sitten kenenkään tai sai maistaa hampaista. Alkuverryttelyssä Nanook sai istua niin syvällä kuin pystyi ja hivenen nojata taakse hidastamisen sekä pukittelun takia. Daksu hyppi tasajalkaa ja heitti takasia ilmaa muiden laukatessa ohitse. Tarvitaan voimakkaita ohjia ja paljon määrätietoisuutta orin rauhoittamiseksi. Onneksi ratsu oli Nanookille tuttu, että osasi jo hieman ennakoida tulevia kuvioita.
Peitsen saatua käteen rauhoittu Daksu huomattavasti, kun tiesi että pian pääsee tositoimiin. Lämmittelyyn Nanook käytti muutaman suorituksen. Muutaman kerran kävi taulut läpi hakien hyvät alkuosumat ja renkaiden kanssa sai hieman kääntyä takaisin hakemaan jäljelle jäänyttä rengasta. Daksu ei tietenkään epäonnistumisesta pitänyt ja alkoi heti riehua. Kaksikolla oli mennyt turnajaiset tajuttoman hyvin, että ihme että Daksu pääsi päästelemään höyryjä. Oliko velho sitten rauhoittanut ratsun jollain litkulla, kun turnajaisissa käyttäydyttiin kuin enkeli.
Joustaaminen aloitettiin Karman kanssa ja harvinaisen tiukka kamppailu päättyi Karman voittoon, kun Daksu alkoi käydä liian aggressiiviseksi heittäytymällä vastustajan puolelle useamman kerran. Nanook kirosi omiaan ja hän sai vastustajakseen yhden kiltalaisen ritarin, nimittäin Lautrecin hevosensa Ariedin kanssa. Launtrec oli yhtä kiero kuin Nanook, minkä takia taistelusta tuli mielenkiintoinen. Launtrecilla oli samanlainen kultainen haarniska kuin Artheurilla ja tämä sai Nanookin hieman suuttumaan. Taisteleminen alkoi vauhdikkaasti tasapelillä, kun molemmat saivat upeat osumat ja kerättyä 3 pistettä itselleen. Toisella kierroksella Nanook sai kaksi pistettä haljenneesta peitsestä, mutta yhden virhepisteen Daksun änkiessä päänsä vastustajan hevosen korviin. Launtrec sai yhden pisteen huonosta osumasta Nanookin peitseen. Viimeinen kierros tultiin hieman tunteiden vallassa ja Lautrec sai itselleen kolme pistettä peitsen hajotessa hyvin moneen osaan. Nanook sai kaksi pistettä vauhdikkaasta suorituksesta ja Daksu oli yhä pahantuulinen. Tilanne oli tasan ja molemmilla oli seitsemän pistettä kerättynä. Viimeinen kierros oli jälleen ratkaiseva ja tunnelma hyvin kireä. Nanook jäi kuitenkin 0 pisteelle, kun Daksu nousi pystyyn kesken suorituksen ja Nanook kierähti alas selästä. Lautrec keskeytti iskun, sillä oli hyvin lähellä osua hevosta. Haarniskat suojasivat Nanookia kovalta iskulta, mutta päätti silti lopettaa saadessaan kovan iskun päähän.
|
|
|
Post by Lady Nanook on Apr 7, 2019 18:08:46 GMT
Päiväkirjamerkintä, 3466 sanaa, kirjoittanut Lady NanookHelirian kukka Ensimmäinen luku Tuijotin kivistä kattoa hiljaisuudessa. En tiennyt missä olin vai olinko edes elossa, mutta kädessä jyskyttävä kipu kertoi nopeasti ainakin sen, että tuntea pystyin. Kuinka kuollut voisi olla jos ei tuntemaan pystyisi? Tuuli ujelsi sisälle mökkiin kuin yrittäen kaataa koko talon. Oli ilta, sen kertoi pimeys ja vain yksi valonlähde huoneessa; lämpöä pienesti hehkuva soihtu. “Tyttö heräsi!” Säikähdin vietävästi kuullessa kiljaisun viereltä. Tuijotin vierelläni olevaa, tuttua tyttöä kulmat kurtistuneena. Eikö hänellä ollut nukkumaanmenoaikaa? Miksi hän istui vieressäni? “Älä huuda.” Huokaisin hiljaa kääntäen kylkeäni. Olin aivan liian väsynyt vastaanottamaan kovia ääniä. Huoneeseen tuli pian tytön äiti soihtu mukanaan, jonka kuitenkin ojensi nopeasti tyttärelleen. Nainen alkoi täydessä hiljaisuudessa vaihtamaan käteni sidettä. Tuijotin tarkasti naisen toimia ja veristä haavaa kädessäni. Puristin huuleni yhteen ja laskin katseeni syliini. En siksi, että olisin aristanut verta ja sen näkemistä tai siksi, että haava olisi ollut liian kamala katsottavaksi. Ei, minä käänsin katseeni pois, koska se muistutti minua liikaa Artheurista. Tavasta jolla hän oli katsonut minua, en halunnut nähdä moista enää ikinä. Kyyneleet kirvelivät silmäkulmissa polttavasti, halusivat virrata poskiani pitkin. “Missä hevoseni on?” Kysyin saadakseni ajatukseni muualle. Daksun tuntien ratsu tuskin päästäisi ketään lähelleen. Ajatus pienestä naisesta paholaisen kanssa hymyilytti. “Tallissa, ruokin ja juotin sen. Ratsusi ei päästänyt minua lähellekään. Otin sinulta kolme kultakolikkoa siitä hyvästä.” Nainen puhui tasaisella äänellä samalla kun osoitti tavaroitani puisella tuolilla, ennen kuin hätisteli lapsensa ulos huoneesta. Nousin ylös aivan liian nopeasti ja jouduin istumaan takaisin sängylle. Puristin nyrkkejä yhteen, antaen kynsieni pureutua käsiini. “Artheur…” Suustani pääsi kivulias henkäys ja annoin pääni painautua polviini. En ollut vielä valmis luopumaan rakastetustani, Sirun ja Lyonellin oli osattava tehdä jotakin. Odottaisiko Artheuria mestaus jos hän palaisi? Tuijotin hiljaisuudessa verisiä kämmeniäni - ne olivat tahriintuneet omaan vereeni, sydämen hakaten rinnassani. Ajatus siitä, että joutuisin katsomaan mustahiuksisen ritarin mestauksen sai kyyneleet viimein virtaamaan poskiani pitkin, tippumaan kynsien jättämille haavoille ja kirvelevän. Itkeminen oli säälittävää, se ei auttanut mihinkään. Matkaa olisi jatkettava. Nousin ylös sängyltä nyt paljon varmemmin pyyhkien kyyneleet silmistäni. Vedin tuolilla olleen paidan ylleni. Asunnon kylmyys oli porautunut luihin ja ytimiin asti, mutta oli paikka silti mukavampi mitä kylmä ja luminen maa sekä tämänhetkinen myrskyinen sää. Olin viimein saanut saappaat jalkaani, tikarit piilotettua varsiin ja viitan sidottua ylleni. Olin kutakuinkin valmis. Kiinnitin huvenneen rahapussukan vyölle ennen kuin poistuin huoneesta törmäten ruokalautasta kantavaan tyttöön. Tytön katse pysähtyi silmiini ja hymy kohosi huulille. “Toin ruokaa sinulle…” Tyttö ojensi puukulhon minulle missä oli puuroa ja pala leipää. Hymyilin kiitokseksi alkaen syömään lähes heti kun kulho oli käsissäni. Oli harvinaista saada kyläpahasesta ruuantähteitä, heillä yleensä oli pulaa omastakin takaa. “Olen Alainne.” Tyttö esittäytyi yhtäkkiä niiaten minulle mekon helmaa nostaen. Olin juuri tunkenut lusikallisen puuroa suuhuni joten tyydyin vain hymähtämään vastaukseksi samalla kun nieleskelin puuroa yrittämättä olla tukehtumatta. “Nanook.” Köhin viimein tytön nyökytellen päätään iloisena. Tungin uuden kasan puuroa suuhuni sillä verukkeella, että pääsisin Daksun luokse nopeammin. Nojasin kiviseinään hiljaisuuden verho välillämme pysyen. Tyttö tutki minua ruskeilla silmillään niin tarkasti, että en voinut enää hetken kuluttua vastata hänen katseeseensa. ‘’Sinun pitäisi pestä kasvosi ja levätä.’’ Vanhemman naisen viileä ääni totesi samalla kun hän käveli ohitseni huoneeseen. Tiesin sen kyllä, mutta en voinut enää pysyä toimettomana. Pidin tyhjää lautasta käsissäni, tuntien miten puisen kulhon paino aiheutti kipua kädessäni. En siitä huolimatta näyttänyt sitä mitenkään, en voinut näyttää heikolta. ‘’Minun pitää maksaa velkani, en voi jäädä.’’ Selitin samalla kun etsin paikkaa kulholle. Tunsin oloni epämiellyttäväksi kun näin kuljin toisen kotona, mutta minun oli luovuttava ruokakulhosta pikimmiten. ‘’Miten ratsastat tuolla kädellä, tuossa myrskyssä? Se on itsemurha, tyttö hyvä.’’ Nainen murahti nyökäten kohti kättäni kun hän viimein tuli luokseni ja pakotti minut pysähtymään. Laskin terveen käteni kuin automaattisesti vahingoittuneelle kädelle. Se oli vain yksi miekan sivallus, vain yksi haava. Ei se minua hengiltä saanut. Toinen ongelma olikin myrsky, joka ilmoitti olemassaolostaan vähän väliä. ‘’Luotan hevoseeni.’’ Hymyilin ja tunsin Sirun piirtämän kuvan painon vyölläni - nyt oli tilaisuuteni, ‘’Anteeksi, oletteko nähneet tällaista kukkaa?’’ Kysyin yhtäkkiä ojentaen piirustuksen naiselle. Naisen kasvot olivat ilmeettömät hänen katsoessaan piirustusta tyttö vierellään. Olin juuri laskenut kulhon pöydälle kun nainen avasi suunsa. ‘’Olen, niitä kasvaa Lumotun metsän pohjoispuolella, vuoristossa. Tuossa kunnossa ja säässä… Sinulla ei ole mitään asiaa sinne.’’ Nainen puristi paperia käsissään ennen kuin ojensi sen takaisin minulle katseen kääntyessä pois. Hänen katseessaan oli jotakin tukahdettua, jotakin todella syvän surun kaltaista tunnetta. Hän ei halunnut nähdä tuota piirustusta, ei olla kukan kanssa missään tekemisissä. ‘’Valitettavasti minun on pakko mennä, kiitos.’’ Kaivoin pussista vielä kaksi kultakolikkoa jotka ojensin naiselle, ‘’Toivon, että miehenne on elossa.’’ Hymyilin pehmeästi ennen kuin poistuin asunnosta vaivannäöstä kiittäen. En voinut tuhlata enempää aikaa. En uskonut hetkeäkään asunnosta poistumisen jälkeen, että sanavalintani oli ollut järkevä. Pudistelin päätäni. Tarkoituksena oli olla lohduttava, mutta olin luultavasti vain satuttanut naista. Kuljin pitkin mukulakivikatua, huppu peittäen valkoiset hiukset. Yritin hakea lämpöä paremmin viitastani, takertua viimeiseen oljenkorteeni ja pelastukseen. Kuinka tyhmä ihminen voikaan olla, jotta lähtee keskelle myrskyä vain kukkaa hakemaan? Kylä oli pieni, joten tallin etsiminen ei tuottanut hankaluuksia. Se oli suuri, kivinen rakennus josta kantautui tuttu ja turvallinen tuoksu. Astuin sisään talliin ja tuijotin ympärilleni. Äänet, jotka tallista kantautui oli jotakin hätääntynyttä. Miksi kukaan ei ollut rauhoittamassa hevosia? Kurkistin kahteen ensimmäiseen karsinaan vain nähdäkseni, että molemmissa seisoi seinää vasten painautuneet ratsut, jotka tuijottivat minua silmät selällään. Vauhkoina. Puristin huuleni yhteen ja astuin ensimmäiseen karsinaan. Kuljin rauhallisin askelin ruunikon ratsun luokse. Sormeni sivelivät ratsun kaulaa, huulet kuiskivat hiljaisia sanoja. Oli vaarallista olla tuiki tuntemattoman hevosen karsinassa, mutta en voinut jättää ratsua oman onnensa nojaan. ‘’Missä omistajasi on?’’ Kysyin hiljaisesti, pohtivaan sävyyn samalla kun sormet tekivät kuvioita hevosen kaulaan. En voinut olla ajattelematta, että miten Linnan mailla meni. Myrsky oli varmasti tuottanut paljon tekemistä ja ongelmia heille. ‘’Kuollut.’’ Miehen ääni, jonka kylmä sävy sai minut oitis kääntymään oli matala. Siinä oli vaarallinen sointu ja se sai minut oitis varpailleni. ‘’Miksi kukaan ei ole täällä rauhoittamassa hevosia?’’ Kysyin hiljempaa, välittämättä sen suuremmin miehen aikaisemmista sanoista. Minua enemmän huoletti hevosten laita kuin se, että ihminen oli kuollut. Ihmisiä kuoli vähän väliä. ‘’Minä olen täällä nyt.’’ Mies murahti vaimeasti - äänensävy oli selvä käsky lähteä. Suustani karkasi tahtomattakin viileä tuhahdus samalla kun poistuin karsinasta. Mies oli sulkenut tallin ovet, jotta tuuli ei pääsisi sisään tuoden kasan kylmyyttä ja lunta mukanaan. Kuljin viimeisen karsinan eteen ja kurkistin sinne. Siellä seisoi tuttuakin tutumpi - tallin pimeintäkin nurkkaa tummempi hevonen. Daksu seisoi karsinan seinään painautuneena, pälyili varautuneesti suuntaani ja hengitti raskaasti. Pujahdin ketterästi karsinaan kuunnellen miehen laulua kauempaa, yhdestä karsinoista. Se oli kieltä, jota en ymmärtänyt, mutta samalla se kuulosti hyvin tutulta. Kuin kehtolaululta jota laulettiin lapsille ennen nukkumaanmenoa. Ojensin käteni mustalle paholaiselle ja annoin ratsun nuuhkia tuttua hajua. Hevosen korvat olivat niskassa ja hampaat hapuilivat otetta ilmasta. Pudistelin päätäni samalla kun liu’uin lähemmäs ratsua. ‘’Hei poika… Anteeksi, mutta meidän on pian lähdettävä…’’ Hymisin hiljaisesti sormet tehden pyöriviä, rauhoittavia liikkeitä hevosen kaulalle. Toivoin todella, että Daksu kestäisi moista säätä. Saisin tästä hyvästä luunapin otsaan niin Karmalta kuin Roxyltakin, mutta he molemmat tiesivät, että ei minua käynyt estäminen. Suljin silmäni ja painoin otsani vasten hevosen mustaa kaulaa huokaisten hiljaisesti. Ajatukseni pyörivät ympyrää vielä silloinkin kuin miehen hiljainen laulu oli loppunut. Toisen ääni oli onnistunut rauhoittamaan jopa Daksun ja hymy kohosi huulilleni kun hän alkoi laulaa minullekin tuttua laulua. Se oli lastenlaulu - sitä oli laulettu serkkupojalleni ja minä olin saanut tyytyä kuulemaan sen oven läpi. Olin opetellut ajan saatossa sanat ulkoa ja laulanut joka ilta sen itselleni. Juuri siksi aloin hyräilemään tuttuja sanoja miehen mukana. Laulu kertoi tarinan prinsessasta, joka eli hyvää elämää rakastavien vanhempien kanssa. Sanat olivat yksinkertaiset, mutta sanoma tärkeä; pienet asiat tekevät elämästä elämisen arvoista ja prinsessalla ollut täydellisyys ei kuitenkaan tuonut hänelle onnea. Poistuin karsinasta harjaa etsimään edelleen laulaen miehen mukana. Pieni vilkaisu kertoi, että molemmat hevoset olivat rauhoittuneet kuuntelemaan laulua, eivätkä enää keskittyneet yhtä tarkkaavaisesti tuulen ujellukseen. Noukin maasta viimein harjan sekä koukun, jotta saisin hoidettua hevosen kuntoon. Laulu vaihtui lennosta ja minun oli hiljennyttävä, koska vaikka melodia olikin tuttu niin en muistanut sanoja. Tyydyin lopulta hyräilemään hiljaisempaan sävyyn kuunnellen matalaa, rauhoittavaa laulua. Harjasin hevosen puhtaaksi samalla kun mies toi mustalle paholaiselle uuden kasan heinää syötäväksi. ‘’Hevosesi tarvitsee energiaa jos kerta olet lähdössä myrskyyn itsemurha tehtävällesi.’’ Mies murahti selitykseksi ruualle. Vilkaisin toista sivusilmälle. Tallin hämärässä valossa en oikeastaan nähnyt häntä kunnolla, joten päädyin astumaan muutaman askeleen lähemmäs. ‘’Lähdetkö mukaan?’’ Virnistin leikkisästi taputtaen Daksun kaulaa kun ratsu söi ahnaasti heiniä. Mies heitti rennolla käsiliikkeellä vielä muutaman porkkanan paholaiselle. En uskonut hetkeäkään, että toinen lähtisi myrskyyn seurakseni, enkä oikeastaan halunnut sitä. Mitä jos hänelle kävisi jotakin? ‘’Tuonne?’’ Hän ei kieltäytynyt heti, se yllätti minut. Hymähdin pehmeästi kun kuljin viimein karsinan ovelle nojaten siihen. Halutessani olisin voinut koskettaa tuntematonta, joka pälyili ensin minua ja sitten tallin ovia kohden. ‘’Niin, minne muuallekaan?’’ Virnistin vilkaisten taakseni mustaan paholaiseen. Ehkä osasyynä ventovieraan pyytäminen mukaan johtui haluttomuudesta kuolla lumimyrskyyn mustan ratsuni kanssa. ‘’Millä?’’ Mies murahti sitten. Kaikesta näki tietynlaisen haluttomuuden, mutta samalla jonkin uteliaisuuden kaltaisuuden. Kysymys oli kuitenkin tyhmä ja itsestään selvä, toinen luultavasti vain halusi pelata aikaa ja pohtia asiaa. ‘’Hevosella.’’ Naurahdin katse vilkaisten tarkoitetun dramaattisesti kohti kahta karsinaa. Hän saisi jopa valita kummalla tulisi mukaani, jos tulisi. Miehen suusta karkasi huokaus samalla kun hän risti kädet rinnalleen. ‘’En ole ratsastanut aikoihin… Mutta miten voisin jättää kaltaistasi pikkutyttöä myrskyn armoille?’’ Toinen puheli lähinnä itselleen samalla kun murahti jonkin sortin kirosanan. Hän tuijotti eteensä kulmat kurtistuneena. ‘’Pikkutyttöä?’’ Naurahdin siirtäen pistävän katseeni mieheen, ‘’Olen lady Nanook.’’ Hymähdin rennosti, kädet edelleen leväten karsinan oven kylmällä pinnalla, jonka metalliosa huokui kylmyyttä paitani lävitse. Kädessä oleva kipu sykki tasaisesti, muistutti olemassaolostaan. ‘’Vai että oikea lady, onko lapsilla tuollaisia nimiä? Täällä päin puhutellaan vain etunimillä.’’ Mies hymähti kuivakkaan sävyyn samalla kun asteli lopulta yhden karsinan eteen - sen, missä ruunikko hevonen majaili. Samainen karsina, jossa molemmat meistä oli olleet, ‘’Olen Radovan.’’ Toinen esittäytyi lopulta, kun minä katosin etsimään Daksun varusteita. ‘’sir Radovan…” Hymisin leikkisään sävyyn kun ohitin karsinan. Saatoin kuulla viileän murahduksen ja kirosanan lipuvan hänen huuliltaan. Daksun varusteet oli putsattu ja tottuneesti kannoin ne paholaisen karsinan eteen. Ajatukseni lipui tutussa hommassa nopeasti siihen tosiseikkaan, että olin liikkeellä kuninkaan hevosen kanssa. Olin ollut jo tovin eikä kukaan tiennyt mitään - muuta kuin Siru ja Karma. Sirun olisi parasta puolustaa minua kun toisin hänelle Helirian kukan. Kaksin kappalein, jos sikseen. Purin hammasta, kenties ensimmäistä kertaa eläessäni en todella halunnut mestauspölkylle tai karkoitusta. En nyt, kun niin kipeästi halusin pelastaa Artheurin. Sirandras nauraisi ajatusten kululleni, osasin arvata mitä hän sanoisi; ‘’Mitä tuollainen punaverinen, pakananalku, voisi tehdä lumouksen eteen?’’ Ja se oli totta - se siinä sattui eniten. Puristin huuleni tiukaksi viivaksi. ‘’Jumalat häntä auttakoot.’’ Mumisin hampaitteni lomasta, päätäni pudistellen. Oliko Jumalat hylänneet Artheurin? Tai minut? Oliko minulla lupaa pyytää Jumalilta apua, kun uskoa ei riittänyt siniverisiin sitten laisinkaan? Ajatuksen olisi pitänyt pelottaa minua, mutta tämän tunnemyrskyn siimeksessä Jumalat olivat minulle yksi hailee. Huomaamattani Daksu oli puettu valmiiksi ennätysajassa. “Radovan, oletko valmis?” Huhuilin miestä ja nopeasti sain vastaukseksi muminaa, joka pystyi tulkitsemaan monilla eri tavoilla. Huokaisin silmiä pyöräyttäen ja talutin mustan paholaisen ulos karsinasta. Hetken saimme seisoa käytävällä ennen kuin Radovan astui ulos Clevelandinruunikon kanssa. Nyt vasta todella kiinnitin huomiota mieheen; ruskeat, kiharat olkapäille ylettyvät hiukset, jonka punaisen oranssi sävy oli piilossa tallin himmeässä valaistuksessa. Miehellä oli lyhyt parta tuomassa esille jo jykevästä kehosta huokuvaa maskuliinisuutta. Elämä ei ollut kohdellut häntäkään kultahansikkain, koska hänen vierelleen tultua saatoin tarkkailla arpea poskessa - se oli pitkä ja rajunnäköinen. Vastustin halua koskettaa sitä, mutta mielikuvitukseni loihti minulle aistimuksen sen rosoisesta pinnasta, pehmeästä kudoksesta. Toinen arpi alkoi aavistuksen kulmakarvan yläpuolelta ja viistosti meni silmäkulman ohitse. Paljoa ei olisi tarvinnut osua sivulle kun näkö olisi luultavasti mennyt. ‘’Joko sait katsottua tarpeeksi?’’ Radovanin ääni oli viileä, mutta kasvot täysin ilmeettömät. Käänsin nopeasti katseeni saappaisiin ja talutin ripeästi Daksun ulos lumimyrskyyn. Poskeni olivat punehtuneet moisista sanoista, mutta vain, koska en voinut olla nolostumatta. Vedin hupun päähäni kasvojani peittämään vilkaisten taakseni. Radovan oli raahannut perseensä paikalle ja oli nopeammin ratsunsa selässä kuin mitä minä. ‘’Etkö sanonut, että siitä on ikuisuus kun olet viimeksi ratsastanut?’’ Nurisin kun viimein lähdimme liikkeelle. Daksun korvat olivat painuneet luimuun ja se tuntui tavanomaista herkemmältä. Puristin viittaa oikealla kädelläni - samainen, jossa kipua sykkivä haava oli. ‘’Ikuisuus tosiaan…’’ Mies hymähti kuivasti piilottaen kiharat ruskean hupun alle. Hänen viittansa oli samanlainen kuin mitä matkalaiset käyttivät, “Mikä kädessäsi on?” Mies kysyi kun viimein hevoset olivat astelleet pois mukulakivikadulta maantielle. Vilkaisin miestä sivusilmällä. En ollut tajunnut, että ruskeahiuksinen oli nähnyt minun aristavan sitä, vaikka tällä hetkellä se olikin melkoisen ilmiselvää. “Hm… Rakastettuni aiheutti ongelmia Linnassa ja lähdin etsimään häntä, hän osui minuun miekallaan.” Selitin ympäripyöreästi puristaessani huuleni yhteen. Elekieleni kertoi, että en halunnut puhua asiasta. Se oli epämiellyttävää ja minun oli keskityttävä käsillä olevaan tehtävään ja lakata murehtimasta asiaa johon en voinut vaikuttaa. ‘’Selvä pyy, mihin matka?’’ Sulavasti Radovan vaihtoi puheenaiheen - hän tarkkaili minua herkeämättä, se oli outoa. Käänsin katseeni lumipyryn takia takaisin hevosen harjaan ja myös siksi, että peitin tunteet jotka paistoivat ilmiselvästi kasvoiltani. Pettymyksen, pelon ja ärtymyksen sekoituksen. ‘’Etsimään Helirian kukkaa, tarvitsen sitä velholle.’’ Murahdin vaisusti pyöritellen ohjia sormissani. Tunsin hevosen olevan edelleen jännittynyt, askeleet olivat suuria ja tutun ylväitä, mutta niissä oli ripaus kiirettä. Purin huultani. ‘’Eikö hän pysty hakemaan sitä itse?’’ Radovan kysyi kysymyksen, jolle olin itsekin suonut hetkisen aikaa. Alainnen äidin sanoista sai käsityksen, että kukka kasvoi hyvin vaarallisella alueella. Vilkaisin sivusilmällä kiharahiuksista miestä, jonka katse oli suunnattu eteenpäin. ‘’Pystyy, mutta hän laittoi minut töihin. Maksan velkani hänelle.’’ Huokaisin vain lopulta nykäisten hupun paremmin päähäni. Lumimyrsky esti hyvän näköyhteyteni edessä olevaan, se loi minuun pienen ahdistuksen, vaikka mustaan paholaiseen luotinkin. ‘’Hmph… Miten ovelia paskaisia velhot ovatkaan…’’ Radovan murahti ennen kuin molemmat meistä hiljeni. Ei ollut enää sanottavaa. Hetken saimme kulkea rauhassa lumihangessa, kunnes Daksu valpastui ja oli nopeista reflekseistäni kiinni, että ehdin saamaan paremman otteen ohjista, koska pian musta paholainen syöksyi eteenpäin kuin tuli perseen alla ilman suurempaa syytä. Se ei ollut vähään aikaan tehnyt tällaista, joten en ollut sen suuremmin osannut varautua. Oli Daksukin varannut aikansa pelleilylle - juuri nyt kun kädessäni oli haava enkä pystynyt pitämään ohjista kuin vain yhdellä kädellä. En tiennyt kuinka kauas Radovan oli jäänyt Daksun laukatessa eteenpäin suuria askelia välillä pukittaen, kuin näyttäen, että kyllä hänenkin takapäänsä lensi ja oikein näyttävästikin vielä. "Aiot todella yrittää tiputtaa minut alas, huh?" Hymisin hampaitteni lomasta rystyset valkeina pidellen viitastani kiinni. Se todella lievitti kipua. Ohjat annoin olla rauhassa, en kiskonut tai riuhtonut. Hikikarpalot valuivat kasvojani pitkin jopa tässä kylmyydessä - kulutti voimia istua hevosen selässä, varsinkaan kun en voinut ottaa tukea edes satulasta. Mustan hevosen takapää lensi uudemman kerran ja tällä kertaa viimeisetkin voimat hiipuivat. Ote kirposi ohjista ja harjasta, jota olin puristanut käsissäni kuin viimeistä oljenkortta. Tarrauduin viimeisillä voimillani ratsun kaulaan jolloin hevonen pysähtyi samantien hypähtäen suuren loikan sivulle niin, että romahdin päistikkaa naamalleni lumeen. Tunsin kivun sykkivän nyt aikaisemman haavan lisäksi ympäri kehoani, kaikkialla. Kuulin hevosen kavioiden kopseen ja hengityksen. ‘’Oletko kunnossa?’’ Miehen ääni oli täynnä huolta, se sai kylmät väreet kulkemaan koko kehoni läpi. Kohotin hitaasti katseeni samalla kun tunnustelin kehoani. Ei murtumia, keuhkoista oli kadonnut vain happi ja koko kehoni kihelmöi epämiellyttävästi eikä listasta unohdeta kättä, joka oli puristanut viittaa ja näin ollen jäänyt alleni. Se oli entistä kipeämpi ja tällä kertaa kipu sykki koko kädessä. Oloni oli kutakuinkin voimaton. ‘’Missä Daksu on?’’ En vastannut miehen kysymykseen vaan ajatukseni siirtyi heti hevoseen. Radovan oli hetkessä vierelläni lumihankeen polvistuneena ja tarkkaili kehoani löytämättä siitä kuitenkaan mitään ulkoisia vammoja ja kasvoiltani löytyi vain huoli Dark Soulsista. Mies hymähti hiljaisesti ja ojensi minulle sitten kätensä. ‘’Hevosesi seisoo tuon rauduskoivun alla, ei se kauas lähtenyt.’’ Radovan selitti kun olin tarttunut hänen käteensä ja hän oli auttanut minut ylös. Käänsin katseeni oitis kiharahiuksisen miehen osoittamaan suuntaan. Daksu seisoi siellä pää notkuen, häntä heilahdellen laiskasti. Tunnustelin hetkisen maata jalkojeni alla ennen kuin totesin voivani ihan hyvin; pystyin seisomaan ja kävelemään - se riitti. Hammasta purren lähdin lähestymään mustaa paholaista. Hevonen ei tehnyt elettäkään liikkuakseen, päin vastoin. Se teki olonsa entistä mukavammaksi nojaamalla suureen rauduskoivuun, jonka oksat hipoivat maata. Suljin silmäni huokauksen saattelemana pyyhkäisten kädelläni kasvoja. Jatkoin matkaani ojentaen lopulta käteni lähemmäs ratsua. ‘’Et ole vähään aikaan tehnyt tuota…’’ Hymisin hiljaa hevoselle, tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä. Daksun ruskeat silmät tapittivat minua kunnes pehmeä hörähdys karkasi hevoselta ja sulin pieneen hymyntapaiseen, ‘’En taida olla oikeassa mielentilassa ratsastaakseni sinulla…’’ Huokaisin päätäni pudistaen niin, että valkoiset hiukset heilahtivat. Lumimyrsky ei ollut laantunut, mutta suuri rauduskoivu suojasi hyvin tuulelta. Annoin sormeni sivellä ratsun kaulaa huolestuneet rypyt muodostuneena otsalle. ‘’Kaikki hyvin?’’ Radovanin huolestunut ääni keskeytti ajatustenjuoksuni ja nopeasti kohotin katseeni siirtäen sen takanani seisovaan mieheen, joka piteli Clevelandinruunikon ohjia kädessään hyvin rennon näköisenä, ottaen huomioon olosuhteet. Hymähdin vastaukseksi ennen kuin nousin takaisin Daksun selkään. ‘’Voin hyvin, jatketaan matkaa.’’ Hymähdin kuivasti. Kipu ei ollut sietämätöntä, se vain muistutti olemassaolostaan aina välillä. Vilkaisin sivusilmällä Radovanin suuntaan, mutta mies oli turhankin keskittynyt edessä häämöttävään lumottuun metsään. ‘’Menetkö tuonne ensimmäistä kertaa?’’ Kysyin pehmeämmin, pyrkien aiemmin olleesta suorastaan negatiivisesta äänensävystä pois. Radovan ei vastannut heti, antoi vain ratsunsa kulkea vierelläni hiljaisuudessa. Suurien puiden suojassa saatoin kaivaa viittani taskusta kartan avaten sen syliini. Saatoin huomata miten ruskeahiuksinen tuttavani kurkki karttaa. Hymähdin hiljaisesti ja annoin katseeni kiertää kartalle, silmäni pysähtyivät luvattoman kauaksi aikaa Artheurin kohdalle. Mies oli liikkunut kauemmas minusta, hänen luokseen oli nyt puolen päivän matka. Purin huultani ja tarkastettua Helirian kukan sijainnin niin sulloin kartan suorastaan aggressiivisesti takaisin viittani sisään. ‘’Hm, ei tämä ensimmäinen kertani ole… Tuo metsä vain on hyvin ahdistava, en haluaisi mennä sinne sitten laisinkaan.’’ Mies selitti lopulta vastauksensa, ennen kuin hiljenimme. Olin iloinen, että hän ei sanonut sanaakaan kartasta, vaikka saatoin nähdä pienen uteliaisuuden pilkkeen. Hiljaisuus ympärillämme oli kaikkea muuta kuin kiusallinen. Siinä oli jotakin lohduttavaa, sai vain hautautua hiljaisuuteen ja antaa ajatusten vallata mielen. Tällä hetkellä se ei kuitenkaan ollut järin viisasta, kun ainoa mikä ajatuksiini mahtui oli Artheur. Daksu lähti lopultakin ravaamaan tietä pitkin, jotta saisimme vauhtia matkaan. Hetken ravasimme, kunnes nostin laukan. Vuorille olisi vielä matkaa ja jos halusimme ehtiä sinne ennen iltaa niin olisi pysyttävä hyvässä vauhdissa. Liu’utin käteni lähemmäs hevosen korvia samalla kun nousin aavistuksen ylemmäs antaen Daksun laukata niin kovaa kuin hevosesta lähti. Se ei ollut fiksua, tiesin sen, mutta nyt halusin vain puhdistaa ajatukseni. Mustan paholaisen jokainen askel heitti uuden lumipöllyn taaksemme. Käänsin ratsun turvalliselta polulta metsää kohden. Vuoret näkyisivät kunhan pääsisi syvemmälle. Painoin pääni lähemmäs ratsun kaulaa ja kiharaa harjaa kuunnellen miten hevonen puuskutti. Ratsun kaviot osuivat johonkin hetkeä ennen kuin Daksu kohosi ilmaan jättäen taakse puunrungon. Vilkaisin taakseni huomaten, että miten hyvin Radovan pysyi perässämme. Miehen kasvoilla leikki jokin hymyn kaltainen ja silloin tajusin, että me kilpailimme. Siristin silmiäni ja näytin kieltäni. ‘’Mennään poika…’’ Hymisin hiljaa ottaen paremman otteen hevosen harjasta. Tunsin miten Daksu yhä edelleen kiristi vauhtiaan ja pieni vilkaisu silmissä vilisevään luontoon kertoi, että puut olivat aavistuksen harventuneet. Vilkaisin maahan huomaten nopeasti eläinten tekemän polun, joka oli paholaiselle ehdottomasti mukavampi alusta. En kuitenkaan ollut hetkeen kiinnittänyt huomiota Radovaniin, jonka ruunikko laukkasi nyt vierellämme miehen vain suodessa minulle voitonriemuisen virneen. Kurtistin kulmiani ja annoin Daksun hoitaa kilpailusta innostumisen. Ratsu vihasi häviämistä yhtä paljon kuin minäkin. En kuitenkaan moisen kilpailun aikana ollut huomannut puiden harvenemisen huonoa puolta; lumimyrky teki hallaa nyt paljon enemmän. Tuuli puhalsi kaiken kylmän vasten kasvoja ja sai peittämään kasvot ratsun kaulaan joten eteenpäin ei nähnyt. Haavoittuneen käden kipu oli kuitenkin kaikonnut täysin kun olin saanut muuta ajateltavaa. Friisiläisen askeleet olivat pidentyneet ja puuskutus voimistunut, mutta Radovaninkin ruunikko alkoi väsyä. ‘’Tasapeli?’’ Henkäisin ja näin miten kiharahiuksinen mies hidasti ratsuaan. Hetken pidättelin mustaa hevosta kunnes Radovan jäi kauemmas minusta ja sain tilaisuuden ratsastaa Daksua eteenpäin. Kauempana oli puunrunko, joka oli hyvä merkki lopettaa kilpailu. Kumarruin takaisin harjan puoleen ja annoin Daksun hoitaa hyppäämisen ennen kuin hidastin hevosen lopullisesti. Käänsin sen poikittain tielle ja annoin ohjat. Ratsu puuskutti kuuluvasti ja hapuili lunta maasta. ‘’Voitto!’’ Tuuletin kuitenkin vain kohottaen kädet ilmaan silmät tuikkien kuin lapsella ja katse tarkkaillen Radovania. Mies seisoi puunrungon toisella puolella lempeä hymy kasvoilla. Hän käänsi Haziel - tammansa, olin kuullut hänen käyttävän kyseistä nimeä hevosesta. ‘’Huijasit, Nanook.’’ Miehen äänessä kuulsi jokin huvittuneen ja ilkikurisen sekoitus, se oli mukavalla tavalla tervetullutta. Käänsin pääni sivulle kuin koira virneen kohotessa huulilleni. ‘’Se riippuu, että mikä lasketaan huijaukseksi - arvon herra.’’ Hymähdin olkapäitäni kohauttaen. Nykäisin hupun takaisin kasvojani suojaamaan ja seurasin miten Haziel ja Daksu söivät lunta nesteytykseksi. ‘’Kyllä minä sinulle herrat näytän.’’ Radovan naurahti suoden minulle nopean katseen. Hetken tuijotimme toisiamme hiljaisuudessa sanojen vaikuttaessa ajatuksiimme, kunnes purskahdin nauruun. Kiedoin käteni Daksun kaulaan ja hytkyin yrittäessäni pidättää ulos pyrkivää naurua. ‘’Tuo oli pervoa.’’ Yskäisin naurunpuuskani viimein päätyttyä. Radovanin hellästi punaisena hehkuvat posket kuitenkin aiheutti minulle vain uuden naurun ja minun oli tartuttava Daksun harjasta, jotta en olisi tippunut maahan. Kiharahiuksinen nykäisi hupun paremmin päähänsä huokaisten hiljaisesti. ‘’Jatketaan matkaa.’’ Mies hymähti päätään pudistellen ja kääntäen ratsunsa kohti edessä häämöttäviä vuoria. Ne näkyivät nyt selvästi ja seuraava haaste olisikin päästä kyseiselle vuorelle varsinkin, kun minulla toimi vain toinen käsi. Daksu ja Haziel kulkivat rinnatusten lähemmäs samalla kun minä voivottelin kovaan ääneen naurusta johtuvaa mahakipua Radovanille, joka lopulta huitaisi minua kohden kädellään kuin käskien tukkia turpani. Kiharahiuksinen tuskin punastui helposti, joten nautin joka hetkestä, jonka aikana saatoin nähdä heleän punan hänen kasvoillaan. Tilanne oli varmasti ollut turhankin epämiellyttävä hänen mielestään ja hyvä niin, oli välillä hauskaa tehdä jonkun toisen olo kiusalliseksi. Siinä oli jotakin todella tyydyttävää ja pidin siitä, lähes yhtä paljon kuin Radovanista seuralaisena.
|
|
|
Post by Lady Nanook on Apr 29, 2019 18:12:11 GMT
Päiväkirjamerkintä, 3277 sanaa, kirjoittanut Lady NanookHelirian kukka Toinen luku Seisoimme vuoren rinteellä silmät tutkien ylös kohoavaa vuorta. Tuonne meno vaatii ketteryyttä ja aikaa, olisi lähdettävä heti. Käänsin katseeni kohti Radovania, joka oli kadonnut muutaman suuren ja hyvin peittävän pensaan taakse. Ilmassa tuoksui lumen lisäksi lähestyvä kevät ja lintujen surumielinen laulu sai ajatukset laukkaamaan. “Nanook!” Mies kutsui yhtäkkiä ja sai minut oitis liikkeelle. Talutin Daksun pensasrykelmän lävitse toiselle puolelle kohdatakseni suuren luolan - se oli kuin suoraan sadusta, “Tämä kävisi hevosten piilopaikasta.” Radovan hymähti taluttaen Hazielin sisälle viileään luolaan, joka tuntui entistä kylmemmältä talvisäässä. Haziel kulki sisälle kuitenkin täysin rauhallisesti toisin kuin Daksu. Luolat taisivat saada hevosen aistit entistä herkemmiksi. Friisiläinen tanssahteli rinnallani kun astelin luolaan pyrkien täydelliseen rauhallisuuteen. Kun viimein sain Daksun sisälle ja rauhoittumaan ainakin hetkeksi niin saatoin riisua satulan jättäen sen kivelle. Parempaakaan paikkaa ei nyt löytyisi. Kävelin takaisin paholaisen luokse kuljettaen sormiani hevosen kaulalla. Radovan oli lähtenyt luolasta jättäen minulle kaksi ratsua hoidettavaksi - luultavasti mies oli mennyt etsimään jotakin suuhun pantavaa. Otin friisiläiseltä suitset pois ja pienen räpeltämisen jälkeen sain kuolaimet irrotettua, jonka jälkeen laitoin suitset takaisin hevoselle ja sidoin ohjat vetosolmulla lähimpään tukevan näköiseen pidikkeeseen, jota ennen oltiin luultavasti käytetty soihtua pitämään. Käännyin sitten Hazielia kohden kun Daksu oli tarkistettu ja kuolaimet jätetty satulan päälle. Jos joku halusi hevoseni varustaa niin ei kauas pääsisi, Daksu oli ilman kuolaimia ratsastaessa täysin sekopäinen ja jopa minä en pärjännyt sille tuolloin kovin usein - riippui hyvin paljon millainen päivä hevosella oli. Hevoset hoidettuna ja vetosolmulla sidottuna olin viimein valmis. Kiharahiuksisella ei kauaa kestänyt ja syli täynnä ruuaksi kelpaavaa. Jaoimme ne yhteistuumin hevosille edes vähän täyttämään ja lopulta päädyimme myös nakertelemaan jotakin lumesta löytyneitä ruuaksi kelpaavia ruuantapaisia. En tiennyt täyttikö se juurikaan, mutta eiköhän meistä kumpikin pärjäisi linnalle asti ilman suuria herkkuja. ‘’Kerro jotakin itsestäsi - miksi sinulla on kuninkaan hevonen?’’ Radovan nojasi kylmään kiviseinään minun kyhjöttäessä kivellä katse pysyen kämmenissäni, joissa lepäsi marjoja. Kuiva hymähdys karkasi huuliltani. ‘’Koska se on hoitohevoseni, olen oppipoikana Linnalla ja kaipa minun joskus pitäisi palvella Hänen korkeuttaan, mutta minua ei voisi kiinnostaa vittuakaan. Kai minun olisi Lyonellia siedettävä parhaan ystäväni takia - hän kun kerta paneskelee tulevaa kuningasta.’’ Selitin pieni katkeruus äänessä kuultaen. Olin turhaan pyrkinyt tasaiseen, rauhalliseen sävyyn. Ehkä osa minusta pelkäsi Karman menettämistä - hänhän nousisi kuningattareksi jos kihlautuisi Lyonellin kanssa. Ei kuninkaallisilla ollut aikaa muuhun kuin… johtamiseen? ‘’Tiedät varmasti, että moisista sanoista voit menettää pääsi?’’ Radovan hymähti hetken kuluttua muutama huolestunut ryppy otsalla. Käänsin pääni sivulle ja hymähdin hiljaisesti. Ei se ollut mitenkään uusi tieto. ‘’Tiedän.’’ Naurahdin kuivasti kuljettaen sormiani valkeiden hiusteni lävitse, ‘’Tiesitkö, että Artheur - mieheni - olisi pitänyt olla tuleva kuningas, mutta Lyonellin suku syrjäytti hänet. Miksi minä en saisi olla katkera moisesta?’’ Murahdin samalla seuraten miten ruskeahiuksinen tunki loput marjat suuhunsa olkiaan kohauttaen. ‘’En minä sinua kiellä, mutta miksi olet oppipoikana jos et voi sietää koko paikkaa saatika hallitsijaa?’’ Radovan hymähti hiljaisesti samalla kun aloimme viimein tekemään lähtöä. Vilkaisin miestä sivusilmällä ennen kuin lähdin kulkemaan kohti ulkoilmaa ja myrskyä. ‘’Koska tallissa on Daksu, Karma ja muutama idiootti ritari… tai varas, josta välitän.’’ Virnistin ajatukselle, ‘’Eikä minulla ole muuta paikkaa.’’ Lisäsin kuitenkin nopeasti ja viimein Radovan hiljeni. Kenties hän mietti tilannetta tai oli jo keskittynyt tulevaan vuorikiipeilyyn. Nykäisin hupun päähäni ja lähdin kulkemaan vuoren viertä pitkin käsi koko ajan koskettaen kiveä. Kauempana näkyi pieni kohouma, josta olisi helppo alkaa kiipeämään. Vilkaisin taakseni Radovania kohden ennen kuin laitoin toisen jalkani kohoumalle ja ponnistin. Lumi peitti paikka paikoin näköyhteyden, mutta saatoin hahmottaa vähän matkan päässä tasaisen kohdan, jossa saattoi seistä. Viimeisten jalan- ja kädensijan löytäminen oli kuitenkin hankalaa ja monesti olin livetä kun haavoittunut käsi ei kestänytkään samalla tavalla painoa. Viimeisillä voimilla sain kuitenkin vedettyä itseni ylös ja en voinut estää itseäni romahtamasta maahan. Yskin ja kirosin hyvin värikkäästi Sirun, Artheurin sekä koko maan alimpaan maanrakoon. ‘’No johan oli, jaksatko?’’ Radovan virnisti nojaten kallioon silmiä kiinni pitäen. Hän ei näyttänyt ulospäin sitä miten raskasta kiipeily oli hänellekin. Päästin suustani huokauksen ennen kuin nousin ylös. Venyttelin jäseniäni ja varoin katsomasta alas. ‘’Jatketaan.’’ Murahdin kääntäen katseeni ylös. Saatoin nähdä vilauksen jostakin tummasta hahmosta joka katosi kuitenkin nopeasti luolaan. Kurtistin kulmiani mietteliäästi, kenties kyseisestä luolasta löytyisi myös etsimäni kukka. Astuin lähemmäs kylmää kiveä ja etsin hanskan peittämälle kädelle hyvän kohdan tarttua. Päästin suustani raskaan huokauksen ennen kuin ponnistin. Tunsin miten käteni tuntui antavan periksi, mutta se jos joku sai minut puremaan hampaitani yhteen ja jatkamaan. Mitä nopeammin löytäisin kukan niin sitä nopeammin pääsisin kotiin ja Siru voisi auttaa Artheuria. Vilkaisin nopeasti taakseni vain todetakseni, että Radovanin ote tuntui lipsuvan vähän väliä. ‘’Pystytkö tähän?’’ Kysyin peitellen huolestumista äänestäni. Ei turhaa välittämistä. Radovanin tuhahdus kertoi tarpeeksi ja saatoin jatkaa matkaa. Minua hymyilytti miten samanlaisia olimme Radovanin kanssa. Ei turhaa huolenpitoa, pärjäsimme kyllä. Otin riskin tavoitellessani ylempää löytyvää kiveä, jotta saisin jonkun otteen jostakin pystyäkseni jatkamaan matkaa. Kuitenkin hyvin nopeasti tuli selväksi, että se oli irtokivi ja pian löysin itseni roikkumasta yhden kädensijan varaan. Purin huultani samalla kun hapuilin uutta otetta. Onnekseni käsi, jonka varassa olin oli terve. Monen monta kirosanaa lipui juovana huulieni välistä. Voimat kuluivat turhankin nopeasti ottaen huomioon matkan ylös ja samainen matka alas. Minä helvetti soikoon kuolisin tänne jos alastulo olisi yhtä voimia vievä. ‘’Vasemmalla puolella, tartu siellä olevaan oksaan.’’ Kohotin katseeni ja toden totta. En vain tiennyt kuinka hyvin oksa minua kantaisi, mutta tartuin siihen siitä huolimatta Radovanin ohjeen mukaisesti. Hikikarpalot valuivat otsaani pitkin samalla kun ponnistin voimani äärimmilleen. Hetkellisesti tuli helpompi kohta; pääsin liikkeelle kunnolla ja käden- sekä jalansijan löytäminen oli helpompaa.Tiesin kyllä, että moinen onnekkuus ei jatkuisi kauaa, mutta annoin itselleni luvan nauttia edes hetken. Pieni vilkaisu alas kertoi, että Radovan pysyi perässäni paljon helpommin. Vilkaisin ylös vain todetakseni, että matkaa luolalle olisi vielä ja loppumatka olisi paljon vaikeampi. Suljin silmäni ja huokaisin hyvin raskaasti. Tartuin epähuomiossa turhankin terävään kiveen ja nopeasti kipu lävisti minut. Se ei ollut mukavaa kipua, tunsin miten kivi oli onnistunut nirhaisemaan oikein kunnolla kämmeneeni. ‘’Vittu!’’ Sähähdin tarttuen nopeasti haavoittuneella kädellä viittaan. Eikö riittänyt jo olkapäässä sykkivä kipu, miksi vielä kämmeneen? Jumalat taisivat todella vihata minua. Laskin otsan kallioon samalla hengittäen hyvin raskaasti, ‘’Ei saatana… En taida jaksaa… Vittu, kuolen tänne.’’ Pidin silmiä kiinni samalla kun nojasin koko painolla kiviseinään. Kipu kädessä, tahmea veri todella herpaannutti huomioni. ‘’Ei enää kauaa, yritä kestää.’’ Kiharahiuksisen ääni oli yhtä väsynyt kuin omani, mutta hän ei siitä huolimatta valittanut kuin pieni lapsi kaikesta. Taivutin terveen käden kohti kielekkeen reunaa ja hammasta purren ojensin myös toisen niin, että sain hilattua itseni ylös asti. Painauduin aivan kielekkeen seinään kiinni huohottaen kun viimein pääsin ylös asti. Pyyhin hiuksiani pois kasvojeni edestä muistamatta verta käsissäni enkä tajunnut sitä vielä silloinkaan kun Radovan oli kavunnut viimein ylös ja tuijotti kasvojani. Ei, en tajunnut sitä ennen kuin mies siitä sanoi. Käänsin nopealla pyörähdyksellä selkäni miehelle ja murahdin jotakin, josta edes minä en saanut selvää. ‘’Mennään.’’ Nyökkäsin kohti luolan suuaukkoa ja vasta pimeyteen astuttua muistin aikaisemmin näkemäni hahmon enkä voinut olla pysähtymättä niille sijoilleni. Pälyilin pimeyteen samalla kun puristin verisellä kädellä viittaa nyrkissäni rystyset valkeina. Oli outoa ja hyvin ahdistavaa mennä pimeyteen - en pitänyt siitä ollenkaan. Hitaasti kuitenkin pakotin jalkani liikkeelle ja annoin silmäni tottua pimeyteen. Kuulin koko ajan Radovanin askeleet takanani joka sai minut edes hetkeksi rauhoittumaan. En ollut täällä yksin. Tunsin miten veren rautainen maku tulvahti suuhuni - olin onnistunut puremaan huuleni verille tämän kaiken johdosta. Kuljin eteenpäin toinen käsi hapuillen kylmää seinää vähän väliä tietääkseni minne mennä. Onnekseni oli vain yksi suunta, joten ei kauaa tarvinnut pohtia minne kävelisi. Takaisin en menisi ilman kasvia, en ilman jotakin jota näyttää Sirulle. Hiljaisuudessa käveltyämme tovin saatoin nähdä edessäpäin valoa, joka sai minut kiirehtimään. En muuta kaivannutkaan kuin valoa tämän pimeyden keskelle. Näky joka minua odotti oli satumaisen upea, suoraan kuin lapsille kuvitetuista kirjoista. Siristelin silmiäni hetken, ennen kuin kohotin katseeni ylös. Suuret puut olivat tehneet ikään kuin katon kallion tilalle, ne estivät myös lunta satamasta sisään suurimmalta osin. Kuitenkin keskellä nurmikko aukeamaa oli lampi, jonne tuprutti lunta taukoamatta. Suuret puut sekä pensaat kukkasineen kasvoivat jopa aukeamalla. Oli erikoista, että vuoristossa oli moinen reikä, mutta koko paikka oli niin satumaisen upea, että jollakin jumalalla oli varmasti näppinsä pelissä. Luolan seinämissä oli seitsemän lähemmäs kaksimetristä aukkoa, jotka selvästi johtivat jonnekin. Pyörähdin ympäri kohti kiharahiuksista virnistäen sitten. ‘’Kaunista, eikö?’’ Hymyilin ennen kuin käännyin kohti lampea, jonka luokse suorastaan juoksin. Hetkeäkään epäröimättä laskin verestä punaiseksi värjääntyneen käden kylmään veteen ja hinkkasin sen puhtaaksi. Olin vaipunut niin omiin ajatuksiini, että en huomannut takana kulkevaa hahmoa, ennen kuin tunsin hengityksen niskassani. ‘’Varo.’’ Kiharahiuksisen matala ääni kuiskasi vain sekunteja ennen kuin löysin itseni jäätävän kylmästä vedestä. Sylkäisin vettä suustani ennen kuin käännyin ympäri vain kohdatakseni virnuilevat kasvot. Radovanin huulilla kareileva hymy ja naurahdus kertoi turhankin hyvin kuka oli tämän turhankin julman tempun takana. Uin lähemmäs hyisessä vedessä ojentaen käteni miehelle jotta tämä saisi noukittua minut ylös. Ilman minkäänmoista epäröintiä hän ojensi kätensä ja nopealla, hyvin määrätietoisella liikkeellä kiskaisin miehen lampeen seurakseni. Nopeasti kuitenkin sen tehtyä kampesin itseni ylös ja konttasin kauemmas lammesta huomaten, että vaikka lampeen lunta satoikin niin siitä huolimatta sen ympäristö oli täysin vihreän ruohon ja kukkien peitossa - se ei käynyt järkeen. Jollakin jumalolennolla on varmasti ollut näppinsä pelissä tässäkin asiassa. ‘’Nanook!’’ Ärinä sai minut heittäytymään selälleni harvinaisen nopeasti katse kääntyen lammesta nousevaa kiharahiuksista, jonka hiukset olivat nyt liimaantuneet kasvoille ja märät vaatteet paljastivat lihakset. Irvistin ajatuksilleni ottaen huomioon, että olimmehan me Radovanin kanssa pelastamassa minun miestäni. Toisaalta en taas nähnyt, että mitä väärää olisi ihastella toisen lihaksia kaukaa - jos ei koske, mitään ei voi käydä. Tosin tällä hetkellä koskeminen oli välttämätöntä kun Radovan lähestyi minua turhankin pirullinen virne huulilla. ‘’Heiheihei! Sinä aloitit!’’ Tirskahdin peittäen toisella kädellä suuni jotta en alkaisi nauramaan kuin noita-akka konsanaan. Radovan painoi minut maahan samalla kuitenkin istuen hajareisin vyötäröni ylle ja hetkeäkään epäröimättä toinen alkoi kutittamaan minua. En voinut muuta kuin purskahtaa nauruun samalla kun säälittävät yritykseni työntää toista pois epäonnistuivat toinen toistaan huonommilla tuloksilla. ‘’Lopeta!’’ Anelu oli turhaa, koska mies ei todellakaan lopettanut ennen kuin sain kiemurreltua itseni pois hänen altaan. Tasasin hetken hengitystäni, ennen kuin saatoin saada kunnollisia lauseita muodostettua, ‘’Etsitään se samperin kukka.’’ Hymähdin päätäni pudistellen tajuten kuitenkin nopeasti, että viittani taskussa sijaitsi piirustus Helirian kukasta sekä kartta Artheurin matkoista. Kaivoin ne nopeasti esiin ja levitin nurmikolle. Kartta oli aivan pilalla ja määrätietoisesti silppusin sen nurmikolle, jotta kukaan ei saisi päähänsä käyttää hyväksi kyseistä karttaa. Kukkapiirustus oli kuitenkin paremmassa kunnossa. Nopeasti olimme päässyt eteenpäin pelleilystä ja aloimme etsimään yhteistuumin kukkaa. Vaatteet liimautuivat pahemmin ihoon kiinni mitä kauemmin etsin lähes kontaten kukkaa kukkakedolta. Tämä olisi sama asia kuin etsisi neulaa heinäsuovasta. Onnekseni kukka oli erikoisempi mitä ihan tuiki tavalliset, joten ei se täysi mahdottomuus ollut. En tiennyt kauanko olimme etsineet, mutta pimeys laskeutui turhankin nopeasti aukeaman ylle. Vaatteet kuivuivat hyvin hitaasti ja väsymys painoi mieltä väistämättä. Eikä moinen konttaus tehnyt kädelleni hyvää, mutta en suostunut valittamaan siitä Radovanille, joka oli ilman minkäänlaista velvoitetta auttanut minua etsinnöissä. ‘’Löytyi!’’ En tiennyt mistä ääni kuului, mutta nousin salamannopeasti ylös ja lähdin suunnistamaan määrätietoisesti kohti äänen lähdettä. Vastassa todella oli Radovan käsissään kaksin kappalein Helirian kukkaa. Niiden somat pastellinsävyiset terälehdet antoivat soman kuvan, mutta kiharahiuksisen ojentaessa kasvit minulle niin hän muistutti piikistä varsissa ja hyvä niin, koska olisin varmasti tarttunut niihin ja kämmeniini olisi tullut vain lisää haavoja kuin en olisi kärsinyt tarpeeksi. ‘’Lähdetään.’’ Murahdin sulloessani varovasti viitan taskuun kasvit. Olin poistumassa jo sieltä mistä tulimmekin ellei Radovan olisi pysäyttänyt minua ja osoittanut tummaa hahmoa, joka kulki kuin kissa konsanaan; varovasti, mutta samalla niin vaivattomasti. Sen kulku oli kaunista katseltavaa. Yhtäkkiä otus pysähtyi, kääntyi meitä kohden ja harvinaisen ihmismäiset kasvot tarkkailivat meitä tupsuhäntä viuhoen ilmaa. Se oli suuri, pelottavan suuri. Yhtäkkiä hahmo kulki yhdestä aukosta sisään ja katosi näkökentästä. ‘’Tule!’’ Hihkaisin kiskaistessani Radovanin kädestä vain saadakseni miehen liikkeelle. En tiennyt kuinka itsetuhoinen sai olla, että menee pelottavan suuren otuksen perään pilkkopimeisiin luolastoihin haahuilemaan, mutta halusin seurata sitä. Halusin tietää, että mihin se meni. Kuulin kyllä miten paljon mies kirosi takanani, mutta en välittänyt hetkeäkään. Kyllä minä tiesin, että yksin hän ei minua sinne päästäisi. Pimeydessä kuului vain minun ja Radovanin saappaiden ääni sekä satunnainen vesipisaroiden tipahtelu. Eläin edessä ei pitänyt kuitenkaan minkäänlaista ääntä, se oli hiljaa ja ainoa mistä tiesin sen kulkevan edessämme oli pieni tupsuhännän huiske ja jopa pimeydessä näkyvän hahmon ääriviivat. Tartuin seinämään kun tunsin jalkojeni alla portaikon tapaisen. Joka askel tuntui suoraan menolta kuolemaan, mutta en siitä huolimatta lopettanut tähän. Mitä alemmas pääsimme ja mitä kauemmin pimeässä kuljimme niin sitä kylmempi minulle tuli eikä märät vaatteet edesauttaneet asiaa. Tunsin koko ajan miten Radovan hengitti niskaani kun kuljimme yhä syvemmälle tuntematonta. Yhtäkkiä edessä oleva otus jotakin äänteli ja osoitti sitten pitkällä, luisella sormellaan kohti edessä häämöttävää luolan suuta ja kahta hevosta. Ennen kuin ehdin sanomaan mitään niin olento oli jo kadonnut luolan pimeyteen. Lähdin astelemaan lähemmäs hevosia samalla puhuen rauhalliseen äänensävyyn, jotta ne ei säikähtäisi. ‘’Mitä poika?’’ Sain vastaukseksi tuttua hörinää, joka sai minut kiirehtimään friisiläisen luokse. Sormet kulkivat ratsun kaulaa pitkin. Aloin harvinaisen määrätietoisesti varustamaan hevosta iltahämärän kurkistaessa luolan suuaukosta sisään. Ei se paljon valoa tuonut, mutta tarpeeksi. “Miksi emme kiivenneet noita portaita ylös?” Radovan kysyi yhtäkkiä kun oli saanut Hazielin varustettua. Itselläni kesti kauemmin, koska Daksu oli tällä kertaa paljon haluttomampi varusteiden kanssa. Vilkaisin sivusilmällä kiharahiuksista ennen kuin hymähdin. “Olisimme eksyneet… Ja mistä olisin tiennyt portaiden olinpaikan?” Naurahdin kun viimein sain satulavyön kiristettyä. En ehtinyt edes kysymään apua ruskeahiuksiselta, koska tämä auttoi minut hyvin tottuneesti Daksun selkään tietäen, että käteni ei kestäisi rasitusta yhtään enempää. Miten kiitollinen olinkaan, että ruskeahiuksinen mies oli mukanani. Lumotun metsän synkkyys oli jotakin todella pelottavaa, oudolla tavalla ahdistavaa. Olin kulkenut tässä metsässä monesti, mutta nyt siinä oli jotakin vierasta. Tuuli ulvoi varoituksiaan ja vaikka lumimyrsky olikin laantunut aavistuksen, niin tuuli oli voimakas. Puut tavoittelivat otetta tuulessa, sai ratsut kavahtamaan. ‘’Haluan pois täältä…’’ Murahdin samalla kun sormeni sivelivät Daksun kaulaa. En tiennyt rauhoitinko sillä enemmän itseäni vai hevosta. Tunsin miten haavoittunut käsi tärisi ilman mitään syytä, mutta se jos jokin sai minut vain puristamaan viittaa käsissäni kahta kovemmin. Ei olisi järin pitkä matka linnalle, pärjäisin kyllä. ‘’Hevoset ovat levänneet tarpeeksi, laukataan niin päästään nopeammin perille.’’ Radovan ohjeisti enkä voinut muuta kuin nostaa laukan. Daksu vastasi siihen lähes täydellisellä laukannostolla, josta olisi varmasti saanut kehuja jos joku muu kuin Radovan olisi ollut näkemässä. Paholainen tiesi heti, että olimme menossa kohti kotia ja laukka oli sen mukaista; hevosen askeleet olivat suuria, mutta nopeita kuten laukkahevosella. Hän ei aikonut odottaa enää hetkeäkään. Enkä edes yrittänyt pidättää, vaikka en tasan tiennyt mitä edessä oli. Vieraassa maastossa holtiton laukkailu oli vaarallista, mutta en muuta halunnutkaan kuin kotiin. Tietenkin olisin saanut huudot puolelta tallin väestä jos he olisivat nähneet tämän, mutta he eivät nähneet. Vilkaisin taakseni vain huomatakseni, että kiharahiuksinen seuralaiseni ratsasti ruunikkoaan eteenpäin pelottavan taidokkaasti. Minä todellakin kysyisin, että mitä hittoa oli hänen hevosmies taitonsa ja sanansa, että ei ollut pitkään aikaan ratsastanut. Taidot puhuivat kuitenkin puolestaan. En tiennyt mikä siinä oli, mutta koin tarvetta kilpailulle. Daksu vastasi varovaiseen pyyntööni kuitenkin lähes innokkaasti. Hevosen jokainen askel sai lumen pöllyämään, sai hymyn huulille. Kaikesta kurjuudesta ja paskasta huolimatta minä pidin tästä; Daksun kanssa laukkaamisesta. Siitä, että sain haudata murheeni siihen, että musta paholainen keinutti minua hitaasti tilaan, jossa en enää miettinyt mitään ylimääräistä. Oli silti suorastaan säälittävää miltä näytin mustan ratsun selässä, kun ohjat lepäsivät vain toisessa kädessä eikä minulla ollut voimaa edes pitää itseäni tasapainossa. Kaikki se avuttomuus tuntui oudolle, hyvin pelottavalla tavalla. Voimakas tuuli tuntui kuitenkin lannistavan vauhtia, mutta se ei haitannut, koska saatoin jo nähdä linnan pilkistävän puiden lomassa. Daksu puuskutti hyvin äänekkäästi, mutta ei hidastanut hetkeksikään. Ratsu kaipasi kotia. Ritarit portilla olivat selvästi väsyneitä, turhan huolimattomia tähän aikaan yöstä joten heidän ohitseen pääsi helposti vain siirtämällä hevoset käyntiin ja kävelemällä. Daksun korvat olivat painuneet niskaan, mutta luovutti äksyilyn tutulle pihalle päästyä. Heittäydyin alas ja otin tukea ratsusta lähes automaattisesti. Ei jaloissani pitänyt mitään vikaa olla, mutta olin liian väsynyt kannattelemaan painoani. ‘’Hoidan hevoset… Nanook?’’ Kuulin kyllä miehen huhuilun, mutta en saanut silmiäni enää auki vastatakseni. Tyydyin siis nyökkäämään vastaukseksi ja pian kivipihalla kuului vain kavioiden rauhoittava ääni. Siru! Pitäisi etsiä se velhon ketale. Avasin silmäni ja etsin kuun valaisemalta pihalta tutun tallirakennukset. Lähdin kulkeutumaan sitä kohti tällä kertaa molemmilla käsillä puristaen viittaa ylläni. Minulla oli kylmä. En jäänyt edes miettimään, että miksi tallin ovet eivät olleet lukossa. Ne olivat aina lukossa. Miksi osa soihduista paloi? Jatkoin kuitenkin matkaani lähes tiedottomassa tilassa satulahuoneeseen, jossa paloi lämmin liekki. Sisälle päästyä vastassa oli harvinaisen nuhdellun näköinen Siru ja Roxana. En voinut olla nauramatta - nauru oli hysteeristä, kuin joku olisi pakottanut siihen. ‘’Se sekosi.’’ Jopa Sirun ääni oli jotakin, jota olin kaivannut. Haravoin katseellani huonetta. Kuka olisi koskaan uskonut, että kaipaisin linnaa näin paljon? Minä inhosin koko paikkaa suurimman osan ajasta. ‘’Kenenköhän syy?’’ Roxanan ääni oli huolestumisesta, mutta myös puhtaasta vihasta muuttunut. En oikeastaan edes tuntenut sitä. Tunsin jonkun kädet ympärilläni ja annoin silmäni sulkeutua. Olin väsynyt. ‘’Siru… Löysin sen… saatanan kasvin…’’ Ääneni takelteli, sammalsi kuin olisin ollut humalassa. Kuulin velhon hämmästelevän äänen. Hän oli tainnut yllättyä itsekin, että selvisin sieltä kukan kera. Muutama sekunti ja Sirun harvinaisen mairea ääni myhäili tyytyväisesti. Hän oli löytänyt kukat viittani suojasta ja ihasteli. ‘’Heitin Daksun pihattoon...’’ Radovanin ääni hätkähdytti minut ja sai katseen kääntymään salamana. Miehen silmät tarkkailivat huoneessa olijoita kulmat kurtistuen, Sirua hän tuntui katsovan tavallista kauemmin. Jumalolento todella oli varmasti pelottavan näköinen. Radovan kuitenkin hetken tutkailun jälkeen hymähti. Ei mitään muuta, ei tyttömäistä kiljaisua tai muuta hölmöä reaktiota. Pelkkä hymähdys. ‘’Kuka sinä olet?’’ Roxanan ääni oli kuin karhuemolla. Pyörähdin nopeasti ympäri ja tartuin Radovanin viittaan suoden nopean vilkaisun Roxyn puoleen. Huulille muodostui sanat ystävä ennen kuin hautasin kasvoni miehen rintaa vasten. Tahdoin kotiin. ‘’Me tästä lähdemme, oli mukava tavata.’’ Hetkeksi mies pysähtyi enkä edes tajunnut, että olimme lähteneet pois päin, ‘’Älkää säikähtäkö sitä ruunikkoa tammaa yhdessä tyhjässä karsinassa.’’ Tunsin kiharahiuksisen käden vyötärölläni kun harvinaisen kömpelösti ohjasi minua eteenpäin tavalla joka kertoi, että hän ei kovin usein vastakkaisen sukupuolen kanssa ollut tekemisissä. Se teki kaikesta siitä suloista, omalla oudolla tavallaan. Ainoa asia mitä tein oli, että mutisin välillä ohjeita minne mennä. Matka kylälle tuntui ikuisuudelle ja saatoin pelkästä Radovanin huokailusta päätellä samaa hänen kohdallaan. Mies pysähtyi vasta kun olimme tuttuakin tutumman asunnon ovella. Hitaasti, hyvin laiskasti nappasin kukkapurkin alta pienen kylmän avaimen ja tiesinhän minä, että avain oli mitä tyhmimmässä paikassa; pieni kukkaruukku oli todennäköisin paikka säilyttää avainta. Tungin avaimen lukkoon ja monen yrityksen jälkeen avain kääntyi päästäen harvinaisen tutun kilkahduksen. Työnnyin sisälle ja kuljin suorinta tietä makuukammarin puoleen. Hetkeäkään epäröimättä riisuin vaatteet yltäni; ne tipahtivat kasaan lattialle samalla kun pengoin jotakin, jonka saattoi laittaa päälleen yön ajaksi. ‘’Se käsi…’’ Radon äänessä oli jokin harvinaisen erikoinen sävy, josta en saanut kiinni. Pamautin puisen kaapinoven kiinni ja vedin silkkisen - harvinaisen niukan yöasun päälleni. Se oli niin minun tyylinen, että olisin voinut hyppiä riemusta kun löysin sen. Vasta kun kohotin katseeni Radovanin silmiin niin tajusin, että herrasmiehen tavoin toinen oli kääntänyt katseensa ja kasvot hehkuivat punaisina. ‘’Hyvä on, saat hoitaa ne.’’ Hymyilin säyseästi kuin lammas konsanaan ja kuljin miehen ohitse kohti keittiötä. Oli helppo kulkea pimeässä asunnossa kun tunsin kaikki paikat kuin omat taskuni. Olin saanut kasattua keittiön puiselle pöydälle kaikki tavarat joita oletin Radon tarvitsevan. Kuulin kolistelua toisesta huoneesta ja pian Radovan kompuroi keittiön puolelle käsissään lyhdyntapainen. Hymy kohosi huulilleni samalla kun nojasin käteeni joka lepäsi pöydällä. ‘’Et yhtään paljastavampaa löytänyt, hmm?’’ Radovanin äänessä oli pieni tuomitseva sävy ja tiesinhän minä syynkin siihen; miehen katse harhaili turhankin paljon, jotta keskittyminen olisi pysynyt tärkeimmässä eli haavoissa. ‘’Älä ulise vaan ole kuin mies.’’ Naurahdin kääntyen niin, että toinen saisi putsattua haavat ilman minkäänmoista katseen harhailua. Olin hyvin iloinen, että kukaan muu kuin minä ja Radovan ei kuullut tai nähnyt tätä keskustelua. Tämä olisi varmasti vaikuttanut pahalta kenen tahansa muun silmissä. Oli hämmentävän tyydyttävää kaatua sänkyyn - omaan sänkyyn. Siinä oli jotakin hyvin lohdullista. Pyörähdin omalle puolelle sänkyä ja vedin peiton korviin. Kuulin kiharahiuksisen askeleet ja tunsin painon sängyllä kun mies lopulta kävi maate. ‘’Nuku hyvin, Rad.’’ Toivotin hiljaisella äänellä ennen kuin käänsin kylkeäni kädet kiertyen peiton ympärille. Harvinaisen nopeasti vaivuin tiedottomaan tilaan ja sanat, jotka kuulin viimeiseksi tuudittivat minut rauhalliseen, mutta hyvin syvään uneen.
|
|
|
Post by Lady Nanook on Nov 10, 2019 21:32:30 GMT
Päiväkirjamerkintä, 3230 sanaa, kirjoittanut Lady NanookRakastettu
Olin viettänyt aamuni tikaria heitellen puisia maalitauluja kohden. Radovan oli tänään päätynyt ratsastamaan kyläänsä perhettään tervehtimään joten olin yksin koko päivän. Ajatus oli epämiellyttävä. Karmaa kuitenkin välttelin ilomielin… Tai oikeastaan jokaista ritaria, nimittäin olin jättänyt jälleen kerran työni tekemättä eivätkä he arvostaneet moista. Kolmannen tikarin osuessa päähän niin päätin viimein sitoa punaisella nauhalla hiukseni kiinni. Tuulenpuuska tarrautui viittaani, hiuksiini ja sai minut katsomaan taivaalle. Myrskypilvet olivat lisääntyneet, kasautuneet ja pian tunsin sadepisaran kasvoillani. Suustani karkasi pieni huokaus kun rennoin, mutta reippain askelin kävelin puunukkejen luokse. Irrotin tikarit yksitellen ja piilotin ne viittani suojaan. Viimein käännyin kannoiltani kohti tallia. Ensin tuli vain tihkusadetta, mutta nopeasti se muuttui kaatosateeksi. En kuitenkaan pitänyt sen suurempaa kiirettä. Nykäisin viitan hupun hiuksieni suojaksi ja katse kohosi takaisin taivaalle. Pysähdyin hetkeksi niityn laitamille ja suljin silmäni kasvot taivasta kohden. Hymy kohosi huulilleni. Se oli surumielinen, mutta silti hymy. Ennen kuin edes tajusin niin kumarruin avaamaan saappaani nyörit. Syksy oli niin alkutekijöissä, että niityn ruoho oli vielä vihreää. Jätin saappaat maahan viittani kera ja syöksyin niitylle. Ylläni oli yksi polviin asti ylettyvistä mustista mekoista ja vaalean liila korsetti. Kuljin päkiöilläni niityllä, loikin kuin kauris ja nautin sateesta, joka kasteli minut kauttaaltaan. Olin kaivannut sateen tuomaa pimeyttä. Tanssituokioni keskeytti kuitenkin jyrähdys, joka tuntui luissa ja ytimissä asti. Katseeni kohosi taivaalle jonka täytti kirkas salama. Siristin silmiäni ja pudistelin sitten päätäni. Heittäydyin nurmikolle ja annoin katseeni levätä myrskypilvissä. Vaatteet liimautuivat kiinni ihooni, korsetti tuntui epämukavalta, mutta oloni… se oli hyvä. Uusi jyrähdys ja sitä seuraava välähdys sai virneen huulilleni. Tunti myöhemmin palasin tallille vettä valuvana, viitta lepäsi harteillani ja saappaat olivat kutakuinkin jaloissa. Heittäydyin lattialle ja laskin pääni seinää vasten. Tulisin kipeäksi ellen vaihtaisi vaatteita kuiviin, mutta kotiin oli aivan liian pitkä matka. ‘’Päivää, lady Nanook.’’ Raotin silmiäni kun kuulin kirkkaan äänen edessäni. Kohtasin Nadjan jolle soin laiskan hymyn ja käden kohotuksen. En jaksanut sanoa sanaakaan, tanssi oli hengästyttänyt minut sekä kuluttanut energiani totaalisen loppuun. ‘’Päivää vain.’’ Hymähdin laiskaan sävyyn, katse siirtyen kattoa kohden. Toivoin, että paikalle ei pelmahtaisi kukaan ylimääräinen kuten Karma tai Deimos. En todella olisi jaksanut kuunnella valituksia tällä hetkellä. ‘’Satoiko siellä?’’ Nadja selvästi yritti viritellä keskustelua välillemme enkä syyttänyt hyvästä yrityksestä häntä, mutta motivaationi vastata oli nollissa. Halusin vain hetken hengähtää rauhassa. ‘’Ei, kävin syksyisellä uimareissulla.’’ Virnistin pilkallisesti, katse palaten Nadjan puoleen. Näin pienen ärtymyksen toisen silmissä kun nainen selvästi harkitsi vastaustaan muutaman sekunnin pidempään. ‘’Tarkoitin että satoiko siellä kovaa.’’ Nadja korjasi lausettaan pilkallista sävyä hakevaan ääneen ja kohtasi eriväristen silmieni katseen. Hieraisin kasvojani ja annoin suustani karata huokauksen. ‘’Satoi.’’ Sanoin lopulta samalla kun seurasin miten nyökkäyksen kera nainen poistui tallista ja saatoin jatkaa oleskeluani. Hetken sain loikoilla, kunnes jo seuraava tuli vikisemään huomiotani. Tällä kertaa se oli kuitenkin Roxana. ‘’Mekostasi näkyy läpi ja vaatteesi litimärät, lainaan sinulle jotakin omasta kaapistani." Roxy auttoi minut ylös maasta selvästi haluamatta kuulla yhtäkään vastaväitettä. Raahauduin naisen perässä oleskelutilaan, jonka oven violettihiuksinen nainen potkaisi kiinni. Rennoin askelin vanhempi kulki huoneen poikki etsien vaatteita sieltä täältä ja saaden minut lopulta kurtistamaan kulmiani. "Seksiäkö olet täällä harrastanut?" Yskäisin kun Roxy viimein toi kasan eteeni. Hetkeäkään pohtimatta laskin viitan lattialle ja aloin riisumaan korsettia yltäni. Lopulta sekin tipahti maahan ja saatoin kuoriutua mekostani. Aloin pukemaan Roxyn vaatteita ylleni peläten jo, että vaatteet olisivat aivan liian pieniä minulle, mutta kaipa nainen oli jättänyt tallille isompia vaatteita kuin itse yleensä käytti; musta pitkähihainen paita oli minulle täysin sopiva, mustat housut olivat aavistuksen liian kireät, mutta kunhan ne eivät repeytyisi niin asiat olisivat oikein hyvä. Sain naiselta jopa sukat jotka hetken pyörittelyn jälkeen paljastuivat puhtaiksi. Vedin saappaat vielä jalkaani ja kiitin vuolaasti vaatteista. Kenties en kuolisi kylmyyteen. Kylmyys kuitenkin tuntui edelleen varpaissa asti ja vilunvärähdyksiltä ei säästytty. Kylmyys tuli kutsumatta, kuten myös syksy. Parikymmentä minuuttia myöhemmin löysin itseni Daksun luota. Hevonen lepuutti päätään sylissäni, hiljaa höristen. Annoin itseni painaa otsani hevosen omaa otsaa vasten ja päästin suustani huokauksen. Yhtäkkiä Daksu nosti päänsä, korvat painuivat niskaan ja eleet muuttuivat tutun hyökkääväksi. En vaivautunut kääntymään vaan annoin ryhtini korjaantua lähes itsestään. Katseeni lukkiutui putoaviin lehtiin kauempana. Sade oli loppunut, mutta jäljellä oli tuoksu jota vedin keuhkojen täydeltä. ‘’Olet pakoillut minua.’’ Miehen ääni oli kolkko, lähes kylmä. En kuitenkaan liikahtanutkaan, annoin katseeni levätä pihaton puissa ja sivusilmällä pidin silmällä ratsua vieressäni jonka tummat silmät tuijottivat Deimosta. ‘’Mukavaa nähdä sinuakin kruunuton prinssi.’’ Ääneni oli rauhallinen. Vilkaisin sivulleni ja tajusin tuijottavani auringon värittämää terää. Suljin silmäni ja hieraisin nenänvartta. Vilkaisin sivusilmällä Daksua, jonka hampaat hapuilivat prinssistä otetta. Deimos astui pienen askeleen lähemmäs kuin ei olisi huomannutkaan hevosta. ‘’Leikit hengelläsi.’’ Prinssin sanat hämmensivät minut. Kuka oli hänen ruokaansa kussut tällä kertaa kun noin vihainen? Vilkaisin etäisyyttämme ja sitten terää, joka olisi varmasti osunut kaulaani jos olisin menettänyt tasapainoni tai nojautunut eteenpäin. ‘’Älä helvetissä.’’ Sävy oli viileä, huulilla lepäsi puolittainen virne. En tiennyt kuinka järkevää oli ärsyttää puoliveristä prinssin puolikasta. Deimos otti uuden askeleen lähemmäs ja tunsin miten haluni peruuttaa oli lähes mahdotonta vastustaa. Hätkähdin kuitenkin kun pian paikalle kiirehti pieni nainen jotakin kiljuen. Kurtistin kulmiani ja annoin itselleni luvan nojata aitaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Myös Deimos tajusi ottaa muutaman askeleen kauemmas ja katsella tilannetta sivusta tekemättä suurta numeroa. Kuulin oman kiihtyneen hengitykseni, tunsin sydämeni hakkaavan yhtä kovempaa samalla kun askeleet johdattivat minua pitkin linnan portaikkoja yhä syvemmälle pimeyteen. Askeleeni eivät hidastuneet edes käytävällä, jonka hämähäkit olivat tehneet kodikseen. Puikkelehdin seittien ohitse nopeaan vauhtiin saappaiden korot kopisten. Tein jarrutuksen vasta seinän kohdalla. Jos olisin ollut vähänkin huolimattomampi niin moinen olisi jäänyt huomaamatta, mutta nyt katsoin sitä kulmat kurtistuen; tumma kiviseinä näytti normaalilta, mutta siihen oli tehty pieni portaikko, joka olisi kuljettava sivuttain. Sivusta katsottuna sitä ei edes erottaisi. Sen lisäksi, että moinen Linnan osa näytti hylätyltä niin mahdollisuudet olivat suuret, että Siru pitäisi jonkin sortin pajaansa käytännössä kiven sisällä. Ahtauduin väliin ja tuin kehoani pitämällä kiinni kylmästä kiviseinästä samalla kun ahtauduin yhä ylemmäs. Samalla pyrin tasaamaan hengitystäni, jotta en pelmahtaisi paikalle aivan kuoleman kielissä. Viimein saavutin portaiden pään ja lysähdin tummanpunaiselle matolle köhien pölyä keuhkoistani. Kohotin katseeni ja törmäsin huppupäiseen velhonketaaleeseen. Loikkasin ylös nopeasti ja pyyhin hämähäkinverkot vaatteistani. ‘’Päivää sinullekin.’’ Siru naurahti pilkalliseen sävyyn ennen kuin palasi liilan juoman pariin, johon hän lisäsi paraikaan jotakin. En kuitenkaan kiinnittänyt huomiota siihen; kaikki keskittymiseni oli edessä olevassa velhossa joka liikkui pienessä työhuoneessaan lähes rennosti. ‘’Onko Artheur todella palannut?’’ Äänessäni ei ollut haluamaani sävyä; ei vaativuutta, ei edes tiukkuutta. Se oli lähes epätoivoinen, kuten myös katseeni joka tuijotti jumalveristä. Toinen ei kuitenkaan suonut katsetta minuun vaan naurahti uudemman kerran. ‘’Suattaapi olla, suattaapi olla olematta.’’ Velhon vastaukset eivät miellyttäneet minua. Ei nyt. Minulla ei riittänyt minkään valtakunnan huumorintajua tässä tilanteessa. Siru sekoitti violettia nestettä ja katsoi miten sen väri vaihtui valosta riippuen. Sävyn vaihtelut olisin ymmärtänytkin - sehän olisi ollut loogista, mutta aine todella vaihtoi väriä. Auringossa se näytti keltaiselta, varjossa taasen tummansiniseltä. Se ei ollut normaalia. Astuin askeleen lähemmäs juuri kun Siru kääntyi puoleeni. Sanaakaan sanomatta tunsin Sirun taian ympärilläni. Tällä kertaa se ei ollut yhtä epämiellyttävää; oikeastaan lähes rentouttavaa. En kuitenkaan kauaa ehtinyt hämmästelemään sitä kun löysin itseni aivan toisesta huoneesta. Tällä kertaa en antanut itseni tipahtaa maahan vaan otin tukea ensimmäisestä käteen osuvasta, joka sattui olemaan sängynpääty. Kohotin katseeni ylös ja tajusin tuijottavani levollisia kasvoja joita kehysti mustat kiharat. Suustani karkasi henkäys. Tuijotin sängyssä nukkuvaa miestä kuin en uskoisi silmiäni. Siitä oli niin kauan kun olin kyseiset kasvot nähnyt samanlaisina kuin nyt ja kipu joka rinnassani oli tuntui vain entistä kivuliaammalta. Laskin käteni paidalle ja puristin sitä rystyset valkeina. Viimein otin muutaman askeleen lähemmäs katsetta toisesta irrottamatta. Oliko Artheur ollut aina yhtä komea? Miehen kasvot olivat ruhjeilla muusta kehosta puhumattakaan, mutta hän oli silti minun oma Artheurini. Putosin polvilleni maahan kasvot hautautuen peittoon, joka oli miehen yllä. Kohotin sormeni sivelemään miehen poskea ja vain sekunteja myöhemmin tajusin lämpimien kyynelten värjäävän kasvoni. Minulla oli ollut toista ikävä. Sydäntä raastava, kiduttava ikävä. Annoin itseni tuudittautua tuttuun tuoksuun, joka poltteli muistoissani. En ollut unohtanut sitä. En ollut unohtanut kyseisiä kasvoja enkä tuoksua. ‘’Herttua on koomassa.’’ Siru heitti ilmoille kuin en olisi sitä tajunnut. Enkä tiennyt olinko moista edes myöntänyt itselleni; mies näytti rauhalliselta kuin olisi unessa. Käänsin katseeni Sirun puoleen, joka laski juuri pöydälle aikaisemmin näkemäni juoman. ‘’Heräähän hän? Siru, sano että herää - pyydän…’’ Äänensävy oli aneleva, silmät täynnä kyyneleitä ‘’Mmh, anna tuo-’’ Velho nyökkäsi kohti juomaa, ‘’hänelle kun hän herää. Jos herää.’’ Tiesin, että hän sanoi viimeiset sanat vain minun kiusakseni, mutta katseeni siirtyi lähes automaattisesti takaisin Artheurin kasvoihin. Pyyhkäisin hiukset hänen kasvoiltaan ja laskin pääni peitolle. Tunsin herätessäni sormet hiuksissa sekoittaen niitä. Kohotin väsyneen katseeni ja nopeasti tajusin kenen sylissä pääni makasi. Hätkähdin ja nopeasti olin täysin hereillä. Kohtasin kullanruskeat silmät. Silmät joita olin kaivannut. "Huomenta päivänsäde." Miehen hymy oli pehmeä kun tämän sormet tipahtivat hiuksistani sivelemään kasvojani. Suustani karkasi henkäys. Käheä ääni kieli puhumattomuudesta, toi samanlaisen olon kuin olisin herännyt hänen viereltään uuteen aamuun. "Huomenta menninkäinen." Huulilleni kapusi hymy samalla kun käteni kertyivät toisen ympärille. Hautasin kasvoni miehen kaulakuoppaan ja suljin silmäni. Miehen ominaistuoksu oli silti sama, vaikka kunto oli mitä oli. "Älä enää ikinä jätä minua…" Mutisin kaulaa vasten tuntien lämpimien kyynelten värjäävän poskeni ja valuvan toisen kaulalle. Tunsin mustahiuksisen miehen kädet ympärilläni samalla kun toinen veti minua lähemmäs. "Minullakin oli ikävä." Artheurin lämmin naurahdus kaikui huoneessa kunnes viimein nostin katseeni. Kohotin käteni sivelemään miehen kasvoja samalla kun pienesti vapisevat huuleni painoivat varovaisen, tunnustelevan suudelman toisen kuiville huulille. Sormeni kietoutuivat kiharoihin samalla kun mustahiuksinen herttua vastasi suudelmaan. Tunsin toisen uupumuksen ja kivun joka oli syy, jonka takia viimein irtaannuin ja pakottauduin nousemaan ylös. Sormeni pitivät kuitenkin kiinni miehen kädestä samalla kun kurottauduin ottamaan pöydältä Sirun tekemän liemen. Olin edelleen velholle vihainen ja katkera, mutta luotin häneen tässä asiassa. Avasin pullon korkin ja istuin sängyn laidalle. Laskin pullon suun miehen huulille ja kehotin toista juomaan. Nähtävästi valossa väriä vaihtavaa litkua ei ollut järin pahanmakuista, koska Artheur joi sen ilmekään värähtämättä. ‘’Minun on haettava sinulle jotain syötävää…’’ Sanoin samalla kun laskin tyhjän pullon pöydälle. Olin jo kävelemässä kohti ovea kun tunsin viileät sormet ranteeni ympärillä. Ennen kuin tajusin niin löysin itseni miehen syleilystä. En tiennyt mistä toinen oli saanut voimaa noustakseen istumaan sängylle, mutta nyt hän piteli minusta kiinni pää haudattuna paitaani. Kiedoin kädet miehen ympärille ja hautasin kasvot toisen hiuksiin. ‘’Artheur…’’ Mumisin nimen hiljaa, suljin silmäni ja annoin itseni tuudittautua tuttuun tuoksuun. Kuulin mustahiuksisen mutisevan jotakin, mutta en ollut aivan varma, että mitä. Huokaisin hiljaa samalla kun sormet sivelivät miehen selkää, ‘’Muistatko mitään huumauksesi ajalta?’’ Kysyin lopulta samalla kun polvistuin toisen eteen ottaen kasvot käsieni väliin. En tiennyt millä kutsua miehen mielenvikaista käytöstä, mutta niin kauan kun meistä molemmat tiesi mistä puhuimme niin kaikki oli hyvin. ‘’Mmh… Muistikuvat ovat hämäriä, mutta tuntuvat palautuvan hiljalleen.’’ Artheur sanoi vaisusti hetken pohdinnan jälkeen. Suustani karkasi pehmeä henkäys samalla kun painoin huuleni toisen otsalle. Hän muistaisi vielä. ‘’Lyonell pelasti sinut.’’ Sanoin nimen rauhallisemmin, en kuin kirouksen kuten yleensä minulla oli tapana. Artheurin kultaiset silmät porautuivat katsomaan omiani. Hänen katseensa oli kylmentynyt pakkasen puolelle. ‘’Tiedän.’’ Miehen ääni oli viileä. Pieni, kytevä raivo sai minut valppaaksi, ‘’Se paskiainen laittoi minut veloiksi itselleen. Hän voi käskea minut tekemään mitä tahansa ja minun on suostuttava vastapalveluksen varjossa.’’ Kuuntelin Artheurin sanoja sormet sivellen rauhallisesti poskea. Pudistelin päätäni vaisusti. Niin paljon kuin Lyonellia vihasinkin, niin tällä hetkellä viha oli tunteista pienin jota tunsin. Tunsin vain helpotusta ja iloa, että edessäni oli rakastamani mies. ‘’Vihaat olla kiitollisuudenvelassa hänelle, mutta ilman häntä et olisi siinä etkä näkisi minua.’’ Kuljetin huuleni miehen laukaperää pitkin huulille. Tällä kertaa suudelma sisälsi enemmän tunnetta; kiihkoa, haluttomuutta luopua toisesta ja ennen kaikkea välittämistä, ‘’Luovu vihasta edes hetkeksi, minun vuokseni - ole kiltti?’’ Hymisin hiljaa vasten toisen huulia. Tunsin miten toisen ryhti lysähti kasaan ja väsynyt huokaus karkasi tämän huulilta. ‘’Hyvä on, mutta vain koska rakastan sinua.’’ Artheurin etusormi kosketti nenänpäätäni ennen kuin toinen veti minut takaisin syliinsä. Olin kuitenkin unohtanut kaiken, mitä minun piti sanoa. Keskittymiseni oli kahdessa viimeisessa sanassa. ‘’Mitä?’’ Yskäisin ja tajusin, että puna kohosi kasvoilleni. Artheur kallisti päätään naurun kera. Kohotin punastuneen katseeni mieheen. Hän ei ollut ennen sanonut niitä sanoja, ei niin tosissaan. Tietenkin tiesin, että ne olivat vain sanoja, mutta sävy jolla hän sen sanoi - se sai minut hämilleni. ‘’Rakastan sinua, Nano.’’ Mustahiuksinen virnisti antaen huulten painaa kevyitä suudelmia kaulalleni. Se toi kylmät väreet koko kehoni lävitse. ‘’Voi Artheur, minäkin rakastan sinua.’’ Hymisin hiljaa vasten miehen hiuksia, joihin olin kietonut sormeni. Huoneen hiljaisuuden keskeytti kuitenkin mustahiuksisen mahan murina. Astuin reippaan askeleen taaksepäin ja pudistelin päätäni. "Ruoka-aika." Virnistin ja käänsin miehelle selkäni päättäväisesti. Jos katsoisin toista hetkenkin pidempää niin en osaisi lähteä. Kuljin ovelle, avasin sen ja huikkasin vain, "Tulen kohta." Lähdin kulkemaan reippain askelin kohti Linnan keittiötä. Kädet mekon helmoissa kuljin pitkin käytäviä kestohymy huulilla. Lopulta keittiöön päädyttyä pyysin tutulta naiselta keittolautasen ja palan vastaleivottua leipää. Nainen kurtisti kulmiaan, mutta suostui silti laittamaan puiselle tarjottimelle pyytämäni ruuat vesimukin kera. Kiitin vuolaasti ja hetken päästä kiirehdin taas käytävällä. Ruussa oli kestänyt kauemmin kuin olisin halunnut olla poissa - ruoka oli valmista, mutta se oli pitänyt lämmittää ensiksi. Yllätyksekseni Artheurin huoneen ovella seisoi Larissa. Tuijotin maista hetken, silmät siristyivät aavistuksen ja astuin askeleen lähemmäs. "Väisty." Murahdin kolkkoon sävyyn. En jaksanut kinata tytön kanssa siitä, että saisinko hänen mielestään mennä sisälle. Näin, miten palvelustyttö oli väittämässä vastaan, joten lopulta työnsin hänet tylysti sivuun. Avasin oven ja taiteili yhdellä kädellä tarjottimen Artheurin eteen. Mies korjasi asentoaan ja katsoi sitten hetken ruokalautastaan. Vilkaisin toista sivusilmällä ennen kuin suljin oven uudelleen. En kaivannut yhdenkään ulkopuolisen katseita. "Syö." Se oli käsky. Kuljin huoneen poikki ikkunalle ja työnsin verhoja aavistuksen sivuun. Pihamaalla oli vastassa hälinää. Kurtistin kulmiani ja hieraisin väsyneesti hiukset pois kasvoiltani. Lopulta päätin avata korsetin nyörit. Samainen korsetti oli ollut päälläni aivan liian kauan, aivan liian kireällä. Tunne, kun otin lilan korsetin pois oli ihana. Tuntui kuin olisin saanut viimein henkeä. "Nano… Tule tänne." Artheur taputti sänkyä. Huokaisin ja kuljin pitkin, kissamaisen notkein askelin sängyn vierelle. Kapusin siihen ja lysähdin kyljelleni miehen vierelle, pää toisen rinnalla. Mustahiuksinen jatkoi syömistä hiljaisesti, sanomatta mitään. Suljin silmäni, sormet piirtelivät kuvia toisen paidalle. Yhtäkkiä toinen laski lähes tyhjän tarjottimen lattialle sängyn viereen ja tarttui oikeaan käteeni. Miehen sormet sivelivät arpea. En tiennyt mistä hänelle oli tullut mieleen se, mutta nyt hän tutki sitä huoliryppy otsalla. "Aiheutin tämän, enkö vain?" Mustahiuksinen nosti katseensa erivärisiin silmiin kun kiskaisin käteni takaisin syliini. Murahdin vaisusti. En halunnut muistella tuota kyseistä päivää, en sitten ollenkaan. "Niinkin voisi sanoa, mutta yllytin sinut siihen." Vähättelin Artheurin syyllisyyttä. En halunnut, että hän murehtisi siitä nyt kun hänen pitäisi parantua. En uskonut, että huolehtiminen olisi edes hyväksi. "Nanook, älä syytä minun teoista itseäsi." Artheurin äänessä oli jotakin todella viileää kun hän sanoi kyseiset sanat. Kurtistin kulmiani ja hillitsin itseäni korottamasta ääntäni. "Se oli minun vikani, Artheur." Painotin sanojani, jotta mies ymmärtäisi. En todella olisi halunnut riidellä aiheesta nyt. Eihän sille enää mitään voinut? Huokaisin hiljaa, hieraisin ohimoitani ja kohotin katseeni. Kullanruskeat silmät katsahtivat suuntaani, siristyivät aavistuksen. "Miten niin? Hyppäsitkö miekan eteen?" Artheurin ääni oli pilkallinen. En ollut ikinä kuullut toista sellaisena. En ikinä. Suustani karkasi henkäys. Eikö Artheur voinut antaa vain olla? "En! Mutta tiesin millainen olit huumauksen alaisena ja silti tulin juttelemaan sinulle. Olisi minun pitänyt tietää mitä tapahtuisi." Selitin, käytin käsiäni tuodakseni itseni paremmin esille ja samalla tappelin kiihtymystä vastaan. Ei minulla ollut oikeutta suuttua Artheurille nyt kun olimme olleet samassa huoneessa niin lyhyen aikaa. En ymmärtänyt sitä. Miksi me riitelimme? Miksemme voineet antaa vain olla ja nauttia toistemme seurasta? Olin kaivannut miestä monta kuukautta, mutta tällä hetkellä hän aiheutti vain ärtymystä ja huolta. "Se oli minun miekkani, Nanook. Minun käsi. Minä." Arthur tuntui kiihtyvän. Lopulta vedin hiukset pois kasvoiltani ja laskin etusormen toisen huulille. Pudistelin päätäni vaisusti. En jaksanut kuunnella. ‘’Lähden hakemaan puhtaita vaatteita, rauhoitu sen aikaa.’’ Nousin ylös sängyltä, siistin Roxylta saamia vaatteita ja keräsin itseni. Vilkaisin mustahiuksisen miehen suuntaan ja pudistelin päätäni. Huulilleni kapusi pehmeä hymy, ‘’Minulla on ollut ikävä sinua, Artheur.’’ Puolittainen hymy kohosi huulilleni. Astelin rennoin askelin ulos huoneesta, pidin arvoni rippeet kasassa kunnes pääsin hiljaiselle käytävälle. Romahdin nojaamaan seinää vasten ja tuijotin lattiaa hiljaisuuden kieppuessa ympärilläni. Pyyhkäisin hiukset pois kasvojeni edestä ja laskin hitaasti kymmeneen. En ymmärtänyt yhtäkkistä olotilaani, mutta lopulta pakotin itseni jatkamaan matkaa. Kuljin linnan läpi terävin askelin ja välttelin törmäämästä ihmisistä. En todella jaksanut yhtäkään ritaria tai palvelustyttöä tällä hetkellä. Sisältä kävin kamppailua ärtymyksen ja ilon välillä. Olin iloinen, koska rakastamani mies oli takaisin, mutta samalla ärtynyt hänen käytöksestään koska en ymmärtänyt syytä sille. Lopulta pääsin ulos ja vastassa oli kirpeä syysilma joka sai vetämään syvää henkeä. ‘’Helvetti että osaankin olla idiootti.’’ Naurahdin päätä pudistellen - kyllä minä ymmärsin Artheuria, en ollut vain halunnut nähdä hänen syytään sisällä kytivälle raivolle. Luonnollisesti mies vihasi sitä, että kuukauden päivät hän ei ole ollut oma itsensä eikä hän muista kaikkia tekojaan tuolta ajalta. Vähemmästäkin sitä tuntisi raivoa. Lähdin kulkemaan kohti kylänpahaista kädet housuntaskuissa, hiukset leväten valtoimenaan pitkin olkapäitäni ja selkääni. Oli aamu, ilma oli sateesta raitis. Nautin siitä täysin siemauksin. Lopulta pääsin viimein metsänlaidalle josta kulki polku kylälle. Saappaat jättivät kengänjäljet mutaiselle polulle. Olin niin vaipunut omiin ajatuksiini, että minut herätti vasta hetken kuluttua lapsen lohduton itku. Äänestä pystyi päättelemään, että kyseessä oli pieni lapsi. En ollut ikinä ollut lasten kanssa tekemisissä paljoakaan, mutta kyseinen ääni oli tunnistettavissa. Otin muutaman pidemmän harppauksen ennen kuin ryntäsin juoksuun. En olisi koskaan uskonut näkeväni niin lohdutonta näkyä. Peitin kädellä suuni ja ja inahdin inhosta. Paiseet naisen kasvoissa ja käsissä saivat minut voimaan paljon pahemmin kuin itse ajatus ruumiista. Mekkoon sonnustautunut, hiukset sekaisin nuori nainen jonka sylissä lepäsi itkevä vauva. Tummahiuksisen naisen kädet olivat vauvan ympärillä, pitelivät lasta rintaa vasten. En todella halunnut koskea naiseen, jonka paiseet muistuttivat minua hyvin paljon mustasta surmasta. Kaivoin viittani suojista yhden hopeisista tikareista ja lähdin sillä varovaisesti siirtämään käsiä pois lapsen ympäriltä. Onneksi se oli helppoa ja lopulta tajusin, että sylissäni oli rauhoittunut lapsi. ‘’Mitä helvettiä minä lapsella teen?’’ Suustani karkasi yllättäen. Inhosin lapsia - ne haisivat, kiljuivat ja tämä mahdollisesti kantoi mustaa surmaa. Minun olisi vietävä se Sirulle, hän saisi tehdä hokkuspokkus taikojaan ja parantaa lapsen - jos jotain parannettavaa on. Kenties velhonketale voisi toimia myös ensimmäisenä velhoisänä. Vilkaisin naista vielä kerran ennen kuin lähdin jatkamaan matkaa. Sääliksi kävi, mutta vieraat kasvot kielivät että nainen oli vain läpikulkumatkalla. Silloin itse kylässä ei olisi ketään joka jäisi häntä kaipaamaan. Vauva sylissäni kaipaisi kyllä äitiään, mutta eikö äitinä voisi toimia kuka tahansa? Parhaassa tapauksessa kasvava lapsi ei saisi koskaan tietää, että hänen äitinsä on kuollut. Minusta ajatus ei olisi lainkaan hullumpi. Kiedoin viitan paremmin vauvan ympärille joka puristi nyrkeillään paitaani. Lapsen vaaleat kiharat kutittivat nenääni kun kannoin tätä viittani suojassa läpi kylän. Vasta kotini lähettyvillä saatoin pysähtyä, mutta vain koska Karman vaalea hiuspehko kulki suoraa kohti. Kohotin vapaana olevan käden ja heilautin sitä ilmassa ennen kuin osoitin sylissäni makaavaa myttyä. Tarpeeksi lähelle kun nainen viimein pääsi niin saatoin vihdoin avata suuni. ‘’Löysin ruumiin metsästä, sillä oli vauva sylissä ja en tiedä mitä teen sen kanssa… En tiedä vauvoista saati vanhemmuudesta mitään! Tai siis en minä ole sitä pitämässä? Enhän?’’ Puhuin nopeasti ja näin Karman hölmistyneestä katseesta, ettei toinen ymmärtänyt mitään mitä sanoin. Lopulta nainen vain astui askeleen lähemmäs ja kurkkasi viittani suojaan kohdaten suuret, vihreät silmät. ‘’Vauva.’’ Nainen sanoi vain lopulta, edelleen hölmistyneesti. Nyökkäsin raivokkaasti muutaman kerran ja lopulta Karma kohotti katseensa takaisin minuun, ‘’Ruumis?’’ Tuntui, että Karma prosessoi sanomaani asiaa tavallista hitaammin. ‘’Rutto.’’ Huokaisin lopulta kun tuuppasin naista vaivihkaa kohti asuntoani. Halusin Karman tuen koskien lasta, koska en todella tiennyt mitä tehdä. En minä ollut äitihahmo ja ajatus siitä pelotti todella paljon. Lopulta Karma tajusi vihjeen ja askeleisiinkin tuli lisää vauhtia kun tämä lopulta lähti kohti asuntoa, johon oli enää vain muutama metri. Vauva oli hiljentynyt kokonaan, luultavasti poika oli nukahtanut - kaipa huutaminen kylmässä metsässä oli väsyttänyt toisen. Oli ihme, että toinen oli edes hengissä enää. Ihme todella. //En jaksanut laittaa tätä spin-offiin, joten kärsikää Daksuttomasta luvusta.
|
|
|
Post by Lady Nanook on Nov 13, 2019 18:14:18 GMT
Päiväkirjamerkintä, 1699 sanaa, kirjoittanut Lady NanookIstuin Artheurin vieressä itkevä lapsi sylissä ja suustani karkasi vaisu huokaus. Siru oli antanut rohdon minulle ja lapselle, mutta huuto ei ollut lakannut. Tiesiköhän vain muutaman kuukauden ikäinen äitinsä menehtyneen? ‘’Hiljennä jo se lapsi!’’ Siru murahti kolmannen kerran ja lopulta tunsin miten lapsi sylissäni rentoutui. Velho oli tehnyt jonkun taian ja nyt vauva oli nukahtanut. Yksi palvelijoista, vanha rouva Anastas oli antanut minulle lastensa vaatteita. ‘’Aiotko pitää sen?’’ Siru heitti ilmoille samalla kun hääräsi jotain edessäni liemien ja rohtojen kanssa. Laskin varovasti vauvan sängylle ja nojasin käsiini huokaisten. Pian suustani karkasi vain väsynyt naurahdus. ‘’Minusta äitikö? Älä viitsi.’’ Pudistelin päätäni samalla kun katse tarkkaili nukkuvaa, jonka nyrkki puristi etusormeani. Hän oli suloinen, sitä ei käynyt kieltäminen. En ollut ikinä miettinyt äitiyttä, en lapsia. En oikeastaan vihannut ajatusta siitä, että minusta joskus tulisi äiti, mutta se oli ollut minulle automaattisesti vain ei. Lapsi velvoitti tiettyihin asioihin eikä minulla ollut mitään kiinnostusta kyseisistä asioista. ‘’Minä voisin kyllä olla isä.’’ Artheur heitti ilmoille ja käänsin katseen mustahiuksiseen mieheen, jonka katse oli muuttunut lasittuneesta jo enemmän Artheurmaisemmaksi. Inahdin väsyneesti ja pudistin sitten päätäni. ‘’Niinpä tietenkin - et tee tästä yhtään sen helpompaa, Artheur.’’ En ollut vihainen, huulillani kieppui pieni hymy kun mustahiuksinen kumartui painamaan pehmeän suudelman huulilleni. Vastasin suudelmaan varovaisesti vielä vapaana oleva käsi sekoittaen toisen hiuksia entisestään. ‘’Roxana voisi auttaa?’’ Miehen huulilla lepäsi lapsenomainen hymy kun hän tarkkaili hiljaa tuhisevaa kääröä. Mumisin lopulta vain vastaukseksi jotakin epäselvää. Minun olisi mietittävä asiaa huolella. Nyökkäsin lopulta samalla kun Siru ojensi ensin minulle ja sitten Artheurille uuden rohtopullon. Velho näytti tavallista uupuneemmalta - sen huomasi ympärillä kieppuvasta taiasta. Se tuntui erikoisella tavalla vapaammalta, koska Siru ei täysin hallinnut sitä. Kuljin linnan käytävillä viittaani kääriytyneenä, väsynyt hymy huulilla leikkien. Lapsi, jonka olimme Artheurin kanssa yhteistuumin nimennyt Nikolausiksi. Velhonketale oli selvittänyt minulle lapsen äidistä tietoja ja minun velkani sen kuin kasvoi. Siru oli selvittänyt, että naisen nimi oli Nichole ja hän oli tullut Northburysta asti tänne. Matka oli ollut pitkä ja osan matkasta nainen oli ollut raskaana. Nicholella ei ollut sukulaisia, mutta lapsen isä oli elossa. Isä asui Pahalan toisella puolen, Mythhamissa. Oli kiehtovaa, miten paljon jumalverinen sai selville jo kuolleesta ihmisestä. Siru oli ollut perin salaileva kaikesta huolimatta, kenties jättänyt asioita kertomatta. Oitis kun pääsin pihalle niin en ehtinyt ottamaan askeltakaan kun pihan yli kiiri huuto. ‘’Nanook!’’ Deimos. Suljin silmäni ja korjasin nukkuvaa vauvaa sylissäni varoen herättämättä tätä. Siru oli todella tehnyt jotakin lapselle, koska se nukkui pelottavan sikeästi. Käännyin kohti miestä, loihdin kasvoilleni puolittaisen virneen. ‘’Mikä suo tämän kunnian, oi prinssin puolikas?’’ Niiasin liitoitellusti, ilkikurinen hymy huulilla leikkien. Näin miten Deimoksen silmät siristyivät ja siniverisen taikuus kieppui ympärillä tulen lailla. ‘’Aistin taikuutta…’’ Prinssi kurtisti kulmiaan ja astui askeleen lähemmäs. Kallistin päätä sivulle ja kurtistin kulmia, mutta en liikahtanut. Taikuutta? Katseeni tipahti lapseen sylissäni ja suustani karkasi vaisu henkäys. Deimoksen pitkä sormi raotti viittaani ja kohtasi suuret vihreät silmät. Nikolaus oli herännyt ja nyt tuijotti hiljaisesti prinssiä. Deimos kavahti kauemmas ja henkäisi. ‘’Mikä tuo on?’’ Miehen ääni oli hiljainen, jollain tasolla jopa varovainen. Nikolaus kohotti kättään kohti prinssiä ja nauroi. Lapsen viatonta naurua, niin iloista ja täynnä elämää. Suustani karkasi pehmeä hymähdys. ‘’Vauva, Deimos, vauva.’’ Ääneni oli huvittunut samalla kun katse käväisi prinssissä. Hän ei pitänyt minun vastauksista, mutta hänen oli muuta mietittävää kuin läksyttämiseni. Pitkät sormet kulkivat hiusten lävitse kun toinen keräsi itsensä. Hän avasi sulkeutuneet silmänsä; ‘’Nanook… Mistä löysit sen?’’ Ääni oli kylmä, mutta myös rauhallinen. Korjasin lasta sylissäni kuin turvatakseni sen. En pitänyt miehen äänensävystä. ‘’Kylästä, kuolleen naisen sylistä.’’ Sanoin rauhallisesti, asiaa selittämättä. En ollut menettänyt yöuniani ruumiin näkemisen jälkeen, en ollut potenut edes huonoa omatuntoa että kiharahiuksinen vauva oli menettänyt äitinsä. ‘’Tiedätkö mikä se on?’’ Mustahiuksisen ääneen tuli lähes syyttävä sävy joka sai minut ottamaan epäröivän askeleen taaksepäin. En ymmärtänyt toisen pinnan alla kytivää inhon ja raivon sekoitusta, jonka pystyi aistimaan jopa taikuudesta. Ääneni oli hiljainen, lähes heikko kun viimein kysyin; ‘’Mitä nyt?’’ En pitänyt tästä. Olin alkanut pitämään lapsesta ja ajatus siitä, että Deimos saattaisi haluta päästä eroon Nikolauksesta. ‘’Lapsi on veretön, et voi pitää sitä täällä!’’ Viimein Deimos ärähti sen, mikä lapsessa todella mättäsi. Inahdin ja käänsin katseeni takaisin vauvaan, jonka suuret silmät vain ihmettelivät maailman kulkua. Pudistelin päätäni. Veretön jo syntyessään. ‘’Se on vasta vauva, Deimos.’’ Huokaisin raskaasti, pudistelin päätäni, ‘’Ja jos sen kasvattaa hyvin, niin eihän se ole haitaksi!’’ Suustani karkasi ennen kuin ehdin estää. Se oli turhankin yleistä minulle tosin. ‘’Sinäkö sen kasvattaisit?’’ Toisen pilkallinen ääni suututti, mutta tiesin etten voinut tehdä mitään nyt kun minulla oli lapsi huolehdittavana. Tehtävä itsessään oli tosin mahdoton - en ollut edes itse tarpeeksi tukevalla jalansijalla jotta voisin kasvattaa lasta. Suljin silmäni, laskin hitaasti kymmeneen ja huokaisin sitten; ‘’Etsi itsellesi joku muu kiusattavaksi ja lakkaa häiritsemästä minua, prinssin puolikas.’’ Lähdin kulkemaan kohti tallia Etsin katseellani jotakin tuttua, jolle voisin heittää lapsen hetkeksi. Daksu olisi ratsastettava kaikesta huolimatta. ‘’Varoitin sinua, Nanook!’’ Deimoksen huuto saavutti minut vielä ennen kuin katosin talliin. En kääntynyt, en vastannut. Varoitelkoot rauhassa, halusin näyttää hänelle että minusta oli tähän. Tallista löytyi Dessa ja Aela, jotka juttelivat hiljaiseen sävyyn. Viikinkimäinen virne kohosi huulilleni kun viimein kävelin heidän luokseen. ‘’Huomenia!’’ Tervehdin heitä rentoon sävyyn ja tuuppasin Aelan syliin lapsen. Uusi oppipoika, täysin ventovieras mutta minulla ei ollut äidinvaistoa edes sen vertaa että olisin huolestunut Aelan tiputtavan vauvan lattialle. ‘’Pitäkää huolta siitä.’’ Totesin, tungin kädet taskuihin ja virnistin molemmille leikkisään sävyyn. En tiennyt millaisen kuvan kaksikko minusta sai - Aela näytti ainakin perinpohjin kauhistuneelta kun tämän sylissä makasi suuri vihreäsilmäinen vauva. ‘’Anteeksi?’’ Dessa heitti ilmoille, katsahti ensin toista oppipoikaa ja sitten minua. Jos he haluaisivat Nikolauksesta pian eroon niin heidän kannattaisi päästää minut menemään. ‘’Vauva, huolehtikaa siitä hetki. Tulen kohta takaisin.’’ Nyökkäsin kohti lasta ennen kuin katosin takaisin ulos. Kiskaisin hupun hiuksieni suojaksi ja jatkoin matkaani, vaikka tallista kiiri epätoivoinen huuto; ‘’Mutta lady Nanook!’’ En voinut olla nauramatta, käännyin kohti kaksikkoa jotka seisoivat tallin ovella hämmentynyt katse silmissä. ‘’Pärjäätte sen kanssa kyllä.’’ Naurahdin vastaukseksi, ‘’Luotan teihin!’’ Lisäsin ilkikurisesti. Kaipa moinen luotto merkitsi jotain heillekin. Ainakin lapsen elossa pitäminen voisi onnistua. Daksu odotti minua jo pihaton aidalla ja minut nähdessä se päästi hirnahduksen. Minulla oli ollut ikävä mustaa paholaistani, jonka tummat silmät tuikkivat. Vilkaisin taivaalle, joka oli kirkkaan sininen mutta Pahalasta kohden oli tulossa kasa myrskypilviä. Kurtistin kulmiani samalla kun pujahdin pihaton puolelle. Friisiläinen seurasi minua kuin koira kun pengoin kaikki tarpeelliset tavarat muilta lainaten. Joku oli unohtanut harjan jolla harjasin mustan karvan niin puhtaaksi kuin suinkin sain. Syksyinen kylmyys sai minut kääriytymään viittaani entistä paremmin. Otin metallikoukulla mustan friisiläisen kaviot ja lopulta ori oli tarpeeksi hyvässä kunnossa joten saatoin pukea mustat suitset. ‘’Hyvä poika…’’ Hymisin hiljaa, huulet hipaisten ratsun turpaa. Daksu oli tavallista kiltimmän oloinen. Se oli outoa, koska olin tottunut vähintäänkin luimimiseen. Otin ohjat kaulalta ja lähdin taluttamaan Daksua kohti niittyä. Tuulenpuuska riepotteli viittaani ja sai minut takertumaan entistä paremmin mustaan friisiläisoriin. Hevosen askellus oli ylvästä kun tämä pää korkealla kulki vierelläni tuulensuojanani. Niitylle päästyä laitoin ohjat takaisin kaulalle ja ponnistin päästäkseni friisiläisen selkään. Pienen ponnistelun jälkeen onnistuin ja saman tien ori lähti liikkeelle. Hevosen askellus oli nopeaa kun tämä tarpoi syksyisten lehtien joukossa. Ohjat olivat löysällä, mutta siitä huolimatta hevonen kulki kaula ylväänä ja katse valppaana. ‘’Voi Daksu…’’ Huokaisin ja laskeuduin makuulle hevosen selälle. Lämmin selkä oli mukavaa vaihtelua kylmälle syysilmalle. Hevonen venytti askeliaan ja rentoutui hiljalleen. Olin päättänyt käydä vain askellajit läpi. Annoin hevosen nostaa ravin ja kevyesti muistutin ratsua venyttää raviaskeliaan. Hevosen ravi oli suurta ja eleganttia kun tämä kulki eteenpäin kaula kaarella. Ritarin unelma ratsu; peloton, ylväs ja kaiken kaikkiaan kaunis, mutta samalla kunnioitusta ja pelkoa herättävä. Oli minun onneni, että harva ritari uskalsi mustan paholaisen selkään. Minun tullessani tänne niin en todella ihmetellyt sitä pelkoa; Daksu oli itse paholainen eikä hevosta voisi uskoa samaksi joka nyt kulki allani uskomattoman kauniisti. Olimme kierrelleet kilpailuita enemmän kuin laki salli, mutta ei siihen kyllästynyt. ‘’Se huutaa!’’ Aelan huuto kiiri korviini ja pysäytin Daksun samantien muuttamalla painoani vain hitusen. Huutava vauva sai kulmani kurtistumaan. Ratsastin Daksun lähemmäs ja oitis lady Aela ojensi lapsen minulle. ‘’Pft, eikö lapsen hoitaminen ole sinun juttusi?’’ Nauroin ja kaivoin pienestä viitan lomassa olevasta pussukasta muutaman kultakolikon, ‘’Vaivanpalkkaa.’’ Virnistin kun seurasin miten mustahiuksinen tuijotti käsissään olevia kultakolikoita. Korjasin Nikolausta sylissäni ja annoin Daksulle pehmeät laukka-avut. Musta friisiläinen nosti pehmeän laukan ja hetken kiljumisen jälkeen poika rentoutui sylissäni, tuntui nauttivan keinuvasta laukasta. Sormeni silittivät lapsen selkää ja huokaisin hiljaa. Minun olisi kysyttävä rouva Anastasilta jotakin vauvalle ruuaksi kelpaavaa. Äidinmaidonkorviketta tai jotakin, koska täytyi lapsen syödä. ‘’Nano, oletko lopettamassa?’’ Haukotteluni keskeytti tutun naisen huuto. Kohotin toista kulmaani ja huokaisin. Pysäytin Daksun ravin kautta käyntiin samalla kun tarkkailin Karmaa pää kallellaan. Naisella tätä nykyä ei paljoa minulle ollut asiaa, joten en voinut olla hämmentymättä. ‘’Mitä nyt?’’ Kysyin samalla kun ojensin lapsen naiselle, joka otti sen epäröivin ottein lähes valmiina tiputtamaan. Toisen ilme nauratti minua, hän piti luultavasti ensimmäistä kertaa lasta sylissään, ‘’Älä tiputa Nikolausta, en halua mitään Sirun kaltaista idioottia.’’ Nauroin samalla kun loikkasin alas. Otin ohjat toiseen käteeni ja otin lapsen Karmalta takaisin, jotta naisen kidutus loppuisi. Näin miten naisen keho rentoutui silminnähden. ‘’Halusin puhua… Sir Sylaksesta.’’ Karma tuntui sen sanoessaan lähes vaivaantuneelta. Kohotin toista kulmaani, korjasin nukkuvaa poikaa sylissäni ja hymähdin sitten. "Onko sinulla tunteita häntä kohtaan?" Heitin ilmoille lopulta ja kohotin katseeni parhaaseen ystävääni. Näin naisen jännittyvän uudelleen ja punan kohoavan poskille. Reaktio nauratti minua. "Mitä?! Ei!" Vaalearuskeahiuksisen ystävättären ääni kohosi samantien ja tämä heilautti käsiään turhautuneesti. En vastannut hetkeen mitään, koska en voinut olla nauramatta ja näin Karman ilmeestä, että jos nyt nauraisin niin hän todella ärähtäisi. "Aika hätiköity vastaus, ystävä hyvä." Puolittainen virne kohosi huulilleni samalla kun Daksun silkkinen turpa hamusi lapsen vaaleanruskeita kiharoita. Seurasin miten musta friisiläinen korvat hörössä hörisi nukkuvalle lapselle. ‘’Älä viitsi!’’ Toinen sähisi kuin kissa samalla kun lähdin kulkemaan kohti pihattoa. Musta paholainen lähti seuraamaan minua lähes halukkaasti. Vilkaisin sivusilmällä Karmaa, joka kulki vierelläni kädet syvällä taskuissaan. ‘’Deimos sanoi, että lapsi on veretön.’’ Heitin ilmoille lopulta, jotta Karma saisi muuta ajateltavaa, mutta en tiennyt auttoiko se mitään nimittäin naisen kasvot muuttuivat kalpeiksi. ‘’Mitä?’’ Toisen suusta karkasi ennen kuin hän ehti estää. Murahdin, en todella jaksanut käydä samaa keskustelua mitä Deimoksen kanssa aiemmin. En aikonut luopua siitä, en aikonut antaa sitä kenenkään tapettavaksi. ‘’Puhuisitko Lyonellille asiasta?’’ Heitin ilmoille, katse tarkkaillen aluksi vaaleahiuksista ystävää ja sitten lasta sylissäni. Hän nukkui paljon, todella paljon. En edes ymmärtänyt miten sitä unta riitti niin paljon, ‘’Haluan pitää lapsen.’’ // Lady Aela laitoin sinulle 5 kultakolikkoa omasta pussista :'D
|
|
|
Daksu
Nov 28, 2019 23:31:11 GMT
Post by Clefydd yr’ Iachawr on Nov 28, 2019 23:31:11 GMT
Päiväkirjamerkintä, 1241 sanaa, kirjoittanut Prince Lyonell Ruttotohtorin tarkastus 01. Ensimmäinen uhriLady Nanookilta oli tullut sanomista ruttotohtorille. Daksulla sieraimet vuotavat kuin vesiputoukset ja ori käyttäytyy hyökkäävästi kaikkia kohtaan. Ori ei tahtonut päästää tuttuja ihmisiä lähelle tai putsaamaan rähmiä naamasta sekä uusi oppipoika oli saanut melkein orin hampaista. Tähän ruttotohtori vastannut viileästi, että tarkistaa orin aamulla ja siihen asti olisi hyvä pitää ori eristyksessä ettei levitä tautia muihin. Daksu oli viettänyt yön yksin pihattorakennuksen lukkojen takana ja muut hevoset olivat kärsineet yönsä ulkona metsän suojassa. Clyfedd oli noussut ennen kukonlaulua ylös ja sateisen ikkunan takana odotti kolme korppia. Yksi ammotti suuta päästämättä kuitenkaan minkäänlaista ääntä. “Mitä ihania uutisia tuotte tällä kertaa”, Clyfedd meni oven luokse ja avasi varovasti ikkunan, että korpit pääsivät sisälle huoneeseen. Korpit kiitivät padan luokse ja erilaisia tiputtivat marjoja liemen sekaan. “Hmm, kalmanmarjoja, puolukkaa ja pihkamarjaa. Yllättävää”, Clyfedd mumisi maskin alta ja yksi korpeista päästi kovan rääkäisyn. “Älähän nyt ystävä hyvä. Linnanväki herää vielä”, Clyfedd otti narikasta pitkän mustan viitan ja kävelykepin roikkumaan vyölle. Nyt oli paras aika lähteä tarkastamaan laukkaava ruttolainen. Sen sijaa, että hän käyttäisi ovea mies meni ikkunan luokse ja ketterästi laskeutui puunrunkoa pitkin alas. “Ei ääntä, ei väkeä”, hän totesi ääneen ja loitsun avulla sulki ikkunan alhaalta käsin. Vielä oli täysi pimeys linnan ja sadepisarat kastelivat ruskeasävyiset kankaat tummaksi. Viitta heiluen Clyfedd eteni ripein askelin kohti pihattorakennusta. Korpit lensivät perässä ja laskeutuivat pihaton katolle rääkymään. Ikään kuin katsoisivat ruttotohtorin perään. “Bore da, Cythraul”, Clyfedd raotti pihaton ovea toivottaen magia kielellä hyvää huomenta paholaiselle. Matala örinä kantautui yhdestä nurkasta ja orin vihaisen lähestymisen ennemmin tunsi kuin näki. Musta ori sulautui säkkipimeään rakennukseen. Daksu asteli ruttotohtorin luokse pää matalla ja korvat niskassa kiinni. Häntä heilui varoittavaan sävyyn puolelta toiselle, mutta ori ei ollut aikeissa hyökätä miehen kimppuun. Ehkä ori vaistosi avun saamisen. Daksu pysähtyi pienen matkan päähän ja pärskähti ruttotohtorille. Daksu ei antanut koskea itseensä ja Clyfedd pystyi hahmottamaan orin lähes umpeen muurautuneet silmät. “Voihan teidän kanssa”, mies tokaisi ja sytytti lyhdyn päälle. Hän naputteli sormia ettei ori säikähtäisi, kun hän ottaisi päitsistä kiinni ja kostean pyyhkeen kanssa alkaisi putsaamaan orin silmiä. “Rauhassa”, Clyfedd rauhoitteli ja putsasi orin silmät. Daksu pystyi aukaisemaan silmät kokonaan. “Noin. Paljon parempi”, Clyfedd hymyili ja kiinni orin lähimmän tolpan luokse. Ensimmäiseksi Clyfedd kiinni huomion orin turpaan. Turpa oli kuivuneen nesteen peittämä, sillä sieraimet vuotivat kokoajan sameaa nestettä. “Hmm silmät ja sieraimet vuotavat. Kiintoisaa”, Clyfedd tutki silmiä uudestaan ja ne olivat alkaneet verestämään. Hän taputti oria kaulalle, mutta Daksu polkaisi takajalalla ilmaa. Silitykset eivät olleet tervetulleita ja ruttotohtori pahoitteli käytöstään. Ori puuskutti raskaasti ja hengitysäänet kuulosti rosoisilta. “Onko vaikea hengittää?”, Clyfedd virnisti jatkoi orin tutkimista. Hän löysi kainaloista ja ryntäistä turvotusta. Turvotuksen seasta ei löytynyt paiseita tai arpia. “Kummallista”, Clyfedd totesi ääneen ja tunnusteli orin jalat. Daksu veti jalat pois miehen luota ja pärskähti vihaisesti. “Anteeksi. Tämä on pakko tehdä”, Clyfedd nappasi orin paksuista vuohiskarvoista kiinni ja nosti jalat puoliväkisin tutkiakseen kaviot. Ei kuumotusta, ei haavoja eikä muita ruhjeita ollut näkyvissä. Vatsan alueelta ja selän seudulta eikä hännän alueelta löytynyt paiseita tai arpia. “Hmm. Rohiseva hengitys, turvotusta ja sameaa nestettä”, Clyfedd mumisi puoliääneen. Hän putsasi sieraimet ja silmät uudestaan huolellisesti mietti samalla, millaista rohtoa orille antaisi. Ori oli saanut rohdon normaalisti, mutta silti sai oireita. Ehkä rohtoa tulisi muuttaa. Clyfedd alkoi etsiä vyön kätköistä pientä hopeista tikaria, joka pystyy muuntautumaan uhrille sopivaksi lääkkeeksi. Clyfedd pyöritteli tikaria sormien välissä ja nappasi toiseen käteen puhtaan kostean pyyhkeen. “Anteeksi paholaiseni, tämä saattaa kirvellä”, mies yritti saada hevosen huomion muualle. Daksun rauhoituttua Clyfedd viilsi lapaan haavan ja painoi pyyhkeen tuoretta haavaa vasten. Viiltäessä haavaa Daksu hirnahti kimeästi ja pukitti, että kaviot osuivat katon puisiin rakenteisiin. Clyfedd ohjasi verta valumaan tikarin kaiverrettuihin uriin, mutta Daksu päätti upottaa hampaansa miehen olkapäähän. Arg, kipu oli suunnaton. Clyfedd yritti olla välittämättä ikävästä poltteesta olkapäässä, mutta ori ei tahtonut päästää otetta irti. Se ei ollut mikään pieni näykkäisy, vaan kuin lohikäärme olisi upottanut kaikki neulanterävät hampaat ihosta läpi. Tikari oli kauttaaltaan veren peitossa ja Clyfedd joutui käyttämään magiaan, että Daksu päästäisi irti. Muuten ori olisi riepotellut ruttotohtoria pitkin seiniä ja jos Daksu ei olisi kiinni, olisi Clyfedd varmasti tullut tallotuksi. “Huhu. Melkein sattui”, mies mumisi ääneen ja Daksu mulkoili korvat luimussa. Suojautumisloitsu oli saanut Daksun irrottamaan otteen ja kääntämään pään muualle. Clyfedd asetti verisen tikarin hyllylle ja jäi hetkeksi aikaa kauemmaksi. Clyfedd istahti seinää vasten ja katsoi kirkkaan kimmeltävän nesteen valuvan orin suupieliä pitkin. “Sinuna en joisi sitä”, Clyfedd naurahti. Mikäli punaverinen joisi jumalten verta voisi seurauksena olla taikavoimat tai kuolema. Daksu voisi saada parantajan auran, että hevosen omistaja ei ikinä sairastuisi ja aura suojaisi ratsastajaa erilaisilta kirouksilta. “Noniin, joko ollaan ystäviä”, Clyfedd nousi ylös ja Daksu mulkoili miestä sieraimet laajoina. Sakeaa nestettä valui orin sieraimista vuolaasti ja välikohtauksen aikana nestettä oli lentänyt pitkin seiniä. Viiltohaava ei ollut suuri, mutta verta valui yhä ja sitä oli ehtinyt vähän kuivumaan orin lavalle. “Pitää korjata tuo”, Clyfedd sanoi ja asetti käden haavan yläpuolelle. Haava alkoi hehkumaan vitivalkoisena lopettaen verenvuodon. Tämän jälkeen väri muuttui kultaiseksi ja haava alkoi umpeutumaan jättämättä minkäänlaista arpea. Pikumusta karva oli siisti eikä näkynyt mitään merkkejä haavasta. “Ei anneta kenenkää tietää salaisuuttamme”, Clyfedd virnuili, mutta ei ihmettelisi mikäli ori juoksisi pari päivää kaikkia karkuun. Clyfedd päästi orin vapaaksi. Daksu lähti käynti askelin kohti nurkkaa. Ori selkeästi halusi pitää välimatkaa ruttotohtoriin. Hyllyllä oleva tikari alkoi haista palaneelle, kun kaiverruksiin tunkeutunut veri alkoi kiehumaan ja sen seurauksena tikari alkoi muuttaa muotoa. “Gwych”, Clyfedd iloitsi ja seurasi tikarin muodonmuutosta lasipulloksi. Lasipullo oli väriltään ruskehtava ja tummanpunainen neste näytti ulkoapäin mustalta. Lasipullon eteen ilmestyi mustin kirjaimin orin nimi. Clyfedd heilutteli lasipulloa mietteliäästi. Se kimalsi kauniisti ja haisi palaneelle. “Tiedätkös, sinun kuuluisi nyt huikata tätä”, Clyfedd puhutteli oria, joka mulkoili nurkassa korvat niskassa kiinni. “Ei vai?”, Clyfedd mumisi. “Hmm, se olkoon Nanookin tehtävä”, Clyfedd laittoi pullon vyölle roikkumaan ja poistui pihatosta. Aamu oli alkanut valjeta ja Clyfedd veti syvään henkeä. Hän asetti oikean käden vasemman olkapään päälle ja lausui muutaman loitsusanan. Sama kuin äsken purema alkoi hehkumaan vitivalkoisena, muuttui sitten kultaiseksi ennen umpeutumista. “Ah, parempi”, Clyfedd hymyili ja otti kävelykepin esiin. Mies lähti ontumaan kohti linnaa, sillä olkapää tykkäsi vielä poltella. Haava oli parantunut, mutta epämiellyttävä tunne olisi vielä pari päivää. “Oh, siinä kaunotar missä paholainen. Hyvää huomenta Nanook”, Clyfedd nojautui kävelykeppiin, kun Nanook tuli linnan portailla vastaan. “Huomenta. Miten Daksu? Oliko ongelmia?”, Nanook virnisti ja huomasi miehen olemuksesta, että orin hoitaminen oli oikea murhenäytelmä. “Tulee kuntoon, mutta minulla on sinulle rohto. Juota tätä joka päivä, kunnes loppuu. Puhdista silmät ja sieraimet. Edelleen erittää nestettä”, Clyfedd neuvoi ja ojensi lasipullon. Nanook tutkaili pulloa kiinnostuneen näköisenä. “Kamala käry. Poltitko olkia siellä ja eikö sinun pitänyt olla ihmeparantaja?”, Nanook oli heti ilkkumassa. “Olen vain ruttotohtori. En pysty taikoihin ja sitä varten on Sirandras”, Clyfedd vastasi tyynen rauhallisesti. “Hmm velhoa ei ole näkynyt hetkeen. Tiedätkö missä hän on?”, Clyfedd mietti vastausta tarkkaan, mutta päätti kunnioittaa velhon sanaa. “Hän valmistelee loitsua, että voimme puhdistaa juomaveden”, Nanookin ilmeestä näki tiedon janoisuuden. “Ahaa, siinäkö on ruton aiheuttaja?”, Clyfedd puhdisti päätä. “Myrkyt leviävät sitä kautta ja haluamme tarjota teille sekä hevosille puhdasta vettä”, äänensävy oli rauhallinen ja uskottava. Se oli puolitotuus ja sai riittää linnanväelle, kunnes todellinen syy tiedetään. “Mielenkiintoista. Kiitos tuhannesti. Onko jotain muuta?”, Nanook kysyi. “Hmm. Ei ratsastusta pariin päivään ja pidetään ori sen aikaa pihatossa ettei levitä tautia. Puhdista silmät ja sieraimet useasti päivässä”, Clyfedd opasti. “Täsmälääke. Alkaa tehoamaan nopeasti, mutta silti suosittelen kevyttä käyttöä. Enkä heti menisi orin luokse”, Clyfedd jatkoi ja lähti ontuvin askelin kohti linnan pääovea. “Mitä tarkoitat?”, Nanook kysyi huvittuneesti kädet puuskassa. “Näet sitten”, Clyfedd totesi ja jatkoi matkaa. Nyt hän kaipaisi lepoa liikaa magiaa tälle päivälle.
|
|
|
Post by Lady Nanook on Feb 18, 2020 1:02:57 GMT
Jatkuu suoraan Danten päiväkirjassa olevasta tarinan lopusta, mutta ei vaadi tarinan lukemista. Tässä ei muuten kyllä ole Daksua kuin yhdessä kohtaa, mutta oh well.
Menneisyys Istahdimme kapakan pimeimpään nurkkaukseen tilattuamme ruokaa. Nojauduin taaksepäin tuolilla, pitkät sormet poimivat lautaselta ruuanpalasen. Odotin Artheurin aloittavan puheensa, tämän kultaiset silmät tarkkailivat minua. ‘’Nanook-’’ Hän puhutteli minua harvoin oikealla nimelläni, se sai minut automaattisesti varovaiseksi, ‘’En halua kahlita sinua tänne, mutta tiedäthän että emme voi jatkaa näin.’’ Toisen ääni oli tumma, katse synkkä kun tämä nosti puisen tuopin huulilleen. Hiussuortuvat valuivat valtoimenaan kasvoille. ‘’Tiedän.’’ Huokaisin lopulta, ristin jalkani ja laskin toisen käteni lepuuttamaan tuolin selkänojalle. Olin jo odottanut tätä keskustelua, ‘’Artheur, minusta ei tule koskaan sinulle sellaista vaimoa mitä tämä pahuksen maa odottaa. Minusta ei tule Nikolaukselle sellaista äitiä, joka istuu kotona päivin ja öisin.’’ Äänensävyni oli rauhallinen, katse pehmeni. Artheurin kasvoilla kävi nopea hymy ennen kuin tämä kumartui poimimaan lautaselta ruokaa. Oma katseeni liukui hiljalleen kapakassa oleviin ihmisiin. Välillemme laskeutui hiljaisuus; molemmat keskittyivät omiin asioihin, mutta salassa luotiin katseita kun toinen ei huomannut. Pelkkä ajatus sai mustat huulet kaartumaan hymyyn. ‘’Voin yrittää vielä.’’ Mustahiuksinen sanoi lopulta, nojasi tuolin selkänojaan ja virnisti poikamaisesti. Tuo leikkisä katse, huulilla kieppuva lapsenomainen virne - olin kaivannut sitä. Katsahdin toisen suuntaan naurahtaen, ‘’En aio kosia sinua, joten ei tarvitse sitä pelätä.’’ Toinen lisäsi vielä nostaen kätensä ilmaan kuin antautumisen merkiksi. Nousin tuolilta, kädet laskeutui pöydän puiselle pinnalle ja kumarruin painamaan pehmeän suudelman toisen huulille. Joskus minusta todella tuntui, että Artheur oli liian hyvä minulle. Harva olisi yhtä sitkeästi jaksanut yrittää kanssani - varsinkin kun oletuksena oli, että nainen olisi hyvä vaimo ja äiti eikä miehen suinkaan tarvinnut jäädä kotiin lapsen takia tai odottamaan naista. Mustahiuksinen näytti miettivän samaa asiaa, koska huulilta karkasi naurahdus. ‘’Tiedätkö… En ole koskaan tavannut sinun kaltaista.’’ Takauma Nanon näkökulma Seisoin linnan pihamaalla valkoiset hiukset sekaisin, katseessa matkasta johtuvaa väsymystä, mutta samalla ilkikurista paloa. Kasvot olivat mudan tahrimat, vaatteet aivan liian isot ottaen huomioon pienen kokoni. Siinä minä sitten kyhjötin; katsoin miten pihan poikki tanssi luimiva hevonen, jonka hampaat pyrkivät ottamaan kiinni mustahiuksisesta miehestä. Seurasin tilannetta hiljaisesti, ruumis vapisi heikosti kylmästä. Olin kävellyt päivä tolkulla jalan sen jälkeen kun hevoseni oli ammuttu jousella Pahalan rajalla. ‘’Hei, tyttö!’’ Pysähdyin kesken askeleen, katse nousi ja etsi oitis huutajan. Pian vastaan juoksi lilahiuksinen nainen huitoen villisti kättään. Kavahdin taaksepäin ja kädet kiertyivät tiukemmin ympärille. Nainen näytti tutulta, mutta kun tämä kumartui aivan naaman eteen ja pälyili minua niin en saanutkaan päähäni missä tämän olin nähnyt ennen, ‘’Olen Roxana Di Marzo.’’ Silmäni suurenivat ja hitaasti tartuin tämän käteen. Hänestä liikkui huhuja aina Wildeburyssa asti. ‘’Olet oikea…’’ Henkäisin hiljaisesti, eriväriset silmät edelleen katsoivat varasta, ‘’... Olen Nanook.’’ Mumisin vielä, katse tipahti paljaisiin jalkoihin. Sen jälkeen kun kotimme oli poltettu maan tasalle ja Miriella oli kuollut syliini niin olin paennut kylästä toiseen - enkä edes tiennyt mitä! ‘’Pelkkä Nanook?’’ Roxana kallisti päätään ja kun vastaukseksi tuli vain vaisu nyökkäys niin enempää kysymättä hän lähti saattamaan minua kohti Linnaa. Sormet kiertyivät naisen käden ympärille.
Seisoimme suuressa salissa, jossa oli erikoisen ulkonäön omaava prinssi. Sen lisäksi mukana oli kokohaarniskaan pukeutunut, suurikokoinen mies ja huppupäinen olento, jota ei voinut ihmiseksi kutsua. Hitaasti liu’uin vapaalle tuolille ja kun siihen istahdin niin tiesin, että ylös en pääsisi ainakaan omin avuin. Seurasin hiljaisesti miten prinssi kulki lähemmäs. ‘’Mistä olet kotoisin ja kuinka vanha olet?’’ Tuijotin silmät suurina prinssiä, käsi kohottautui lähemmäs vasenta puolta kasvoista, mutta nopealla liikkeellä käteni työnnettiin pois. Kurtistin kulmiani. Olisiko minun pakko vastata? Katse käväisi ritarissa ja huulilta karkasi heikko huokaus. ‘’Vastaan jos saan ruokaa.’’ Sanelin ehtoni, mutta vain koska minulla oli kamala nälkä - en ollut syönyt mitään kunnollista moneen viikkoon, ‘’Tämä on Linna ja sinä olet varmasti rikas kuin mikä - pakko sinulla on olla jotain syötävää.’’ Lisäsin huulia mutristaen, kädet ristittynä rinnalle. ‘’Nenäkäs kakara.’’ Huppupäinen myhäili minun kurtistaessa kulmiani ja näyttäessä kieltä. Prinssi hymähti kuivasti ja lopulta todella toimitti minulle suuren annoksen ruokaa. Pyyhkäisin suupieltä kuin varmistaen, että en todella kuolannut. Mitään kysymättä ryhdyin syömään. Vasta kun puolet ruuasta oli hävinnyt niin saatoin viimein - ikään kuin kiitokseksi - vastata prinssin kysymyksiin. ‘’Mmh, minulla ei ole kotia, mutta tänne tulin Ironshiresta…’’ Murahdin, ‘’Ja 16-vuotias… kai.’’ Se ei todella ollut paljoa, mutta en tiennyt enempää. Seurasin miten huppupäinen liikahti lähemmäs, katse porautui omiini ja huulilta karkasi pitkä vihellys.
‘’Tytön muisti on pyyhitty.’’Takauma loppuu
Olin aina omannut mieleenpainuvan luonteen; jo lapsena en osannut olla hiljaa kun käskettiin, joka käänteessä olin uhmaamassa käskyjä… Ajatus nauratti. Edes aikuisena en osannut toimia kuin normaalit ihmiset, en osannut kumartaa tai nöyrtyä - varsinkaan jos sitä vaadittiin! Artheur oli näyttänyt vaipuneen yhtä lailla ajatuksiinsa. Kapakkaan oli ilmaantunut bardi, joka otti paremman asennon lavalla soittimensa kanssa.
Takauma Artheurin näkökulma Seisoin niityllä vakava katse silmissä; olin ostanut hevosen jo muutama vuotta sitten eikä muutosta ollut tapahtunut. Friisiläinen loikkasi pian suuren hypyn, jalat potkaisivat ilmaa ja pian huomasin miten vauhko hevonen oli päässyt irti. Suusta karkasi kasa manauksia ja sormet kulkivat mustien hiussuortuvien läpi. Olin niin kyllästynyt koko otukseen - olin ostanut sen pelkästä säälistä. Lopulta löysin itseni Linnan pihamaalta kasvotusten jo aiemmin näkemäni valkohiuksen kanssa, joka suurin silmin katsoi ensin minua ja sitten sormissa lepäävää narua, joka oli kiinnitetty hevoseen. ‘’Haluan auttaa sinua.’’ Tyttö sanoi päättäväisesti ja kulki ohitseni mustan hevosen seuratessa, korvat edelleen niskaan painautuneena. Tungin kädet housun taskuihin ja epäilevästi seurasin tyttöä, jonka kapinen olemus herätti huomiota. ‘’Tuo hevonen ei ole sopiva nuorille tytöille.’’ Tokaisin viileämpään sävyyn kuin oli aikomus. Toisen silmät kääntyivät minuun, huulille kapusi merirosvomainen virne. ‘’Sehän nähdään.’’ Tyttö naurahti, ‘’Mikä hevosen nimi on?’’ Hän lisäsi, sormet hipaisivat vahingossa ratsun kaulaa joka jännittyi kosketuksesta, korvat painuivat niskaan ja hampaat hapuilivat ilmaa. ‘’Dark Souls.’’ Hymähdin kuivasti - en pitänyt toisen nenäkkäistä vastauksista. Olin valmiiksi huonolla tuulella - kuten tätä nykyä joka päivä, joten nuoren seuraava vastaus sai minut lähes ärähtämään; ‘’Seiso kauempana, turvassa.’’ Nuori selvästi ilkkui minulle. Pysähdyin kuitenkin ja seurasin miten tyttö talutti hevosen niitylle. Hänen yllään oli ylisuuret vaatteet ja nurmi ylettyi tämän polviin asti.
Musta hevonen oli silti ihan yhtä vaikea, vaikka tyttö yritti kaikkensa. Käynnissä hevonen kulki nätisti, mutta siirtyessä raviin niin koko pakka tuntui hajoavan käsiin. Kaikesta huolimatta nuorukainen puri huulensa verille, otti paremman otteen narusta joka hiersi verta vuotavat haavat kämmeniin ja jatkoi. Hevonen riuhtoi, potki ja otti nopeita kiihdytyksiä kunnes molemmat olivat niin hikisiä ja uupuneita, että heidän oli lopetettava. ‘’Ei se ole menetetty tapaus.’’ Tyttö hymähti vaisusti pyyhkiessä hikeä kasvoiltaan. Kädet puristivat edelleen narua, ‘’Olen Nanook.’’ Valkohiuksi esittäytyi ja oli ojentaa toisen kätensä, mutta nähdessään veriset jäljet niin tämän huulilla kävi pahoitteleva hymy. ‘’Artheur.’’ Nyökkäsin vain ja tarjouduin ottamaan hevosen tytöltä, mutta tämä pudisteli päätään valkeat hiukset puolelta toiselle heilahdellen. ‘’Näytä mihin Daksu viedään.’’ Nanookiksi nimetty todella vaikutti päättäväiseltä ihmiseltä. Kohotin toista kulmaani, kädet edelleen syvällä taskuissa. ‘’Daksu?’’ Hymähdin hiljaisesti ja seurasin miten tyttö katsoi minua kuin olisin tyhmä. Vastasin tämän katseeseen hämmentyneenä. ‘’Lempinimi, Art.’’ Tyttö huokaisi silmiä pyöräyttäen - luuliko hän etten tiennyt mikä on lempinimi? Kuljimme hiljaisuudessa pihattorakennuksen luo. Seurasin nuoren ilmeitä kun tämä riisui suitset hevoselta ja antoi tämän mennä laitumelle. Käsiin selvästi sattui - hän puri huultaan, käsi puristi narua kovempaa.
"Tule." Huokaisin lopulta, otin suitset tämän käsistä ja ripustin ne naulaan. Rennoin askelin lähdin saattamaan toista kohti Linnaa. En mielelläni olisi mennyt sinne ja katse tummui katsoessa minulle kuuluvaa rakennusta, joka minulta oli riistetty. Kuljimme pienemmästä ovesta suoraan keittiöön. Kohotin käteni tervehtiäkseni vanhempaa naista, jonka katseessa tuikki. Ohjasin valkeahiuksisen istumaan tuolille ja istahdin laiskasti tämän eteen, sormet tarttuivat tämän toiseen käteen. "Olga, toisitko jotain jolla putsata haavat?" Huulillani kieppui väsynyt hymy samalla kun katse seurasi miten nainen kumartui yhdelle puisista kaapeista, käteni piteli edelleen kiinni vaaleahiuksisen kädestä. Tartuin Olgan ojentamaan pyyhkeeseen, jonka kastoin vesikulhoon. Hellästi siirryin putsaamaan tytön toista kämmentä pyyhkeen värjäytyessä punaiseksi. Lopulta veri oli saatu putsattua pois ja saatoin kääriä käden kangasharsoon. Huomasin miten tytön kasvot vääristyivät kivusta. "Anteeksi." Mumisin lopulta pienen naurahduksen karatessa huuliltani toisen säpsähtäessä. Nanook ei ollut tajunnut, että olin tarkkaillut häntä. Pitelin hellästi toisen kättä paikoillaan samalla kun kiersin harsoa sen ympärille parhaani mukaan. Takauma loppuu
"Saanko luvan?" Kohotin katseeni mustahiuksiseen joka ojensi kätensä minulle. Tartuin siihen epäröimättä ja seurasin tätä kapakan keskelle, jossa pyörähteli muita pareja musiikin huumassa. Virnistin huvittuneena kultasilmäiselle tämän kumartaessa. Bardin alkaessa soittaa uutta kappaletta niin pian löysin itseni tanssimasta lattialta; Artheur kulki taaksepäin, minä eteenpäin - hän sivulle, minä seuraten. Rakastin tanssimista ja Artheur oli siinä hyvä. Katseeni uppoutui toisen silmiin, pehmeä hymy kieppui huulilla. Hetkessä löysin itseni mustahiuksisen käsivarsilta. Kohotin toisen käteni koskettamaan miehen kasvoja, sormet liukuivat leukaperällä ja vain hetkeä ennen suudelmaa toinen pyöräytti minut pois sylistään. ‘’Hei!’’ Kikatin ja kiepsahdin musiikin loputtua toisen kaulaan. Hento puna poskilla otin muutaman askeleen taaksepäin, niiasin ja siirryin sitten takaisin paikalleni. Takauma Nanon näkökulma Seisoin karsinan varjoissa hiljaa - olin päätynyt harjaamaan yhtä tallin kymmenistä hevosista, mutta kun tallin käytävälle ilmestyi kaksi ihmistä niin olin piiloutunut. Kurkkasin karsinasta käytävälle; vain muutaman askeleen päässä seisoi Artheur ja Lyonell. Kultasilmäisen kädet olivat taskussa ja hän seisoi aavistuksen vinoon - ilmeisesti sen takia, että ei vahingossakaan löisi prinssiä. ‘’Veit kruununi. Veit minulta kaiken mitä isäni minulle antoi!’’ En ollut ikinä uskonut kuulevani niitä sanoja mustahiuksisen suusta enkä varsinkaan tuolla äänensävyllä; hän oli aina ollut vähintäänkin asiallinen. ‘’Artheur, se ei ollut minun päätettävissäni.’’ Prinssin ääni oli rauhallinen, hän yritti välttää kehkeytyvää riitaa. ‘’Minua ei voisi vittuakaan kiinnostaa - ongelma on se, että tepastelet täällä kuin omistaisit koko paikan! Palaa takaisin sinne mistä tulitkin, helvetin siniverinen.’’ Nielaisin kuullessa Artheurin sanat. Toivottavasti toisella löytyisi itsehillintää sen verran ettei suinpäin hyökkäisi prinssin päälle. Lyonell jännittyi, suusta karkasi väsynyt huokaus. ‘’Artheur.’’ Toisen huulilta pääsi, äänessä oli tällä kertaa vahvuutta. Hän oli tosissaan, ‘’Pyytäisin sinua muistamaan paikkasi.’’ Lyonell lähti kulkemaan mustahiuksisen miehen ohitse, vilkaisi tätä sivusilmällä kuin arvioiden, että aikoiko toinen tehdä mitään tyhmää ja kun toinen pysyi paikallaan niin prinssi saattoi poistua paikalta. Seurasin miten Artheur kuljetti sormiaan hiustensa lomasta ja näytti hyvin turhautuneelta. ‘’Voit tulla pois piilosta, Nanook.’’ Artheurin ääni oli tumma, kädet olivat edelleen puristuneet nyrkkiin raivosta. Nopealla liikkeelle pujahdin pois karsinasta, katse tarkkaillen edessä olevaa miestä, jonka kiharat hiukset olivat sotkuiset ja silmien alla tummat silmäpussit. ‘’Et ole nukkunut…’’ Mumisin hiljaisesti ja lehahdin punaiseksi tummahiuksisen poimiessa hiuksistani heinänkorren. Huulilla oli vaisu hymy, mutta koko olemus oli rauhallisempi. ‘’En ole saanut nukuttua…’’ Artheur huokaisi ja antoi minun koskettaa hänen kasvojaan, vaikka jouduinkin tekemään sen varpailla seisten. ‘’Teen sinulle teetä!’’ Hihkaisin lopulta ja tartuin miehen käteen. Toisen kultaiset silmät seurasivat minua päätä heikosti pudistellen. Olimme tehneet kuukausia töitä yhdessä ja lähentyneet - uskalsin jopa luottaa häneen!Takauma loppuu
Olimme syöneet ja juoneet hyvin joten saatoimme kadota kylmään Hankalan yöhön. Olin nousuhumalassa, jonka johdosta tanssahtelinkin tiellä kuvitellen ylleni kauniin juhlamekon. Huulilla kieppui iloinen hymy, jalat johdattivat eteenpäin pitkin askelin. Ensin pyörähdys oikealle ja sitten vasemmalle kunnes jalat menivät solmuun ja löysin itseni Artheurin käsivarsilta. Toisen huulilla oli pehmeä hymy. ‘’Mikä noin iloiseksi tekee?’’ Toinen naurahti minun jatkaessa matkaa tanssahdellen. Siitä oli ikuisuus kuin olin saanut viettää aikaa herttuan kanssa ja olla vielä onnellinen. Nähtävästi mies tuntui miettivän samaa asiaa - hänen katseensa oli haaveileva. ‘’Sinä tietenkin!’’ Tirskuin avaten silkkinauhan joka oli vanginnut hiukseni. Valkoiset, pienellä kiharalla olevat hiukset laskeutuivat olkapäitteni yli, ‘’Tule jo!’’ Hihitin kiskoen mustahiuksisen kädestä. Olin jättänyt Nikolauksen Karman hoidettavaksi, joten saisimme olla kahdestaan koko yön. Artheur kohotti toista kulmaansa, pudisteli päätään ja pehmeä naurahdus karkasi huulilta tämän seuratessa minua. Mies oli minua yli 20 senttiä pidempi, mutta sillä hetkellä hän muistutti minua koiranpennusta. Takauma Artheurin näkökulma Istuimme rannalla hiljaisuudessa - Hankalan kesä oli todella yllättänyt. Oli kuuma. Tyttö vierelläni piteli silmiään kiinni, kasvot suunnattuna taivaalle. Nojasin käteeni ja tarkkailin nuoremman piirteitä. Vuosi oli sujunut hujauksessa ja olin valehtelematta viettänyt lähes jokaisen päivän valkohiuksisen kanssa. ‘’Mitä katsot, herttua?’’ Tytön ääni oli ilkikurinen, vaikka tämä ei avannut silmiään. Puna kohosi poskilleni. ‘’En mitään…’’ Tuhahdin hiljempaa, katse kulkien merelle. Tällä kertaa tunsin kuitenkin naisen katseen minussa vain hetkeä ennen kuin tämä nousi ylös, tarttui käteeni ja kiskoi minut ylös. ‘’En pidä valehtelusta, Art.’’ Tytön silmät siristyivät samalla kun tämä raahasi minut mukanaan veteen. Heikoista vastusteluistani huolimatta seurasin tätä aina veteen asti, kunnes vettä oli toisen vyötärölle asti. Virne oli kavunnut tämän huulille ja ennen kuin ehdin estää niin painoa hyväksi käyttäen hän heittäytyi mereen selälleen vetäen minut mukanaan. Käteni löysi otteen toisen vyötäröltä ja pinnalle takaisin päästyä tajusin miten lähellä seisoimme. En kuitenkaan ehtinyt edes liikkumaan kun toisen huulet olivat omillani. En edes yrittänyt estää, vaikka en tiennyt teinkö oikein. ‘’Nanook?’’ Henkäisin hiljaa, seurasin miten toisen eriväriset silmät tummuivat ja annoin toisen johdattaa minut takaisin hiekalle. Hänen yllään oleva valkoinen paita oli liimautunut ihoon kiinni ja musta hame tiputti vettä.
Ennen kuin ehdin edes ajattelemaan niin löysin itseni hiekalta valkohiuksinen tyttö istuessa hajareisin ylläni. Hämmentynyt katse tarkkaili Nanon kasvoja tämän kuljettaessa pitkiä sormia paidallani ennen kuin tämän virne syveni ja tyttö kumartui painamaan kiihkeän suudelman huulilleni. Vastasin siihen pienen epäröinnin jälkeen ja annoin nuoremman pidellä kiinni käsistäni. Toisen huulet kulkivat kaulallani, hampaat näykkivät hellästi. ‘’Nanook-’’ Pudistelin hellästi päätäni ja painoin vielä kevyen suukon toisen huulille ennen kuin pakotin itseni nousemaan. Tytön katseessa näkyi edelleen paloa, mutta eleet olivat rauhallisia. En tiennyt mikä minua pidätteli - kenties se, että en tiennyt oliko toinen tosissaan kanssani vai oliko tämä hänelle pelkkää peliä. Takauma loppuu
Kuljin kartanossa kuin omistaisin sen. Olin asunut siellä vain hetken, mutta kun olin onnistunut myymään entisen asuntoni niin viimein olin saanut tehtyä isosta kartanosta itselleni kodin.
‘’Olen miettinyt Art-’’ Ääneni oli kujeileva ja näin mustahiuksisen katseessa yllättyneisyyttä, ‘’olenko herttuatar?’’ Hymisin samalla kun askelsin portaita eteenpäin pitkin harppauksin. Kuulin askeleet takanani. Kuljin pitkää käytävää pitkin tanssahdellen ennen kuin avasin yhden ovista. Makuuhuone. ‘’En tiedä, oletko?’’ Kuulin kujeilevan äänen aivan takaatani. Loikkasin askeleen eteenpäin, pyörähdin ympäri ja katsoin mustahiuksista, joka jäi nojailemaan oviaukkoon. Hänen kauluspaitansa ensimmäiset napit olivat auki, hiukset sekaisin ja huulilla poikamainen virne. Hän oli syötävän suloinen. ‘’Kositko minua?’’ Hykertelin leikkisästi, istahdin sängylle ja ristin jalkani ja kohtasin toisen katseen haastavasti. Herttua kohotti toista kulmaansa, kultaiset silmät olivat tummat. ‘’Sano sinä.’’ Toinen kohautti harteitaan viattomasti saaden huuliltani karkaamaan epäuskoisen henkäyksen. Kuittasin asian kuitenkin nopeasti hiusten heilautuksella. Kenties tästä voitaisiin puhua kun olin selvinpäin. Lopulta huuliltani karkasi naurahdus ja heitin toista saappaalla. Se meni kuitenkin ohi kolahduksesta päätellen ja seurasin miten toinen sytytti huoneen muutaman kynttelikön. Riisuttuani toisenkin kengän niin saatoin tiputtautua lattialle. Kuljin huoneen poikki mustahiuksisen luokse, sormet tarttuivat paidan kaulukseen ja vedin toisen kiihkeään suudelmaan. Tällä kertaa hän vastasi.
|
|
|
Post by Lady Nanook on Feb 20, 2020 23:45:33 GMT
Tässäkään tarinassa ei ole Daksua - tällä kertaa ollenkaan, mutta olen laiska laittamaan tätä tarinaa muualle.
Erikoinen uni
Pälyilin ympärilleni. En tunnistanut paikkaa - se oli täysin vieras minulle, mutta samalla siinä oli jotakin kotoisaa. Miksi olin täällä? Minä olin nukahtanut Artheurin syliin yön päätteeksi… Otin muutaman askeleen kadulla; se oli täynnä vilskettä. Hevoskärryjä, kojuja ja ihmisiä. Kurtistin kulmiani, tungin kädet housujen taskuihin ja lähdin tutkimaan paikkaa. Se ei ollut Hankala. Ehei, kauempaa näkyi meri. Merenrantakaupunki? Lokit kirkuivat kauempaa. Miksi en ollut huomannut niitä aiemmin? Haistoin selvästi kalan. Yhtäkkiä ohitseni juoksi tyttö. Hiukset olivat valkoiset ja kun tämä kääntyi talojen taakse niin tunsin sykähdyksen. Minun olisi seurattava häntä enkä selvästi ollut ainoa, koska pian ohitseni juoksi mies huutaen kirouksiaan. Kurtistin kulmiani ennen kuin lähdin juoksuun. Seurasin tyttöä; sanoisin, että hän olisi ehkä seitsemän. Viimein tyttö pysähtyi tynnyrien väliin hengästyneenä. Kumarruin hänen eteensä eikä hän edes hätkähtänyt. Hän ei… reagoinut. Kurtistin kulmiani ja kun kohtasin toisen silmät niin hätkähdin. Hänen silmänsä - ne olivat samanlaiset kuin minun. Hiukset valkoiset, silmät eriväriset. Tyttö oli minä! Henkäisin. Lapsuusvuoteni olivat aina olleet hämärän peitossa, minun tullessa Hankalan linnalle niin Siru oli sanonut, että muistini oli pyyhitty. Kenties tämä olisi tilaisuus selvittää se?
Seuraavat päivät seurasin pikku-Nanookin touhuja; ne olivat arkisia. Niin ainakin luulin; perheeni oli ollut selvästi köyhä ja olin joutunut turvautumaan varasteluun, mutta eikö se armahdettaisi? Tein sen elääkseni. Kuten koko ikäni olin tehnyt. Kuitenkin eräs päivä istuessani pikku-Nanookin kanssa pöydän ääressä niin ovesta asteli mies. Pitkät hiukset kiinnitettynä, parta näytti sotkuiselta ja vaatteet… ne olivat tehty kalleista materiaaleista. Katseeni siirtyi tyttöön joka oli valahtanut kalpeaksi, liukunut puoliksi alas tuolistaan kun aikomuksena karata paikalta. Mies kulki keittiön poikki sanaakaan sanomatta, availi kaappeja ja kun totesi, että ruokaa ei ollut niin hän kääntyi kädet ristittyinä, katse porautuen pikkutyttöön. Hätkähdin automaattisesti, kädet siirtyivät kohti lasta vaikka olin jo päivien saatossa oppinut että hän ei voisi tuntea kosketustani. Nousin ylös tuolilta ja kävelin miehen takille, joka roikkui naulassa. Kuljetin sormia tarttuen tavaroihin; löytyi kuva kauniista naisesta ja taustalla luki ‘’rakkaalleni.’’ Kuvan nainen ei kuitenkaan ollut äitini - tällä naisella oli kauniit ruskeat hiukset ja taiteilija oli loihtinut naiselle kylmän katseen. Oma äitini oli valkohiuksinen, lämminkatseinen nainen iloisella hymyllä. Ajatukseni keskeytti kiljunta. Se oli pelokasta, suoraa huutoa olevaa kiljumista ja minun kääntyessä ympäri niin katseessani ei näkynyt muuta kuin silkkaa kauhua.
Oli häiritsevää, pelottavaa ja ennen kaikkea kauheaa katsoa vierestä tytön itkuisia kasvoja, hiuksia joita revittiin ja kuulla se eläimellinen huuto tytön rimpuillessa. Kenties kuitenkin pelottavinta oli, että tyttö tuossa olin minä. Kuva käsissäni rypistyi, halusin auttaa. Halusin tehdä jotakin. Sillä hetkellä en voinut kuitenkaan edes liikkua. Minut oli kahlittu paikalleen - kuka ikinä tämän olikaan luonut oli halunnut minun näkevän tämän kaiken, kaikki ne kadotetut vuodet. Lapsen käsi hapuili pöydältä puukkoa; ‘’Päästä irti, sika!’’ Tyttö sähisi kyyneltensä lomasta ja iski metsästyspuukon miehen käteen niin, että ote kirposi. Pian edestäni juoksi valkohiuksinen ja jäljelle jäi kiroileva mies. Seurasin hetken miehen huutoa, silmissä näkyi pelkkää raivoa ennen kuin juoksin… itseni perään. Varastelusta oli selvästi ollut hyötyä, koska nyt tyttö juoksi henkestä edestä eikä edes hengästynyt yhtä nopeasti. Kuljin tytön perässä aina merelle saakka. Silloin tyttö hidasti vauhtiaan ja kulki kauempana olevalle puulle; suuri tammi, jonka runkoa vasten nuori nojasi.
Muutaman päivän pikku-Nanook onnistui pakoilemaan kotoa ja eli varastamalla, kunnes yksi ilta palasi kotiin. En ymmärtänyt aluksi miksi, mutta sisällä oleva näky todella järkytti. Verta oli aina seinillä asti ja makuuhuoneen ovella makasi nainen joka oli hakattu niin pahasti, että en tunnistanut häntä edes samaksi naiseksi. Katseeni liukui takaisin keittiöön. Kaikkialla tuntui olevan verta ja pieni tyttö edessäni tärisi. Keittiön yhdellä puutuoleista istui mies; sormi pyöritteli metsästyspuukkoa ja katse porautui suoraan lapseen, joka otti epäröivän askeleen taaksepäin. ‘’Juokse... ‘’ Hengitykseni oli muuttunut pinnalliseksi. Mies oli kuitenkin jo noussut. Oli liian myöhäistä paeta. Mies haisi vahvasti viinalta, vaatteet olivat miten sattui ja silmien alla tummat silmäpussit. Hänen koko elekielensä kieli aggressiivisuudesta eikä se jäänyt huomaamatta pikkutytöltä. Päivästä toiseen sain seurata miten mies - isäni - purkasi kaiken pikku-Nanoon. Mies oikeastaan näytti hakkaavan lasta ihan huvikseenkin; tykkäsi vain katsoa miten kovaa hän osasi huutaa. Ja pelostani huolimatta myös äiti oli elossa; mustelmilla ja ontuen, mutta ainakin hän hengitti.
Oli myöhä, äitini oli riidan päätteeksi pakannut tavaransa ja lähtenyt. Jättänyt pienen lapsen hullun isänsä kanssa kahdestaan. Seisoin ovella, tuijotin tyttöä yhtä kauhuissani. Hätkähdin kuullessani ääntä ulkoa ennen kuin pitkähiuksinen mies palasi takaisin asuntoon silmät salamoiden, huulilta karaten kirosanoja. ‘’Se typerä ämmä saa katua tätä!’’ Mies karjui, katse osui tyttöön ja pian hän kulki kohti lasta, käsi tarttui tämän hiuksiin ja yksi riuhtaisu niin valkohiuksinen kaatui maahan, mutta vain ote hiuksista esti päätä osumasta lattiaan. Ovi sulkeutui kasvojeni edestä eikä kulunut kuin pari sekuntia kun huoneesta kuului niin sydäntä raastava huuto. Käänsin selkäni, painauduin ovea vasten ja peitin suuni kädelläni nyyhkyttäen. Halusin auttaa. Halusin auttaa, vaikka tiesin etten voisi. Tiesin, että se eläimellinen huuto kalvaisi minua vielä kauan.
Hätkähdin yhtäkkiä, avasin silmäni. Huuto oli lakannut. Tuuli leikki hiuksillani. Istuimme niityllä, edessäni istui huppupäinen mies rauhallisesti tarkkaillen minua. En osannut määrittää hänen ikäänsä, hän ei näyttänyt erityisen vanhalta, mutta ei myöskään nuorelta. ‘’Kuka olet?’’ Kysyin hiljaisesti, pyyhin kasvojani kyyneleistä. En ollut ajatellut itkeväni niin paljon. En ollut itkenyt pitkään aikaan - jollain tavalla se oli jopa puhdistavaa. ‘’Lathlaeril.’’ Hänen äänensä oli pehmeä, siinä oli jotakin sointuvaa ja kaunista. Kallistin päätäni ja yritin lausua nimeä saaden toisen nauramaan, ‘’Voit kutsua minua Eriliksi.’’ Mies pudisteli huvittuneena päätään ennen kuin vakavoitui, kohotti katseensa ja nosti viileän, pitkäkyntisen kätensä poskelleni. Tunsin taikuuden kulkevan lävitseni, ‘’Nyt ymmärrät miksi suojelin sinua.’’ Hän puhui unestani. Nyökkäsin hitaasti ja annoin katseeni nyt kulkea ympäristössä. Tunnistin sen paikan. Lumotun metsän yksi niityistä; olin lukemattomia kertoja ratsastanut sen läpi. ‘’Kiitos… Kai.’’ Hengähdin hiljaisesti, huulilla oli vaisu hymy, ‘’Mutta miksi näytit sen minulle nyt?’’ Eril avasi suunsa vastatakseen kysymykseeni, mutta hiljeni sitten. ‘’Nanook? Nanook… Nano!’’ Minua ravisteltiin, mutta katseeni ei irronnut siniverisestä jonka kosketuksen tunsin käsilläni; ‘’Minun on mentävä, mutta mistä voin löytää sinut?’’ Ääneni oli hiljainen kuin pelkäisin puhua kovempaa. Kuulin edelleen sen huudon, näin ne kasvot kun suljin silmäni. ‘’Kysy Sirandrasilta.’’ Toisen huulilla kävi virne ennen kuin hän antoi minun herätä.
Tuijotin suurin silmin edessä istuvaa miestä. Hänen katseessaan näkyi huoli, sormet silittivät poskea. Ennen kuin ehdin edes tajuta niin olin jo kietonut kädet mustahiuksisen ympärille. Hengitykseni oli edelleen kiihtynyt. ‘’Pahaa unta?’’ Mustahiuksinen mumisi hiljaisesti, kädet silittivät paljasta selkääni. Laskeuduin viimein istumaan miehen eteen, kiskaisin peiton alastoman kehoni peitoksi ja tuijotin kultaisiin silmiin ennen kuin avasin suuni. ‘’Olisipa… Ne lapsuudessa menetetyt muistot… Näin ne… näin kuka poisti ne. Nyt minun on vain selvitettävä, että miten pystyn juttelemaan hänelle…’’ Hengitykseni oli edelleen pinnallista, ‘’Voi Artheur, ymmärrän hyvin miksi hän suojeli minua.’’ Katsoin edelleen suurin silmin mustahiuksista. Hän kallisti päätään, kulmat kurtistuivat. Hän piti selvästi tilannetta yhtä erikoisena. ‘’Oletko kunnossa?’’ Tummahiuksinen kysyi pehmeästi, käsi siveli edelleen poskea. Nyökkäsin hitaasti, huulille kapusi vaisu hymy - se näytti selvästi riittävän tällä kertaa, ‘’Kuka suojelijasi oli?’’ Artheur siirtyi toiseen mainitsemaani asiaan. Se oli hyvä. En halunnut ajatella näkemiäni asioita yhtään enempää. ‘’Lathlaeril; siniverinen, velho...‘’ Selitin pieni hymy huulilla. Mies oli täysin ventovieras, mutta hän vaikutti luotettavalta. Hän oli auttanut minua, hän oli suojellut minua - miten vaarallinen sellainen ihminen voisi olla? ‘’Miksiköhän hän on auttanut sinua…?’’ Artheur näytti mietteliäältä. Olin miettinyt aivan samaa asiaa - en koko elämässäni ollut tuntenut yhtäkään siniveristä. Toisaalta mistäpä minä sen tietäisin jos lapsuudessani olisikin ollut hyvä haltija suojelemassa - ja paskat, olin omin silmin todistanut pienen osan kauheuksista. ‘’En tiedä, mutta aion ottaa selvää. Siru kuulemma tuntee hänet.’’ Hymähdin, sormet tarttuivat tummahiuksisen käteen ja peukalot piirtelivät kuvioita. Olin lakannut pitelemästä peittoa vartaloni suojana - miksi peittää jotakin, joka oli jo nähty? ‘’Yllättävää.’’ Artheur pyöräytti silmiään naurahtaen, ‘’Koska lähdemme?’’ Tummahiuksinen virnisti leikkisään sävyyn. Kohotin toista kulmaani ennen kuin heittäydyin sängylle selälleni kädet kiskoen herttuan mukanani. En halunnut nyt murehtia, en miettiä kamalia asioita. ‘’Lähdemme?’’ Virnistin, tietysti tiesin, että Artheur tulisi mukaan, ‘’Mahdollisimman pian - kenties huomenna? Karma voi hoitaa Nikolausta.’’ En todella ollut varma siitä, mutta toisaalta Karma ei voisi kieltäytyä kun kertoisin tilanteen. Eihän?
|
|
|
Post by Lady Nanook on Feb 22, 2020 21:22:01 GMT
Tässäkään tarinassa ei ole Daksua. (Näyttää olevan enemmän sääntö kuin poikkeus) Tarina perustuu aiempaan uneen, jossa myös esiintyy Lathlaeril.
Lathlaeril ‘’Lathlaeril? Tuttu nimi, eikö?’’ Ristin käteni, katse porautui velhonketaleeseen, joka käveli pöydän yli käsillään. Saatana mikä apina. Pyöräytin silmiäni pitkän huokauksen kera. Olin nukkunut huonosti unen jäljiltä. ‘’Ehkä, ehkä ei.’’ Siru tyytyi vastaamaan ennen kuin heittäytyi istumaan eteeni. Tuijotin huppua, suusta karkasi muutama kirosana. Kumarruin vähän lähemmäs jumalveristä, naksautin kieltä vaativasti ennen kuin sain lauseen suustani. ‘’Siru, minulla ei ole koko päivää aikaa.’’ Huokaisin ärtyneeseen sävyyn. Siru nousi pöydälle seisomaan, vilkaisi suuntaani ja tiputtautui sitten alas niin, että saattoi seistä edessäni. Kohotin toista kulmaani. ‘’Lathlaeril on toisella puolella Kalzhanetia, kuningas Sullivanin maagina.’’ Yritin muistella, että mitä kuningas Sullivan hallitsi - Rotherhumia? Inahdin. Sinne olisi viikkojen ellei kuukauden matka. Hieraisin silmiäni. ‘’Miten helvetissä pääsemme sinne?’’ Ajatus ratsastamisesta koko matkan oli puuduttava. En myöskään halunnut olla Nikolauksesta niin kauaa pois, vaikka Karmaan luotinkin täysin. Sirun huulilta karkasi laiskaakin laiskempi huokaus; ‘’Voin auttaa teitä siinä.’’ Hän katsahti Artheurin suuntaan ennen kuin lävitseni kulki värähdys. Sirun taikuus kiemurteli ympärillä; saatoin haistaa sen makean tuoksun, tuntea sen väreilyn ihollani. Inhosin taikuutta. Velho heilautti kättään kuin hyväksiksi enkä ehtinyt sanoa mitään kun olosta tuli voimaton, kaikki pimeni. En kuitenkaan mennyt tajuttomaksi; en vain yksinkertaisesti nähnyt mitään. Tunsin kieputuksen, se sai minut voimaan pahoin. ‘’Hyvät jumalat, mitä helvettiä täällä tapahtuu?!’’ Raotin silmiäni, tunnustelin maata allani. Todella, alla oli lattia! Kohotin katseeni ja tajusin tuijottavani suoraan kuningasta. Inahdin työntäen Artheuria kauemmas. Kultasilmäinen oli kuitenkin nähnyt saman; olimme eksyneet suoraan keskelle vakavamielistä keskustelua. ‘’Anteeksi-’’ Kuningas kuitenkin nosti vain kätensä ylös, katse porautuen meihin lähes tappavana. Nousin varovasti ylös, tunnustelin olotilaani; jalat kantoivat, olo oli siedettävä. En ollut vahingoittunut, kylkeä pisteli aiemmasta tippumisesta Danten kanssa, mutta se oli jo vanha. ‘’Keitä te olette?’’ Kuninkaan ääni oli matala, kantava ja tyyni. Ei minkäänlaista tunnetta paistanut läpi. Se oli arvostettavaa. En koskaan ymmärtäisi kuninkaallisia - he olivat väistämättä kylmiä ja tunteettomia. ‘’Hankalan velhon koekaniineita… selvästi.’’ Huulilta karkasi ennen kuin ehdin edes estää. Kallistin päätä, valkoiset hiukset heilahtaen. Tarkkailin tilannetta; paikalla oli kuninkaan lisäksi ritari ja tämän vierellä seisoi herttuatar katse pysyen Artheurissa. Hänen katseessaan oli jotakin… ihannoivaa, kun taas ritari näytti ärtyneeltä keskeytyksestä. ‘’Ja mitä teette täällä?’’ Kuninkaan ääni oli tasainen, hän otti paremman asennon ja hieraisi partaansa. Hän sai ajatukseni takaisin tähän hetkeen. Venyttelin käsiäni - mitä teimmekään täällä? Ai niin, Eril. ‘’Tulimme tapaamaan sinun maagiasi.’’ Hyvä on, saatoin sanoa sen kuin itsestäänselvyyden. Ensimmäistä kertaa näin kiharahiuksisen kuninkaan kasvoilla ilmeen. Se oli jotakin hämmennyksen ja ärtymyksen välimaastoa. ‘’Puhutko aina kuninkaille tähän sävyyn?’’ Hän kuitenkin antoi asian olla, sivuutti sen kokonaan. Kohotin toista kulmaani lähes haastavasti. En ollut edes ajatellut puhuneeni erilaiseen sävyyn kuin normaalisti, mutta kenties se oli ongelma. ‘’Et ole minun kuninkaani, Sullivan.’’ Tunsin kosketuksen kyljelläni ja vilkaisin Artheurin suuntaan, joka pudisteli päätään. Huulilla kävi pieni hymy. mutta katse palasi kuninkaaseen, jonka katse oli muuttunut halveksuvaksi. Mies tuntui arpovan, että potkisiko meidät piahlle vai antaisiko tavata maaginsa. ‘’Ja kuka mahtaisi olla sinun kuningas? Hankalassa hallitsee kaksi keskenkasvuista lasta.’’ Myönnettäkööt - oli erikoista kuulla se kuninkaan suusta. Oli hyvin erikoista, koska mahdollisesti tuollaiset voisivat aiheuttaa jopa sodan. ‘’Kunpa voisin laskea edes heidät kuninkaiksi.’’ Virnistin leikkisästi ‘’Mmh… Haluatte siis nähdä Lathlaerilin? Hyvä on, Merek, saata heidät puutarhaan.’’ Kuningas heilautti kättään kohti ovea. Katseeni kääntyi toiseen vartijaan ovella joka liikahti. Merek oli yleinen nimi, mutta en voinut ajatella nuoruuden serkkupoikaa. Omahyväinen mulkku. Kiitin kuitenkin vielä kuningasta ennen kuin lähdin kohti ovia. Käytävät oli hiljaisia muutamaa palvelusväkeä lukuun ottamatta. ‘’Tulitte tänne portaalin kautta, loukkasitte kuningasta ja hän on vielä tarpeeksi avulias esittelemällä hänen maaginsa. Helvetti, miten kiittämättömiä olette.’’ Vartija oli alkanut puhua, hänen äänensä oli kylmä. ‘’Olemme pahoillamme siitä.’’ Artheur sanoi ennen kuin ehdin avata suuni. Hyvä on, olin käyttäytynyt huonosti. Pystyin myöntämään sen. Kuljimme käytäviä pitkin minun ihastellessa hiljaisuudessa tauluja kunnes viimein pääsimme oville, jotka johtivat puutarhaan. Puutarhassa seisoi hahmo; huppu oli vedetty päähän, arpiset kädet pitkine kynsine kulkivat pitkin ruusujen piikkisiä varsia. Puutarha itsessään oli hyvinvoiva ja kaunis - todella kaunis. Se sai oloni lähes heikoksi. Se ei voinut olla pelkkää ahkeraa kastelua. ‘’Eril?’’ Ääneni oli pehmeä. Tiesin, että maagi oli kuullut meidät jo kaukaa. Tiennyt tulomme. Siitä huolimatta hän kääntyi, loihti kasvoilleen kauneimman hymyn mitä olin koskaan nähnyt ja levitti kätensä. ‘’Ah, Nanook!’’ En epäröinyt kun menin halaamaan minulle vierasta. Maagi tuoksui sateiselle metsälle ja jollekin kirpeälle eroten huomattavasti Sirusta, ‘’Merek, jättäisitkö meidät?’’ Erilin sävy oli viileämpi kuin hänen puhuessaan minun kanssani, jopa katse oli kylmempi. Lähes hyinen. Tarkkailin edessäni olevaa siniveristä, joka riisui hupun päästään ja paljasti suipot korvat ja punaiset, lyhyet hiukset. Hän tarttui käteeni ja saattoi minut valkoisiksi maalatuille tuoleille. Eril näytti erilaiselta kuin minun näkemässäni unessa, mutta uskoin sille löytyvän selityksen. ‘’Tunsin Sirandrasin taian kun tulitte, hän tuoksuu hunajalta ja marjoilta - eikö vain?’’ Eril puhui kuin olisimme tunteneet aina, eikä se edes häirinnyt minua. Jotakin hänessä sai oloni kotoisaksi. Pidin siitä. ‘’Hänen tuoksunsa on liian voimakas… Saa minut voimaan pahoin.’’ Naurahdin päätä pudistellen. Maagi selvästi tunsi Sirun paremmin kuin pelkältä nimeltä sillä vaikka hänen taikansa katku oli voimakas niin hän ei voisi millään tunnistaa sitä niin tarkasti. ‘’Entä minun?’’ Mies kysyi kumartuen eteenpäin. Ympärilläni kieppui edelleen Erilin tuoksu, joka todella rauhoitti minua. ‘’Pidän siitä… Tuoksut sitruunalta ja metsältä sateen jälkeen. Se on kotoisa.’’ Selitin mietteliäästi. En edes yrittänyt kaunistella, koska osa minusta todella tiesi, että maagi olisi luottamuksen arvoinen. ‘’Se johtuu siitä, että sinulla oli tapana juosta metsässä sateen jäljiltä… Ja Camdosan satamassa oli aina tuoreita sitruunoita. Et taida muistaa, mutta pidin siellä pientä puotia. Vietit siellä aikaasi katsomalla kun tein töitä.’’ Eril nojasi käteensä, tarkkaili minun eri värisiä silmiä ja hymyili. ‘’Eril?’’ Artheur aloitti ja hätkähdin - olin unohtanut miehen olemassaolon kokonaan. Mustahiuksinen todella oli ollut tavallista hiljaisempi ja tälläkin hetkellä tämän katse oli synkkä. ‘’Lathlaeril sinulle.’’ Maagi vilkaisi kuin ohimennen Artheuria, joka vastasi tämän katseeseen viileästi. Kurtistin kulmiani, vaikka Erilin sanat naurattivatkin. Harva oli yhtä töykeä herttualle, päinvastoin kaikki tuntuivat piirittävän häntä. Kultasilmä murahti kuin kiroten, ennen kuin kiltisti korjasi virheensä. ‘’Lathlaeril, miksi halusit nähdä Nanon?’’ Artheurin ääni oli matala, mutta Erilin katse oli jo palannut takaisin minuun kuin herttua olisi yhdentekevää. Käytös oli minusta lapsellista ja naurettavaa. ‘’Muistutat minua äidistäsi, Nanook.’’ Eril sivuutti Artheurin koko kysymyksen ja kurotti kätensä poimimaan yhden valkoisen hiussuortuvan. Katseessa näkyi kaipuu eikä se jäänyt minulta huomaamatta. ‘’Tunsitko hänet? Siis… paremmin.’’ Kysyin hiljaa ja seurasin miten punahiuksinen nojautui takaisin tuolilleen, sulki silmänsä joita pitkät ripset kehystivät ja huokaisi raskaasti. Maagi oli kaunis. Ei komea, ei suloinen vaan kaunis. Olisin halunnut maalata hänestä taulun, mutta en voisi koskaan kuvitella vangitsevani sitä mystisyyttä, sitä ylväyttä mitä hänen koko olemus huokui. ‘’Mmh… Niinkin voisi sanoa. Olimme rakastavaisia kauan sitten.’’ Eril sanoi lopulta, silmät avautuivat ja huulille kohosi hymy. En olisi voinut uskoa sitä, vaikka toisaalta se selitti kaikki siniverisen näyttämät tunteet. Tietysti he olivat olleet - miksi muuten Eril näyttäisi niin kaipaavalta? Pieni huokaus, ‘’Rakastin äitiäsi, hän oli kaunein tuntemani nainen ja vaikka hän olikin suorasanainen niin oikeasti hän oli herkkä... Taiteilijasielu. Minulla on edelleen hänen maalaamia maalauksia.’’ Kaikki ajatukseni pysähtyivät. En olisi ikinä ajatellut äitiäni maalariksi. Pudistelin päätäni ja keskityin olennaiseen, joka ei suinkaan ollut se, että miten hyvin äitini oli pitänyt sivellintä käsissään. ‘’Miksi äiti sitten valitsi… toisen miehen?’’ Harkitsin sanojani tarkemmin kuin yleensä, mutta Eril ei tuntunut olevan moksiskaan kysymyksestä. Siniveriset olivat taitavia salaamaan tunteensa, joskus ihailin sitä. ‘’Siniverisen ja punaverisen avioliittoa ei katsota hyvällä.’’ Mietin Lyonellia ja Karmaa automaattisesti. Mitenköhän heille käy? En edes uskonut vuosikymmeniä kestävään rakkauteen, mutta Lyonell ja Karma olivat niin naiiveja… hyväuskoisia hölmöjä, joten en epäilisi yhtään jos he uskoivat moista, ‘’Ja herttua, halusin nähdä Nanookin, koska olen hänen kummisetänsä.’’ Punahiuksinen oli kääntänyt nyt katseensa Artheuriin, joka näytti yhtä yllättyneeltä kuin minä. Kummisetä… Pelkkä ajatus tuntui oudolta ja vieraalta, mutta ei huonolta. ‘’Miksi et ole tullut tapaamaan minua?’’ Heitin ilmoille pitkän hiljaisuuden jälkeen. Eril käänsi katseensa takaisin minuun ja näytti hetken lähes katuvalta. ‘’Tarkkailin mieluummin etäältä…’’ Hän huokaisi lannistuneesti, hartiat painuivat kasaan. Hän häpesi sitä, että ei ollut tullut tapaamaan minua. En kuitenkaan ymmärtänyt, että mistä moinen tunnetila johtui. ‘’Koko tämän ajan? 20 vuoden ajan olet vahtinut minua?’’ Tiesin, että se tuli ulos töykeämpänä kuin olin ajatellut ja olin jo pyytämässä anteeksi, mutta Eril keskeytti minut kohottamalla sormensa ylös ja pudistelemalla päätään. ‘’Niinkin voisi sanoa… Lähinnä katsoin, että sinulle ei käy mitään.’’ Hänen äänensä oli lempeä, huulilla kävi pieni, mutta pahoitteleva hymy. Kallistin päätä, näytin miettivältä. ‘’Olisin kyllä kaivannut sukulaista…’’ Huokaisin lopulta, koska en saanut ulos suustani mitään muuta järkevää. Olihan minulla Linnalla Roxana, joka oli minulle kuin äiti. Pystyin puhumaan hänelle kaikesta, mutta se ei silti tuntunut samalta. ‘’Anteeksi.’’ Eril todella pyysi anteeksi ja suipot korvat painuivat alas, silmissä näkyi todellinen suru. Tartuin pitkäkyntiseen käteen ja hymyilin rohkaisevasti. En ollut vihainen. ‘’Miksi otit minuun yhteyttä nyt?’’ Vaihdoin aiheen sujuvasti, koska en halunnut kiusata maagia yhtään enempää asialla, johon ei voinut edes vaikuttaa enää. ‘’En tiedä, se tuntui hyvältä idealta.’’ Eril huokaisi, ‘’Äitisi halusi minun suojelevan sinua kuolemansa jälkeen… Mutta ei toivonut minun esittäytyvän.’’ Siniverinen jatkoi, kuljetti pitkät sormensa hiustensa lävitse kuin estääkseen itseään vaipumasta ajatuksiinsa. ‘’Miksi?’’ Koko ajatus tuntui hullunkuriselta. Miksi oma äitini ei halunnut, että tapaisin hänelle tärkeää ihmistä? Myös Eril näytti miettivän samaa, koska kohautti olkiaan. ‘’Kaipa hän pelkäsi reaktiotasi.’’ Olin ollut silloin nuori, myönnettäkööt, mutta en suinkaan typerä. Olisin varmasti osannut siihen reagoida jotenkin. Kenties siksi en edes muistanut maagia, koska hän oli ollut minulle vain sataman kauppias ja ystävä. Ei sukulainen. ‘’Kiitos.’’ Erilin huulille kapusi lähes lapsenomainen hymy, vaikka kasvoilla olikin ikääntymisestä johtuvia juonteita. Tiesin maagin olevan vanha, mutta siitä huolimatta hän näytti noin kolmekymppiseltä. ‘’Haluaisin näyttää sinulla jotain…’’ Eril nousi ylös, veti hupun takaisin suojakseen ja vilkaisi sitten Artheurin suuntaan, ‘’Voisiko herttua odottaa linnalla?’’ Käännyin kohti mustahiuksista, kurkotin painamaan suudelman tämän huulille. Artheur näytti hetken eksyneeltä koiranpennulta ja haluttomalta päästämään minua vieraan miehen mukaan, mutta nähdessään minun ilmeeni niin hän luovutti samantien. ‘’Ole kiltisti, jooko? Tulen pian takaisin.’’ Käännyin ja lähdin seuraamaan siniveristä. Artheur oli todella oppinut, että kanssani oli aivan turha tapella. Saisin tahtoni läpi tavalla tai toisella - se oli varmaa. ‘’Miksi sinulla on suipot korvat?’’ Heitin ilmoille. Tuntui kuin olisin kyselyiässä, mutta kaikki se oli hirmu mielenkiintoista. Halusin tietää kaiken heti enkä todella jaksanut odottaa rauhassa. ‘’Minussa on haltijan verta… vähän.’’ Eril hymähti samalla kun kuljimme porteista ulos. Linnalla oli vähemmän vartioita mitä olisin arvellut, mutta kaipa vahva maagi korvasi osan vartijoista. ‘’Voiko haltija ja siniverinen lisääntyä?’’ Kurtistin kulmiani samalla kun siistin ylläni olevia vaatteita. Olin pukeutunut mustaan pitkähihaiseen, jossa oli tavallista paljastavampi kaula-aukko, violettiin korsettiin, mustiin housuihin ja pitkiin, polviin astiin ylettyviin saappaisiin. Ylläni oli viitta, joka oli ollut minulla siitä asti kuin muistin. Erosin kuitenkin huomattavasti räikeästi pukeutuvasta siniverisestä rinnallani. ‘’Mmh… Eipä oikeastaan. Liemien avulla se on mahdollista.’’ Eril oli kuitenkin keskittynyt kysymykseeni eikä suinkaan vaatetukseen. En edes tiennyt ajattelivatko maagit sellaisia asioita kuten pukeutuminen. ‘’Kuulostaa mielenkiintoiselta.’’ Vastasin, mutta avasin suuni pian uudelleen, ‘’Miksi olet kuninkaan maagi? Eikö se rajoita sinua?’’ Pohdin lähinnä ääneen asioita, jotka vaivasivat minua. En kuitenkaan vaatinut niihin vastausta. ‘’Saan asua linnassa, olen yksi kuninkaan läheisimmistä ja saan käyttää puutarhan yrttejä… Mitä maagi voisi pyytää enempää? Minulla on myös pieni puoti kaupungissa. Sullivan ei ole niin paha kuin luulet.’’ Eril oli selvästi miettinyt asiaa itsekin, koska vastaus tuli niin suoraan ja niin valmiina. Kohotin toista kulmaani ennen kuin käänsin pääni takaisin kenkiini ja hiekkatiehen. ‘’Taidat tietää, että en pidä kuninkaallisista… tai siniverisistä?’’ Mumisin lopulta ja sain vastaukseksi hymähdyksen joka oli jo itsessään riittävä vastaus. En tainnut salailla sitä kovin hyvin. ‘’Tiedän kyllä. Siniverinen poltti kyläsi kuninkaan määräyksestä.’’ Maagi onnistui kuulostamaan samaan aikaan huolehtivalle ja neutraalille. Se oli erikoinen yhdistelmä enkä oikeastaan tiennyt, että miten se oli edes mahdollista. ‘’Mmh… Mutta sinä vaikutat mukavalta.’’ Erilin suusta karkasi naurahdus ja pään pudistus. Hyvä on, oli hölmöä sanoa noin kun olin tuntenut hänet vain muutaman tunnin, mutta se oli tunne. Sitä ei voinut kuvailla. Saavuimme pian kaupunkiin; kävelymatka ei ollut pitkä. Linnalta hiekkatie johti suoraan pääkadulle, jota ympäröi kievarit; niin kapakat kuin majatalotkin sekä vaattureiden putiikkeja. Kauempaa, mitä lähemmäs merta kävelimme niin mukaan tulivat myös erilaiset kojut. Kaikki se oli kaunista. En ollut ikinä ollut niin isossa kaupungissa. Maagi edessäni oli pysähtynyt yhden kojun eteen, poimi sieltä jotakin samalla kun minä ihastelin silmät suurina ympäristöä. ‘’Tässä Nanook.’’ Siniverinen ojensi minulle pienessä purnukassa olevia mansikoita hymy huulilla. Tuijotin ensin mansikoita ja sitten edessä olevaa maagia, ennen kuin tartuin niihin. ‘’Kiitos!’’ Hihkaisin samalla kun poimin suuhuni yhden mansikoista. Matka kuitenkin jatkui lähes saman tien. Eril näytti minulle paikkoja ja hemmotteli, kenties jopa turhankin paljon ennen kuin päädyimme yhden putiikin eteen. Hellä tuuppaisu selästä ja tajusin kulkea sisälle. Kello kilahti ja pian vastaan kiiruhti lyhyt, pyöreä nainen oranssit hiukset vain osittain kiinni. Iho oli tumma ja silmät kauniin siniset. ‘’Mitä saisi olla- Oh, Lathlaeril!’’ Naisen huulilla ollut ystävällinen hymy muuttui Erilin nähdessä oikeaksi iloksi. Saatoin nähdä miten paljon maagista pidettiin täällä; se lisäsi luottoani. ‘’Aleida, rakkaani, olen sanonut satoja kertoja, että pelkkä Eril riittää.’’ Maagi riisui huppunsa ennen kuin halasi lyhyttä naista, painoi kevyen suukon molemmille poskille. Naisen huulilla kieppui niin iloinen ja aurinkoinen hymy, että en voinut kuvitella sellaisen olevan edes mahdollinen. ‘’Aleida, tässä on kummityttöni Nanook.’’ Eril piti kätensä selälläni, jotta kulkisin syvemmälle putiikkiin. Seinillä oli kalloja, purkkeja ja purnukoita täynnä epämääräisiä liemiä. Tiskin takana oli suuri kirjahylly ja ovi, joka johti uuteen huoneeseen. Ikkunan läheisyydestä löytyi sohva. Paikka oli kotoisa. ‘’Ohhh… Näytät aivan äidiltäsi.’’ Katseeni palasi naiseen ja silmissä loisti hämmennys. Aleida kuitenkin vain tutki silmiäni, kasvonpiirteitä ja valkoisia hiuksia. ‘’Tunsitko hänet?’’ Kysyin hitaasti, sanoja maistellen. Kaikki muut tuntuivat tuntevan hänet kuin mikä. Kaupungillakin Erilin jutellessa ihmisille niin olin kuullut äitini nimen muutamia kertoja mainittuna. ‘’En, mutta Lathlaerillä on kuvia hänestä! Tule, tule katsomaan.’’ Aleidan lämmin käsi tarttui omaani kun hän jo kiskoi kohti ovea. Oven takaa paljastui suuri huone, jonka seinillä oli muutaman hyllyn lisäksi tauluja joihin oli maalattu valkohiuksinen nainen. Huoneessa oli myös piano sekä jonkinsortin taso liemien tekoon. Piano kuitenkin tuntui olevan täysin sinne kuulumaton kapistus, mutta se ei ollut suurin katselun aiheeni. Otin muutaman askeleen lähemmäs, katse tarkkaili yhtä suurista tauluista. Naisen katseesta paljastui hellyys, huulilla oli pehmeä hymy. Siirryin toisen maalauksen luokse. Valkohiuksinen nainen soitti viulua puun alla, tuuli havisutti ruohoa ja oksia… Kuohuava meri näkyi taustalla. Kolmannessa taulussa oli äitini ja Eril. Maagin kädet olivat naisen ympärillä ja heidän katseissaan näkyi hellyys. Kallistin päätä aavistuksen ja hymy kohosi huulilleni. He olisivat olleet hyvä pari. Kaksi muuta maalausta uudella seinällä olivat pelkkiä maisemakuvia; toinen oli maisema kylästäni ennen paloa ja toinen palon jälkeen. Ennen paloa se oli ollut kaunis ja eloisa, mutta palon jälkeen se oli harmaa ja kuollut. Viimeinen maalaus oli suurin ja valtasi ison osan seinästä. Jouduin ottamaan muutaman askeleen taaksepäin jotta pystyin katsomaan kokonaisuutta. Kuvassa oli äitini, hänen sylissään oli pieni lapsi… Valkoiset hiukset, eri väriset silmät. Näytin todella äidiltäni, ymmärsin sen nyt. Naisen katse oli vakava, kylmä ja kenties jopa surullinen. Ei mitään verrattavissa ensimmäiseen kuvaan. Taustalla seisoi siluetti ja tiesin, että maalari oli kuvannut sillä isääni. ‘’Näytin todella äidiltäni.’’ Sanoin lopulta, tungin kädet taskuihini ja huokaisin. Ovella seisoi Lathlaeril katse synkkänä ja tämän vierellä Aleida. Kallistin päätäni, hiukset heilahtaen. ‘’Oletko kunnossa, Eril?’’ Ääneen oli tullut taas pehmeä sävy, mutta mies ei edes reagoinut. Kurtistin kulmiani, otin muutaman askeleen lähemmäs, ‘’Lathlaeril?’’ Kysyin hiljaisesti ja heilautin kättä toisen kasvojen edessä. Tällä kertaa maagi tuntui reagoivan, kohotti katseensa ja hymyili. ‘’Saisinko olla hetken yksin?’’ Miehen hymy oli pahoitteleva, mutta poistuimme Aleidan kanssa sulkien oven perässä. Kuljin huoneen poikki sohvalle samalla kun oranssihiuksinen nainen jäi häärimään tiskin taakse. Tutkin hyllyä vierelläni, kosketin purkkeja ja hipaisin kalloja. Mietin, että myikö puoti hyvin. ‘’Lathlaeril on satoja vuosia vanha, mutta hän on rakastunut vain kerran elämässään ja se oli äitisi. Hän yritti pelastaa äitiäsi sieltä talosta, mutta hän uhrasi mieluummin itsensä kuin lapsensa joten Lathlaeril joutui valitsemaan teidän väliltä… ja katsomaan rakastamansa naisen kuolemaa.’’ Aleida puhui samalla kun toi minulle kupillisen teetä. Siirsin katseeni naiseen ja maistoin teestä huikan. ‘’Se oli varmasti traumatisoivaa…’’ Henkäisin lopulta. En voisi kuvitella valintaa Artheurin ja Nikolauksen väliltä, en vaikka Nikolaus oli ollut elämässäni vain vähän aikaa ja olin joutunut olemaan poissa pitkiäkin aikoja. ‘’Eril ei ole nukkunut hyvin sen jälkeen… Herää öisin huutaen tai jos nukkuukin koko yön niin painajaisia nähden.’’ Aleida huokaisi - hän oli selvästi huolissaan ystävästään, ‘’Hän on tehnyt itselleen muutaman vahvan liemen, jotka auttavat häntä nukkumaan.’’ Oranssihiuksi kuitenkin lisäsi - se oli selvästi hyvä asia, että Eril oli löytänyt helpotuksen silläkin uhalla, että jatkuvien liemien juominen ei olisi hyväksi pidemmällä mittakaavalla. Vietimme putiikissa tuntikausia jutellen ja Eril saapui myös mukaan jossakin välissä, kunnes lopulta yhteistuumin päätimme palata takaisin linnalle. Eril oli hiljaisempi kuin päivällä, mutta selvästi se oli hänen tapansa selviytyä. Peittää tunteensa ja hiljentyä, jotta ei vahingossakaan paljastaisi suruaan. Tein sitä samaa, mutta piilotin sellaiset tunteet silkkaan raivoon. Jäimme lopulta Artheurin kanssa Rotherhumiin viikoksi ja onnistuin pyytämään - pitkin hampain - jopa kuninkaalta anteeksi omaa aiempaa käytöstäni. Viimeisenä päivänä maagi pörrötti hiuksiani ja sanoi ottavansa yhteyttä. Tiesin, että minulle tulisi ikävä häntä joten ennen kuin hän palautti meidät takaisin Hankalaan niin halasin häntä hyvästiksi. ‘’Saat luvan tulla Hankalaan seuraavalla kerralla.’’ Mutristin huulia, mutta purskahdin kuitenkin nauruun. Eril virnisti minulle nyökäten kuitenkin. Hän todella lupasi, että tulisi tervehtimään joku kerta. Kenties näkisi myös Sirua, jota ei voinut edes verrata Lathlaeriliin. Siru oli pelkkä keskenkasvuinen kakara maagiin verrattuna. ‘’Ja herttua, jos kuulen sinun loukanneen Nanookia niin tulen repimään pääsi irti.’’ Eril sanoi uhkauksen hymy huulilla, mutta katse oli lähes läpitunkeva ja tunsin mustahiuksisen vierelläni värähtävän ennen kuin nyökkäsi. Hymy kävi huulillani. Minä olin kuitenkin meistä se, joka häntä loukkaisi.
|
|