Monni

Kuva liittyen tähän roolipeliin.

Nanook päätti varastaa ruokaa linnan keittiöstä, joten kaksikolla on kiire karkuun. Karma ei pidä Nanon tempauksesta, mutta ei voi jättää ystäväänsä pulaankaan. Ratsuina Karmalla Monni ja Nanookilla Daksu.

Maastossa pienellä porukalla (2025 sanaa)

//Tuli taas tosi "lyhyt" ja "nopee" tarina :'D No mutta...
Tarinassa mukana Lady Nadja , Lady Secilia ja Sir Ambrosius // 

Puin päälleni vihreän pitkähihaisen, pitkähelmaisen paidan, sekä tummat housut, jotka minulla lähes aina oli. Kiristin nahkaisen vyön vyötärölle paidan päälle, pitkän helman luodessa hamemaisen laskoksen. Jalkaan paksut sukat ja ruskeat saappaat, jotteivat varpaat jäädy aivan täysin. Hiukset olivat letitetty kahdeksi rennoksi pienemmäksi letiksi kasvojen molemmille puolille. Ulkona olisi vielä viileä, vaikka pahimmat pakkaset oli varmasti jo takana päin. Ennen kuin poistuin asunnostani, vedin uuden turnajaisista voitetun ruskean viitan, karvakauluksella varustettuna, päälleni.

Ilma oli tosiaankin kolea ja tie linnalle liukkaampi kuin osasin odottaa. Onneksi matka ei ollut pitkä, mutta sitäkin raskaampi, sillä lihakset olivat olleet koko matkan jännittyineinä, odottaen kaatumista. Lopulta pääsin kuitenkin tallille saakka, miettien päivän kulkua. Olin jo eilen päättänyt että soisin tämän päivän, tai edes aamun, Monnille. Kimo ori oli pärjännyt yllättävän hyvin turnajaisissa, joka näytti harjoitusten edenneen hurjaa vauhtia eteen päin. Tänään kuitenkin keskittyisin rauhallisempaan liikutukseen ja kunnon aamumaasto saattaisi herättää orin positiivisella tavalla, tai niin toivoin.

Kuljin tottuneesti talliin, jossa muutamat aamuvirkut jo puuhailivat omien hevostensa parissa. Minun pitäisi ruokkia kaikki kolme oria ja viedä kaksi muuta ensin pihattoon päiväksi, ennen kuin pääsisin Monniin käsiksi. Tämä ei ollut kuitenkaan mikään taakka tai ongelma, sillä olin aika hyvin tottunut monen hevosen tuomaan rutiiniin. Välillä piti hoitaa myös muiden, nimeltämainitsemattoman valkohiuksen ärtyisä paholainen, ja joskus vähän muitakin.

Riisuin viittani Monnin pilttuun edessä olevaan naulaan, valmiina hommiin.
”Lady Karma, hyvää huomenta.” Kuulin miesäänen tervehtivän vieressäni. Käännähdin rennosti katsomaan puhujaa, nähdäkseni pitkän, vaaleahiuksisen oppipojan. Nyökkään tutulle kasvolle ilmeetön hymy huulillani. Ambrosius, Artheurin uusi oppipoika ja Clarenbaldin hoitaja. Olen tainnut kerran puhua hänelle, mutta sekin oli hyvin pikainen keskustelu.
”Huomenta.” Sanoin vielä kohteliaasti, saaden nuoren miehen huulille nousemaan kirkkaan hymyn. Tuo kantoi käsissään vesiämpäriä, kävellen ohitseni reippain askelin.
”Ai niin!” Mies kierrähti ympäri henkäisten, kuin olisi muistanut juuri jotain. Monni hörähti kovalle äänelle korvat luimussa, tuijottaen minua ja pidempää oppipoikaa väsyneenä. Katseeni kääntyi kysyvästi miehen puoleen, veden loiskuessa ämpärissä. Muutama tippa putosi myös kivilattialle.
”Jos sulla on aikaa, tulisitko maastoon kanssamme? Tunnet metsät varmaan paremmin kun me.” Vaaleahiuksinen oppipoika puhui pienen ujon punan noustessa poskille. Monnin turvan silittäminen pysähtyi kun nostin toista kulmaani hieman hämmentyneenä. Ambrosiuksen lauseessa oli paljon sanoja joita kyseenalaistin heti ne kuultuani, olinhan luonteeltani tarkka ja varuillani.
”Meidän?” Kysyin ensimmäisenä.
”Häh?” Poika heräsi jostain mietteistään tuijottamaan minua kysyvästi.
”Sanoit ’meidän’, ketkä siihen kuuluu?” Käänsin kasvoni orin puoleen, jatkaen tuon paijaamista, odottaen vastausta. Saatoin vaikuttaa kylmältä ja ehkä jopa ärtyneeltä, vaikken niitä ollut. En vain ollut tottunut saamaan pyyntöjä muilta oppipojilta heti aamulla, joten miehen ehkä jopa viatonkin kysymys sai minut heti varpailleni.
”Ah, minä, Nadja ja Secilia.” Sinisilmä pääsi vihdoin kiinni ajatuksiinsa. Hänen rentoutensa viileni hieman, johtuen luultavasti omasta vakavuudestani, jolle en voinut mitään. ”Sir Lyonell sanoi että sua voi kysyä matkaoppaaksi maastoon, jos tarvii.” Ambrosius jatkoi pikaisesti vielä.
Arvasin että toisen kysymyksellä oli jotain takanaan. Kukaan ei kysyisi minulta mitään, ellei joku muu olisi rohkaissut siihen. Vai oli prinssi tällä kertaa syypää, minun teki mieli sanoa, mutta pystyin hiljaa. Mietin hetken, jonka jälkeen käänsin katseeni varmana poikaan. Hyvä ettei tuo säikähtänyt liikettäni, kun tuijotti hartiat jäykkänä minua, odottaen jonkinlaista vastausta.
”Oletteko valmiit aamutallin jälkeen lähtemään?” Kysäisin tuolta. Jos kerran Lyonell oli sanonut että voisin lähteä heidän mukaansa, ei minulla ollut mukisemista. Kai minä yhdeksi aamuksi lapsenvahdiksi kelpasin, naureskelin mielessäni. Ulospäin kasvoni olivat silti rennon vakavat, pieni hymynkare toisella suupielellä.
”Ai tänään?” Hämmentynyt kysymys pääsi miehen suusta. Nyökkäsin syvään.
”Nytkö?” Hän varmisti vielä. Nyökkäsin uudelleen.
”Käyn kysymässä muilta! Tulen sitten kertomaan.” Vaaleakiharainen poika sai liikettä niveliinsä ja lähti kävelemään jo puhuessaan. Katselin toisen kulkua pää kallellaan. Se siitä rauhallisesta aamumaastosta, ajattelin mielessäni, laskien suudelman kimon orin mustalle turvalle.

Hoidin aamutallin omalta osaltani rauhalliseen tahtiin. Ruokin hevoset, lakaisin käytävää muiden kanssa ja avustin omien orieni lisäksi myös muut ulos omiin tarhoihinsa. Olin saanut Abrosiukselta myöntävän vastauksen kysymykseeni, joka tarkoitti että me kaikki neljä hoitohevosinemme lähdettäisiin yhteistuumin maastoon.
Harjasin Monnin kauttaaltaan, setvin sen takkuuntuneen harjan, letittäen hännän nätiksi pötköksi. Harja sai hulmuta kyllä vapaana. Koko hoidon ajan ori oli seissyt melko nätisti, välillä steppaillen paikallaan, mutta pieni käsky meni onneksi perille. Kavioita puhdistaessa jalat taas eivät meinanneet nousta, joten sain töniä hevosta kunnolla, että tuo suostui luimien pyyntööni.
Viileän ilman takia nappasin valjashuoneesta kunnon varusteet matkaan. Jouluna saatu kultakoristeinen, vihreä ratsastusloimi oli juuri sopivan paksu lämmittämään. Siihen päälle ruskea satula ja päähän päätin kokeilla uusia, juuri ostettuja ohuita panssarisuitsia. Ne istuivat kimolle kuin nakutettu ja ori oli pian valmiina lähtöön. Nappasin viimeiseksi viitan naulasta, lähtien kohti ulko-ovia.

Sovimme tapaamispaikaksi pihan vesiputouksen, jossa kaikki muut näyttivät jo odottelevan. Taluttaessani Monnia muiden luokse silmäilin nopeasti noiden varustukset ja vaatetuksen. Pakkasta oli kuitenkin jonkin verran, mutta oppipoikien varustus vaikutti tarpeeksi sopivalta keliin.
"Sieltä hän tulee." Nadja huikkasi pirteänä, saaden muidenkin katseet kääntymään minuun. Nyökkäsin, silmäillen vuorotellen jokaista erikseen. Hän piteli linnan uutta rauhallista tulokasta, Rommia, sillä Rosie oli juuri hetki sitten varsonut, eikä sillä voinut vielä ratsastaa. Ambrosiuksen ja Nadjan kanssa olimme tavanneet kunnolla, mutta sinihiuksinen nainen oli jäänyt tuntemattomammaksi minulle. Katsoin häntä arvioivasti, miettien mikä hän oli naisiaan. Kävelin kuitenkin rauhassa mutta varmana tuon luo, niin kuin oppipojan pitää.
"Sinä taidat olla lady Roxanan uusi oppipoika, lady Secilia?" Aloitin rauhalliseen sävyyn, silmäillen naisen reaktioita ja ruumiineleitä. Hän seisoi hyvässä ryhdissä, silmissään pistävä ja tulinen katse. Kilpailuhenkinen luonne ilmeisestikkin.
"Kyllä vain. Ja sinä olet sir Lyonellin pitkäaikaisin oppipoika, lady Karma?" Nainen vastasi samaan tapaan minulle, kuin minä olin puhunut hänelle. Hän ei selvästikkään nähnyt minua juurikaan korkea-arvoisempana tai sitten tämä oli hänen tapansa näyttää tuttavallisuuttaan. Nyökkäsin pienen virneen kera.
"Noustaan ratsaille." Patistin kuitenkin ilman sen ihmeempää keskustelua. Keskustella ehtisimme maastossakin. Kaikki tottelivat sanoja hetimmiten, nousten omien hevostensa selkään ongelmitta. Tuikku oli näemmä saanut luvan lähteä maastoon, mutta olihan tuon varsakin jo hyvin kasvanut. Emmekä olisi kauaa poissa.
Ohjasin meidät Vanhalle Kauppatielle, joka vei niittyaukeiden vierestä monimuotoisille maastoreiteille.
"Olkaa varovaisia." Kuulin pääni sisällä tutulle miehelle kuuluvan äänen. Käännyin katsomaan linnaa, nähden Lyonellin seisomassa portailla. Muutaman sekunin ajan katsoin hänen hahmoaan, kunnes Nadja nojautui eteeni.
"Onko kaikki hyvin?" Nainen kysäisi ja vilkaisi taakseen, tajuten sitten ketä katsoin. Ilkikurinen hymy nousi hänen huulilleen, samalla kuin ymmärtäväinen hyminä kaikui hänen keuhkoistaan. Hän ehkä ajatteli jotain romanttista, mutta tunnistin miehen äänestä huolen.
"On, kaikki on hyvin." Sanahdin, samalla suoristuen ratsuni satulaan. Mielessäni lupasin pitää huolen kaikista, vaikka mies ei sitä kuulisikaan. Ehkä.

Monni oli alkuun levoton, eikä pitänyt muiden hevosten läheisyydestä. Jouduin pariin otteeseen sanomaan muille ettei tuo hevosiaan liian lähelle jos ei halua saada kaviosta. Niittyjen kohdalla ori kuitenkin mulkaisi vierelleen ilmestynyttä Clarenbaldia lähes murhaavasti, loikaten sivuun ja aloittaen sellaisen shown ettei moista oltu nähnyt hetkeen.
Puristin uudenkankeita ohjia nyrkeissäni, painaen jalat orin kylkiin kiinni. Viitta liehui ja lepatti hevosen loikkiessa sinne tänne. Monni ponkaisi laukkaan, josta se meinasi tehdä äkkikäännöksen, mutta pidin pintani annoin hevosen kiitää jäistä tietä eteenpäin, pitäen vauhdin. Hämmentynyt kolmikko lähti seuraamaan minua tajuttuaan etten pysähtyisi tulemaan takaisin. Kuulin takaani puheensorinaa ja kavioiden kopsetta. Monni puuskutti allani voimakkaasti, mutta hetken päästä sai rauhoituttua ja kykenin laskemaan vauhdin laukasta löyhään raviin. Kolmikko kiiruhti luokseni, ja vaikka olin valmis kimon säikähdykseen, se oli sen verran väsynyt omasta tempauksestaan ettei muuta tehnyt kuin vilkaissut ja kuunnellut.
"Ootko kunnossa?" Hämmentynyt kysymys pääsi Nadjan suusta. Rommi hörähti kuin kompaten vaaleahiuksisen puhetta. Hymyilin hengästyneenä ja taputin Monnin kaulaa.
"Tämä on aika normaalia Monnin kanssa." Selitin henkäisten syvään.
"No siinä on aikamoinen kiitäjä." Secilia hymähti hämmentyneen naurahduksen saattelemana.
"Tää on normaalia?" Ambrosius kysäisi lähes järkyttyneenä. Nyökkäsin mietteliäänä, siirtäen katseen eteenpäin.
"Aika normaalia, kyllä." Myönsin vilkaisten kolmikkoa takanani. He alkoivat päivittelemään orini käytöstä ensin hämmentyneesti, sitten lopulta jopa humoristiseen sävyyn. Monnikin tuntui rentoutuvan kokoaikaisen puheensorinan ympäröimänä, vaikka vilkuili silti pelottavien liikkuvien olentojen varalta ympärilleen. Ori ei voinut ikinä olla liian varuillaan.

Maastoreitiksi päätin suht tasaisen metsäreitin, joka kiertäisi kylän kautta takaisin linnalle. Jos olisimme menneet siitä oikealle, olisimme menneet saman reitin minkä Lyonell minulle hetki sitten näytti, mutta vuoristo oli luultavasti täysin jäässä, enkä ottanut riskejä. Metsätie kuitenkin vaikutti kelpaavan kolmikolle ympärilläni, sillä puheesta ei meinannut tulla loppua ei sitten millään. Itse vastailin lähinnä minulle suunnattuihin kysymyksiin, ja niihinkin lyhyesti, vaikkakin suurimpaan osaan totuudenmukaisesti. En juurikaan osannut näyttää ylimääräisiä tunteita vielä suht tuntemattomien seurassa. Välillä toki naurahdin jos juttu oli hauska, hymyilin ystävällisesti ja rennosti, sekä osasin painaa vitsailut villaisella. Mutta mikään sen suurempi tunne ei näkynyt.

"Tehän seurustelette Lyonellin kanssa, eikö niin?" Vaaleahiuksinen nainen kysäisi pienen hiljaisuuden jälkeen. Katsahdin vierelleni ratsastanutta Nadjaa peruslukema kasvoillani. Kysymys tuntui herättävän kiinnostuksen myös muissa kun kaikki kääntyivät katsomaan ja odottamaan vastausta. Hengitin syvään sisään ja sitten ulos.
"Niin, kyllä." Myönsin, pitäen kuitenkin katseeni edessä tiessä. Jännityksen laukaisema hykertely kuului tyttöjen suusta, siinä missä Ambrosius vain lähinnä kuunteli keskustelua kiinnostuneesti.
"No, kerro jotain hänestä?" Nadja patisti.
"Niin! Onko hän yhtä jäykkä kun olette kaksin?" Secilia jakoi heti perään. Katsahdin molempia kysyvänä. En ollut ikinä oikein ymmärtänyt parisuhde juoruilijoita, mutta kai he olivat vain kiinnostuneita. Lyonell ei ollut ehkä ulospäin mikään ilopilleri, mutten ollut minäkään.
"Ei hän jäykkä ole muutenkaan." Hymyilin hieman, katsahtaen Seciliaan. "Olen ollut hänen seurassaan sen verran että voin sanoa hänen olevan rennoimmillaan mitä hän ikinä on ollut." Selitin katse siirtyen taas tiehen.
"Mitä? Hän on ollut vieläkin jäykempi?" Nadja ihmetteli ääneen. Nyökkäsin tuolle naurahtaen pienesti. Tytöt saivat siitä hyvän puheenaiheen, miettien ja verraten kertoja jolloin he olivat tavanneet tulevan kuninkaamme. Pudistelin päätäni vain huvittuneesti, antaen heidän keskustella.

Hetken päästä patistin pienen ryhmämme ripeään raviin, jossa Monni tuntui heräävän uupumuksestaan. Pääsimme metsän suojista pitkälle suoralle, joka vei horisontissa näkyvään Hankalan kylään.
"Viimenen kylässä on mätämuna!" Lady Secilia julisti yhtäkkiä, saaden kaikki mukaansa laukkakisaan. En voinut olla lähtemättä myös kisaan, mutta tiesin että jos jotain tapahtuisi, olisin vastuussa. Patistin kuitenkin Monnin laukkaan, painautuen pienen orin kaulaa vasten. Pidin silmät tiessä kavioiden kopistessa molemmilla puolillani. Hevoset puuskuttivat kilpailuhenkisinä, yrittäen jokainen miellyttää ratsastajaansa.
Meidän onneksemme kukaan ei tullut tiellä vastaan, vaan saimme kisata aivan rauhassa. Ensimmäisenä kylän porteilla oli Nadja ja Rommi, sen jälkeen tasapelinä Ambrosius ja minä. Viimeisenä ilmestyi Secilia Tuikun kanssa. Naisen kasvoilla oli leveä hengästynyt hymy.
"Ei taida Tuikku jaksaa painaa ihan vielä noin kovaa." Nainen naurahti taputellen tamman kaulaa.
"Parasta kiiruhtaa linnalle, varsa taitaa odotella emoaan." Nadja hymyili, saaden nyökkäyksen jokaiselta puoleensa. Omalla tavallaan olin hieman kateellinen tammojen hoitajille, he saivat myös söpöt honkelokoivet hoidettavakseen, saivat katsoa niiden kasvua ja kehitystä. Annoin kuitenkin kateuden hukkua hiljaa pois mielestäni, kun hevoset löntystivät yhdessä ryppäässä hiljaisen kylän läpi.

Aurinko paljastui pilvien takaa vihdoin kirkkaana ja lämpimänä, kuin valaisten tiemme takaisin linnaan. Saavuimme ruuhka-aikaan, kun hevosia oltiin valmistelemassa jo aamun tunteja varten. Lyonell seisoi tallin ovilla, seuraten pienen laumamme saapumista rento hymy huulillaan. Nyökkäsin syvän tervehdyksen miehelle, saaden Nadjassa ja Seciliassa pienen kikatuksen.
"Noinko tervehditte kuningastanne?" Kuului vakavanhuvittunut kysymys. Deimos käveli ylpeän näköisenä luoksemme, samalla kuin laskeuduimme satuloista.
"Sir Deimos. Eh... ei toki. Tai siis..." Nadja häkeltyi miehen yllättävästä ilmestymisestä. Vaaleahiuksinen poika hymähti huvittuneesti tilanteelle, nyökäten syvään Lyonellin suuntaan, sitten myös Deimokselle.
"Sir Deimos." Ambrosius tervehti, saaden prinssiltä nyökkäyksen vastaukseksi. Nuorella miehellä oli tavat hallussa ja arvostin sitä. Hän ja Secilia lähtivät yhteistuumin taluttamaan hevosia talliin, kun taas Deimos päätti pidätellä minua ja Nadjaa. Puolikasvoinen prinssi nappasi kädestäni kiinni, saaden lihakseni jäykistymään. Tuo toi hanskalla peitetyn käteni kasvojensa korkeudelle, suudellen kämmenselkääni.
"Lady Karma, kiitos että pidit huolta heistä." Deimos sanahti vuolaasti, laskien käteni. En voinut mitään sille etten luottanut mieheen, en osannut ollenkaan lukea tuon ajatuksia tai liikkeitä, hän oli epäilyttävä.
"Vastuu oli minulla." Vastasin jäykästi hymyillen miehen puolleen, nyökäten, kuten tapoihin kuuluu. Nadja tuntui hämmentyneen tilanteesta, mutta pääsi pian maanpinnalle ritarinsa alkaessa käskyttämään häntä.
"Nähdään, Karma. Kiitos maastolenkistä!" Vaaleahiuksinen nainen huikkasi vielä ennen kuin katosi ritarinsa työlistan kanssa talliin. Huokaisin raskaasti, ja niin teki Monnikin. Taputin orin kaulaa, kehuen sitä hyvästä lenkistä. Ori ansaitsisi kyllä kunnon harjauksen, vettä ja pari herkkua vielä päälle. Ehkä jaksaisimme illasta vetää pienimuotoisen harjoittelun vielä. Toivoa olisi.

Lähdin taluttamaan hevosta talliin, saaden Lyonellin seurakseni. Mies kyseli maastolenkin onnistumisesta ja selitin tuolle pääpiirteittän mitä reittiä menimme ja kuinka otimme laukkakisan suoralla kylätiellä. Samalla sain napattua hikiset varusteet Monnin päältä ja harjattua tuon uudelleen läpikotaisin.
Lyonell kuitenkin päätti rangaista minua huolimattomuudesta, käskemällä kiillottamaan Draken varusteet ja tulevan kuninkaan haarniskan. Olin ollut liian ajattelematon ja kärsimätön lähtien mukaan kisaan, kun tie oli umpijäässä. Tuikkua ei olisi myöskään saanut rasittaa niin paljon ja minun olisi pitänyt tietää se. Mielessäni tiesin kuitenkin että Lyonell olisi lähtenyt kanssani aivan samaan kisaan jos olisimme olleet kaksin, joten löyhä rangaistus oli ehkä enemmänkin pientä kiusantekoa. En valittanut, sillä kaikki tämä oli työtäni.

Uusi ritari (2241 sanaa)

Olin herännyt aikaisin aamulla, aivan auringon ensisäteisiin. Punertava valo täytti asuntoni, kun kävin läpi aamutoimiani. Pesin kasvot ja kädet, lämmitin vettä teelle ja valikoin vaatteet tulevaa päivää varten. Viimepäivät ovat olleet lämpimiä, eikä taivaalla näkynyt nytkään yhden yhtä pilveä. Uskalsin siis olettaa että tämäkin päivä oli yhtä lämmin kuin muutkin tällä viikolla.
Kävelin keittiöstä makuuhuoneeseen, antaen veden kiehua omin päin, samalla kun tuijotin vaatekaappia huokaisten. Olin hieman stressaantunut, sillä tänään tapaisin uuden ritarini. Ajatus oli samalla tuttu, mutta hyvin vieras. Kun olin päässyt Lyonellin oppipojaksi, en voinut enää kuvitellakkaan että ritarini vaihtuisi uudelleen. Mutta tässä sitä ollaan, nyt minulla on kaksi ritaria, joiden käskytettävänä pyörin. Kolme hevosta ja kaksi ritaria, mitä vielä?
Nostin kaapista kevyet, mutta tallielämää kestävät vaatteet. Ruskea, väljä paita ja harmaat housut, joiden päälle vedän kevyemmät saappaat. Korsetti saa jäädä kotiin, sillä se hiostaa aivan liikaa tällaisina päivinä. Kapea vyö saa tuoda niin kutsutut naiselliset muotoni esiin ja se saa riittää.
Puin vaatteet päälleni ja matelin takaisin keittiöön, jossa vesi juuri sopivasti kiehui. Tein aamupalaksi kamomillateetä ja ruisleipää, jonka päälle leikkasin omenansiivuja. Söin rauhassa, letittäen samalla hiukseni yhdelle pitkälle letille, sillä aikaa oli vielä oikein hyvin, eikä minun tarvinnut kiirehtiä tallille. Ajoissa oli hyvä olla, mutta liian ajoissa on turhaa. En tiennyt miten uusi ritarini, Sylas de Challon, aikataulutti omia päiviää, mutta enköhän tulisi huomaamaan sen piakkoin.
Istuessani puupenkillä keittiön pöydän edessä, aurinko nousi hitaasti paikalleen taivaankannelle, kehoittaen siirtymään lähtöasemiin. Pakkasin ruskean nahkarepun niin kuin tein joka aamu, parilla varavaatteella, jos jotain sattuisi, ja muutamalla hedelmällä. Kaikki tämä oli jokseenkin turhaan, sillä minulla oli vaatteita linnalla, Lyonellin vaatekaapissa johon hän oli tehnyt yhdelle hyllylle tilaa vaatteilleni ja saisin aina ruokaa Kammarista. Pakkaaminen oli kuitenkin jäänyt päälle oppipoikaelämäni alkutaipaleelta, jossa ei voinut olla liian valmis kaikkeen. Nyt asia tuntui vain hassulta, mutta tein sen silti.

Tallille päästyäni olin ensimmäisten joukossa. Aloitin normaaleilla askareillani, tarkistaen että hevoset olivat kunnossa ja että kaikki olivat tallessa. Ihmisten ilmaannuttua paikalle, alkoi aamutalli, joka meni rutiininomaisesti miltei puoliunessa.

Jännitys rinnassani tiivistyi mitä pidemmälle päivä valkeni. En tiennyt mitään uudesta ritaristani, muuta kuin nimen, siinä kaikki. Lyonell kuvaili häntä sellaiseksi mitä ritarilta odottaa, mutta en tiennyt yhtään mitä minä odotin. Kaikki ritarit täällä olivat erilaisia, luonteenpiirteineen ja tapoineen, ei ollut ketään kehen verrata. Ilmeisesti hyvätapainen, kuningasta kunnioittava mies, mutta siinäpä se. Ei se kerro yhtään mitään.
Tuhisin itsekseni Monnin karsinassa, niin keskittyneenä ajatuksiini ja karsinan siivoamiseen, etten tajunnut että askeleet käytävällä olivat pysähtyneet kohdalleni.
“Sitä ollaan ajoissa hommissa.” Kuulin tutun äänen yhtäkkiä puhuvan. Se sai minut säpsähtämään ajatuksistani ja kääntymään miehen puoleen. Lyonell hymyili lempeästi karsinan tolppaan nojaten, katsellen tekemisiäni.
“Tottakai, niin kuin oppipojan pitää.” Hymähdin huojentuneena miehen läsnäolosta.
“Niin tietenkin.” Kuningas hymyili. “Jännittääkö?”
Lopetin hetkeksi tekemisen ja käännyin kasvopuolen suuntaan. Joskus minua inhotti se kuinka hyvin hän kykeni lukemaan minua ja olemustani. Huokaisin syvään.
“Vähän kyllä.” Myönsin, sillä en pystynyt pitämään sitä häneltä salassa. Muilta kyllä, ja toivottavasti myös uudelta ritarilta.
“Uskon että tulette toimeen loistavasti.” Lyonell puhui rauhoittavasti. “En olisi muuten luovuttanut sinua hänen vierelleen.” Miehen suupieli nousi pieneen virneeseen, samalla kun tuo suoristi ryhtinsä ja oli jo kääntymässä pois päin. Naurahdin tuon toteamukselle.
“Enköhän minä pärjää.” Nyökkäsin lopulta, johon mies vastasi nyökkäyksellä myös.
“Uskon sinua.” Tuon virkkoi ja poistui sitten tallista.

Hoidin hevoseni, ruokin ne, siivosin karsinat ja vaihdoin vedet. Perustoimet tehty, jonka jälkeen siirryin pienelle tauolle. Päivä oli yhtä lämmin kuin eilinen, auringon porottaen pilvettömältä taivaalta. Ilma oli kuivaa, eikä suorassa auringon paisteessa kestänyt olla liian kauaa. Vettä piti muistaa juoda paljon ja oli tärkeää katsoa että hevosillakin oli vettä tarjolla koko ajan. Kammarissa istuttuani Nadjan ja Secilian kanssa, lupasin lähteä illemmalla uittamaan hevosia. Se virkistää luultavasti kaikkia. Olisin tahtonut ottaa kaikki hevoset mukaan, mutta luulenpa että sen kolmikon kaitsiminen yksin saattaa olla hankalaa. Monnilla olisi tänään muutenkin rankka päivä, joten se saa vain viileän pesun harjoittelun päätteeksi ja saa sitten levätä loppuillan.
Lähinnä vain kuuntelin kahden muun oppipojan keskustelua, kun kuulin nimeni kutsuttavan Kammarin ovelta. Käänsin oitis katseeni tuttuun mieheen, joka hymyili minulle lämpimästi ja viittoi luokseen. Pahoittelin tytöille poistumistani, ja kävelin sir Gawainin luokse hymyillen.
“Sir Gawain, mistä tämä kunnia?” Kysyin huvittuneeseen sävyyn. Mies naurahti matalalla äänellä ja lähti opastamaan minua ulko-ovea kohti.
“Sinua etsitään, lady Karma. Uskon että haluat tavata hänet.” Tummahiuksinen ritari puhui. Tiesin heti ketä tuo tarkoitti, ja tunsin kuinka sydämeni jätti lyönnin välistä. Pysyin silti rauhallisena, vetäen henkeä hiljaa, ennen kuin Gawain avasi oven.

Rappujen edessä seisoi pitkä ja hoikka mies. Hänen ryhtinsä oli suora, ehkä jopa jäykkä, eikä tuon kapeilla kasvoilla ollut minkäänlaista ilmettä. Mies oli kuin tyhjä haarniska, jonka kuorta olisi mahdoton rikkoa. Tummanruskeat, hieman lainehtivat hiukset ja paksut kulmakarvat vahvistivat miehekkään ilmeettömiä kasvoja. Tuon päällä oli tumma paita, jonka hihat oli kääritty yli kyynärpään, ja mustat väljät housut. Noin tummissa vaatteissa oli varmasti lämmin, ajattelin mielessäni.
“Sir Sylas, saanko esitellä uusi oppipoikasi, linnan parhaimmistoa, lady Karma.” Gawain selitti omalla tyylillään vakavan teatraalisesti, ja olisin vain tahtonut potkaista tuota varpaille, mutta pidin asentoni suorassa, katsoen tummanpuhuvaa miestä. Otin muutaman askeleen eteen päin ja kumarsin kunnioittavasti miehelle.
“Olen lady Karma, palveluksessa oppipoikananne.” Puhuin jämäkästi ja selkeästi, niin kuin ensitapaamisella ritarin kanssa kuuluikin. Nousin takaisin suoralle selälle, saaden pistävän katseen edessäni olevalta mieheltä. Nielaisin huomaamattomasti, pitäen silti rauhallisen ja hillityn ilmeen. Lopulta mies nyökkäsi syvään, puhuen ensimmäistä kertaa.
“Sir Sylas de Challon, Hankalan killan ritari. Otan vastaan palveluksenne oppipoikanani.” Miehen ääni oli syvä ja harkittu, muttei niin tumma kuin olin odottanut. En osannut sanoa kuinka vanha ritari oli, hän näytti nuorelta, mutta ääni oli kuin vanhemmalla. Nyökkäsin syvään kiitollisena vastauksena miehen sanoille.
“Onneksi olkoon Sylas, sinulla on oppipoika. Toivotan teille antoisaa päivää. Velvollisuudet kutsuvat.” Gawain hymyili suuntaamme ja nyökkäsi molemmille hyvästiksi. “Sir Sylas, lady Karma.” Hän sanahti ja poistui sitten tallin suuntaan.
Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt pieneksi hetkeksi toisen miehen poistuttua paikalta. Monet katsoivat meitä kummissan, kun seisoimme kasvokkain, miettien molemmat omaa siirtoamme. Pieni hetki oli liian dramaattisen oloinen minun makuuni.
“Olen valmistellut pienen peitsiradan metsän harjoittelualueelle. Varusta hevosesi niin näemme siellä.” Sylas rikkoi hiljaisuuden kahdella lyhyellä ja ytimekkäällä lauseella, johon mahtui kaikki info mitä minun tarvitsi sillä hetkellä tietää. Nyökkäsin terävästi ja lähdimme molemmat eri suuntiin.
Hain Monnin pihatosta ja tallissa pääsin hengähtämään hetkeksi, vaikka varustinkin hevosen melko ripeällä tahdilla. Valkean hevosen korvat oli painuneet niskaan, kuin se ei olisi pitänyt liian nopeasta temposta, tai sitten sitä ärsytti tallin äänet ja kolinat, ota siitäkin selvää. Kaviotkin kaapivat silloin tällöin lattiaa. Sylasin vakava asenne tarttui heti minuun ja tein kaiken ryhdikkäästi ja vakaasti. Heitin monnille mahdollisimman kevyen varustuksen, sillä pelkäsin että harjoittelusta tulee hikinen. Tällä säällä ei mitään kokopitkiä turnajaisloimia pidetty huvin vuoksi.

Talutin mörrimöykyn ulos tallista, suoraan metsänlaidan harjoitusalueelle. Monnin korvat nousivat ensimmäistä kertaa, kun pääsimme tallin hälinästä kauemmas, mutta nähtyään toisen hevosen, se luimisti heti. Huokaisin taputtaen oria kaulalle. Sir Sylas odotti meitä murgese-tamma Rommin kanssa harjoitusalueella. Miehen katse oli kylmä, kuin hän ei olisi odottanut mitään minulta tai hevoseltani.
“Olit nopea, hyvä. Lämmitellään hevoset rauhassa, katsotaan sitten rataa.” Sylas nyökkäsi puoleeni ja kampesi harmaan tamman selkään. Yllätyin pienestä kehusta, sillä ritarin kasvot kertoivat kyllä aivan muuta. Nousin Monnin selkään sulavasti, orin luimistellessa ja pureskellessa kuolaimiaan.
Kävelimme hiljaisuudessa metsänreunaa pitkin. Sylas ei ollut ilmeisesti puhuvaa tyyppiä, eikä se haitannut minua lainkaan, olinhan itsekkin hiljainen. Mitä turhia höpistä, jos ei ole mitään sanottavaa.
Monni piristyi yllättävän nopeasti ja minun oli pakko varoittaa ritaria orin sattumanvaraisista pukkilaukkakohtauksista. Minusta tuntui että oli niin kuuma ettei hevonen jaksaisi, mutta se ei ikinä ollut poislaskettua.
Aloitimme käymällä radan läpi. Sylas kertoi lyhyesti mihin piti mennä milläkin askellajilla ja miten päin. Ratsastin miehen perässä rataa ympäri muutamia kierroksia.
“Pidä hevonen kunnolla koossa kun käännyt, muuten se sotkeutuu omiin jalkoihinsa.” Sylas opasti mietteliään kuuloisena, ja vaikka hänen äänensä oli tietyllä tavalla viileä, ei hän kuulostanut pettyneeltä tai vihaiselta.
“Yritä hidastaa ori ajoissa, et kerkeä muuten osumaan peitsellä.” Mies katsoi menoamme, kun minä yritin painaa päähäni lyhyttä rataa. Monni oli vielä rauhallinen, mutta itsepäisellä päällä, ja vauhtia näytti riittävän. Odotin koko ajan rodeo-esityksen alkua.

Ja pianhan sen sainkin.
Juuri kun olin luvan saanut ottaa peitsen käteen ja lähteä koittamaan rataa rauhassa, päätti ori pistää haastetta elämääni. Kimo ponkaisi pukkilaukkaan. Heitin peitsen ensimmäisenä maahan, sillä se oli turhan vaarallinen kädessä pidettäväksi. Sylas katsoi menoamme kulmat kurtussa, eikä Rommikaan turhan paljon pitänyt Monnin tempauksesta, vaan tamman korvat painuivat niskaan ja tuo hörisi matalasti. Minä sen puoleen yritin parhaani mukaan pysyä satulassa, ja vaikka olinkin jo jokseenkin tottunut orin tempauksiin, se osasi silti yllättää välillä. Monni ryntäsi radan läpi kuin hullu sonni ja päätti sitten yrittää pukitella minua selästään. Olin tarrautunut orin harjaan kiinni, painaen jalat tuon kylkiin niin tukevasti kuin vain kykenin. Ohjista vetäminen, tai oikeastaan minkäänlainen ohjaaminen, ei auttaisi tässä tilanteessa, ei ole ikinä auttanut eikä luultavasti tulisikaan auttamaan. Monni rauhoittui aina omia aikojaan, eikä ihme kyllä ikinä lähtenyt karkuunkaan vaan pysyi aina kehän sisäpuolella.
Kun hevonen viimein pysähtyi, saimme molemmat hengähtää. Monni hengitti raskaasti, päätään pudistellen, ja minä vedin muutaman syvän henkäisyn ja olin taas valmis tuntiin. Sylas loikkasi pois Rommin selästä ja oli jo kävelemässä luoksemme. Hänen kasvoillaan oli hyvin vakava, ehkä jopa ärtynyt ilme. Ennen kuin ritari ehti mitään sanoa, nappasin ratsailta keihään maasta ja ohjasin kimon sonnini kohti rataa. Huokaisin syvään ja annoin orille laukkapohkeen. Laiskalla laukalla selvisimme radasta kohtalaisesti, eikä Monnin menossa ollutkaan mitään valitettavaa. Enemmän harjoitusta kaipasi minun keihästaitoni, jotka ovat taas saaneet ruostua, kun en ole ehtinyt harjoitella.
Tulimme maaliin ja annoin pitkät ohjat jotta Monni saisi hetken rauhoittua. Odotin Sylakselta kritiikkiä siitä että ori alkoi venkuilemaan, tai että lähdin radalle ilman lupaa. Sen sijaan mies oli hetken hiljaa ja maalasi rataa katseellaan.
“Enemmän tarkkuutta rinkuloiden kanssa, pidät keihästä liian jäykästi itseäsi vasten.” Vakava ääni ohjeisti. Hän oli noussut takaisin ratsaalle ja nappasi keihään lohikäärmeestä, tuoden sen luoksemme.
“Huomaatko eron?” Mies näytti kaksi tapaa jolla piti keihästä, toinen oli rennompi kuin toinen. Nyökkäsin ymmärtävästi ja pian sain keihään takaisin omaan käteen. Meidät käskettiin uudelleen radalle, kunhan mies oli saanut rinkulat asetettua takaisin tolppiin.
Menimme uudelleen, hieman kovemmassa vauhdissa, tällä kertaa keskittyen enemmän keihääseen ja vähemmän ratsuun, joka ei ollut hyvä idea. Monni laiskistui puolessa välissä ja sain loppuradan patistaa sitä pitämään laukan yllä. Ensimmäiset kaksi rengasta meni hyvin, loput tippuivat tai en edes osunut. Ämpärin kiertäminen ja rinkuloiden laskeminen oli oma ohjelmansa, kun Monni päättikin että puinen ämpäri oli maailman pelottavin asia tällä kertaa ja kaikki rinkulat olivat ympäri maata. Lohikäärmeen sain sentään seivästettyä, sekin täysin tuurilla, sillä kimo loikkasi sivuun juuri kun olin laskemassa keihästä.

Menimme radan vielä kolme kertaa, jokainen onnistui enemmän tai vähemmän. Viimeisellä kerralla ori ei enää pelännyt ämpäriä tai lohikäärmettä, mutta vauhti hiipui myös sitä mukaan. Helppoahan rinkuloiden kerääminen käynnissä oli.
Sylas päätti pistää pelin poikki siihen, kehottaen minut hoitamaan molemmat hevoset pois, samalla kun hän keräisi radan. Miehellä oli myös muuta hommaa minulle sen jälkeen, joten sovin etten karkaisi tallista ennen kuin hän tulisi puhuttelemaan minua.
Talutin molemmat hevoset talliin, omille paikoilleen. Ensin otin varusteet pois Rommilta, joka saisi odottaa harjausta pilttuussaan, sillä tahdoin hoitaa Monnin alta pois ensin. Ori mutusti heinää ylettömän tyytyväisen näköisenä, vaikka tallissa olikin melkoinen hälinä. Harjaus sujui sen puoleen vaivihkaa, vaikka eihän orin hoitamisen kanssa varsinaisesti ongelmia ollutkaan. Kaviot eivät meinanneet nousta, mutta pienellä pakottamisella sekin onnistui. Hevonen oli myös melko hikinen lämpimän päivän riehumisen johdosta, joten pesin sen viileällä vedellä nopeasti, ennen kuin päästin laitumelle kirmaamaan. Tai pikemmin löntystämään, ei ori ollut varsinaisen innokkaasti nimittäin juoksemassa muiden luokse.

Rommin hoitaminen hoitui käden käänteessä, tamman ollessa rauhassa paikoillaan, silloin tällöin tuuppien minua turvallaan rapsutusten toivossa. Putsasin lopuksi molempien ratsujen varusteet ja olin juuri asettamassa satulaa paikoilleen, kun satulahuoneen ovi kävi ja huoneeseen asteli sir Sylas. Hänen kasvonsa oli yhtä ilmeettömät kuin ennenkin kun käännyin katsomaan häntä. Odotin hiljaa tuon seuraavaa tehtävää ja koko satulahuone oli hiljentynyt kuuntelemaan. Hiljaisuus oli kuitenkin kaikkea muuta kuin rauhallisen luonnollinen, vaan tuntui että kivikavoinen mies olisi kuollettanut kaiken äänen joka muiden suista pääsi. Nielaisin hieman hermostuneena ja kävelin uuden ritarini luokse, nyökäten ovea kohti. Mies liikkui rauhallisen arvioidusti, selkä suorana, kunnon ryhdissä. Kuljin tuon perässä, myös pitäen oman ryhtini. Olimme varmasti omituinen näky kun kävelimme peräkkäin tallin käytävää pitkin kohti ulko-ovea, kuin meillä olisi jokin suurempikin tehtävä käsissämme.

“Turnajaishaarniskani tarvitsee puhdistusta…” Mies aloitti heti kun pääsimme ulos auringon paisteeseen. Ensimmäistä kertaa hänen äänensä oli hieman epäilevä siitä mitä hänen pitäisi sanoa. Tuo katsahti minuun ja nyökkäsin terävästi.
“Minä puhdistan sen hetimmiten.” Vastasin varmana ja tuon kasvojen lihakset rentoutuivat, kertoen miehen huojentuneen. “Missä haarniska on?” Kysyin sitten. Kasvoillani oli pirteä ilme, vaikken hymyillytkään. Sylas katsoin minua arvioiden hetken, kunnes nosti katseensa metsän suuntaan.
“Se on Killan Kartanolla.” Mies vastasi. Hymähdin ja nyökkäsin uudemman kerran.
“Selvä, haen puhdistusvälineet ja lähden heti putsaamaan haarniskaasi. Mistä löydän sen?” Selitin oman suunnitelmani, jotta mies tietäisi tasan tarkkaan mitä tekisin ja mistä minut löytäisi sitten. Olihan hän ritarini, hänellä oli oikeus tietää.
“Minä… voin näyttää, jos se sopii.” Ritari takelteli sanoissaan aluksi, mutta sai sitten ajatuksestaan kiinni. Hän oli varsin mielenkiintoinen persoona, kivenkova ulkokuori, mutta mitä sisällä piili, se olisi salaisuus.
“Jos se vain teille sopii.” Kumarsin pääni kunnioittavasti ritarin eleelle. “Käyn hakemassa välineet.” Sanoin ja käännyin kannoillani kohti tallia.
Nyt ymmärsin miksi Lyonell suostui luovuttamaan puolet minusta sir Sylaksen oppipojaksi. Ei ehkä minun opintojeni takia, vaan enemmänkin opettamaan nuorta ritaria. Huomasin jo tämän päivän aikana kuinka tarkka hän oli, vähän samanlainen kuin minä itse, hän näki paljon, mutta puhui vähän. Hänen oppeihinsa ei sopisi kuka tahansa, piti olla jo valmiiksi hyvin käyttäytyvä, rauhallinen ja kuunteleva. Uskoin että ritari ei sietäisi ihmistä joka ei kuuntelisi häntä, eikä hän varmasti osaisi rentoutua oppipojan seurassa joka unohtelisi tai möhlisi koko ajan asioita. Siksi Lyonell oli valinnut minut. Tästä tulisi jännä uusi kokemus ja mielenkiintoinen uusi ystävyyssuhde.

What is the best method for me?

I am looking for the best method to be rich.

This place is correct for This? Limao

What is the best method for me?

I am looking for the best method to be rich.

This place is correct for This? Limao

What is the best method for me?

I am looking for the best method to be rich.

This place is correct for This? Limao

What is the best method for me?

I am looking for the best method to be rich.

This place is correct for This? Limao

What is the best method for me?

I am looking for the best method to be rich.

This place is correct for This? Limao