|
Post by Lady Karma on Nov 15, 2018 7:53:35 GMT
Vilkaisin vihdoin, ensimmäistä kertaan, valkeahiuksista naista. Tuon katseessa oli jotain hyvin surullista, mutta en tiennyt mitä se oli. Luultavasti jotain mitä minä en ollut ikinä tuntenutkaan, ja se sai minut tuntemaan jälleen kerran hyvin pieneksi ja tyhmäksi. En ymmärtänyt, enkä tiedä tulisinko koskaan ymmärtämään. "Auttaisiko jos puhuisit Artheurin kanssa? Voitko puhua hänelle tällaisista asioista?" Päästin suustani vaihtoehdon ja heti perään kysymyksen. En tiennyt heidän suhteestaan mitään muuta kuin mitä olin nähnyt, mutta jos joskus löytäisin itselleni jonkun, haluisin voida puhua hänen kanssaan mistä tahansa.
"Eh, kunhan sanoin että tiedän miltä se tuntuu. Olen mäkin ollut hukassa... joskus." Sanelin hiljaa. Omat ongelmani tuntuivat niin pieniltä verrattuna Nanookin. Vaikka olinkin sillä hetkellä itsekkin hukassa, en todellakaan alkaisi valittamaan omista ongelmistani toiselle, ei nyt. Se ei ollut sopivaa. Taivaalta kuului kumea rääkäisy, joka sai myös minun katseeni nostettua. Tunnistin äänen lohikäärmeeksi, joka silloin tällöin liiteli linnan ympäristössä.
|
|
|
Post by Lady Nanook on Nov 15, 2018 8:59:50 GMT
"Pystyn puhumaan hänelle kaikesta, tiedän hänen ymmärtävän... mutta eikö se olisi itsekästä jos kaiken tämän jälkeen sanoisin haluavani taukoa omien tunteideni takia?" Huokaisin raskaasti uudemman kerran. Daksu otti muutaman raviaskeleen, halusi selvästi laukata maantiellä.
"Kerro siitä... Laukkakilvan jälkeen." Virnistin ja annoin Daksulle vihdoin luvan laukata. Kumarruin hevosen harjan ylle ja annoin ratsun rynnätä laukkaan hidastamatta yhtään. Antakoot hevosen nyt laukata.
|
|
|
Post by Lady Karma on Nov 15, 2018 9:09:40 GMT
Sanat olivat toisaalta helpottavat, mutta pieni mieleni ei voinut ymmärtää miksi Nano ei ollut jo sitten puhunut miehensä kanssa. Vielä kaiken lisäksi jos nainen tiesi toisen ymmärtävän. Se kaikki tuntui sekavalta ja monimutkaiselta, vaikka omasta mielestäni vastaus olisi ollut simppeli. "Ehkä." Totesin kohauttaen olkiani. "Mutta tiedät vasta sitten kun olet puhunut hänelle." Vastasin lopulta. En nähnyt muutakaan vaihtoehtoa asiaan ja ehkä teki myös hyvää, jos Nano puhuisi Artheurin kanssa vihdoin. Ehkä he molemmat saisivat vastauksia.
Nainen heitti ilmaan haasteen, jonka otin ilomielin vastaan. Mortekin tuntui terästäytyvän heti kun Daksu rupesi levottomaksi. Oli siinäkin laukkapari. Nano käski mustan orinsa laukkaan ja minä tein samoin. Hevoset laukkasivat mutkaisella tiellä kuin viimeistä päivää, yrittäen päihittää toisensa. Vaikka molemmissa oli jotain samaa, oli niissä yksi suuri erottava tekijä: toinen oli paholainen, toinen enkeli.
|
|
|
Post by Lady Nanook on Nov 15, 2018 10:25:08 GMT
Kaksi mustaa hevosta laukkasi rinnakkain kilpaillen toisiaan vastaan, pysäyttäminen olisi turhaa. Iloinen nauru purkautui suustani Daksun pidentäessä askeltaan yhä enemmän. Morte ei kuitenkaan antanut periksi, enkeli todella pysyi paholaiseni perässä.
"Et voita meitä, Karma!" Nauroin vilkaisten aavistuksen sivulle nähdäkseni vaaleahiuksisen, "Olemme voittamattomia!" Huudahdin ja kohotin molemmat kädet ilmaan irroittaen ohjista. Tässä vauhdissa se oli vaarallista, mutta minua ei kiinnostanut. Uskoin, että musta ratsuni ei antaisi minun pudota.
|
|
|
Post by Lady Karma on Nov 15, 2018 10:47:08 GMT
Nanookin huudot kaikuivat korviini leikkimielisinä uhkauksina. Virnistin toista vaaleahiusta päin ja painauduin kunnolla Morten niskaa vasten. Hymyilin leveästi, pitäen katseen mutkikkaassa tiessä. En tiennyt mikä oli meidän päämäärämme tai maalimme, mutta en oikeastaan välittänytkään.
Annoin Mortelle lisää pohkeita, kehottaen tuota pidempiin askeleisiin. Nautin viimasta, joka leikitti pitkiä, letille sidottuja, hiuksiani. Aurinko alkoi lämmittää maata, mutta näin kovassa vauhdissa kylmä ilma nipisti kasvojani.
// Tähän sopii hyvin noppa, joten heitetään! Se kumpi saa isomman numeron, voittaa kisan.
bU|ZtXWP
|
|
|
Post by Lady Nanook on Nov 15, 2018 12:12:04 GMT
Daksu rymisteli eteenpäin yhä kovempaa, se ei hidastanut edes mutkissa; niistä se tuntui saavan vain enemmän intoa. Morte pysyi pelottavan lähellä meitä ja todenteolla sain jännittää häviötä. En halunnut hävitä.
Daksun harja kutitti nenääni, mutta siitä huolimatta nojasin enemmän eteenpäin painautuen hevosen kaulaa vasten. Ratsun kaviot osuivat maahan aiheuttaen rentouttuvaa ääntä tuudittaen rauhallisuuteen.
QTsNHzjS
|
|
|
Post by Lady Karma on Nov 15, 2018 12:31:07 GMT
Morte ei suostunut luovuttamaan, vaikka kuulin kuinka ori puuskutti. Voimat alkoivat pikkuhiljaa ehtyä, molemmilla, mutta kumpikaan ei luovuttanut. Enkä suostunut luovuttamaan minäkään.
Lohikäärmeen karjaisu kuului uudestaan, tällä kertaa paljon voimakkaammin. Morten korvat höristyivät, mutta ori ei hidastanut. Sydämeni jätti lyönnin välistä, mutta en voinut nostaa katsettani tiestä. Tumma varjo vilahti ylitsemme ja tunsin kuinka jokin humahti. Seuraavaksi kuului valtava pamahdus, joka sai hevosetkin säikähtämään, ja saaliseläimen vaistoja kuunnellen, juoksemaan kovempaa. Oliko se tässä vaiheessa edes mahdollista? En todella tiennyt.
Seuraavan, melko jyrkän, mutkan takana kuitenkin odotti yllätys. Henkäisin yllättyneenä, tarrautuen mustan orin ohjiin. "Varo!" Suustani pääsi refleksimäinen huuto, samalla kun revin ohjista oriani pysähtymään. Valtava puu oli poikittain tien päällä, oksat sojottaen vaarallisesti joka suuntaan. Puu oli niin paksu, ettei mikään hevonen ylittäisi sitä hypyllä, varsinkaan oksien takia.
Morte pisti jarrun päälle ja kaviot liukuen pysäytti itsensä aivan puun eteen. Pysähdyksen voimasta miltei tipuin, mutta sain juuri ja juuri pidettyä ruhoni hevosen päällä.
|
|
|
Post by Lady Nanook on Nov 15, 2018 15:50:59 GMT
Lohikäärmeen karjaisu sai katseeni kohoamaan taivaalle ja tumma varjo todella kertoi, että miten lähellä peto oli. Daksun puuskutus kertoi väsymyksestä, mutta luovutus ei olisi vaihtoehto. Pian, vain hetkiä pedon kadottua kuului valtava pamahdus. Hevoset lisäsivät vauhtia - siltä se ainakin tuntui kun oma sydän hakkasi rinnassa tahtoen pois. Adrenaliini suonissa kohisten ratsut kaartoivat mutkaan, mutta vastassa ei ollutkaan uusi pitkä suora vaan korkea, kaatunut puu.
"Daksu..." Henkäisin hevosen nimen ja yritin pidättää ratsua kaikinkeinoin - tunsinkin miten hevonen hidasti, mutta se ei riittänyt. En millään saisi hevosta pysähtymään ennen osumista törröttävään oksaan. Daksu kuitenkin tajusi tilanteen itse ja jarrutti niin nopeasti, että kukaan ei todella olisi pysynyt selässä. Kauniissa kaaressa lensin valtavan puun toiselle puolelle. Hetken vain makasin maantiellä pohtien, että tuntuiko mikään paikka erityisen kipeältä.
Tulin lopulta siihen tulokseen, että ei. Olin kunnossa. Loikkasin reippaasti ylös maasta ja hymyilin loistokkaasti Karmalle puun toiselta puolelta. "Se oli tasapeli!" Virnistin ja vasta sitten tajusin, että olin noussut aivan liian nopeasti ylös. Yskänpuuska yllätti minut ja polvistuin maahan yskiäkseni. Pyyhkäisin hihalla suupieltäni ja purin kevyesti huultani tajuten, että hihassa todella oli verta. Tunnustelin suutani - olin saattanut purra kieltäni vahingossa.
Myös puun ylitse lentäessä jotkut oksista oli repinyt vaatekerroksen lävitse vertavuotavat haavat. En tuntenut kuitenkaan kipua adrenaliinin virratessa kehossani. "Kunnossa." Hymyilin naiselle ja pohdin sitten vain toiselle puolelle pääsyä. Daksun tummat silmät seurasivat minua tarkkaavaisesti eikä hevonen päästänyt katsettaan irti hetkeksikään. Se oli minusta hassua, koska vanha Daksu olisi jo karannut takaisin tallille. Nyt hevonen vain seisoi aloillaan valppaana.
|
|
|
Post by Lady Karma on Nov 15, 2018 18:51:52 GMT
Roikuin Morten kaulassa, pitäen itseni satulassa vain toisella jalustimella. Toinen jalkani oli irronnut omasta jalustimestaan, leväten ratsun lautasen päällä. Kömmin vaivalloisesti ylös istumaan. Olin sivusilmällä nähnyt, ja kuullut, kuinka Nanook oli lentänyt Daksun selästä voimalla puun toiselle puolelle. Ennen kuin kuitenkaan ehdin sanomaan mitään, kuulin naisen huikkaavan kisan olevan tasapeli. Pyöräytin silmiäni, mutta säikähdin toisen yhtäkkistä yskänpuuskaa. Katsoin kuinka valkohiuksi polvistui maahan rykimään keuhkojaan. "Ootko kunnossa?" Kysyin hämmentyneenä. Vastaus tuli nopeasti sen jälkeen kun toinen oli päässyt seisaalleen.
Huokaisin helpotuksesta ja käänsin katsettani puun runkoa myöten. "Kierrä latvan puolelta, se on lyhyempi." Huudahdin Nanolle, osoittaen kädelläni latvaa. En voinut kuin miettiä mikä oli saanut puun kaatumaan. Oliko se lohikäärmeen syytä?
|
|
|
Post by Lady Nanook on Nov 15, 2018 19:09:13 GMT
Otin Karman neuvosta vaarin ja lähdin kulkemaan puunvierttä kohti latvaa. Purin hammasta, kipu oli vihdoin päättänyt näyttäytyä ja se todella sattui. Oli pakko kysyä joltakin asiasta enemmän tietävältä, että olinko todella kunnossa. Vedin viitan paremmin ylleni niin, että haavat eivät näkynyt Karmalle. En halunnut huolestuttaa naista.
Kiersin puun ja astelin kohti Daksua joka hörähti kuin tervehdykseksi - tai tarkistaakseen vointini. Musta paholainen lähti korvat eteenpäin suunnattuna astelemaan minua vastaan. Hevonen tuntui vaistoavan, että minua todella sattui ja istuminen satulassa tuskin tuottaisi kipua samalla tavalla. "Hei poika, anteeksi äskeisestä..." Kuiskasin ratsulle ja painoin pääni ratsun otsaa vasten. En tiennyt miksi, mutta kyyneleet kirvelivät silmissä. Kuinka paljonkaan hevosesta välitin.
Varovasti nousin Daksun selkään ja annoin sormeni kulkea pitkin hevosen hikistä kaulaa. "Palataanko tallille?" Hymyilin Karmalle tietäen näyttäväni todella surkuhupaisalle hiusteni sojottaen minne sattui ja vastteiden repsottaessa yllä.
|
|
|
Post by Lady Karma on Nov 15, 2018 19:27:42 GMT
Katsoin hiljaa Nanon kulkemista. Tuo näytti saaneen kunnon osuman laskeutuessaan oksien läpi maahan, mutta ei ilmeisesti tahtonut sanoa asiasta minulle. Huokaisin, mutta minulle riitti se että hän käveli ja oli kunnossa. Ei minulle tarvinnut sanoa mistään ellei tahtonut, kyllä Nano sen tiesi.
Odotin että nainen pääsi hevosensa selkään. Vaikka näin kyyneleet naisen poskilla, en kommentoinut niitä. Eiköhän hän itse kertoisi, jos tahtoisi.
Nano ehdotti tallille palaamista ja se sopi minulle paremmin kuin hyvin. "Sopii. Eiköhän hevoset oo saanu tarpeeks tältä päivältä." Hymähdin hiljaa. Käänsin Morten takaisin tulosuuntaan, jonka jälkeen nostin katseeni taivaalle. En nähnyt vilaustakaan lohikäärmeestä, mutta ehkä parempi niin.
|
|
|
Post by Lady Nanook on Nov 15, 2018 19:36:03 GMT
Kuljimme hetken hiljaisuudessa, Daksu ei jaksanut vihoitella edes vierellä kulkevalle Mortelle joka tunki turpaansa välillä pelottavan lähelle Daksun omaa päätä. "Pelkäätkö kuolemaa?" Kysyin yhtäkkiä siirtäen eriväriset silmäni taivaalle, "Minä en. Minusta kuolemanpelko on peloista oudoin. Jokainen punaverinen kuolee joskus. Minä pelkään kuitenkin sitä, että jäisin yksin." Naksautin kieltä ja laskin katseeni takaisin alas tielle.
"Pelkään sitä, ettei minulla enää olisi ketään..." Hymyilin surumielisesti, "Eikö olekin hölmöä?" Totesin sitten ja käänsin kokonaan katseeni Karmaan. Hän tuskin oli koskaan nähnyt minua puhumassa syvällisiä, "Minun ei tarvitsisi pelätä tätä jos olisin silloin nuorena ja hölmönä suostunut pakkonaitettavaksi." Kohautin olkiani. Olin lapsena ajatellut, että oma kumppani tulisi olla valittuna itse - niin se pysyisi ikuisesti vierelläsi. Miten tyhmä olinkaan ollut.
|
|
|
Post by Lady Karma on Nov 15, 2018 19:58:40 GMT
Morte löntysteli, välillä puhisten Daksun puoleen, joka ei ihme kyllä jaksanut välittää orista. Tuijotin tietä edessämme ja tajusin että aurinko oli noussut vihdoin taivaalle. Ohuet pilvet ypäröivät horisonttia.
Yllättävä kysymys Nanon suusta sai minut kääntämään katseeni naiseen. Surumielinen hymy kertoi vakavista ajatuksista. Kuuntelin hiljaa toisen sanelua. Asiat olivat synkkiä ja vaikeita, mutta mielessäni osasin vastata jokaiseen.
"En varsinaisesti pelkää itse kuolemaa." Sanahdin vakavana, nostaen katseeni takaisin tiehen. "Mutta meidän kehomme on tehty elämään tietyn aikaa, kunnes se kuolee itsekseen. Siksi se haluaa pysyä elossa, vaikka itse emme pelkäisi." Puhuin tasaisella äänellä naisen suuntaan. Ymmärsin asian varsin hyvin, ja tiesin etten ainakaan itse olisi valmis kuolemaan vielä.
"Älä sano noin." Torppasin naisen sanat tiuskaisemalla. "Naimisiin kuuluu mennä rakkaudesta. Mieti kuinka epätoivoinen olisit, jos olisit jäänyt silloin." Järkeilin. Siristin silmiäni mietteliäänä. En ollut tottunut puhumaan ääneen tälläisiä asioita, vaikka mielessäni pyörittelin useastikin vakavia aiheita. "Oot vapaa sielu, Nano. Ei sua kukaan voi kahlita, oisit onneton." Lausahdin vielä, pienen hymyn kera, kääntäen katseeni naiseen.
|
|
|
Post by Lady Nanook on Nov 15, 2018 20:28:08 GMT
Kuuntelin naista tarkkaavaisesti kuten kuuluikin; olin esittänyt kysymyksen joten vastaus oli kuunneltava. Pieni hymynhäive kävi huulillani - samainen rento ja iloinen, mutta sitä kesti vain hetken, ''Olet aina yhtä looginen Karma, ajattele joskus asioita tunteilla.'' Hymyilin pehmeästi ja suljin hitaasti silmääni. Aivan kuin joku olisi hakannut päätäni nuijalla. Hymyilin naisen torpatessa toteamukseni tiuskaisemalla.
''Rakas Karma, olet niin naiivi...'' Huulilleni muodostui väsynyt hymy. En suoranaisesti uskonut, että rakkaudesta tehdyt avioliitot kestäisivät. Suhteet ehkä, mutta kun oli monia kymmeniä vuosia vapaaehtoisesti suhteessa niin siihen kyllästyisi. Vain pakotettuna se toimisi, pakkohan sen oli. ''Tiedän.'' Ääneni oli hiljentynyt huomattavasti ja vihdoin avasin silmäni. Tuijotin tietä hiljaa, vaisuna.
''Minneköhän lohikäärme katosi?'' Kysyin vaihtaakseni aiheen. Jokin rento aihe veisi surumielisyyden ja luultavasti ajatukseni kivusta pois. Jos en ajattelisi kipua, en ehkä tuntisi sitä samalla tavalla. Vilkaisin kuin ohimennen viitan alla häämöttäviä haavoja ja purin huultani. Verta tuli edelleen, se ei ollut loppunut. Toivoin todella, että haava ei esimerkiksi tulehtuisi - olisin silloin pulassa. Käänsin huomioni sitten taivaalle kuin etsiäkseni petoa. Ajatukseni olivat yksi suuri hyllynmylly.
|
|
|
Post by Lady Karma on Nov 15, 2018 20:38:39 GMT
Katsahdin Nanoa kysyvänä. Miten ajatella asioita tunteella? En tainnut edes osata sellaista, mutta tuntui että muut osasivat. Hymisin hiljaa itsekseni, siirtäen katseeni taas kerran tiehen edessämme. Valkohiuksinen sai itseni tuntemaan jokseenkin typeräksi, sanoessa kuinka naiivi olin. En tiennyt muuta, mutta ehkä juuri se teki minusta naiivin. Tietämättömyys oli heikkouteni, kuten myös sanani. En koskaan osannut valita sanojani hyvin ja sain taas kerran pettyä omiin sanomisiini. Olin ajatellut että ehkä sanat piristäisivät naista, mutta olin väärässä.
Hymähdin pienesti hymyillen. En varsinaisesti vastauksena Nanon toteamiseen, vaan enemmän itselleni. Naisen vaihtaessa aihetta yritin seurata perässä, vaikkakin mieleni sykkyys ei kadonnutkaan. "En osaa sanoa." Totesin kuivasti, kurkaten katseellani taivaalle. Mitään ei kuulunut, mitään ei näkynyt.
|
|
|
Post by Lady Nanook on Nov 15, 2018 20:49:57 GMT
Tajusin nopeasti, että olin onnistunut loukkaamaan naista vierelläni, vaikka hän oli yrittänyt vain piristää minua. Halusin hakata päätä seinään omaan tyhmyyteni vuoksi. ''Anteeksi Karma.'' Katsoin naista ja hymyilin tälle pehmeästi, ''Tiedäthän sinä, että olet paras ystäväni?'' Taputin Daksun kaulaa hellästi ja tarkkailin horisonttia. Linna näkyi jo.
''Minua pelottaa, että tuolla tavoin teet vain hallaa itsellesi. Jos sinulla on koskaan sellainen tilanne, että tarvitset seuraa niin olen täällä.'' Hymyilin vielä naiselle ja annoin ratsun hamuta läheisestä puusta suuhunsa kasan lehtiä joita rouskuttaa, ''Ja kerro minulle kokemuksesta hukassa olosta, haluan tietää.'' Virnistin muistaessa aikaisemman keskustelun. Koska Karma olikaan ollut oikeasti hukassa? Millainen oli ollut tilanne, vaadin tietää.
|
|
|
Post by Lady Karma on Nov 15, 2018 21:13:29 GMT
Katsoin silmät lasittuneina Morten mustia korvia, jotka oli nostettu rennosti pystyyn. Kuulin Nanon sanat ja tiesin että hän tarkoitti niitä. "Totta kai tiedän." Sanoin pieni hymy huulillani. Katsoin hetken aikaa suoraan erivärisiin silmiin, kunnes käänsin sinisen katseeni takaisin tiehen.
Nyökkäsin ja hymähdin vastaukseksi Nanookin tarjoukseen. Tiesin toki että hän olisi siinä minua varten, mutta en halunnut häiritä häntä. Naisella oli aina joku hänen kanssaan, yleensä se oli hänen kultahaarniskassa kulkeva rakastettunsa. En minä vain voinut noin vain mennä heidän väliinsä ja sanoa "Nano, mulla on paha olo, haluan jutella." Se tuntui jo ajatuksena typerältä.
Kuullessani valkohiuksisen vaativan kysymyksen, katsahdin tuon suuntaan kysyvänä. Vai halusi tuo tietää minun hukassaolemiseni. Olin tälläkin hetkellä hukassa, mutta sitä hän ei varmaan tarkoittanut. "Olen useastikin hukassa." Vastasin tuhahtaen. "Ja ehkä olet oikeassa. Jos niissä hetkissä ajattelisin "tunteilla", en pakosti olisi hukassa." Virkoin pieni virne huulillani.
|
|
|
Post by Lady Nanook on Nov 15, 2018 21:19:08 GMT
Puuskahdin naisen naseviin vastauksiin. Hermoni tuntuivat olevan kireämmällä kuin yleensä. Olin loukannut naista pahemman kerran, enkä edes tahallani. Kuten aina. Purin huuleni lopullisesti rikki, mutta en välittänyt verivanasta joka valui leukaani pitkin paidalle. Olin jo valmiiksi räjähtäneen näköinen ja haavoittunut. ''Niin, ehkä se auttaisi.'' Vastasin viileämmin kuin olin ajatellut - tiesin, että loppumatka tulisi olemaan yhtä suurta hiljaisuutta.
''Mennääs sitten, meillä koko päivää aikaa ole.'' Tokaisin ja annoin Daksun lähteä laukkaan. Ratsu allani tuntui haluttomalta laukata eteenpäin ja ohjat pitkinä hevonen otti laiskoja askelia eteenpäin. Haluttomuus oli käsinkosketeltavaa. Luultavasti Daksu pelkäsi tippumistani ja oikeastaan osasyyni äkilliselle kiireelle oli musteneva näkökenttäni. Olin lyönyt pääni kovempaa kuin olin ajatellutkaan.
|
|
|
Post by Lady Karma on Nov 15, 2018 21:32:20 GMT
Minun ei edes tarvinnut ohjailla Mortea tuon astellessa rennoin askelein kohti linnaa. Kiusallisen hiljaisuuden laskeutuessa tiesin että Nano oli joko suuttunut, tai ainakin vihoissaan jostain, tai niin ainakin niin ajattelin.
Hetken päästä nainen kuitenkin jo kiristi tahtia, mutta en ollut yhtä innoissani asiasta, kun menomatkalla. Patistin kuitenkin pienellä pohkeella Morten rentoon raviin ja pysyttelin Daksun ja Nanon perässä, vaikkakin melko takana. En ollut varma halusiko nainen enää edes puhua minulle, siltä se vaikutti. Tiesin että tuo oli lyhytvihainen, tai ainakaan minulle hän ei ole mököttänyt ikinä pitkään. Asia silti pisti rintaan.
Seurasin kiltisti kaksikkoa linnan pihalle, hiljaa ja huomaamattomana. Suuri musta enkeli allani oli yhtä hiljainen ja kuuliainen kuin aina ennenkin, lukien tilannetta paremmin kuin kukaan muu, tai siltä se tuntui.
|
|
|
Post by Lady Nanook on Nov 15, 2018 21:40:10 GMT
Tiesin, että taju menisi hetkenä minä hyvänsä ja halusin todella päästä tallin pihalle ennen sitä. Apu olisi tarpeeksi lähellä. Daksu pysähtyi pihamaalle, rauhallisesti taputtelin hevosen kaulaa, mutta vastassa oli vain ilmaa. ''Tiedätkös, ei se kuolema välttämättä olekaan niin huono vaihtoehto...'' Mutisin lähinnä itselleni kun jo toistamiseen en osunut hevosen kaulaan vaikka kuinka yritin. Pieni horjahdus ja tömähdys.
Makasin maassa kuin meritähti konsanaan ja tuijotin pilvettömälle taivaalle pohtien siinä hetkessä, että millainenkohan näky Siru olisi alusvaattesillaan. Myöhemmin saisin sättiä itseäni kyseisestä ajatuksesta, mutta nyt asia nauratti. Jumalolento tuskin muutenkaan näytti kovinkaan hyvältä omassa muodossaan. Naurusta johtuen sain uuden yskänpuuskan ja pian yskin keuhkojani pihalle toistamiseen. Tästä tulisi hyvin hidas kuolema kun en päässyt enää edes ylös maasta.
''Taidanpa tarvita vähän ap-'' Lause jäi pahasti kesken kun tietoisuus juoksi minua karkuun jättäen minut tajuttomana keskelle tallinpihaa Daksun tökittäväksi. Hevosparka tuskin tajusi mitä edes tapahtui.
|
|