Velhonketale
Olin nukkunut yllättävän hyvin ottaen huomioon sen tosiseikan, että nukuin vieraan miehen vieressä ja kipu poltteli kädessä heti aamulla herättyä. Tuijotin kattoa silmät painuen raskaina kiinni hetkittäin. Väsymys oli sanoinkuvaamatonta; lihakset huusivat kivusta tuntuen samalla raskailta, kuin kantaisi oman painonsa lisäksi jonkun toisen painoa. Tiesin kuitenkin, että Linnalle oli mentävä, koska Helmen oli saatava liikuntaa. En tiennyt oliko se vain tekosyy sille, että miettisin jotakin muuta kuin Artheuria. Käänsin hitaasti katseeni vieressä nukkuvaan mieheen, jonka ruskeat kiharat peittivät osan kasvoista. Toinen näytti rauhalliselta, mutta niin vieraalta, että se toi väistämättä mieleeni nuoruusajan villin yöelämän jota tuomittiin rankalla kädellä ja tuomittaisiin edelleen, jos joku suinkin tietäisi siitä.
Takauma
En tiennyt mitä kello oli, mutta olin varmasti tunnin odottanut, että vierellä oleva mies oli nukahtanut. En minä muuta kaivannut kuin rahaa ja kapakka, jossa ystävieni kanssa vietimme suuren osan aikaa oli myös monien rikkaiden sukujen ehdoton illanviettopaikka, vaikkakin tällöin ei ulkopuolisia päästetty joten pääsimme sisälle lähinnä esittäen ilotyttöjä, prostituoituja - mitä näitä nimityksiä nyt olikaan. Se oli kuitenkin hauska tapa viettää illat, varsinkin jos onnistuimme huumaamaan muutaman ja ainoa mitä halusimme oli rahat, joten rikkaiden ainoa kokemus oli se, että oli köyhempi. Heittäydyin ylös sängyltä ja heitin ylleni Miriellan valitseman mustan mekon, jonka kaula-aukko oli turhankin suuri ja huomiota herättävä. Kuljin pienen huoneen poikki rennoin askelin kuin tuntisin sen. Kumarruin tutkimaan miehen vaatekasaa hiljaa, huomaamattomasti. Sormet etsivät käsiin nahkaista pussia, jotakin jossa säilyttää kolikoita ja viimein sellainen myös löytyi. Pelkkä vilkaisu kertoi, että siihen oli käytetty rahaa - paljon. En vilkaissutkaan pussin sisälle vaan puristin sitä nyrkkiini ennen kuin nousin ylös ja pujotin jalkani saappaisiin. Vilkaisin nukkuvaa miestä ohimennen, kuin hän ei olisi ollut mitään - eikä hän ollutkaan. Paskasakkia. Takauma loppuu
Hymähdin hiljaisesti ja haroin valkeita hiuksiani. Olin rauhoittunut kun tiet erkanivat tutusta porukasta ja olin löytänyt Artheurin. En silti olisi uskonut tuntevan enää koskaan sellaista kaipuuta; se oli kuin palo rinnassa, halu kokeilla moista elämää vielä kerran eikä rauhallisesti uinuva mies vierelläni edesauttanut paloa. Hieraisin kasvojani toisella kädelläni ennen kuin päädyin viimein nousemaan. En voinut jäädä sänkyyn makaamaan koko aamuksi. Venyttelin kissamaisesti ja haukottelin makeasti ennen kuin pitsinen, juuri ja juuri puoliväliin reisiä yltävä mekonkaltainen päällä kuljin keittiöön. Vilkaisin ympärilleni tietämättä oikeastaan mitä tehdä, turhautuminen oli käsinkosketeltavaa. Halusin Linnalle Daksun luokse, mutta paholainen saisi levätä raskaan matkan jälkeen rauhassa tovin joten vaihtoehdoksi jäi Helmi, kiltti ja lempeä tamma joka olisi minulle tällä hetkellä parhain vaihtoehto jos otti huomioon sen, että käteni ei olisi kunnossa eikä tulisi olemaankaan jos rasittaisin sitä. En kuitenkaan voisi jäädä neljän seinän sisälle koko päiväksi vaikka Linnalle meno omalla tavallaan ahdisti, suorastaan pelotti; olin tottunut näkemään Artheurin siellä päivittäin askareissa, joten tyhjät tilat ilman leikkisää sananvaihtoa oli pelkkänä ajatuksena ahdistava.
En joutunut istumaan kuin parikymmentä minuuttia keittiössä ajatusteni vankina kun Radovan viimein asteli paikalle hiukset sekaisin ja vaatteet yllään. Nojasin käteeni ja seurasin miten mies istahti vastapäätä olevaan tuoliin päästäen suustaan haukotuksen. Väsymys oli molemminpuoleista. Radovan kuitenkin oli tarkkaavaisempi ja käänsi huomionsa käteeni, jota sideharso peitti.
‘’Putsataan käsivartesi.’’ Mies murahti, nousi ylös ja kulki keittiön poikki noukkimaan eiliset tavarat. Hän liikkui asunnossa varovasti kuin pelkäisi rikkovan sen - ajatus nauratti. Pyörähdin tuolilla ympäri niin, että Radovan sai putsattua haavan ja kiedottua siihen puhtaan sideharson - kenties se edesauttaisi haavan paranemista rasituksista huolimatta.
‘’Mikset ole pukeissa?’’ Mies kysyi matalalla äänellään kun oli viimein saanut työn valmiiksi. Kohotin toista kulmaani ja nojauduin sitten eteenpäin miestä kohden. Mies liikahti ensin kauemmas ja palasi sitten puiselle tuolille.
‘’Häiritseekö?’’ Virnistin silmät viiruiksi kaveten ennen kuin loikkasin ylös tuolilta. Radovan nojautui tuolillaan taaksepäin, huokaisi hiljaisesti ja käänsi sitten katseensa pois turhankin lyhyestä yöasustani. Naurahdin päätä pudistellen ennen kuin palasin makuuhuoneeseen. Vilkaisin sivusilmällä sänkyä ja päästin huulieni välistä tukahdetun kirosanan. Avasin kaapin oven katse tiukasti hyllyissä; en todellakaan tiennyt mitä olisin pukenut ylleni joten lopulta päädyin tuttuun ja turvalliseen - valkoinen nyöripaita joka oli tarpeeksi ohut jopa kesäkäyttöön. Jalkoihin vedin mustat housut joiden lahkeet piilotin saappaisiin. Kiedoin hiukset nutturalle ja päästin suusta sitten raskaan huokauksen. Minun olisi kerättävä itseni.
Linnalle meno kävi hiljaisuudessa; kumpikaan ei sanonut mitään. Minulla ei ollut asiaa ja Radovan oli huomannut mielialani joten päätti pysyä hiljaa. Hyvä päätös häneltä, koska mies oli ainoa jolle en todella olisi edes jaksanut räyhätä. Kuljin suoraa tietä talliin mukulakivi pihan poikki tarkkailematta sen suuremmin ympäristöä, koska ainoa joka minut voisi yllättää ja saisi samalla raivon partaalle olisi Siru. Se velho todella oli kaiken pahan alku ja juuri - ainakin mielialani. Kuljin pitkin käytävää kunnes viimein löysin oikean pilttuun eteen. Kimo tamma makasi siellä pitkin pituuttaan jaksamatta edes päätään nostaa, joten ainoa vastaus jonka sain oli vain lempeä hörähdys.
‘’Mitä tamma?’’ Hymähdin pehmeästi ja pujahdin karsinaan. Tamma nousi ylös suorastaan laiskasti häntäänsä heilauttaen ennen kuin tuuppaisi minua turvallaan. Hymy lipusi kasvoilleni kun sormet saivat koskettaa hevosen karvaa.
‘’Itse korppikuningatar päätti ilmestyä paikalle, miten käsi voi? Tai sulhattu?’’ Jo ensimmäisten sanojen aikana suustani karkasi tukahdettu ärähdys. En tiennyt millaisen lasipallon velhonperkele omisti, mutta hän kyllä osasi valita parhaimmat ajat tulolleen, ‘’Uusi miesehdokas?’’ Siru käänsi katseensa Radovaniin, joka nojasi pilttuun seinään katse valppaasti tarkkaillen siniveristä. Kiharahiuksinen ei tiennyt miten reagoida vieraaseen olentoon.
‘’Etkö saanut tarpeeksi jo eilen illalla?’’ Sähisin hampaitteni välistä siirtyen noukkimaan Radovanin vieressä olevasta kopasta yhden harjoista. En suonut velholle katsettakaan, koska en todellakaan jaksanut katsoa hänen virnettä.
‘’Tarpeeksi? Pft, älä aliarvioi minua!’’ Siru risti kätensä kuin sanani olisivat ollut loukkaus. Suljin silmäni ja puristin harjaa kädessäni hetkeä ennen kuin sinkosin sen voimalla kohti Sirua. Tietysti tiesin ettei se osuisi, mutta yritys hyvä kymmenen. Siru väisti sen helpolla askeleella taaksepäin ja sydämeni oli hypätä kurkkuun kun tajusin, että harja oli ollut turhankin lähellä osua Vanamoon. En kuitenkaan ehtinyt huokaista helpotuksesta kun Helmen sininen harja oli osunut suoraan Yrenia otsaan niin, että jäljelle jäi punainen jälki ja suuret, kyyneleitä täynnä olevat silmät.
‘’Voi helvetti…’’ Henkäisin äkisti ja tuijotin silmät suurina miten varas juoksi tiehensä kasvoja peitellen. Minun olisi pyydettävä anteeksi pikimmiten, koska vaikka kuinka rakastinkin toisen härnäämistä niin kyynelsilmät olivat heikkous.
‘’Hupsista keikkaa!’’ Siru nauroi kuin lapsi konsanaan lattialla kiemurassa, ‘’Näitkö pojan ilmeen? Kuin hakattu koiranpentu!’’ Velhonketale ei todella auttanut minun huonoa omatuntoa. Olin nähnyt saman itse; Yrenin itkuisen katseen kun poikarukka oli juossut tiehensä. Hieroin kädellä kasvojani tasaten kiivasta hengitystäni.
‘’Siru, painu helvettiin siitä.’’ Murahdin kohottaen viimein katseeni. Eriväristen silmien katse oli synkkä, lähes murhaava. En todella kestäisi siniverisen seuraa nyt - toisella oli taito pilata päiväni taidokkaasti.
‘’Toki, koiranpennun hakkaaja.’’ Velho iski silmää virne huulilla. Eikö toinen omistanut mitään tunteita? Edes omaatuntoa?
‘’Helvetin kusimulkku!’’ Sähisin raivoissani vaikka Siru oli jo kadonnut paikalta. Tietenkin oli, hänhän niin kauniisti aina totteli jokaista käskyäni.
‘’Tuota…’’ Radovan aloitti ja sai vastaukseksi vain murhaavan katseen joka sai miehen nostamaan kädet ylös, ‘’Sitä vain, että pitäisikö sinun mennä pyytämään anteeksi? Tässä harjassa on vähän verta joten taisit tehdä kunnon vahinkoa.’’ Mies osoitti kädessään olevaa harjaa siirtyen ovelta pois kuin poistuin pilttuusta.
‘’Hoida Helmi, etsin sen penskan.’’ Nyökkäsin kohti tammaa jättäen kiharahiuksisen yksin vieraan hevosen kanssa. Vasta nyt huomasin miten lämmin ulkona oli; kesä oli hyvin tervetullut. Yritin pohtia paikkaa johon Yren menisi silloin kun tätä olisi satutettu ja ainoa joka mieleeni tuli oli niitty Linnan takana; siellä tuskin koskaan oli kukaan, koska lähellä ei ollut harjoitusalueita tai hevosia. Puristin tervettä kättä nyrkkiin samalla kun astelin pihan poikki edelleen raivoa tihkuen. Se tuskin katoaisi toviin joten siihen olisi totuttava, siedettävä. Vaikkakin en tiennyt mitä tehdä seuraavan kerran kun Siru ilmaantuisi kiusaamaan. Askeleeni olivat nopeita ja hätäisiä, katse kuitenkin saappaissa joten en edes yllättynyt kun osuin johonkuhun. Kohotin katseeni valmiina huutamaan ja kiroamaan, mutta minut keskeytti tiukka halaus. Suustani karkasi henkäys ennen kuin sain aikaiseksi kietoa kädet naisen ympärille.
‘’Olet kunnossa!’’ Karman äänessä kuvastui huoli liian selvästi minun makuuni, mutta samalla se sai hymyn huulilleni. Oli helpottavaa tietää, että joku välitti niinkin paljon, että jaksoi huolestua. Toisaalta en muuta odottanutkaan muutamaa vuotta vanhemmalta.
‘’Tietysti olen, miksen olisi?’’ Hymähdin astuen viimein askeleen taaksepäin ja kuljettaen sormiani hiusteni lävitse. Hyvällä tuurilla Karman ei tarvitsisi tietää kädestä, joka muistutti kivullaan joka sekunti jotta en vain unohtaisi sitä.
‘’Mmh… Niinpä, minne matka?’’ Kallistin päätä sivulle pehmeästi naurahtaen - nainen väisti taidokkaasti kysymykseni siirtymällä suoraa tietä toisiin asioihin. En tiennyt miten suhtautua joten annoin olla tämän kerran, koska Yren olisi hoidettava ensin.
‘’Pyytämään anteeksi Yrenilta, heitin häntä harjalla.’’ Irvistin vastaukseksi ja käänsin katseeni naisen ohitse etsien katseeseeni lilahiuksista pojankloppia, ‘’Joten jos suot niin poistun tästä.’’ Pujahdin naisen ohitse - edes kuulumisia ei vaihdettu, koska moinen turha jutustelu oli aina yhtä kiusallista ja väkisin väännettyä. Annoin itselleni luvan juosta hetken, jotta olisin nopeammin perillä.
En joutunut pettymään. Pienellä niityllä, jonka keskellä könötti vanha riippakoivu, oli myös tuttu varas. Hidastin askeleitani ja lähdin kulkemaan kohti poikaa hiljaisesti kuin olisin lähestynyt säikkyä eläintä. En kuitenkaan hämmentynyt kun lilahiuksinen kääntyi minua kohden ennen kuin ehdin päästää ääntäkään. Tietenkin. Poika oli varas eikä huono sellainen joten oli ilmiselvää, että hän kuuli minut.
‘‘Hei Yren.’’ Tervehdin lähes vaisusti kättä kohottaen ja seurasin miten toinen vain nyökkäsi. Näin myös hänen otsallaan olevan haavan ja kuivuneen veren enkä voinut muuta kuin astua lähemmäs toisen peruuttaessa samanmoisen askeleen.
‘’Olen pahoillani… Sen ei pitänyt osua… saatika tehdä vahinkoa.’’ Kohotin käteni koskettamaan toisen otsaa ja otin varovaisen askeleen lähemmäs. Tunnistin kyllä veren heikon, rautaisen hajun joka sai minut pudistelemaan päätäni. Olisin halunnut putsata haavan, pahoitella tuhannetta kertaa, mutta Yren keskeytti aikeeni nyökkäämällä taakseni.
‘’Sinua odotetaan.’’ Pojan suusta karkasi ja sai minut kääntymään turhankin nopeasti, turhan toiveikkaasti. Odotin edelleen näkeväni Artheurin ja pettymys joka ylitseni tulvahti tuntui rinnassa kipuna; suurena, painavana lastina enkä tiennyt, että jaksoinko kauaa enää kannatella sellaista sisälläni. Kauempana, niityn laidalla seisoi kuitenkin kiharahiuksinen Radovan Helmen ruskeita ohjia pidellen, katse tarkkaillen tilannetta.
‘’Yren-’’ Käännyin ympäri vielä pahoitellakseni, mutta nuori varas oli lähtenyt. Kadonnut kuin tuhka tuuleen. Irvistin ja kirosin taidokkaasti itseni alimpaan helvettiin. Hieraisin kasvojani tuntien miten painuin kumaraan.
Takauma
Olin huono pyytämään anteeksi, surkein varmasti koko kylässä, mutta siitä huolimatta olin se, joka joutui pyytämään anteeksi joka hetki. Nojasin käteeni ja sivelin sormellani puista mukia, joka oli täynnä kylän parasta alkoholia. Olin onnistunut suututtamaan taas veljekset ja nyt minut oli häädetty yöksi kapakan suojiin rangaistukseksi. En toisaalta tiennyt oliko se kummoinen rangaistus kun sain olla suurimman osan yöstä hiprakassa. Kohotin katseeni tummahiuksiseen naiseen joka istahti minua vastapäätä. Sinisilmäinen otti suuren huikan mukistani irvistäen sen jälkeen ennen kuin otti mukavan asennon puutuolilla.
‘’Sinun pitäisi pyytää anteeksi.’’ Nainen hymähti rennosti kädet siirtyen pään taakse samalla kun saappaan peittämä jalka keinutti tuolia rauhalliseen tahtiin. Miriellan ääni ei ollut käskevä, hän tiesi etten kuuntelisi käskyjä muutenkaan. Toki nainen johti pientä joukkiotamme, mutta ei hän meitä määräillyt. Olin kiitollinen siitä. Nainen käänsi hitaasti katseensa ovelle päin kun sisälle asteli kaksi veristä veljestä. Tummahiuksisen naisen sormet hipaisivat kylmää kättäni ennen kuin tämä nousi ylös.
‘’Jutellaan myöhemmin.’’ Nainen nyökkäsi kohti veljeksiä kunnes lähti katsomaan heitä; tarkistamaan kunnon ja utelemaan, että mitä vittua oli tapahtunut. Siirsin vaisun katseeni takaisin kaljatuoppiin, jonka päädyin lopulta vetämään alas kerralla. Ei minusta olisi pyytämään anteeksi, tiesin sen ja niin tiesi myös Miriella.Takauma loppuu
Lähdin kävelemään kohti Radovania kädet taskuihin tungettuina. En huomioinut käden kipuilua, en nyt kun olin niin syvällä ajatuksissani. Pysähdyin vasta kiharahiuksisen eteen ja vilkaisin andalusialaista edelleen ajatusteni vankina. Kuljin hevosen vierelle ja kohotin käden satulan kaarelle ja kivusta huolimatta ponnistin varaten kaiken voiman vahingoittuneelle kädelle ja olisin varmasti tippunut ellei Radovan olisi tukenut minua niin, että pääsin istumaan tukevasti satulaan. Keräsin ohjat käsiini ja painoin kevyesti pohkeeni hevosen kylkiin niin että tamma lähti liikkeelle. Korjasin ryhtiäni ja tunsin miten lihakset haroivat vastaan liikkumista. Kenties mieleni lisäksi myös kehoni kaipasi lepoa uurastamisen jälkeen, mutta jos nyt pysähtyisin niin vajoaisin syvälle epätoivon täyttämään suohon. Laskin kipeän käden reidelleni ja puristin jalkaani rystyset valkeina, se sai keskittymään paremmin edessä olevaan tilanteeseen. Tartuin ohjiin yhdellä kädellä ja puristin kevyesti pohkeillani saaden tamman heräämään horroksestaan. Andalusia hypähti raviin kuin olisi yllättynyt pyynnöstäni. Käänsin huomioni sitten Radovaniin, joka seisoi niityllä kädet taskuissa ja erikoinen ilme kasvoillaan.
‘’Haluan testata yhtä juttua…’’ Virnistin kun viimein ratsastin Helmen Radovanin eteen. Ruskeahiuksinen kohotti toista kulmaansa ja hitaasti, edelleen epäillen nyökkäsi. Hymähdin voitonriemuisesti ja ohjeistin miehen seisomaan riippakoivua vasten. Siirsin tamman ravin kautta laukkaan ja nautin miten keinuva laukka tuuditti minua eteenpäin, vaikkakin tempo oli aavistuksen liian laiska joten pyysin ratsua eteenpäin kevyesti pohkeilla hipaisten. Tein voltin ennen kuin käänsin ratsun niin, että tämä laukkaisi Radovanin edestä. Helmi venytti askeltaan kun laskin ohjat kaulalle ja kaivoin viitan suojista yhden hopeisista tikareista. Mittatilaustyönä sepältä, lahja minulle. Tähtäsin teräaseen kohti ruskeahiuksista miestä, joka tajusi tilanteen vasta kun tikari oli osunut puuhun, vain pienen hiuksenhienon päässä otsasta.
‘’Nanook!’’ Miehen ääni oli murhaava ja säikähtänyt; olin onnistunut yllättämään hänet. Hidastin tamman ravin kautta käyntiin ja pysäytin tämän sitten kiharahiuksisen miehen eteen, joka otti yhden uhkaavan askeleen. Painoin kevyesti vasemmalla pohkeella ratsun kylkeä ja pienillä, nopeilla pidätteillä sain tamman tekemään pohkeenväistöä. Varovasti luovuin ohjista ja pian se näytti tanssilta; Radovan lähestyi ja tamma väistyi pohkeenväistöllä kauemmas. Minulla oli viisi hopeista tikaria ja pian heitin haastetta peliin; Helmi oli oppinut pienen leikkimme nopeasti, joten minun oli keskityttävä vain tähtäämiseen, jotta en osunut vahingossakaan mieheen.
Heitin ensimmäisen joka hidasti myös ruskeahiuksisen kulkua sen vertaa, että hän joutui ottamaan muutaman juoksuaskeleen saadakseen meidät kiinni. Heitin toisen ja naurahdin miten toinen hypähti auringossa kimaltelevan tikarin hipoessa jalkaa. Kolmas lensi ilman halki ja osui suoraan jalkojen väliin. Nyt Radovan lähti juoksemaan ja minun oli siirryttävä pois pohkeenväistöstä. Siirsin tamman hyvin hitaaseen laukkaan. Sidoin ohjat kaulalle ja heitin oikean jalkani vasemmalle puolelle kuin olisin istunut naistensatulassa. Hipaisin huulillani auringossa loistavaa tikaria ennen kuin heitin sen Radovanin eteen, niin että mies refleksistä väisti sitä.
‘’Yritä nyt edes.’’ Nauroin, mutta en ehtinyt kuin sekunnin murto-osaa harkita viimeisen tikarin heittoa, kun ruskeahiuksinen oli tarttunut saappaaseeni ja kiskaisi minut kerralla alas satulasta. Tipahdin suoraan jaloilleni, mutta hölmistynyt katse siirtyi seuralaiseeni, joka toinen kulma koholla katsoi minua. Hän seisoi lähellä, tunsin hänen hengityksen kasvoillani ja pystyin lähes arvaamaan, että mitä hän oli syönyt. Tuoksu muistutti minua etäisesti omenasta eikä se ollut lainkaan huono - lähinnä yllättävä, koska olin kuvitellut Radovanin tuoksuvan myskiseltä, metsäiseltä. Kuljetin kevyt virne huulilla tikarin miehen kaulalle antaen tämän tuntea kylmän hopean. Huulillani leikkivä virne oli ilkikurinen, tilanteesta huvittunut. Laskin katseeni toisen silmistä tikarille, jonka annoin kulkea varovasti laukaperälle. Katseeni seurasi tikarin mukana matkaa; se pysähtyi alahuulelle ja sai toisen raottamaan huuliaan aavistuksen kohottaen huulilleni virneen. Katseeni siirtyi huulilta toisen silmiin, jotka tuikkivat hyvin lapsenomaisesti. Painoin tikaria aavistuksen kovempaa ja naurahdin kun toinen hätkähti. Seurasin miten punainen veri alkoi valua huulta pitkin eikä edessäni oleva ruskeahiuksinen tehnyt elettäkään pyyhkiäkseen sitä pois. Pieni, mutta selvästi vahvin osa minusta olisi todella halunnut suudella toisen verestä punaisia huulia, mutta tyydyin pyyhkäisemään suurimman osan edelleen lämpimästä verestä sormilleni ja näin miten toinen hätkähti. Luultavasti haava teki jopa kipeää. Vilkaisin toista vielä kerran silmiin ennen kuin laskin sormet huulilleni ja nuolaisin niitä.
Veren rautainen maku tulvahti suuhuni, sai hetkellisesti nyrpistämään nenääni kunnes sulin hymyyn.
‘’Mennäänkö?’’ Hipaisin sormilla toisen kättä ennen kuin käännyin etsimään Helmeä. Andalusialainen löytyi niityn laidalta, ruohoa syömästä. Radovan ei vastannut mitään enkä jäänyt ottamaan selvää kun lähdin jo Helmen luo. Tamma ei ollut moksiskaan kun ilmestyin tämän vierelle. Se kohotti turpaansa sen verran, että sai hörähdettyä lempeästi ennen kuin jatkoi ruohon syömistä. Pyöräytin silmiäni huvittuneena ja avasin ohjista tehdyn solmun. Sormet puristivat ohjia kun viimein käännyin katsomaan, että mihin kiharahiuksinen oli kadonnut. Mies oli juuri noukkimassa viimeistä tikaria maasta ajatuksiinsa selvästi vaipuneena; katse oli saappaissa, kulmat kurtussa ja niin huolestunut ilme naamalla etten voinut olla naurahtamatta.
¨Mitä sinä noin murehdit?’’ Hymähdin kun mies pääsi kuuloetäisyydelle. Kiharahiuksinen pujotti yhden kiharansa korvansa taakse ja ojensi sitten tikarit minulle. Radovan ei kuitenkaan vastannut hetkeen ja skenaariot toistensa jälkeen valtasivat mieleni.
‘’Sinua. Olet hullu, täysi sekopää.’’ Ruskeahiuksisen huulille kapusi virne kun tämä avasi hiukseni ja sininen silkkinauha tipahti hänen käteensä. Muina miehinä toinen sulloi sen taskuunsa enempää selittelemättä, huulien välistä karaten viheltelyä. Kädet taskuihin sullottuna Radovan lähti kävelemään kohti linnaa.
‘’Mitä hittoa?’’ Nykäisin kevyesti Helmen ohjista, jotta toinen nostaisi päänsä ylös ja lähdin sitten juoksemaan miehen perään, ‘’Hei, odota nyt jumalauta!’’ Rado vilkaisi olkansa yli ilkikurisesti ennen kuin pinkaisi juoksuun. Helmi otti muutaman laukka-askeleen kun pinkaisin juoksuun Radovanin perään. Kimo oli hämmentynyt tilanteesta, mutta seurasi minua kiltisti. Daksun vastakohta, sehän oli kuin enkeli. Siinäpä vasta ratsut; paholainen, oikea demoni ja enkeli. Ajatus huvitti minua kun säntäsin pitkin pihamaita toisen perässä. Lopulta luovuin ohjista kun viimein pääsin sellaiselle etäisyydelle, että vain käsiä ojentamalla saatoin tarttua mustaan paitaan ja kaataa toisen. Ilkikurien virne kohosi huulilleni kun viimein makasimme kylmällä kivellä. Korjasin asentoani niin, että Radovan ei päässyt karkaamaan altani samalla kun valkeat sormet etsivät taskuista silkkinauhaa. Sininen ei sopinut minulle, mutta se oli pieni osa menneisyyttäni joten en todella luopuisi siitä. Viimein löysin sen kiedottuna toisen kaulakoruun. Pehmeä hymy kohosi huulilleni kun kiedoin sen hiuksiini.
‘’Sinäpä pääsit nopeasti ylitse menetyksestä.’’
‘’Päiviä sinullekin, rakkahin.’’ En nostanut katsettakaan edessä makaavan miehen silmistä kun viimein nousin hitaasti ylös ja ojensin käteni toiselle. Radovan soi nopean vilkaisun Sirun suuntaan ennen kuin tarttui käteeni ja antoi minun auttaa itsensä ylös. Liikahdin lähemmäs kiharahiuksista niin, että huulet hipaisivat toisen korvaa, ‘’Hae Helmi ja hoida se pois.’’ Painoin kevyen suukon toisen poskelle ja taputin tämän toista poskea, kuin Radovan olisi vielä lapsi. Vasta sitten käännyin katsomaan Sirua ja silmäni kapenivat viiruiksi.
‘’Tällä hetkellä toivon, että voisin tappaa sinut siihen paikkaan.’’ Murahdin hampaitteni välistä, katse tarkkaillen velhoa edessäni. Tiesin tuon mulkvistin hymyilevän, tiesin sen, vaikka ainoa mitä näin oli pimeyttä.
‘’Koetko yksinäisyyttä, oi arvon velho? Ethän sinä voi kuolla joten tallustelet maan päällä yksinäsi ja kiusaat kuolevaisia, minusta se on aika surullista.’’ Mutristin huuliani ennen kuin sain jalkani liikkeelle.
Yritin olla koskematta toiseen, mutta ohittaessa tämän tunsin miten tämän taikuus kietoutui ympärilleni. En pitänyt tunteesta, se sai oloni epämiellyttäväksi. Se tuntui hukkumiselta; en päässyt pintaan vaikka kuinka olisin halunnut. Minä todella halusin, halusin pois tämän taikuuden yltäni. Yhtäkkiä tajusin seisovani linnan pihalla. Kaikki tuntui samalta kuin aiemmin. Taivas oli pilvetön, sää oli lämmin ja tallipiha kuhisi ihmisiä. Tuttuja kasvoja. Silti jokin ei ollut kohdallaan. Radovan ei ollut näköpiirissäni ja Siru ei ollut lähettyviillä. Aiempi taikuus ympärilläni oli kadonnut. Se oli hälventynyt, kunnes en enää tiennyt, että oliko tämä totta. Tungin kädet housujen taskuun ja lähdin kulkemaan kohti pihattoa. Daksu piristäisi mieltäni varmasti. Niinhän se aina teki, pelkkä paholaisen olemus sai minut iloiseksi. Viimeiset askeleet pihatolle juoksin ja vastassa oli kuin olikin tutut oriit. Päästin huulieni välistä korkean vislauksen ja seurasin miten vislaukseen vastattiin hirnahduksella. Musta friisiläinen laukkasi puiden lomasta häntä suurena, mustana soihtuna ja sellainen katse silmissä, että sillä hetkellä saatoin ymmärtää ritareiden pelon ratsua kohtaan. Se oli itse paholainen siinä seistessä, mutta kun tämän turpa hapuili hiuksiani ja sitten lämmin kieli nuolaisi hikisiä käsiäni niin en ymmärtänyt pelkoa. Millainen tunne se oli ja miten sitä pystyi kohdistamaan johonkin niin lempeään kuin Dark Souls? Sormet sivelivät ratsun auringossa kimmeltävää karvaa. Uppouduin niin täysin Daksuun, että en ollut huomannut vierelleni ilmaantunutta ihmistä ennen kuin paholainen siirtyi tämän luokse. Ei minun tarvinnut miettiä vierelleni ilmaantunutta. Ei, koska Daksu teki noin tasan yhdelle ihmiselle lisäkseni. Yhden ihmisen paholainen päästi lähelleen yhtä rauhallisesti, korvat hörössä.
Siitä huolimatta kun käännyin katsomaan toista niin en voinut mitään kyynelille jotka tulvahtivat silmiini.
‘’Nano - itkemässä? Tämähän on uutta.’’ Musta kiharahiuksi naurahti, vilkaisi kultaisilla silmillään suuntaani. Aurinko vääristi värin, sai ne hohtamaan kullan sävyissä. Tunsin nuo silmät. Tunsin jokaisen värin, jonka sävyissä ne kylpi ja rakastin jokaista osaa niistä. Mustat kiharat valuivat silmille kun tämä viimein suostui kääntymään kokonaan minua kohden. En saanut katsettani irti miehen kasvoista. Halusin muistaa jokaisen yksityiskohdan, jokaisen pienen asian, joka piti minut elossa. Sormet puristivat viittaa ylläni, yrittivät estää kyyneliä hämärtämästä näkökenttääni. Jos halusin jokaisen yksityiskohdan talteen niin minun oli pidettävä kyyneleet loitolla.
‘’Älä itke…’’ Artheurin ääni oli lempeä. Hänen äänensä oli asia, jota olin kaivannut enemmän kuin olin uskonut. Hänen äänensä oli asia, jota tarvitsin. Kosketus oli pehmeä kun tämä pyyhki kyyneleet poskiltani, naurahti pienesti ja pudisteli sitten päätänsä, ‘’Hölmö.’’ Viimein annoin itselleni luvan kietoa kädet miehen ympärille ja haudata kasvoni paitaan, joka jopa tuoksui häneltä. Suljin silmäni, imin tuoksua keuhkoihini. Otin irti kaiken mitä vain suinkin sain. Olin kaivannut tätä liian pitkään. Hänen sormensa silittivät hiuksiani - ele oli rauhoittava, kotoisa. Jokin, johon olisin saattanut helposti nukahtaa. Halusin nukahtaa ja aamulla herätä mustahiuksisen vierestä kuin hän ei koskaan olisikaan ollut poissa.
‘’Sinä itket taas…’’ Nyt Artheur todella nauroi. Se oli iloista naurua, sellaista joka sai minut kohottamaan katseeni ja kohtaamaan toisen katseen. Se oli pehmeä, välittävä. Katse oli sellainen, jota kukaan ei koskaan voisi minulle tarjota. Kohotin sormeni sivelemään toisen pehmeää poskea, kulkemaan huulille ja leualle. Halusin muistaa hänet tällaisena.
‘’Olen vain iloinen.’’ Hymähdin päätäni pudistellen. En ollut moista tunnetta tuntenut pitkään aikaan - hyvin pitkään aikaan. Se tuntui suorastaan vieraalta, mutta siitä huolimatta pidin siitä. Halusin nauttia toisen seurasta nyt kun hän seisoi siinä silmät auringossa tuikkien. Varvistin niin, että sain painettua huulet toisen huulille. Tunsin miten taika alkoi hitaasti hälvetä, se tuntui hetken vapauttavalta - kuin olisi saanut viimein hengitettyä - kunnes tajusin mitä taikuuden katoaminen ympäriltäni tarkoitti.
‘’Ei… Ei… Vielä hetki…’’ Tunsin kylmän kiven jaloissani, puristin viittaa nyrkkeihin ja rauhoitin hitaasti hengitykseni. Tiesin, että olin itkenyt. Tunsin kyyneleet kasvoillani, puristuksen rinnassani. Siinä kesti tovi, ennen kuin uskalsin hitaasti avata nyrkkini viittaa puristamasta. Se oli tuntunut niin aidolta, se oli tuntunut niin kirotun aidolta, että hetken olin todella luullut sitä todeksi. Tunnustelin hetken maata jalkojeni alla, ennen kuin kuljetin kädet kasvoilleni. Pyyhkäisin kyyneleet poskiltani hiljaa kiroten. Tarvitsin aikalisän. Tarvitsin aikaa ajatella asioita, aikaa käydä tilannetta rauhassa - ja paskat. Minä en kaivannut ajattelua. Tarvitsin alkoholia. Olin ollut menossa siitä lähtien kun Artheur oli lähtenyt. Halusin jatkaa sitä. Jos pysyisin kiireisenä niin en voisi ajatella, en
pystyisi ajattelemaan. Hitaasti, mutta varmasti nousin ylös maasta johon olin vajonnut polvilleni. Kuljetin pitkät sormeni viitan hupulle, jonka nostin kasvojeni suojaksi. Korjasin ryhtini, keräsin ylpeyteni rippeet ja mustien saappaiden soljet kilisten lähdin etsimään Roxanaa. En katsonut taakseni. En sanonut velholle enää sanaakaan ja ihmiset, jotka vilkuilivat suuntaani sai vastaukseksi vain harvinaisen kylmän katseen.
Tavallista kylmemmän.Tällä kertaa haluaisin todella unohtaa kaiken - edes hetkeksi ja Roxy voisi auttaa siinä.