|
Post by Prince Lyonell on Dec 1, 2018 15:00:04 GMT
Katsoin kahta oppipoikaa kunnioittavasti, kun olivat tuoneet Karman ratsun luokseni. Morte kökki rauhallisesti, kun kaksi oppipoikaa silitti ja piteli hevosta. Drake höristi korvia kurkkien taakse ja sieltä Karma kiisi pidemmän viitan kanssa. Nyökkäsin hymyillen. "Valmis?", kysyin lempeästi. "Palaamme ennen huomista auringon laskua", ilmoitin Astraelille, että osasi pitää linnan portit auki. Annoin sitten kevyt pohkeet mustalle ratsulle, joka lähti lennokkaaseen raviin varoen liukasta ja lumen peittämää maata.
Näky oli kaunis. Paksu lumi oli peittänyt kaiken ja jää muistutti kristallia puiden oksilla. Sirandras oli varmasti laittanut Lumottua Metsää uuteen uskoon, olihan talvi velhon mieleeen, mutta myös omaani. Annoin ratsun edetä rauhallisesti paksussa hangessa kohti vuoristoa. "Onkohan Zirah talviunilla vuoristolla", ajattelin virne kasvoilla vilkaisten Karmaa.
|
|
|
Post by Lady Karma on Dec 1, 2018 15:11:18 GMT
Nousin hevosen selkään hiljaa. Kylkeä kiristi ja vaikka se ei ollutkaan enää kipeä, arpikudos oli kiristänyt ihon epämiellyttäväksi. Minun piti silti varoa venäyttämästä lihaksiani, ne olivat vielä herkkänä, eikä kovin äkilliset liikkeet sopineet. Nyökkäsin terävästi miehelle vieressäni, joka sen jälkeen ohjeisti Astraelia. Valtava mies vilkaisi minua, pienesti nyökäten. Laskin päätäni nöyrästi hänen ohi käytäessämme. Tiesin että ritari aavistaisi jotain, hän ei ollut tyhmä.
Annoin pohjetta Mortelle, joka pinkaisi Draken perään höristen. Katselin henkäisten ympärilleni, talvista maisemaa, joka jatkui silmänkantamattomiin. Vuoret varjostivat horisonttia kauniisti. "Zirah? Se lohikäärme?" Katsoin kysyvänä miestä. En ollut ennen kuullut kyseistä nimeä, mutta yhdistin sen heti lohikäärmeeseen. Katsahdin sitten takaisin vuoria kohti. Kaikki näytti tyyneltä, rauhalliselta.
|
|
|
Post by Prince Lyonell on Dec 1, 2018 15:19:44 GMT
"Voi Karma rakas sinulla on opittavaa", naurahdin. "Silti olet oikeassa, mutta ei mikä tahansa lohikäärme vaan talventuoja", kerroin pitäen taukoa antaen Draken tiputtaa ravin tarpovaan käyntiin. "Zirah on yksi neljästä jumalasta, ensimmäisiä lohikäärmeitä koko Kalzanethissa, nimittäin vuodenaikamme. Hän liitää kaukaa pohjoisesta suurkuninkaan kristallivuorilta tänne ja tuo ensilumen kylmällä henkäyksellään. Zirah on vuodenajoista pienin ja lempein routalisko", kerroin jalolla äänen sävyllä. Zirah oli yleinen näky Hankalassa etenkin yöpakkasilla lohikäärme tykkäsi tehdä pitkiä lentoja unien jälkeen.
Drake puuskutti eteenpäin pitäen korvat sivuilla ja samalla katsoin Karmaa. "Zirah voi hyvin olla vuoristolla, mutta osaa maastoutua huomaamattomaksi. Olemme hänen kynnen kärjen kokoisia", kerroin huvittuneesti. Kyllä pienin neljästä suuresta lohikäärmestä, ajattelin. Syksyn surmaajaa kuvattiin koko maapallomme kokoiseksi hirmuliskoksi, joka peitti auringonvalon siivillään.
|
|
|
Post by Lady Karma on Dec 1, 2018 15:36:11 GMT
Älä sano "rakas", mietin punastuessani miehen naurahdukselle. Katse eteen päin suunnattuna kuuntelin Lyonellin puhetta. Pidin ohjia rennosti käsissäni, sillä Morteen kykenin luottamaan täysin sydämin. Se seurasi Draken liikkeitä kuin peili, hidastaen kun sekin hidasti. Kertomus lohikäärmeestä oli mielenkiintoinen ja lähes inspiroiva. Nostin katseeni uudelleen vuoriin kauana horisontissa, nähden ne tällä kertaa aiva eri valossa. Jossain noilla pohjoisilla vuorilla asustaisi suuri lohikäärme.
"Uskallanko edes kysyä kuinka suuria ne loput ovat, jos tämä on pienin." Sanahdin naurahtaen ja katsahdin miestä. Myönsin itselleni, että minulla oli paljon opittavaa tämän maan jumalista ja jumalolennoista. Kotopuolessa, hyvin kaukana täältä, tunnettiin juuri ja juuri oman maan kuningas. Huokaisin raskaasti. En ollut saanut kirjettä äidiltäni pitkään aikaan... Hitto, en edes tiennyt oliko hän vielä elossa.
|
|
|
Post by Prince Lyonell on Dec 1, 2018 15:45:15 GMT
Käänsin katseen eteenpäin kannustaen ratsua eteenpäin, kun se hetken aikaa epäröi eteenpäin kulkemista. "Hmm, en muista. Mutta meillä legendat kertovat, että Syksyn lohikäärme voi pettää maailmamme siipiensä alle estääkseen valon", kerroin naiselle tämä kysyessä millaisia muut ovat. "Syksy on armoton, sanotaan usein elämänottajana", jatkoin hetken päästä.
"Mutta etkös ole pohjoisesta? Northburystä, missä meidän suurkuningas maijailee linnassaan?", kysyin, sillä olin epävarma. Oliko nainen kasvanut sitten kauempana pikkukylässä, sillä suurkuninkaamme sai magian aikaiseksi, hänellä on kaikkien valkoveristen jumalien mahti aseissaan. Miettisin, sillä hän oli kuin jumala maapäällä. Lähes kokonaa kosmista kokonaisuutta, ainoastaan puolet kasvosta ihmisruumiista. Päinvastoin kanssani. Olihan suurkuningas sukua, isäni veriveli.
|
|
|
Post by Lady Karma on Dec 1, 2018 16:05:01 GMT
Hymyissä suin kuuntelin Lyonellia, ja hänen selitystään. "Vau, sillä on kokoa." Naurahdin. "Syksy on kuoleman aikaa. Mutta se on silti lempivuodenaikani." Nyökkäsin miehen puoleen. Olin jo paljon rennompi ja tunsin ettei minun tarvitsisi varoa sanojani. Se oli mukavaa vaihtelua. Annoni kehoni rentoutua Morten pehmeiden askelten mukanavieväksi.
"Täältä katsottuna olen enemmänkin koillisesta kuin pohjoisesta, mutta et ole väärässä. Olen Netherhelm-nimisestä pienestä kylästä, noin viikon matka Northburysta." Hymähdin vastaukseksi kysymykseen. Surullinen hymy käväisi huulillani. "Matkani tänne kesti puoli vuotta." Henkäisin, nostaen katseeni taivaalle. Taivas oli ainoa asia mikä on kaikki nämä vuodet pysynyt samana, vaikka ympäristö ja ihmiset olisivatkin muuttuneet ympärilläni.
|
|
|
Post by Prince Lyonell on Dec 1, 2018 16:09:56 GMT
"Syksy on julmin vuodenaika", sanoin myös. Itse pidin talvesta jostain syystä. Syytä miksi pidin kylmyydestä, pimeydestä ja vähän valonmäärästä taisi olla se, että pystyi liikkumaan vapaammin ilman kypärää. Draken kaviot alkoivat pian kovista kovaa kalliotietä vasten. Alkoi tasainen ylämäki kohti vuoristoteitä.
Kuuntelin Karmaa tarkasti ja nyökkäsin sopivissa kohdissa. Sen verran kauempana Northburystä ajattelin ja jatkoin kuuntelua. "Mikä sai teidät juuri Hankalan ritarikouluun, jos saan kysyä", kysyin lempeän hymyn kanssa. Northburyn ritarikoulu oli mitä arvostetuin, mitä olin paikasta kuullut. Tietysti olot ankarassa pohjoisessa olivat erilaiset. Menin edellä kapeaa vuoristotietä ja Drake höristi korvia. Kova viima puski kasvoille.
|
|
|
Post by Lady Karma on Dec 1, 2018 16:17:55 GMT
Minun ei edes tarvinnut ohjata Mortea, sillä ori kulki täysin tasaisesti oikeaan suuntaan, lähinnä seuraten Drakea. Sen sieraimista puski lämmintä höyryä pakkasilmaan. Nostin huppuni paremmin, suojaamaan kasvojani, sillä ylämäen tuuli tahtoi olla melko pistävä. "Hmh, äitini lähetti minut. En tiedä miksi juuri tänne, mutta hän vain sanoi että taidoilleni tulisi käyttöä muualla kuin pienessä kyläpahasessa." Tuijotin ylämäen lakea tuimana, muistojen lainehtiessa mielessäni. "Päädyin ritarikouluun oikeastaan vahingossa, Roxana otti minut suojiinsa kun minulla ei ollut muutakaan paikkaa." Tuhahdin hymyillen. Siirsin katseeni sivusilmällä mieheen.
|
|
|
Post by Prince Lyonell on Dec 1, 2018 18:08:35 GMT
Vuoristotie alkoi mennä kapeammaksi ja tuuli vain yltyi. Drake pysyi hienosti tiellä, vaikka ori olisi halunnut kiihdyttää eteenpäin. "Taidoillasi on tosiaan hyötyä täällä", vahvistin naisen puhetta. Hän oli hyvin lahjakas ratsastaja ja käyttämään aseita mikä teki hänestä upean ritarin alun. Lämmin hymy nousi kasvoille. "Roxana oli aina niin kiltti ja huomaavainen", sanoin. Ehtisin tuntea naisen hetken aikaan. Kurittomat lapset ja olihan naisella itsellään huonotapoja. Varas kuin varas, ajattelin.
Tie muutti helpommaksi, mutta laakson toisella puolella pystyi näkemään keskikokoisten lohikäärmeiden kiipeilemässä vuoren rinnettä ylös. En kiinnitänyt asiaan suurempaa huomiota, sillä niitä liikkui täällä ja paljon. Varmaan Zirahin seuraajia, ajattelin huvittuneesti sillän jäänvalkeita lohikäärmeitä harvemmin oli hankalassa.
|
|
|
Post by Lady Karma on Dec 1, 2018 18:28:42 GMT
Lyonell oli miltei yhtä vähäsanainen kuin minä, ja se tuntui mukavalta. Nanoon verrattuna mies oli hyvin rauhallista ja maltillista seuraa, jonka toki olen tiennyt jo, mutta nyt asia vahvistui entisestään.
Aluksi tie kapeni, mutta hetken päästä se helpottui taas. Morte ei ollut minänkään matkan alusta, ja toivoin että loppumatka olisi yhtä helppo. Olin pysynyt hetken hiljaa, sillä en osannut sanoa mitään. Katseeni osui myöskin kallion seinämää kiipeävään lohikäärmeeseen, jota jäin hieman varuillani tutkimaan. Vaikka olinkin nähnyt lohikäärmeen ennenkin, en ollut liian tottunut niiden olemassaoloon.
"Mitä tapahtuu sitten kun sinusta tulee kuningas?" Kysyin yhtäkkiä tasaisella äänellä, katse yhä lohikäärmeessä. Käänsin sen vasta sitten mieheen kun hän alkoi puhumaan.
|
|
|
Post by Prince Lyonell on Dec 1, 2018 18:34:45 GMT
Käänsin katseeni lohikäärmestä naiseen. Mietiskelin vastausta kysymykseen, sillä en ollut itsekään täysin varma millaiset velvollisuudet kahden läänialueen kuninkaana minua odotti. "Pakko myöntää, en ole täysin varma", myönsin rauhallisesti sulkien silmät hetkeksi. Todellisuudessa minua painoi isäni tämän hetkinen kunto. Vaikka hän ei koskaan ollut läheinen hänen kamalan hallintaperiaatteiden takia, oli hän minulle tärkeä. Yksin kasvattanut minut ja Deimoksen palvelusväen kanssa.
"Sitä odotellessa. Vastuu kasvaa, uudet velvollisuudet", sanoin miettivään äänen sävyyn. Samassa olin tottunut asua Hankalan linnassa hevosten läheisyydestä ja tuskin palaisin istumaan Arkalan kuninkaan penkkiin. Luovuttaisin paikan, linnan Deimokselle, antaisin hänelle oikeudet Arkalan herttuana. Liikaa valtaa, liikaa mietittävää. "Katsotaan mitä aika tuo tullessa", hymyilin pehmeästi, sillä kaikki se hömpötys hallitsemisesta, jälkipolven kasvattamisesta ja päätöksien tekemisestä oli tuttua. Olin kasvanut hovissa isäni rinnalla, tiesin mitä odottaa. Mutta ajat muuttuvat, sanoin vahingossa puoliääneen. Rakastin asioiden kyseenalaistamista ja kääntää uskon parempaan suuntaan. Punaverisillä oli liian katala kuva meistä ylempi verisistä.
|
|
|
Post by Lady Karma on Dec 1, 2018 18:54:17 GMT
Vastaus oli jotain mitä toisaalta olin odottanut, mutta en kuitenkaan. Mies oli epävarma, ja hyväksyin sen, niin minäkin olisin ollut. Katseeni siirtyi taas tiehen. Morte hörähti pehmeästi, kuin palauttaen minut hetkeen. Kuuntelin Lyonellin mietteitä, itsekkin ajatellen mitä silloin tapahtuu. Prinssillä oli paljon tärkeämpiä ajatuksia, mutta itse, alhaisena punaverisenä, mietin mitä käy meille. Jos siis oli "me", minä ja Lyonell. Hymähdin, sillä en edelleenkään tiennyt mitä välillämme tapahtui. Minä olin ihastunut hänee, kehtaan myöntää sen jo itselleni ja hän... En tiedä. Mies ei ole puhunut sanaakaan tunteistaan, vaikka hänen tekonsa, suudelmansa, näyttivät toista. Siksi olinkin niin hakoteillä.
Pudistin päästäni nämä ajatukset muualle, katsahtaen miestä hymyillen. "Sinulla on raskas taakka harteillasi." Puhuin lempeästi. En tiennyt mitä muutakaan sanoa, ja tunsin itseni vähän tyhmäksi, pieneksi.
|
|
|
Post by Prince Lyonell on Dec 1, 2018 19:17:53 GMT
"Olet oikeassa", sanoin lempeästi ja puhdistin pääni ajatuksista. Ei olisi syytä murehtia sellaisia, kun kruunajaisiin voisi olla enemmän aikaa. Isäni oli kuoleman sairaus ja elinikää oli vajaa vuosi, mutta silti toivon ettei kaikka tapahdu heti. Kaikkeen olin varautunut.
"Painaako jokin asia sinua?", oli äkillinen kysymys ajatuksista. Karmaa selkeästi mietitytti jokin asia tai hän vaikutti huolestuneemmalta. Hymyilin lempeästi ja annoin Draken lähteä askeltamaan jyrkkää alamäkeeä alas. Varovaisesti kuiskasin ratsulle antaen vapaat ohjat hevoselle.
|
|
|
Post by Lady Karma on Dec 1, 2018 19:28:25 GMT
Hento hymähdys pääsi huuliltani. Lyonell oli tarkka, pakko myöntää, mutta hän ei ollut inttäjä, toisin kuin Nanook. "Ei, olin vain ajatuksissani, anteeksi." Nostin katseeni mieheen ja hymyilin. En tahtonut ritarin huolestuvan tai ajattelevan minun olevan itsekäs, ajatellessani sellaisia asioita. Muitakin murheita hänellä oli. Minun pieni hämmennykseni omista, ja hänen, tunteista oli asioita jotka, toivottavasti, selvisivät ajallaan.
Kylmä tuulenpuuska pyyhki ylitsemme, saaden minut sulkeutumaan paremmin huppuni sisään. Se oli helpottavaa, sillä nyt sain syyn piilottaa kasvoni, pysyä hetken hiljaa. Lyonellin seurassa onneksi hiljaisuus oli rentoa ja luonnollista, ei tarvinnut keksimällä keksiä jotain puhuttavaa, vaan sai hiljentyä, jos siltä tuntui.
Katselin edessä olevaa tietä, joka laski ensin alas ja sen jälkeen kaartui oikealle, väljän näköiseen lehtimetsään. Puut olivat kalpeita, lehdet olivat pudonneet aikaa sitten, nyt vain kuuran peittäessä oksat jäisillä halauksillaan. Näky oli kaunis.
|
|
|
Post by Prince Lyonell on Dec 1, 2018 19:34:59 GMT
Nyökkäsin naiselle vastaukseksi, sillä en keksinyt muutakaan sanottavaa naiselle. Lempeä hymy nousi kasvoille, vaikka kylmä viima kiristi kasvoja. Se tuntui omalla tavallaan hyvältä ja rauhalliselta. Drake lähti tarpomaan jyrkkää ylämäkeä kohti uutta vuoristotietä laakson puolelta. Onneksi hetken päästä vuoristo tie tasaantui, mutta oli yhtä mutkaa ja leveys heitteli runsaasti. Varovaisin askelin, sillä matkaa oli Arkalan puolelle vielä hetki.
"Entäs sinä ja Nanook?", kysyin varovaisesti, mutta pehmeästi. Kaksikon menoa oli välillä omituista seurata, sillä tunnelma saattoi muuttua sormia napsauttamalla. Heidän eripuransa huoletti eniten ja sen pystyi päättelemään katseesta, että tietäisin ettei nyt tanssita ruusuilla.
|
|
|
Post by Lady Karma on Dec 1, 2018 19:54:51 GMT
Minä ja Nanook? Huokaisin mielessäni, sillä en ollut varma itsekkään missä mennään. Pudistin päätäni tietämättömästi. "En tiedä mitä osaan kertoa." Sanahdin hiljaa. "Nano on ollut omituinen siitä asti kun Roxana lähti, hänestä on tullut kylmä ja ajattelematon." Mietin ääneen, puristaen hupunreunusta kasvojani vasten. Katselin kuinka viima heitteli jäähiukkasia ympärillämme, kuin ne olisivat tanssineet keskenään. "Hän... En tiedä pitääkö hän minusta vai ei, tuntuu että hän on vain koko ajan vihainen minulle." Selitin surumielisenä. Olimme olleet parhaat ystävän sen jälkeen kuin tutustuimme, mutta kaikki tuntui kääntyneen päälaelleen, en ollut varma enää mistään. Olin turhautunut tietämättömyyteen ja surullinen siitä ettei nainen voinut kertoa minulle suoraan mikä hänen mieltänsä painoi.
Ryhtini tippui hieman alaspäin, ajatellessani Nanookia. Olin avuton tilanteessa, enkä ollut varma voisinko korjata ystävyyssuhdettamme jotenkin. Se ärsytti ja turhautti minua.
|
|
|
Post by Prince Lyonell on Dec 1, 2018 20:06:01 GMT
"Valitettavasti olen huomannut sen myös, ja meidän kesken en hirveästi arvosta", sanoin hieman haikeasti. Roxanan lähtö oli kipeä meille kaikille, mutta hän ei enää kaukana ollut. Ainakin viimeisin kirje tuli Keski-maan suunnalta ja hän lupasi vuodenvaihteen jälkeen tulla katsomaan tilannetta.
"Toivottavasti hän ei ihan riko sinua. Ainut mitä olen oppinut älä anna hänen tampata sinua kuin mattoa. Eihän minunkaan sanaa kuuntele, mutta pakko olla täydessä ryhtiä, antaa mennä ohi korvien. En tahtoisi kuitenkaan ottaa häneltä ainutta rakastaan, hevostaan", puhuin pitämättä taukoa, sillä naisen muutos käytöksessä vaikeutti omaa asemaani prinssinä. "Se ei haittaa ettei hän kumarra tai nöyristele, mutta se turha ajattelemattomuus ja muiden satuttaminen, raastaa omaa sielunia kuninkaana. Tiedät kyllä miten paljon välitän kansastani", hymyilin lempeästi. Tätä tahtia naisesta tulisi veretön, kun kokonaan kääntää selkänsä uskolla. Ainakin niin ajattelin. "Se hänestä, toivottavasti Roxana osaa auttaa", hymähdin. Olihan Artheur puhunut asiasta kanssani, tai kuullut ohimennen hänen ja Deimoksen keskustelua. Muistelin.
"Mutta se siitä. On mukavempaa ajateltavaa", annoin lempeän hymyn jäädä kasvoille viimasta huolimatta.
|
|
|
Post by Lady Karma on Dec 1, 2018 20:28:44 GMT
Huokaisin raskaasti. Lyonellin sanat olivat totta, joka ikinen, mutta en osannut olla yhtä vahva kuin hän. Nano oli ystäväni, enkä voinut vain jättää häntä huomioimatta. Kaadoin itseni Morten kaulaa vasten hitaasti ja rauhassa. Ori hörähti tuttavallisesti, olin tehnyt niin useamminkin. Nyt olin vain aivan loppu, kaikki se ajatteleminen sai minut turhautuneeksi. Nanon ajatteleminen varsinkin. En voi unohtaa kuinka hän kylmällä äänellään kertonut ettei hänen tarvitsisi enää huolehtia minusta. Huokasin taas.
Lyonell pyysi ajattelemaan mukavempia asioita, mutten tiennyt pystyinkö siihen enää. Nousin hitaasti ja haluttomasti takaisin istumaan.
|
|
|
Post by Prince Lyonell on Dec 1, 2018 20:37:58 GMT
Hidastin ratsua ja katsoin toista huolestuneesti. "Ei tarvitse turhautua, mutta uskon ettei ystävän kuulu polkea toista maan alle", sanoin rauhallisesti ja lempeästi. En oikein itse tiennyt mitä muuta sanoa, sillä olin yksin kasvanut hovissa veljeni kanssa kovan kurin alla. Ainut tuttu, jota voin ystäväksi sanoa on Lamorak Arkalasta. Sisarussuhde on täysin erilaista verrattuna ystävyyssuhteeseen. Kumarsin syvään ratsun selässä Karman suuntaan. "En osaa lohduttaa, sillä en suuremmin tiedä. Sen vain, että jokaista kuuluisi kunnioittaa", sanoin vakaammin.
Vuoristotie oli saamassa loppunsa. Enää jyrkkä ja kivinen alamäki kohti havumetsää. Olimme lähes jo Arkalan puolella. Lumottu Metsä jatkui edessämme ja tästä olisi kauhean pitkä matka Arkalan linnanseudulle.
|
|
|
Post by Lady Karma on Dec 1, 2018 20:49:50 GMT
"Ei sinun tarvitse lohduttaa minua..." Ääneni oli lähes kuiskaus. Taputin Morten kaulaa rennosti, seuraten miestä ja tuon ratsua. "Anteeksi, yritän käyttäytyä." Huokaisin hymyillen ja nostin ryhtini. Ei ollut oikein pahoittaa Lyonellin mieltä omilla ongelmillani.
Siistin viittani takaisin kunnolla päälleni, kun tuuli koveni. Pyyhin kasvoiltani turhat tunteet pois kämmenelläni, kuin se olisi auttanut jotain. Katselin samalla maisemia, jotka talven tullen peittyivät valkoiseen huntuun.
"Täällä on todella kaunista." Totesin askeltaessamme metsän suojaan. Tuuli ei päässyt peräämme, sillä puut suojelivat kylmältä. Jäähileet leijailivat hiljalleen alas oksilta, lintujen kaukainen sirkutus säestäen niitä.
|
|