|
|
Post by Lady Karma on Mar 17, 2019 9:23:39 GMT
 Karman päiväkirja
Tapahtumia enemmän ja vähemmän ritarikouluun liittyen. Lähinnä tarinoita jotka eivät sovi hevosten päiväkirjoihin, vaikka hevoset olisivat mukana menossa. |
|
|
|
Post by Lady Karma on Mar 17, 2019 9:26:45 GMT
Tarinassa mukana Lady Secilia Ikuisen liekin vartijaOsa 1 • LumimyrskyPäivä oli muuttumassa illaksi, tuulen pauhatessa voimakkaasti, paukuttaen tallirakennuksen kattoa. Hevoset hörisivät, hirnuivat ja kuopivat maata hermostuneesti. Aurinko oli ollut koko päivän pilvien takana, joten ilta tuntui pimenevät ennätysvauhdilla. Oppipojilla ja ritareilla oli työ pitää hevoset rauhallisina, varmistaen ettei kukaan vain pääse karkaamaan. Viiman ujellus tahditti ihmisten hälinää ja hätäisiä käskyjä toisilleen. ”Onko kaikki kiinni?” Deimos käveli raskain askelein ympäri tallia, varmistaen että kaikki varmasti olisi tallessa. Astrael seisoi tallin ovilla vakavana ja jäykkänä, kädet rinnalle ristittyinä. Lyonell oli luultavasti käskenyt hänet vahtiin. ”Missä on Daksu?” Roxanan hätäisen huolestunut ääni kysyi vakavana. Solmin juuri Morten kiinni omaan pilttuuseensa, kun kuulin violettihiuksisen naisen kysymyksen. Huoli pelmahti syvälle sisimpääni. Olin puhunut Nanookin kanssa juuri eilen, hän oli lähtemässä Artheurin perään, eikä suostunut ottamaan minua mukaansa. Nyt tiesin että hän todella oli lähtenyt. Purin hammasta yhteen ja kävelin lyhyen naisen luokse huoli kasvoillani. Se oli ilmeisesti niinkin vahva, että nainen nappasi käsivarrestani kiinni. ”Missä on Nanook?” Roxyn ääni oli vakava ja kireä. Hän tiesi että tiesin. ”Valkea korppi näki jotain kiiltävää ja lensi hakemaan sen, eikä palaa ennen kuin on saanut tahtomansa.” Sirandrasin ääni kieputti meidät sisäänsä, samalla kun velho laski kätensä molemmille olilleni. Roxana ei kuitenkaan värähtänytkään, vaan tuijotti edelleen minua, hän vaati saada kuulla sen minulta. Tallin hälinä ei loppunut, mutta me seisoimme vain paikoillamme tyhjän pilttuun edessä. Lopulta painoin leuan kohti lattiaa. ”Hän sanoi lähtevänsä Artheurin perään.” Myönsin. ”Etkä estänyt?” Roxanan ääni oli kireä, vaikka hän kuinka yritti löytää siihen lempeyttä. Sirandrasin kädet olivat kadonneet oliltani, enkä tuntenut velhon olemassaoloa enää lähellä. ”Sinä tunnet Nanon, ei häntä estetä kun hän jotain päättää. Yritin lähteä hänen mukaansa, sillä se olisi ollut vähintä mitä voisin tehdä. Hän ei suostunut siihen.” Selitin hiljemmalla äänellä, nostaen hitaasti katseeni naiseen. Oloni oli turta ja huolestunut, mutta tiesin että hän selviäisi, ainakin toivoin niin. Roxana oli hetken hiljaa. Hänen silmänsä lukivat omiani samalla kun hänen rintansa kohoili epätasaiseen tahtiin, kuin hänen olisi vaikea päättää pitäisikö olla rauhallinen vai ei. Hetken päästä hän kuitenkin irroitti otteensa kädestäni, huokaisten raskaasti. ”Tiedän miltä hänestä tuntuu, ja tiedän miltä sinusta tuntuu.” Nainen aloitti rahoittaen itsensä. ”Se holtiton tyttö... Hänen on parasta tulla takaisin kunnossa, tai saa tupenrapinat.” Roxy kirosi. Pieni hymy nousi huulilleni. Vaikka Roxana osasi olla tulinen, pienestä koostaan huolimatta, hänellä oli järkeä ja lempeyttä, olihan hän äiti. Äideillä tuntui olevan omituinen voima tietää jos jokin oli pielessä. ”Lähden etsimään häntä heti kun myrsky laantuu.” Sanahdin, mutta nainen nosti kämmenensä kasvojeni eteen. ”Ei. Ehdoton ei.” Hän käski tiukasti. ”Sinä pysyt täällä. Kukaan ei lähde hänen peräänsä, varsinkaan sinä.” Lila ponnari hulmahteli puolelta toiselle naisen lähtiessä kävelemään pois päin, samalla vielä puhuen. Hän tahtoi sanoa viimeisen sanan ja ritarin sana oli oppipojan laki. Huuleni painuivat yhteen tyytymättömänä, mutta jos kerran Roxana on sitä mieltä etten saa poistua, en vastustaisi. Enkä varmana karkaisi sanomatta uudestaan, Lyonellin reaktio oli tarpeeksi paha viime kerralla, hän ei kestäisi toista. ”Rasmus ei ole täällä! Missä on Lorcan?” Deimoksen lähes kireä ääni murisi jossain toisella puolella tallia. Katseeni nousi kysyvänä mieheen ja lähdin kävelemään hänen luokseen. Oppipojat sujahtelivat ympärilläni joka suuntaan, pitäen huolta omista askareistaan. Vain muutama hämmentynyt oppipoika oli jäänyt Deimoksen ärtymyksen tielle, tuon tivatessa tietoa sokeasta ritarista. Sitten hänen katseensa porautui minuun. ”Karma!” Hän käski. En ollut ikinä nähnyt miestä niin kireänä, yleensä hän oli se jota asiat eivät juurikaan painaneet, vaikka olisi pitänytkin. Nyökkäsin kuitenkin tervehdyksen ja kuuntelin miehen puolihuutavaa ääntä kulmat kurtussa. ”Missä on Lorcan ja Rasmus? Sinun luulisi tietävän, olet ollut täällä aamusta asti.” Miehen sormi osoitti minua. Hänen kasvonsa lihakset olivat jännittyneet ja kosminen kasvonpuolikas kimmelsi railakkaasti. ”Näin sir Lorcanin viimeksi aamulla vilaukselta.” Sanoin rauhallisella sävyllä. Ehkä jopa liian rauhallisella tilanteeseen nähden. ”Sinä saat luvan etsiä heidät!” Deimos käski kovaan ääneen. Olin aluksi hämmentynyt. Ensimmäinen ritari käski ehdottomasti olla etsimättä oppipoikaa joka saattoi olla vaarassa ja toinen lähes potki persauksille että lähtisin myrskyyn etsimään sokeaa ritaria, joka varmasti osasi puolustaa itseään. Keskustelumme oli kerännyt ympärilläolevien oppipoikien huomion ja vaikka lähes kaikki lähellä olevat ihmiset näyttivät tekevän töitä, kuunteli jokainen mitä sanoimme. Puheen hälinä oli nimittäin hiljentynyt. En kuitenkaan nähnyt ärtyneen prinssin pistävän katseen alla vaihtoehtoja, joten kumarsin syvään, myöntyen tuon pyyntöön. ”Lähden oitis.” Sanahdin vakavasti, hieman hämmentyneenä. ”Hyvä!” Punakaapuinen mies tuhahti terävästi ja nyökkäsi perään. ”Sehän on itsemurhaa. Karma, et sä voi lähtee yksin tonne.” Yhtäkkiä kuulin puolitutun äänen vierelläni. Lady Secilia oli ilmestynyt väkijoukosta hiukset sojottaen sinne tänne. Hänen vaatteensa olivat täynnä heinänkorsia ja kasvoilla oli likaa. Nainen oli pistetty koviin hommiin, mutta niin oli jokainen muukin. Deimos käänsi katseensa Seciliaan, sitten minuun. Liike oli hidas, kuin mies olisi punninnut mielessään jotain ajatusta, mutta hänen kasvonsa ei kertoneet mitään. ”Ritarin sana on laki, lady Secilia.” Mies muistutti kuitenkin vain, kääntyen viitta hulmuten. Sinihiuksinen nainen tuhahdi ärtyneenä, kääntyen puoleeni, tarttuen käsistäni. ”Älä lähde yksin, tulen mukaasi.” Nainen vaati polte silmissään. Vaikka kasvoni olivat suhteelisen ilmeettömät, pientä huolta lukuunottamatta, olin silti hämilläni. En ymmärtänyt miksi lady Secilia oli yhtäkkiä niin halukas lähtemään mukaani, pitäen puoliani Deimoksen edessä. Olimme nähneet vain muutaman kerran, menneet yhden maastolenkin yhdessä, ehkä olleet samalla tunnilla, mutta siinä se. Ei sen enempää, ei vähempää, joten miksi oppipoika tahtoi olla kanssani tekemisissä. Olin saanut hänestä kuvan että tuo näki minut enemmän kilpailijana kuin minkään tason ystävänä, mutta ehkä olin väärässä. Tiesin kuitenkin että minä näin hänet vain samanarvoisena oppipoikana, ainakin tähän asti. ”Ei.” Maailma tuntui lähtevän uudelleen pyörimään kun pääsin ulos ajatuksistani, ja sain äänen suustani. ”Käsky oli että minä lähden ja sen myös teen.” Sanoin vakavana, katsahtaen nyrkkeihin jotka puristivat käsivarsiani. Sinihiuksisen naisen silmät tuntuivat roihahtavan, kun hän ei suostunut vastaukseeni. ”Siellä on myrsky! Mitä jos sulle tapahtuu jotain?” Secilia yritti järkeillä itsepäisesti. Omalla tavallani näin itseäni hänessä ja Nanookia minussa, se oli jotenkin ironista, sillä tiesin tasan tarkkaan mitä valkohiuksisesta tuntui eilen. Pudistin kuitenkin päätäni, pysyen yhä rauhallisena. Liikutin käsiäni niin että nainen päästi niistä irti, selkeästi turhautuneena päätökseeni. ”Minä menen yksin.” Annoin pienen, varman, hymyn nousta huulilleni. Se tuntui ärsyttävän toista vielä, mutta toisaalta hän hiljeni, kuin olisi ymmärtänyt. Käsi ilmaantui väkijoukosta koskemaan sinihiuksisen olkapäätä ja pian hänen selkänsä takaa ilmestyi hänen ritarinsa. Roxana taputti lohduttavasti oppipojan olkaa, luoden minuun merkitsevän katseen. Se oli vihan ja huolen sekoitus, kertoen paljon siitä mitä hän olisi tahtonut sanoa, muttei voinut vastustaa prinssin käskyä. ”Tule Secilia, Tuikku ja varsa tarvitsevat sinua.” Lilahiuksi sanoi, kääntäen oppipoikansa mukaansa. Secilia loi minuun vielä viimeisenä pistävän silmäyksen, jossa yhdistyi niin moni tunne etten osannut sanoa mitä se tarkoitti. Raskaasti huokaisten kävelin Morten karsinalle. Tarvitsin mukaani luotettavan, pelottoman ja varman ratsun, joka pahan paikan tullen osaisi takaisin kotiin. Mortea täydellisempää oli vaikea tästä tallista löytää, joten luottavaisin mielin kävin hakemassa orille kevyen varustuksen. Nappasin vain pari harjaa, joilla nopeasti suin suurimmat liat satulan tieltä pois. Nyt ei ollut aikaa hukattavaksi, kerkeäisin hoitamaan orin paremmin myöhemmin. Nakkasin nätisti paikallaan seisovan orin päälle mustan, kultakoristellun ratsastusloimen, mustat suitset ja satulan. Varustaminen kävi nopeasti ja vaivattomasti ja olin alta aikayksikön taluttamassa Mortea oppipoikien vilinän läpi kohti ulko-ovea. Monet seisahtuivat katsomaan meitä hämmentyneesti, toiset yrittivät olla huomioimatta, mutta suurimmalla osalla oli niin kiire ettei kerennyt meitä huomioimaan. Nostin mustan takkini karvareunustetun hupun pääni ylle, ennen kuin astuimme ulos. Astrael seurasi katseellaan kulkuamme, enkä voinut olla miettimättä osasiko mies ilmoittaa asiasta mielensä välityksellä Lyonellille. Jos osasi, hän varmasti sen teki. Astelimme mustan orin kanssa linnan pihalle. Pimeys oli vallannut illan niin pimeäksi että olisi voinut luulla yön tulleen. Tuuli oli tuonut mukanaan sankan lumisateen, joka tippui raskaana ja sankkana maahan, haudaten kaiken alleen. Nousin ratsaille irvistäen. Pakkasta oli muutama aste ja viima vain pahensi sitä. Jos Nanook olisi jossain tuolla ulkona... Ajatus sai rinnan puristumaan kasaan, enkä voinut kuin vain toivoa naisen olevan jossain suojassa, toivottavasti myös lämpöisessä. Ohjasin Morten lähelle tallin seinää, napaten siihen kiinnitetyn soihduin mukaani. Minulla oli jo suunnitelma reitistäni. ”Karma!” Nimeäni kutsuttiin linnan suunnalta, mutta lumisateen takia en nähnyt edes sen ovia. Kuulin kuitenkin askeleet ja tunnistin miehen äänen. Pian Lyonell seisoi Morten vieressä lähes vihaisena. ”Mitä hittoa teet? Et kai aijo lähteä tässä säässä tuonne?” Mies yritti pysyä rauhallisena, mutta se näytti olevan vaikeaa hänelle. Tuhahdin. Kaikki olivat tänään sanomassa mitä saa, mitä ei saa ja mitä kannattaa tehdä. Ei se tosin minua haitannut, ellei ilmapiiri olisi ollut niin kireä. ”Deimos käski minun etsiä sir Lorcan.” Selitin. Tuulen ujellus pakotti meidät puhumaan paljon kovempaa kuin normaalisti. ”Sir Lorcan? Hän osaa huolehtia itsestään!” Prinssi tuhahti. Tiesin ettei asia miellyttänyt häntä yhtään sen enempää kuin minuakaan, mutta en voinut vain sanoa Deimokselle etten lähtisi, niin kireänä hän oli. ”Prinssin käsky.” Tuhahdin tyytymättömänä, pitäen huppua paikoillaan toisella kädelläni. ”Perkeleet Deimoksesta, et lähde yksin!” Lyonell intti vihaisena. Hän oli napannut Morten ohjista kiinni, nojautuen lähemmäs minua, varmistaen etten lähtisi. Yhtäkkinen haarniskan kalina ja valopilkku pimeydessä saivat huomiomme. Lumen ja pimeyden seasta ilmestyi hopeassa haarniskassa oleva ritari, lyhty toisessa kädessään. Valkoinen hevonen oli kuin lumimyrskyn silmä, sen astellessa rauhallisesti meitä kohti. ”Ei hätää, prinssi Lyonell. Minä lähden hänen kanssaan.” Minulle tuntematon miesääni puhui hyvin rauhallisesti ja selkeästi. En nähnyt tuon kasvoja kypärän alta, mutta haarniska oli kuvioitu Hankalan killan haarniskojen tapaan. ”Sir Lancelot, mitä te teette täällä?” Lyonellin ääni oli selkeästi yllättynyt, kun hän tunnisti haarniskassa ratsastavan ritarin. Kuullessani miehen nimen, kunnioitukseni häneen nousi automaattisesti. Olin vain kuullut miehestä ja nähnyt vilaukselta linnan mailla, mutta nyt hän seisoi lumimyrskyssä valkean hevosen ja lyhdyn kanssa, valmiina tulemaan mukaani. ”Olin tulossa kartanolta, kunnes kuulin teidät.” Ritari puhui hetken jälkeen matalalla äänellä. Silmäilin hänen suoraa, ryhdikästä olemustaan mietteliäänä. Hän oli Hankalan killan tunnetuimpia ritareita, loistava miekkamies ja kunnioitettu ritari, olisi vain ja ainoastaan kunnia saada tuo valkeahaarniskainen ritari vierelleni. Yksin meneminen ei huvittanut, mutta jos Lorcanille olisi sattunut jotain, hän saattaisi tarvita apua. Ritaria parempaa seuraa tälläiseen ei ollut, nyt kun tuuli halkoi ilmaa kuin miekka ja lumi vaikeutti näkemistä entiseltään. Lyonell tuhahti turhautuneesti, mutta nojasin alemmas hänen puoleensa, laskien käden ohjilta hänen olalleen. Katseemme kohtasivat, enkä voinut olla huomaamatta kuinka hänen kasvonsa välkkyivät. Monta tunnetilaa aaltoili tuon mielessä samanaikaisesti, saaden hänen silmiinsä turkoosin hohteen. Mies ei sanonut mitään moneen hetkeen, vain tuijotti silmiäni. ”Anna meidän mennä, Lyonell. Jos Lorcanille on sattunut jotain, ei häntä voi jättää yksin.” Sanoin vakavana, nyökäten. Prinssi veti katseensa sivulle tyytymättömänä. ”Onko sinulla miekkaa?” Hän lopulta tuhahti kysymyksen. Tuo oli hänen tapansa myöntyä, kunhan täyttäisin kriteerit. ”Ei ole.” Vastasin pieni hymy huulillani. ”Olet menossa Lumottuun metsään, Pahalan ritarien armoille, ilman miekkaa.” Mies murahti, lähtien tallia kohti. Tiesin että hän hakisi miekan minulle sieltä, joten jäin odottamaan. Myönsin että olin ollut ajattelematon, mutta tuntui ettei Deimos jättänyt minulle juurikaan aikaa miettimiseen, vaan oli mentävä heti. Vaikka sitten aseetta. ”Emme ole tainneet esittäytyä vielä.” Kuulin miehen puhuvan valkean ratsunsa selästä. Hän ohjasti hevosen vierelleni, niin että pystyimme kättelemään. ”Olen sir Lancelot, Hankalan killan ritari.” Mies puhui selkeästi, nyökäten päätään. Hänen otteensa oli vankka, muttei liian voimakas että käteni olisi rutistunut. Kumarsin hänelle niin hyvin kuin hevosen selässä, keskellä lumipyryä pystyy. ”Lady Karma. On mukava tavata teidät vihdoin henkilökohtaisesti.” Hymyilin hänen puoleensa, nousten suoraksi takaisin satulaan. Mies hymähti positiivisesti yllättyneellä tavalla. ”Kuin myös teidät, lady Karma. Olen kuullut teistä pelkkää hyvää.” Lancelot puhui kehuen, kunnes vakavoitui uudestaan. ”Mikä on tehtävämme?” Hän kysyi, napaten hevosensa ohjista kunnolla kiinni, keräten tuon kokoon, valmiina lähtöön. Kuulin kuinka tallin ovi kävi ja raskaat askeleet tarpoivat lumessa kohti. ”Sir Lorcan ja hänen hevosensa Sindragosa ovat kadoksissa. Näin hänet viimeksi aamulla, mutta ilmeisesti sen jälkeen häntä ei ole näkynyt.” Selitin selkeällä ja kuuluvalla äänellä. Lyonell ilmaantui vierelleni miekan kanssa, ojentaen sen minulle. Kiinnitin tupen lantioni ympärille, takin päälle, sillä ei ollut aikaa alkaa asettelemaan asetta nätisti. ”Olkaa varovaisia.” Prinssi toivotti tyytymättömällä äänellä, taputtaen Morten kaulaa. Hevonen hörähti lämpimästi, töytäisten miehen kättä kuin sanoakseen että nyt on mentävä, ei ole aikaa rapsutuksille. ”Älä huoli, prinssi, pidän huolta että palaamme.” Sir Lancelot julisti varmana itsestään. ”Odota.” Lyonell tarttui vielä ohjiini. Katsoin häntä hämmentyneenä. ”Anna soihtusi. Tuo liekki sammuu alta aikayksikön.” Mies suorastaan vetäisi soihdun känestäni, loihtien punertavan liekin tilalle sinertävän palon, joka hohti maagisesti lumipyryn keskellä. Tuijotin lumoutuneena pienen hetken uutta valonlähdettäni, kääntäen sitten katseeni takaisin puolikasvoiseen prinssiin. ”Menkää, ja palatkaa pian.” Hän taputti mustaa oria. Lancelot nyökkäsi terävästi, hän oli valmiina lähtöön. Katsahdin vielä viimeisen kerran Lyonelliin, jonka silmistä löysin kaiken sen ärtymyksen keskeltä myös huolta. En löytänyt sanoja, pystyin vain nyökkäämään lupaukseksi paluustani. Henkäisin syvään, kääntäen katseeni Lancelotiin, joka oli jo lähtöasemissa. ”Mennään ennen kuin tämä pahenee.” Totesin repien huppua syvemmälle kasvojeni eteen. Patistin Morten liikkeelle, samaan aikaan kuin ritari vieressäni lähti valkean ratsunsa kanssa eteenpäin. Ravasimme reippaasti pihan poikki ja ennen kuin katosimme Lumottuun metsään, koetin nähdä avotulen jota sir Lorcan on kytketty vahtimaan. Liekki paloi heikkona ja pienenä, saaden piston iskemään sydämeeni. Mies ei ikinä antanut tulen laskeutua noin pieneksi, joten nyt olisi kiire, jokin oli vinossa. Lumi pöllysi joka puolella kahden hevosen laukatessa pimeyden hautaamassa metsässä, tuulen ulvoessa puiden väleissä. Puristin ohjia, en nähnyt eteeni. Luotin vain siihen että Morte osaisi tien muodon, itse vain yrittäen pysyä selässä. Lancelot laukkasi vierelläni vaitonaisena, mutta tarkkana. Metsä tuntui entistä pelottavammalta ja hiljaisemmalta, kuin se olisi syönyt meidät sisäänsä.
|
|
|
|
Post by Lady Karma on Mar 24, 2019 14:51:44 GMT
Mukana menossa: Lady Secilia , Lady Nadja , Sir Ambrosius Ikuisen liekin vartija Osa 2 • Mustat ritarit
Lumisade senkuin sakeni ja pimeys tuntui syvenevän hetki hetkeltä. Soihtujemme valo hukkui jo parin metrin päässä pimeyteen, eikä eteen nähnyt juuri ollenkaan. Tie oli sohjon ja lumen peitossa, tehden matkanteosta entistä vaikeampaa. Hiljensimme hevoset reippaaseen käyntiin, jotta kuulisimme ja näkisimme edes hieman. Mieleni alkoi täyttyä pelkokuvista, mitä jos olimme täysin väärässä suunnassakin? Yleensä sir Lorcan toki lähti tähän suuntaan, sillä hän ei tahtonut kauas liekistään, mutta en voinut olla täysin varma. ”Sir Lorcan?!” Lancelot huudahti yhtäkkiä, pysäyttäen ratsunsa. Katsahdin hopeahaarniskaista ritaria, Monnin seisahtuessa paikoilleen. Sen korvat vaihtelivat pystystä luimuun, kuin se olisi kuullut jotain mistä ei pitänyt. Tuuli ujelsi ja puhkui niin kovaa, etten tiennyt olisiko miehen ääntä kuullut vaikka hän olisi koittanut kuinka huutaa. Oksat rapisivat ja roksuivat yläpuolellamme. ”Toivottavasti puut pysyisivät pystyssä.” Totesin huolestuneesti vierellä olevalle miehelle. Minun piti miltei huutaa että kuulin edes oman ääneni. ”Toivon samaa.” Sir Lancelot vastasi kuitenkin myöntyen murheeseeni ja lähti taas eteen päin. Pidin sinihehkuista soihtua pitkällä edessä, jotta näkisimme mahdollisimman paljon. Vaikka lumi oli peittänyt maan, sekään ei paljoa valaissut. Synkänharmaa massa vain katosi lopulta pimeyteen, ja koko maailma tuntui siltä että se olisi laitettu nahkapussin sisään. Jostain kaukaa kuului valtava kumea tumahdus. Puu oli kaatunut. Purin hammasta yhteen, sillä tämä ei ollut millään tavalla turvallista. Meidän oli silti pakko löytää Lorcan, jos hänelle olisi sattunut jotain, en voisi lopettaa etsintää ennen kuin löytäisin miehen. ”Kuuletko tuon?” Ritarin ääni vierelläni sai minut pysäyttämään Morten. Ori hörähti korvat höröllään kun aloin kuuntelemaan. Matala hirnahdus kuului jostain edestäpäin. Katsahdimme Lancelotin kanssa toisiamme, lähtien sitten ravaamaan tietä eteenpäin. Aivan yhtäkkiä pimeydestä ilmestyy musta hevonen. Laukka-askeleet olivat hukkuneet lumeen ja tuuleen, kun ori viiletti ohitsemme. Säikähdimme kaikki niin että hevoset loikkasivat sivuun, varoen sinisiin varusteisiin puettua hevosta. ”Se on Sindragosa!” Henkäisin kääntyen katsomaan hevosen perään, mutta mitään ei enää näkynyt. Ori hukkui niin täydellisesti pimeyteen. Keräsin Morten ja hädissäni kuuntelin ja katselin ympärilleni. ”Lorcan ei voi olla kaukana.” Sanahdin, patistaen mustan orini liikkeelle. ”Jotain on sattunut.” Lancelot mietti ääneen. Nyökkäsin, katse kuitenkin koko ajan eteenpäin suunnattuna. Lorcan ei jättäisi Rasmusta yksin, ellei jotain olisi käynyt. ”Sir Lorcan!” Hopeahaarniskainen yritti jälleen kutsua, mutta mitään ei kuulunut. Jatkoimme tietä pitkin syvemmälle maastoon, molemmat vain toivoen parasta, peläten pahinta. Hevoset kävivät levottomammiksi askel askeleelta. Mortekin pudisteli päätään, kuin ei olisi tahtonut mennä yhtään enempää, muttei kuitenkaan alkanut vastustamaan apujani. Taputin orin kaulaa, kulmat huolesta kurtussa. Takkini alkoi päästää kosteutta läpi ja olisin kohta läpimärkä, mutta se taisi olla huolista pienin tällä hetkellä. Matkamme keskeytti korkea, lohikäärmemäinen karjunta. ”Mikä se oli?” Ritari kysyi nopeasti. Tunnistin itse tuon epäluonnollisen kiljunnan heti. ”Pahalan hevoset...” Vastasin vakavana. Lancelot katsahti minuun jäykän oloisena. ”Mutta olemme kaukana Pahalan rajasta.” Mies murahti kireänä. Nyökkäsin vain, vaikka tiesin ettei liike näkyisikään huppuni alta. Toivoin että olisin ollut väärässä, mutta viimekertainen kohtaaminen mustien ritarien kanssa jätti niin kirkkaan muiston, ja kirjaimellisen arven, etten voisi enää erehtyä. Tuntui kuin oikeassa kyljessä oleva arpi olisi alkanut kipuilla heti kun aloin muistelemaan elottomia haarniskoita ja yötäkin tummempia ratsuja. Jatkoimme ripeään tahtiin matkaa. Tuuli ulvoi yllämme, muttei päässyt yhtä pahaksi metsän siimekseen, suurten puiden suojellessa viimalta. Pystyin vihdoin hengittämään kunnolla, vaikka kylmä ja märkä oli jo saanut otteen käsieni ja jalkojeni ihosta. Lumisadekin hiljeni hieman ja näkyvyys parani vähän. Pimeys oli silti kuin suljetussa luolassa. Sinertävä liekki kädessäni näytti suuntaa kun valkea ja musta hevonen ravasivat rohkeasti eteenpäin. Miekkojen kolahdus sai meidät automaattisesti nostamaan laukan. Enää emme Lancelotin kanssa tarvinneet edes sanoja, kun arvasimme mistä oli kysymys. Metallin kirinä auttoi meitä suunnistamaan tiellä joka oli jään ja lumen peitossa. Pian kuitenkin ääni johdatti meidät pois polulta, kohti metsää. Kolahdukset lähenivät hetki hetkeltä. ”Ole varovainen, lady Karma.” Lancelot sanahti kovaan ääneen. Katsahdin miestä varmana. ”Te myös, sir Lancelot.” Vastasin. Emme tienneet mikä meitä odotti, mutta pystyimme vain kuvittelemaan. Saavuimme pienelle aukiontapaiselle alueelle, jonka täytti tampattu maa ja jalanjäljet. Valkeassa lumessa pystyin myös huomaamaan tumman läikät. ”Verta.” Totesin ääneen sydän pamppaillen. Pahimmat mielikuvat alkoivat täyttää mieleni ja aloin katseellani etsiä jotain elonmerkkejä. Miekkojen kalina oli loppunut juuri ennen kuin olimme saapuneet paikalle. ”Sir Lorcan!” Lancelot huudahti kuuluvasti ja hiljennyimme odottamaan vastausta. ”Ah... Sir Lancelot... Varokaa.” Vaikeroiva ähinä lähellä sai huomiomme. Yritin löytää tutun äänen lähdettä, kunnes jokin pimeydessä välähti. Painajaismainen hirnunta täytti pimeyden, kun kaksi Pahalan ritaria ilmestyivät näköetäisyydelle. Lancelot heitti lyhtynsä maahan, napaten miekan käteensä. Mustat ritari hyökkäsivät miettimättä ritarin kimppuun. ”Etsi Lorcan!” Mies huudahti. Tuijotin hetken kolmen hevosen tanssia, kunnes ohjasin Morten kauemmas. Seurasin verivanaa suuren kiven taakse, nähden sitten sinipukeisen miehen makaamassa maassa. ”Sir Lyonell..?” Lorcan nosti päätään minua kohti hämmentyneenä. En ehtinyt miettimään mitä mies oli juuri sanonut, kun loikkasin alas mustan orini selässä ja hätäisesti riensin miehen luokse. ”Karma tässä.” Sanoin samalla polvistuen lumeen. Silmäilin nopeasti miehen kunnon ja hän näytti olevan enemmän uupunut kuin kivuissaan. ”Karma? Täällä on vaarallista, mitä teet täällä.” Miehen ryhti nousi kun tuo tajusi että tulija oli minä. ”Tulin etsimään sinua.” Vastasin varmana. ”Oletko kunnossa?” Kysyin hätäisesti. Sydämeni pamppasi ja adrenaliini virtasi, mutta pysyin silti mahdollisimman rauhallisena. Lorcan nousi istumaan kunnolla, nostaen kättä toisen käden päältä. ”Pieniä pintanaarmuja, muuten kunnossa.” Ritari vastasi pienen hiljaisuuden jälkeen. Mies oli lujaa tekoa, ja uskoin että jopa kahdella Pahalan ritarilla oli tekemistä saada hänet kaatumaan. Hän kuitenkin vaikutti uupuneelta ja huomasin kuinka suurin verilammikko oli jalan ympärillä. ”Saanko?” Kysyin säädyllisyyden vuoksi. En voisi noin vain repiä ritarin vaatteita ilman tuon lupaa. Sokea mies kuitenkin heilautti vain kättään luvanannon merkiksi. Siirsin sinistä kaapua pois tieltäni ja aloin etsiä haavaa. Näkyvyyden ollessa niin huono, vedin sormiani miehen jalkaa pitkin, lopulta löytäen repeytyneen kankaan. Veri oli jo kylmää kankaalla, mutta iholla oleva oli vielä lämmintä. Haava oli pohkeessa, joka teki kävelemisestä hankalaa. ”Tule, sinut pitää saada pois.” Totesin lopulta lähes käskynomaisesti. Lorcan henkäisi syvään ja nyökkäsi sitten. ”Selvä... mutta emme jätä Lancelotia yksin.” Mies ähisi samalla nousten. Tarjouduin auttamaan tuota, jonka sokea mies lopulta hyväksyi, vaikka aluksi olisi tahtonut päästä ylös itse. Morte tutki meidän kulkuamme korvat luimussa, kuitenkin pysyen paikallaan niin kauan kuin tarvitsi. Miekkojen kolina ja Lancelotin murahtelu kuului vaimeana pimeydestä. Äänet siivittivät nousuamme orin selkään. Katsahdin taistelutantereelle. Miehen lyhdyn liekki paloi erittäin vaimeana lumipenkassa, saaden ritarein haarniskat kiiltelemään. ”Lancelot!” Huudahdin ritarin perään, tuon väistäessä ketterästi mustaa ritaria. He olivat loikanneet alas hevosiltaan, mutta silti ritarin valkea ratsu pysytteli lähellä, seuraten tilannetta. Kuinka lojaali hevonen, pystyin vain miettimään, katseen kääntyessä takaisin kahteen taistelevaan ritariin. ”Menkää! Yksi on jo pois pelistä. Pidättelen tätä ja tulen sitten perässä.” Lancelot huusi meille, samalla pyörien karkuun mustaa miekkaa. Hän iski omansa toisen ritarin olkapäähän, saaden tuon horjahtamaan. Purin hammasta yhteen. ”Emme voi jättää sinua yksin!” Lorcan huudahti ärtyisenä ja kivuissaan. Pitelin Morten ohjia tietämättä mitä tehdä. Luotin Lancelotiin, hän oli vahva ja taitava, ja jos hänellä oli vastassaan enää yksi Pahalan ritari, hänen oli pakko olla jo voiton puolella. ”Menkää!” Mies käski. Nyökkäsin ja käänsin Morten ympäri. Sinivihreä valo suorastaan räjähti uuteen paloon. ”Karma!” Lorcan murahti, tarraten kiinni takkini kyljistä. ”Anteeksi, mutta sinut on saatava linnalle.” Pahoittelin, vilkaisten vielä kerran hopeaan ritariin, joka näkyi vain juuri ja juuri pimeydestä. Morte hörähti matalasti kun annoi merkin lähteä. Ohjat vasemmassa, soihtu oikeassa kädessä, laukkasimme kapeaa metsäpolkua kohti linnaa. Vaikka metsä oli pimeä, jotenkin tiesin mistä olimme tulleet ja missä linna oli. Jokin veti minua oikeaan suuntaan. Mitä kauemmas pääsimme metsästä, sitä voimakkaammaksi lumisade ja tuuli ylttyi. Maa oli paksun lumikerroksen valtaama ja Morten askeleet alkoivat aluksi tahmata, mutta hevonen löysi lisää puhtia. Tunsin kuinka Lorcan piti minusta kiinni, lopulta kypärä valahtaen vasten lapaani. ”Lorcan, oletko kunnossa?” Kysyin hidastaen oria hieman. ”Älä hidasta... Liekki.” Mies vastasi katkonaisella äänellä. Purin hammasta, patistaen hevosta eteenpäin. Ymmärsin miehen hädän. Olin ymmärtänyt jo silloin kun näin valtavan liekin niin pienenä ja heikkona, tai ainakin luulen niin. Ritarin ote pysyi voimakkaana, mutta yhä enemmän hän nojasi selkääni. Pelkäsin että tuo menettäisi tajuntansa, joten oli pakko kiirehtiä. Morte tulisi olemaan aivan puhki tämän jälkeen. Loppumattomassa pimeydessä pilkahti viimein linnan soihtujen valo. Painauduin kunnolla Morteen kiinni, antaen hevosen viedä meitä eteenpäin vastatuuleen. Huppu lennähti päästäni, paljastaen löysän letin ja hiestä märän otsan. Vaatteet olivat läpimärät, eikä kehostani löytynyt varmastikaan yhtäkään kohtaa joka ei olisi kastunut edes vähää. Kädet ja jalat tuntuivat kylmiltä, ohjia puristavaa nyrkkiä en edes tuntenut enää. Lyonellin antama sinertävä liekki tuskin lämmitti ollenkaan. Kaikki tämä Lorcanista puhumattakaan. Hän oli veressä, vaattensa liti märät ja varmasti kylmissään. Onneksi oli enää vain pieni hetki niin olisimme linnalla. Puiden välistä näkyi jo linnan muurit. Hengästyneenä ja palelevana ratsastin mustan orin niiden välistä linnan pihalle, suoraan vanhan linnan raunioille. ”Se on lady Karma ja sir Lorcan!” Kuulin jonkun huutavan tallilla päin. ”Liekki...” Lorcan henkäisi voimattomasti. Avustin hänet alas satulasta, lähtien sitten taluttamaan liekkiä kohti. Punainen tuli yhtä heikko kuin silloin kun olimme lähteneet, joten sain huokaista helpotuksesta. Olin ehtinyt pelkäämään että se sammuu. Sokea mies hapuili liekin eteen, kaatuen polvilleen. Hän hengitti raskaasti, kuin hänen olisi ollut vaikea pysyä hereillä tai pystyssä. Kuitenkin tuo nosti kätensä, kämmenet taivasta kohden, ja alkoi puhumaan muinaisella kielellä jota minä en osannut. Uupumuksen saattelemana minäkin tumahdin polvilleni maahan, miehen vierelle, vain kyeten katsomaan kuinka sinertävä hohka täytti ritarin kämmenet. Punainen liekki alkoi tanssahdella kuopassaan levottomana, kasvaen ensin pitkänä soirona, kuin ketun häntänä, kohti taivasta. Lämpö täytti ympärillä olevan ilman, kunnes liekki räjähti loistoonsa. Kuuma aalto pyyhkäisi ylitsemme, saaden minut sulkemaan silmäni ja henkäisemään. Sen jälkeen liekki asettui normaaliin kokoonsa, jaloon paloon, joka lämmitti ympärilleen kokoontuneita. Nautin lämmöstä, kunnes kuulin tumahduksen vierelläni. Lorcan makasi lumessa kyljellään. Konttasin hänen luokseen, samalla kuullen askeleita takanani. Huokaisin helpotuksesta, kääntäen ritarin selälleen ja olin ottamassa tuon kypärää pois. En ollut ikinä nähnyt hänen silmiään, joka sai minut pysäyttämään liikkeeni. Ilman ritarin lupaa en voisi vetää kypärää hänen päästään, joten vain nostin tuon pään syliini, uupumuksesta kyyristyen hänen ylleen. Joku kyyristyi vierelleni, koskien selkääni. Käsi oli niin suuri, että pystyin tunnistamaan tulijan Atraeliksi. Nostin pääni katsomaan viherpukeisen miestä. Kypäränsä alta silmät eivät näkyneet ollenkaan. Mies pyysi elekielellään minua siirtymään, jotta näkisi paremmin sylissäni makaavan miehen. Hellästi suuri ritari nosti Lorcanin syliinsä. ”Karma!” Kuulin tutun prinssin äänen ja huokaisin. Istuin lumessa, nojaten kehoni toiseen käteen. Rintani kohoili hengästyneenä, enkä pystänyt nostamaan katsetta oranssista, elämäniloisesta liekistä, joka leikki itsensä ympärillä edessäni. Mies suorastaan rojahti vierelleni, huolestuminen katseessaan. ”Oletko kunnossa? Mitä tapahtui?” Lyonell kävi katseellaan märän olemukseni läpi, odottaen kärsimättömänä vastausta. Olin kuitenkin niin voimaton, että kykenin vain vaivoin hymyilemään ja nyökkäämään. ”Olen kunnossa.” Sanoin lopuksi, nousten paremmin oman rankani pidäteltäväksi. ”Tule, sinut on saatava lämpimään.” Puolikasvoinen prinssi puhui vakavana, vaikkakin enemmän huojentuneena jo. Nyökkäsin ja nosin miehen avustuksella ylös. Jalkani tärisivät ja käveleminen oli vaikeaa, mutta kykenin kävelemään itse. Linnan pihalle oli kertynyt pieni määrä oppipoikia ja muita ritareita. Secilia talutti Mortea tallin puolen, katsoen huolestuneena kulkuani. Nyökääsin syvään tuolle kiitokseksi, ottaen tukea Lyonellista omien jalkojeni pettäessä. ”Kannanko?” Mies kysyi ja oli jo valmis nostamaan minut, mutta nostin käden tuon eteen. ”Ei tarvitse.” Sanoin, ja nostin itseni uudelleen suoraksi. Olin hyvilläni siitä että minulla oli varavaatteita mukanani linnalla, eikä tarvinnut ihan ilman vaatteita olla. Lämmin kylpy kyllä luultavasti olisi paikallaan. Konkkasin prinssin avustuksella linnaan. Yö oli jo pitkällä ja sain Lyonellilta kuulla että muutamat oppipojat olivat päättäneet jäädä yöksi vierastupaan, sillä oli liian vaarallista lähteä pimeään myrskyyn taivaltamaan. Lancelot ilmestyi kunnossa hetken päästä ja sai kunnon tarkistuksen, ennen kuin häet päästettiin lepäämään. Muutama naarmu ja mustelma siellä täällä, mutta muuten ritari oli kunnossa. Sirandras piti Lorcanista huolta eristetyssä huoneessa, jota Astrael jäi huolestuneena vartioimaan. Sindragosa oli juossut ohitsemme suoraan linnalle, joten ori oli myös turvassa omassa pilttuussaan. Vihdoin linna sai huokaista helpotuksesta ja jokainen pääsi rauhoittumaan. Sain myös kylpeä rauhassa, lämmitettyä jäätyneet raajani, jonka jälkeen kapusin Lyonellin lämpimään petiin miehen vierelle. Aamulla olin kaikkea muuta kuin pirteä. Jänteitä kolotti ja jalkoja särki. Kylmyyskään ei tuntunut kaikkoavan millään, vaikka kääriydyin kuinka Lyonellin syliin ja peittojen ympäröimäksi. Yskiminen alkoi myös hetken päästä, saaden ruskeahiuksisen miehen tuhahtamaan. ”Olet kipeä. Ehkä olisi parempi jättää harjoitukset tältä päivältä.” Tuo puhui samalla nousten pedistä ja alkaen pukeutumaan. Tuhisin ärtyneenä peittojen alla. ”Ehkä tämä on vain aamuyskää...” Sanahdin hiljaa, sen jälkeen köhien tyynyä vasten. Lyonell katsahti minua hieman epäuskoisena, sitten pudistaen päätään, kuitenkin antaen asian olla. Hän saisi sitten viimeisen sanan, jos olisi oikeassa. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, kuin mitään myrskyä ei koskaan olisi ollutkaan. Nousin prinssin jälkeen pukemaan lämpöiset vaatteet ylleni, ruskean aluspaidan, harmaat housut ja päälle vihreä paksumpi paita. Lyonell antoi harteilleni vielä valkean olkahuivin, jonka sisään kääriydyin. Kävelimme alas syömään suureen ruokailusaliin, jossa suuren pöydän äärellä killan ritarit jo ruokailivat. Ritarit nousivat pöydän äärestä katsomaan tuloamme ja kumarsivat kuninkaalleen. Lyonell kuitenkin viittoi miehet istumaan, samalla avustaen minut omalle penkilleni. ”Lady Karma, kuinka voitte?” Vaaleahiuksinen ritari kysäisi. En tunnistanut hänen kasvojaan, mutta ääni viittasi eiliseen urheaan hopeahaarniskaan. Hymyilin pienesti, nyökäten päätäni tuolle. ”Sir Lancelot, olette kunnossa.” Sanahdin hyvilläni. ”Voin ihan hyvin.” Hymyilin, samalla ottaen ruokaa itselleni. Yskin aina silloin tällöin, saaden ritarilta hieman huolestuneen katseen. ”Tulitte kipeäksi?” Hän puheli rento ilme kasvoillaan, syöden samalla. Lyonell kuunteli vaitonaisena, mutta tarkkana, keskusteluamme. Hymähdin. En tiennyt kuinka paljon viitsisin valehdella miehelle, hän sentään oli avustamassa minua eilen. ”Toivottavasti en tämän pahemmin.” Vastasin kuitenkin lopuksi. Katseeni nousi ensin vaaleahiuksiseen Lancelotiin, saaden tältä nyökkäyksen vastaukseksi. Mies jatkoi syömistä, antaen selkeästi minullekkin ruokarauhan. Huomasin kuitenkin mustahiuksisen Gawainin katsovan minua, suoden miehelle hieman väsyneen, mutta kuitenkin ystävällisen nyökkäyksen. Tuon katseessa oli pientä huolta, mutta miehen varma hymy kuitenkin peitti muut ilmeet alleen. Söimme rauhalliseen tahtiin aamiaisen, jonka jälkeen vaadin nähdä Lorcanin. Lyonell opasti minut linnan perälle, jossa ritaria pidettiin. Astrael nousi penkiltään seisomaan suoraan ryhtiin oven eteen, meidän astuessa käytävälle. Mies avasi oven meille ja kiitin häntä nyökkäyksellä. Vaikka omalla tavallaan hänen voimansa ja hiljaisuutensa sai minut varautuneeksi, kykenin luottamaan mieheen. Astelin hämärään huoneeseen, jonka seinille oli sytytetty kynttilöitä. Sirandrasia ei näkynyt missään, oli vain tummanpuhuva sänky, jossa avotulenvartija makasi peiton alla lämpimässä. Hitaasti kävelin miehen vierelle, Lyonellin jääden kauemmas, antaen tilaa meille. Katsoin Lorcanin kasvoja, joita ei tällä kertaa oltu peitetty millään. Miehen silmät oli levollisen oloisena kiinni, mutta niitä ympäröi mustat arvet, jotka valuivat kuin kyyneleet silmien alle. Hengitin syvään, koskettaen tuon kättä, istuutuen sängylle hänen viereensä. Toinen oli syvässä unessa ja pystyin vain katsomaan helpottuneena kuinka hän hengitti. Lyonellin askeleet saivat minut kääntämään pääni miestä kohti. Hymy tuon kasvoilla antoi minullekkin toivoa. ”Annetaan hänen levätä.” Mies sanoi hiljemmalla äänellä, laskien kätensä olkapäälleni. Siirsin katseeni Lorcaniin, sitten nyökäten ja nousten. Ehkä se oli parempi, hän saisi parantua ja kerätä voimiaan aivan rauhassa. Lähdimme kävelemään linnan käytävää pitkin. Lyonell kertoi hänellä olevan jotain menoa Hankalan kylässä ja oli toivonut minun liittyvän seuraan, muttei enää suostunut antamaan minun edes mennä ulos. Olimme pysähtyneet juttelemaan lähelle Kammaria, josta tuttu kolmikko suorastaan syöksähti luoksemme. ”Karma, sä oot kunnossa!” Secilia huudahti kun näki minut. Hän katsoi olemukseni päästä varpaisiin, leveästi hymyillen. Hänen takanaan kulkivat Nadja ja Ambrosius, valmiina jatkamaan hommia tallilla. Kaikki hymyilivät minulle ystävälliseen sävyyn, saaden minunkin huulilleni pienen hymyn. Hymy kyllä hyytyi yskän tieltä hyvin nopeasti. ”Ootko sä kipee?” Nadja huolestui ja kallisti päätään. Kylmyys tahtoi taas vallata kehoani, vaikka en olisi tahtonut asiaa myöntääkään. Lyonell virnisti pienesti, tietäen että minulle oli vaikeaa myöntää heikkoutta. ”Olisi parempi jos Karma lepäisi tämän päivän.” Lyonell lopulta sanoi, nostaen kätensä olalleni toverillisesti. Vilkaisin miestä väsyneenä, ollen kuitenkin samaa mieltä hänen kanssaan. ”Voidaanko me auttaa jotenkin?” Sir Ambrosius kysäisi vilpittömästi ja nopeasti. Secilia ja Nadja nyökyttelivät odottavaisen näköisinä, minun köhiessä kurkkuani selväksi. ”Jos viitsisitte hoitaa hevoseni tänään, olisin kiitollinen.” Sanoin sitten alentuen osaani kipeänä. Kolmikko nyökkäili innokkaana. ”Mä varaan Morten!” Secilia nosti kätensä pystyyn virnistäen leveästi. Kaksi muuta oppipoikaa lähtivät heti mukaan. ”Saanko mä Kidrimin?” Nadja henkäisi kuin innostunut lapsi, katsoen suurilla säihkyvillä silmillään minua. Naurahdin huvittuneena. ”Jos tahdot.” Sanahdin sitten nyökytellen. ”Joten mä saan Monnin?” Pellavapäinen mies mietti hetken. Nyökkäsin tuolle. ”Monni saattaa olla jäykkä uusien ihmisten kanssa, mutta puhele sille vain koko ajan jotain, niin kyllä se siitä.” Selitin käheällä äänellä. Oppipojat kuuntelivat tarkkoina, jonka jälkeen puhkuivat uutta energiaa ja varmuutta. ”Älä huoli, Karma, me hoidetaan kyllä.” Secilia taputti olkapäätäni hymyillen. Nyökkäilin kiitollisena kolmikolle. ”Kiitos, todella.” Sanahdin vielä. Katsoen kuinka Nadja ja Ambrosius lähti kävelemään ulko-ovea kohti. Yhtäkkiä Secilia nappasi minut halaukseen, jonka jälkeen juoksi muiden perään, heiluttaen kättään. ”Lepää kunnolla!” Hän huusi vielä, ennen kuin katosi ovista ulos. Häkeltyneenä tuijotin naisen perään, Lyonellin nauraen vieressäni. ”Se on hienoa että on ystäviä.” Mies sanahti, laskien suudelman poskelleni. ”Nyt sinä menet lepäämään.” Tuo totesi, opastaen minut takaisin huoneeseensa. Olin yllättynyt ja helpottunut samaan aikaan. Vasta nyt tajusin kunnolla kuinka paljon ihmisiä minulla oli ympärilläni, jotka tahtoivat auttaa ja tukea minua. Olin niin tottunut tekemään kaiken yksin, etten muistanut koskaan katsoa ympärilleni. Hautauduin vilttien sekaan, huokaisten raskaasti, toivoen että pääsisin edes illasta jalkeilleni katsomaan miten tallin puolella menee.
|
|
|
|
Post by Lady Karma on May 11, 2019 17:05:47 GMT
Taistelu liekin syleilyssä
Oli kulunut jo muutama viikko kamalasta lumimyrskystä ja Lorcanin sairastumisesta. Nanook oli palannut kukkien kanssa ja Linna tuntui palaavan hitaasti normaaliin arkeensa, enää oli kruunajaiset edessä. Näiden viikkojen aikana en kuitenkaan ollut ehtinyt puhutella Lorcania paria sanaa pidempään, hänen hoitaessa valtuuksiaan ritarina ja minun hoitaessa velvollisuuksiani oppipoikana. Turnajaiset, kruunajaiset, kisat ja matkustamiset ympäri ämpäri olivat vieneet aikani ja energiani, kunnes eilen Lorcan oli kerennyt jossain vaiheessa ujuttamaan pienen kirjeen takkini taskuun. Ehkä hän oli antanut sen Lyonellille, joka tahtoi yllättää minut, tai pistänyt Sirun asialle. Kuitenkin, se oli hänen kirjoittamansa pieni pyyntö, johon en voinut olla vastaamatta. Viesti oli hyvin yksinkertainen ja pyysi saapumaan ikuisen liekin luokse auringonlaskun jälkeen, täydessä haarniskassa. Se kuulosti haasteelta, joten otin sen vastaan. Lyonellin avustuksella puin omistamani sinimetallisen haarniskan ylleni ja nappasin yhden miekoistani mukaan. Tuleva kuningas pyysi tulla uteliaisuudesta mukaan, mutta en suostunut katsojiin. Hän luultavasti näkisi kuitenkin jotain huoneensa ikkunasta. Kävelin linnan pihan poikki kypärä kädessäni, hiukset nostettu tiukalle nutturalle, jotta kypärä olisi mahdollisimman hyvin päässäni. Haarniska piti ärsyttävän kovaa ääntä, varsinkin nyt kun iltatalli oli jo tehty ja lähes kaikki kadonneet omiin koteihinsa tai huoneisiinsa. Pieni jännitys rinnassani kuljin kuitenkin päättäväisenä suuren liekin valoa kohti. Puikkelehdin raunioiden välistä pienelle aukiolle, jossa valkeaan haarniskaan sonnustautunut mies seisoi normaalissa asennossaan; kädet selän taakse ristitty, selkä suorassa ryhdissä, kasvot liekkiä tuijottaen, kuin se puhuisi hänelle. Hymy levisi huulilleni, mutten voinut olla huomaamatta upeasti kimmeltävää, uutta ja outoa haarniskaa tuon päällä. Se oli koristeltu kultaisin juovin, joita löytyi lähes joka osasta haarniskaa. Niissä oli tekstiä kielellä jota en ymmärtänyt. Sininen kaapu aaltoili hiljalleen liekin lämmön tieltä, lasketutuen jalat peittäen lähes maahan asti. Kultakoristellussa kypärässä oli kirkkaan sininen sulka. Kokonaisuus oli hämmentävän siisti ja ritarillinen, vaikka mies oli jo valmiiksi molempia. Hän harvoin silti pukeutui kokohaarniskaan, vieläpä noin kiiltävään. "Karma." Lorcan käännähti hitaasti puoleeni ja tajusin että olin pysähtynyt aukion reunalle. Hätkähdin ja hymyilin miehelle, vaikka tiesin ettei tuo nähnytkään ilmettäni. "Sir Lorcan." Sanhadin onnelliseen sävyyn, ja lähemmäksi päästyäni kumarsin miehelle, niin kuin oppipojan pitää. Kuitenkin suoristautuessani ylös, näin miehen levittävän kätensä toverillisesti. Iloinen hymähdys pääsi suustani ja kävelin ripeästi halaamaan toista. Haarniskat kirisivät toisiaan vasten, kun hetken seisoimme toistemme syleilyssä. Painoin otsani pitkän miehen rintaa vasten, sillä siihen se ylettyi. Lorcan oli yllättävän pitkä ritari. "Miten voit?" Kysyin, kun vihdoin päästimme irti toisistamme. Äänessäni oli pieni ripaus huolta ja tiesin että toinen kuulisi sen. Hymähdys kuului kypärän uumenista ja tuo kääntyi takaisin liekin puoleen. "Paljon paremmin, kiitos sinun, Karma." Ritari aloitti. "Voimani ovat lähes täydellisesti palautuneet. Parin viikon lepo tekee ihmeitä." Lorcan puhui rauhallisella äänellään, nostaen kätensä, katsoen kämmentään joka puristui nyrkkiin ja avautui jälleen. Nyökkäsin hyvilläni. Olin onnellinen että mies oli taas kunnossa. "Entä sinä? Olen näyttänyt olevan kiireinen." Kypärä kääntyi minun puoleeni. Huokaisin hieman raskaammin, katsoen liekkien tanssia edessäni. Tuli lämmitti kasvojani mukavasti. "Olenkin ollut kiireinen." Myönsin hieman naurahten. "Lyonell on antanut minulle paljon enemmän vastuuta, koska ei itse ehdi kaikkea hoitamaan, joten luottaa minuun. Samalla pitäisi hoitaa ja kouluttaa kolmea hevosta ja tutustua paremmin killan toimintaan." Selitin tasaiseen sävyyn, kasvot rentoutuen peruslukemille. "Ja tutustua uuteen ritariini." "Uuteen ritariin?" Lorcanin ääni oli selkeästi kysyvä, jopa hämmentynyt. Hän ei varmasti osannut arvata että Lyonell antaisi minut jonkun toisen oppeihin. Totta puhuen olin itsekkin hieman hämmentynyt. "Kyllä vain." Nyökkäsin hitaasti. "Hankalan Killan sir Sylas de Challon." Sanoin nimen kunnioittavasti, sillä en tiennyt vielä mitään uudesta ritaristani. Vain sen että hän täyttää kaikki ritarin kriteerit, ja kuulemma odottaa sitä myös muilta. Kuulostaa vaativalta persoonalta, mutta yritän olla mahdollisimman avoin häntä kohtaan. "Sylas..." Lorcan hymähti nimen hiljaa, kasvot minuun päin kääntyneenä, kuin punniten sanojaan. "Hän ei ole helpoin ihminen, mutta hyvin käyttäytyvä ja ritarillinen. Toivon että tulette toimeen." Mies kuitenkin päätyi sanomaan. Hänen elekielensä kuitenkin kieli siitä ettei hän ehkä oikein pitänyt tästä valinnasta, mutten sanoisi kuitenkaan vastaan, tai ainakaan valittaisi siitä minulle suoraan. "Enköhän minä pärjää." Sanahdin. Lorcan tuntui rentoutuvan myös ja nyökkäsi lopulta. Aurinko oli jo laskeutunut, antaen pimeyden vallata maan. Ikuinen liekki kuitenkin valaisi koko aukion ja suurimman osan raunioista kauniin keltaisella valollaan. Vaikka yö alkoi viilenemään, liekki lämmitti. Vaihdoimme Lorcanin kanssa rauhlliseen tahtiin kuulumisia, kunnes muistin kypärän kädessäni. "Miksi tahdoit minut haarniskassa?" Kysyin lopulta mietteliäästi. Naurahduksentapainen hymähdys pääsi miehen suusta, tuon napaten nahkahanskan vyötäröllään olevasta huotran vyöstä. Hän heitti ne maahan eteeni. Henkäisin hiljaa ja tuijotin hanskoja, sitten miestä. Kaksintaistelu. Hän todella tahtoi kaksintaistelun kanssani? Tiesin heti ettei minulla ollut mitään mahdollisuutta miestä vastaan, mutta haasteesta ei voinut perääntyä. Nappasin hanskat ja viskaisin ne takaisin miehelle, joka sokeudestaan huolimatta nappasi ne ilmasta kiinni. Metalli narskui tuon uudessa haarniskassa, kun mies heitti hanskat syrjään, veti miekan tupesta ja viskaisi huotran myös pois tieltään. Henkäisin syvään, vetäen kypärän päähäni ja ottaen miekan kunnolla käteeni. Kumarsimme toisillemme, tietäen mitä seuraavaksi tapahtuisi. Lorcan teki ensimmäisen liikkeen, hyökäten täydellä voimalla. Väistin tuon pitkän claymoren sivulle pyörähtäen, unohtaen kuinka kankea raskas haarniska on liikkua. Se teki ottelusta entistä hankalamman, sillä olin tottunut kokohaarniskaan lähinnä turnajaisissa, hevosen selässä, jolloin ei itse tarvinnut liikkua. Nyt tarvitsi. Muutaman kerran yritin hyökätä, mutta Lorcan työnsi iskuni tottuneesti sivuun, minun taistellessa sekä haarniskan että miehen kanssa. Liikuin kankeasti, toisen kulkiessa ketterästi kuin kissa. Heilautin miekan miestä kohti, yrittäen tällä kertaa hyökätä kunnolla. Yhtäkään osumaa en saanut toiseen, mutta sen sijaan totuin haarniskaan jo hieman. Liekki vierellämme lämmitti ehkä jopa liikaa ja jo parin minuutin jälkeen olin hiestä märkä. Lorcan loikkasi kohti yhtäkkiä. Torjuin kuin viimeistä päivää, yrittäen pitää painopisteen alhaalla ja tasapainon vakaana. Askelsin silti hitaasti taaemmas, ritarin puskiessa iskuja jatkuvalla syötöllä. Viimein sain työnnettyä toisen miekan sivuun, saaden pienen raon tuon puolustukseen. Käytin sen hyväksi, yrittämällä pistää miekalla. Sokeaksi Lorcan oli kuitenkin nopea reagoimaan niinkin pieneen liikkeeeseen, hänen väistäessä teräni. Loikkasin taakse, ottaen tilaa toisesta, tuntien kuinka hikipisarat valuivat sateen lailla kasvoillani. Huohotin kypärässäni, mutten antanut periksi. Tällä kertaa minä hyökkäsin, aggressiivisesti vielä. Yritin olla mahdollisimman nopea ja hiljainen liikkeissäni, mutta ritari torui silti jokaisien iskun, lopulta potkaisten minut kauemmas. Hän ei säästellyt, hyvä niin. Henkäisin, mutta ennen kuin kerkesin tekemään mitään, näin kuinka Lorcan keräsi voimaa, nostaen miekan alakautta iskuun. Nopeasti toin oman miekkani iskun tielle, terien kolahtaessa toisiaan vasten. Asentoni oli huono, kun mies painoi miekkaansa koko voimallaan alemmas. Ikuinen liekki porotti aivan vieressämme, lämmittäen kuin aavikon aurinko. Yritin pitää parhaani mukaan miekan kaukana, mutta se painui koko ajan lähemmäs. Päätin siirtyä iskun tieltä, työntäen claymoren yläkautta kauemmas, kierrähtäen pois alta. Kuitenkin liikkuessani sivulle, kompuroin askeleisiini ja horjahdin, suoraan kohti liekkiä. Kurkustani pääsi pieni iip-äännähdys tajutessani etten saisi tasapainoani enää takaisin, ja kaatuisin suoraan liekkimereen. Sekunin sadasosat tuntuivat pitkiltä, kunnes tunsin otteen kädessäni. Lorcan vetäisi minut pois liekin luolta, painaen minut itseään vasten, miekka kurkullani. Hän ei antanut armoa, edes sen jälkeen kun oli pelastanut minut. Mies voitti, mutta se ei tullut yllätyksenä. Huohotin uupuneena kypäräni sisällä, nostaen kädet ylös luovuttamisen merkkinä. Jalat tärisivät, enkä tiennyt pystyisinkö kävelemään haarniskan kanssa enää takaisin linnaan. Lorcan veti miekan pois ja päästi minut otteestaan. "Ei hullumpi, mutta sinulla on hiomista jalkojesi kanssa." Mies puhui rauhallisesti, eikä kuulostanut siltä että olisi hengästynyt. Lähes revin kypärän hikisestä päästäni, laskien sen kiviselle rauniolle. Katsoin kysyvänä Lorcania, suu auki huohottaen. "Minulla on hiomista kaiken kanssa." Puhisin, siirtyen istumaan kiven päälle. Ritari naurahti, painaen miekkansa maahan pystyyn. "Totta tuokin." Hän sanahti, kävellen luokseni. Vedin käsineet kädestä, alkaen löysäämään haarniskaani. En jaksanut kävellä se päälläni, mutta en saanut sitä mitenkään muutenkaan kuljetettua takaisin Linnaan. "Mutta taistelit yllättävän hyvin." Sokea mies sanahti vakavissaan, istuutuen vierelleni. "Oletin että olisit ollut maassa alle minuutissa, mutta olin väärässä. Sinussa on sisua." Lorcan jatkoi kehumista. Tuhahdin naurahtaen. "Opetit minulle paljon kun aloitin oppipoikana. En vain ole juurikaan taistellut kokohaarniskassa." Puhuin myöntäen. Olin enemmän kevyen haarniskan tyyppiä, jousipyssyn ja kirveiden kanssa, ne sopivat minulle paljon paremmin. Lorcanin puolelta kuului pitkä, mietteliäs hymähdys. "Ymmärrän, se on hankala aluksi. Mutta olet tuleva ritari, on hyvä oppia taistelemaan haarniskassa." Mies sanoi rohkaisevasti. Nyökkäsin, sillä hän puhui totta. "Haarniska on kankea ja raskas, se vaatii totuttelua." Vastasin ottaen oman kypäräni käsiini, tutkien sen koristeluita. "Niin se on." Mies myönsi, ja saatoin hänen äänestänsä kuulla hymyn. Jäin liekin ääreen vielä pitkäksi aikaa juttelemaan miehen kanssa. Hänen seurassaan mieli sai levätä, eikä pitkäkään hiljaisuus ollut paha asia, vaikka nyt niitä ei montaa ollutkaan. Lorcan oli yllättävän puheliaalla päällä, neuvoessaan minua haarniskan ja miekkailun saloista, ja vitsaillessaan tulevista kruunajaisista. Meitä molempia jännitti kyseinen tapahtuma, mutta sain jopa kysyttyä josko toinen hakisi minua viimein tanssimaan. Emme ehtineet vuodenvaihteen tanssiaisissa kuin juttelemaan, joka oli harmi. Lorcan kuitenkin suostui hieman haparoiden, ja uskalsin arvata ettei hän ehkä osannut tanssia. Oli kuitenkin mukava ilta, ja tuntui että ystävyytemme syveni joka keskustelulla. Varsinkin tällaisina synkkinä öinä oranssin liekin valossa. 
|
|
|
|
Post by Lady Karma on Aug 8, 2019 17:15:57 GMT
Peitsestä kalloon
Kuuma päivä alkoi pikkuhiljaa hämärtyä iltaa kohti, vaikka auringonvaloa silti riitti moneksi tunniksi. Taivaan pilvipeitto muuttui hiljalleen punertavaksi ja kohta koko taivas olisi kuin tulipalon piinama, tulen oranssi. Puut huojuivat vaimeassa tuulessa, viilentäen lämpimän päivän jälkiä, kertoen pian saapuvasta yöstä.
Hengitin ihanasti viilenevää ilmaa syvään, samalla kävellen kohti linnan ovia. Olin tehnyt jo kaikki päivän tehtävät, hoitanut hevoset, käynyt tunnilla, puunannut ritareiden haarniskoja ja avustanut muita oppipoikia. Päiväni ei kuitenkaan ollut vielä lopussa, sillä sir Sylas tahtoi terästää taistelutaitojani linnanpihan kentällä, ilman hevosta. Aseina oli keihäät ja varustuksena kevyt rintapanssari, sekä käsi- että jalkasuojat. Mitään muuta en harjoituksen luonteesta sitten tietänytkään, mutta se ilmeisesti kuului miehen tyyliin, hän ei kerro mitään ylimääräistä. Saisin nähdä mitä tuleman piti.
“Lady Karma.” Kuulin nimeäni kutsuttavan, ja kukas muukaan selkäni taakse ilmestyi kuin sir Gawain. Miehen mustat kiharat hiukset laskeutuivat sotkuisina tuon otsalle, vihreiden silmien tutkiessa olemustani. Tummanvihreän paidan hihat oli rullattu kyynärpäiden yli ja helmassa oli likaa, samoin kuin tummissa housuissa ja saappaissa. Aivan kuin mies olisi samonnut mutalammikossa tai paininut hevosten kanssa laitumella. Tuon kasvoilla oli pieni virne, kuin hän olisi tiennyt jotain mitä minä en.
“Sir Gawain.” Nyökkäsin nöyrästi tervehdykseksi ja annoin kasvoille nousta pienen hymyn. Miehen oma virne leveni, kun tuo kulki pitkin askelein vierelleni.
“Mitä sinulla on mielessäsi?” Kysyin hymyillen ja lähdin jatkamaan matkaani, tietäen että ritari seuraisi vierelläni. Tuo henkäisi syvään, katsoen linnaa lähes ihaillen, ennen kuin alkoi puhumaan.
“Kuulin että sinulla ja sir Sylasilla on tänään jonkinlainen harjoitustaisto?” Mies totesi uteliaalla äänellä, katsahtaen sivusilmällään minua. “Minua kiinnostaisi nähdä se.” Tuo jatkoi vielä. Sylas oli puhunut taistelutaitojen harjoittamisesta keihäillä, mutta mistään taistelusta hän ei ollut puhunut. Naurahdin hiljaa itsekseni. Nousimme portaat ylös ja siirryimme avonaisista ovista sisään linnaan.
“Ilman muuta saat tulla katsomaan. Ylimääräinen silmäpari on aina hyväksi, ehkä näet mitä minun tulisi kehittää taidoissani.” Muotoilin lauseeni nätiksi ja nöyräksi, sillä tiesin että Gawain opettaisi mieluusti jos näkisi jotain puutteita aseenkäsittelyssä. Toki minua kiinnosti myös mitä Sylaksen mielessä oli. Tämä oli vasta toinen kerta kun kunnolla harjoittelemme kunnolla ja hänen ajatustapansa on täysi mysteeri minulle, en edes kunnolla pysty sanomaan onko hän tyytyväinen vai ei.
“Tarvitsetko apua suojusten laitossa? Sinnehän olet menossa, eikö niin?” Mustahiuksinen mies kysäisi yhtäkkiä.
“Mistä tiedät?” Virkoin hämmentyneenä, kääntyen ritaria kohti. Tuo virnisti leikkisän oloisesti ja katsahti sitten eteen. Ehkä toisen olisi tehnyt mieli sanoa jotain hassua tai typerää, mutta tuo päätyi kuitenkin tylsään totuuteen.
“Näin sir Sylasin valmistautumassa juuri hetki sitten, joten arvelin että sinä olisit jo valmis päivän askariesi kanssa.” Miehen ääni oli tasaisen pehmeä ja hyväntuulisen oloinen. “Sain häneltä jo luvan tulla silmäilemään harjoituksianne.” Tuo sanahti vielä. Hymähdin mietteliäästi.
“Miksi sitten kysyit minulta lupaa?” Kysäisin odottavana, samalla kun avasin oven haarniskavarastoon. Huone kimalteli kuin kristallikruunu, auringonsäteiden puskiessa ikkunoista sisään. Puunatut haarniskat heijastivat valoa joka puolelle monin eri värein. Astuimme huoneeseen peräkkäin, antaen raskaan puuoven kolahtaa takanamme kiinni.
“Ajattelin että se olisi sopivaa.” Gawain vastasi harteitaan kohauttaen. Mies ei tahtonut tungeksia harjoitteluumme, vaikka eihän se minun päätettävissä ollutkaan. Jos Sylas sanoisi että koko linna katsoo kun hän hakkaa minut maan tasalle, minä tottelisin, koska se olisi ritarin tahto. Mutta Gawain oli kunniallinen mies, hän tahtoi saada molempien osapuolien suostumuksen.
Kävimme huonetta läpi, valiten yhteistuumin sopivimmat haarniskat. Ritari avusti päälleni kevyen, metallisen rintapanssarin ja käsisuojat. Jalkasuojat sain sidottua omin avuin. Minulle tuli heti lämmin, vaikka haarniska oli ollut päälläni vain hetken. Harjoittelu tulisi olemaan vähintään hikinen.
Kävelimme Gawainin kanssa takaisin pihalle. Letitin hiukseni uudelleen, tehden niistä tiukan nutturan, ettei hiukset olisi koko aikaa edessä. Laskeva aurinko oli jo punertanut taivaan pilvet, vaikka valoa riittäisi vielä moneksi tunniksi. Tunnelma oli outo. Ilma oli hyvin lämmin, taivas oli kuin liekkimeri kirkkaine väreineen, mutta silti vihreän metsän reunalle alkoi nousta usvaa.
Näky hämmensi, mutta en kauaa ehtinyt ihmetellä, kun Gawain jo tervehti nuorta ritaria. Sir Sylas seisoi kahden keihään kanssa harjoitusalueen reunalla, hänen ilmeensä ja asentonsa olivat yhä jäykät, kuin patsaalla. Ritari tervehti meitä molempia nyökkäyksellä ja katsekontaktilla. Tein samoin, kävellen suoraan tuon vierelle.
“Tarvitsetko lämmittelyä?” Mies meni suoraan asiaan, ei ylimääräisiä rupatteluja tai kuulumisia. Tulimme harjoittelemaan, emme puhumaan mukavia. Ritari ojensi toisen hyvin yksinkertaisista harjoituskeihäistä, niissä ei ollut edes terää päässä, vaan pieni paino joka simuloi aidon keihään painoa. Otin tikun vastaan ja katsahdin kevyesti haarniskoituun mieheen. Olin juuri puhdistanut tuon haarniskan, ja nyt jo joudun itse likaamaan sen.
“Pieni venyttely riittää.” Sanahdin tasaisesti miehelle ja käännyin varmana harjoitusnurmelle. Venyttelin niskojani niin että nikamat poksuivat.
“Vedämme harjoitustaistelun, Gawain katsoo vierestä ja kommentoi sen jälkeen tulokset. Katsotaan sitten mitä alamme kehittämään.” Sylasin ääni oli jääkylmä, siinä ei ollut tunnetta tai painotusta. Omalla tavallaan se oli jopa pelottava, jos kyseessä olisi ollut yhtään uhkaavampi henkilö. Mies oli kuin kivipatsas joka puhui ja liikkui, muuta hänestä ei saanut irti, ainakaan vielä.
“Selvä.” Nyökkäsin terävästi ja käännyin tuon puoleen. Otin keihään molempiin käsiin, vaihdoin asennon tukevaksi, jalkapohjat maahan painuen. Olin valmiina, josta kertoi pienempi nyökkäys Sylaksen puoleen. Ritari otti myös kunnon asennon ja otteen aseestaan, nyökäten lopuksi Gawainille, joka risti kätensä uteliaana rinnalleen. Miehen ilmeestä pystyi kertomaan että hän odotti mielenkiinnolla pientä tappeluamme.
Sylas teki ensimmäisen liikkeen, kävelemällä uhkaavan pitkin askelein lähemmäs. Hengitin syvään ja rauhallisesti, tunnustellen keihään vartta sormenpäitäni vasten. Nahkahanskojen läpi tunsi yllättävän hyvin ja ne olivat miltei osa kehoani. Keihäs itsessään oli vieläkin oudompi ase, vaikka sitä kuinka monta kertaa olinkin käsitellyt.
Ritari veti keihään nopeasti vierelleen, heti painaen sen eteen. Sain väistettyä ensimmäisen piston juuri ja juuri, lähtien sitten itse hyökkäämään. Keihäs toimi parhaiten pistoaseena, mutta toki sillä voi myös lyödä. Huitaisin miehen kauemmas, saaden taas liikkumistilaa itselleni. Vedin keihään takaisin kunnon otteeseen. Mies hyökkäsi uudelleen ja sain taas väistettyä, mutta tällä kertaa toinen jatkoi hyökkäystään, pyörähtäen taakseni ja huitaisten minua kylkeen keihään varrella. Kompuroin muutaman sivuaskeleen verran, hakien tasapainoa takaisin. Pidin katseen koko ajan vastustajassa, yrittäen lukea tuon liikkeitä. Se oli miltei mahdotonta, sillä miehen silmät olivat kuin porautuneet omiini, eivätkä ne siirtyneet.
Taistelun alku oli hieman tahmea, mutta saimme molemmat pian raajamme notkeiksi ja liikettä niveliin. Sylas teki pieniä hyökkäyksiä, jotka joko väistin tai torjuin. Yritin pysyä mahdollisimman kaukana miehestä, mutta tuo pääsi jotenkin aina liian lähelle. Hän huitaisi keihään lähelle maata, yrittäen osua jalkoihini, mutta sain loikattua kauemmas. Mies nosti aseen, lähtien juoksemaan kohti minua, kasvoillaan vakava ilme. Auringon oranssit säteet saivat ritarin kapeiden kasvojen varjot syvenemään, tehden tuon ilmeestä entistä kylmemmän. Hengähtäen torjuin iskun kaksin käsin keihäästä pitäen. Sysäsin miehen keihään sivuun, hypäten sivulle, omaa asettani heilauttaen. Metallikärki kolahti toisen haarniskaan, saaden ritarin perääntymään. Lähdin hyökkäykseen miestä kohti, yrittäen osua häneen keihään tylpällä kärjellä. Pitkäksi mieheksi ritari oli nopea liikkeistään ja tuo pyörähti pois puisen tikun tieltä, hyökäten heti takaisin. Purin hampaita yhteen, ottaen peruuttavia askeleita, mutta toinen ylettyi tönäisemään peitsen päällään suoraan minua rintaan. Ilma purkautui keuhkoistani kun tömähdin voimalla maahan. En kerennyt edes tajuamaan tilannetta, kun Sylas oli jo hajareisin päälläni. Hän piti keihästä poikittain kurkkuni päällä, muttei painanut liikaa, sain silti happea. Tuijotin sinisillä silmillä miehen vakavia kasvoja, yrittäen huomaamattomasti hapuilla omaa keihästä käteeni. Lyhyt tuijotuskilpailu päättyi ulkopuolisen sanoihin.
“Älä aliarvioi tyttöä.” Gawain varoitti Sylasta harjoittelualueen reunalta, johon oli kerääntynyt enemmänkin yleisöä. Tummahiuksinen ritari käänsi hämmentyneen katseen Gawainin puoleen ja samassa sain otteen keihäästäni. Nopealla liikkeellä huitaisin sen päin Sylasin kalloa, osuen tuohon täydellisesti. Onneksi en käyttänyt kaikkea voimaa mitä käsistä lähti, sillä mies ei luultavasti olisi tajuissaan sen jälkeen. Osuma kuitenkin yllätti toisen, saaden tuon kaatumaan pois päältäni. Käytin tilaisuuden tietenkin heti hyväkseni ja luikahdin kauemmas vastustajasta. Pieni virne pääsi huulilleni, kun olin vihdoin onnistunut yllättämään aina valmiina olevan ritarin.
Mies nosti kätensä, kämmen minua kohti, kertoen että taistelu olisi ohi. Tuo hieroi päätänsä siihen malliin että osuma oli tuntunut aikalailla ja tunsin heti syyllisyyden tunnetta, vaikka sodassa ei armoa annettaisikaan. Yleisöstä kuului ensin yksittäisiä taputuksia, kunnes kaikki yhtyivät aplodeihin. En välittänyt suosion osoituksista, vaan kävelin ritarini luokse, joka oli jo päässyt täyteen mittaansa, venytellen olkapäätään. Katsoin tuota anteeksipyytävänä, mutta yllätyksekseni toinen tarttui ranteeseeni, nostaen käteni ylös. Yleisöstä pääsi pari innokasta huutoa ja vihdoin pääsin itsekin näkemään millainen joukko meitä oli katsomassa.
“Hyvä Karma!” Nanookin raikuva nauru sai huomioni ensimmäisenä. Naisen vierellä seisoi Helmi, kertoen että parivaljakko oli joko tulossa tai menossa. Heistä silmäni siirtyivät Nadjaan ja Seciliaan, jota hymyissä suin taputtivat, ritareidensa seisoen tyttöjen takana. Adrian oman ritarinsa kanssa olivat juuri kääntäneet selkänsä ja lähtivät kävelemään pois päin. Gawainin kasvoilla oli voitokas virne, kuin hän olisi lyönyt vetoa ja voittanut. Minut yllättäen miehen vierellä seisoi sir Lorcan, taputtaen hitaasti ja voimakkaasti. Kypärä peitti miehen kasvot, mutta arvelin että tuon huulilla olisi hymy. Heidän vierellään oli vielä muutama killan ritari, joita en tuntenut nimeltä.
Lopulta ihmisjoukko hälveni ja jäljelle jäi minä, Sylas, Gawain ja Lorcan, jonka ilmestyminen oli ollut hämmennys. Mies oli ollut läpikulkumatkalla, kun oli kuullut taistelun ääniä ja väkijoukon supinaa ja uteliaisuudesta tahtonut tietää mitä tapahtui. Hän oli myös tunnistanut minut jostain, tahtoen tietää mihin olen sekaantunut tällä kertaa. Gawain oli selittänyt mitä tapahtui taistelun ohessa.
Lorcan ja Sylas kättelivät ja tiesin että tummahiuksinen ritari oli liian vakava sokean mestarin makuun. Tuo tuntisi miehen jäykkyyden, jos ei jo ilmapiiristä, niin kättelyn yhteydessä. Sinipukuinen mies vaimentui heti hieman, huomattuaan Sylaksen kylmän auran, ja ehkä tajusi nyt miksi minäkin olin niin vaitonainen. Minulla oli tapana muuttaa käyttäytymistäni sen mukaan kenen seurassa olin, tai kuka oli minusta vastuussa. Lorcan tiesi sen kyllä, ja ymmärtäisi.
“Näemme myöhemmin, Karma. Toivottavasti harjoittelut menevät hyvin.” Lorcan nosti kätensä olkapäälleni, puhuen lempeällä äänellä. Hänen tummanpuhuva, mutta eläväinen äänensävynsä sai minut rentoutumaan. Näin tuon silmät juuri ja juuri kypärän pienestä kolosta, nyökäten syvään.
“Kiitos.” Vastasin hiljaa, huomaten Sylasin katsovan kättä olallani. Nuoren miehen silmissä välähti jokin. En tiennyt miten mies pystyi näyttämään kylmemmältä mitä hän jo oli, mutta tuo katse suorastaan jäädytti. Kylmät väreet säteilivät selkääni pitkin kun miehen katse nousi kohtaamaan omani. En osannut tehdä mitään, kuin olisin kivettynyt.
Lorcan poistui ja Gawain huomasi pienen kitkan välissämme, alkaen sitten selittämään mitä huomasi harjoituksemme aikana. Yritin keskittyä miehen sanoihin, hänen vinkkeihinsä ja huomautuksiin, mutta se oli vaikeaa. Loppuharjoitus meni oudossa usvassa, kehoni vain teki, mutta aivot eivät tuntuneet rekisteröivän mitään.
Illalla löysin itseni hiljaisen ja tyhjän asuntoni sängyltä, miettimässä vain Sylasin katsetta. Se oli kylmä ja kätki jotain muutakin sisälleen josta en saanut kiinni. Miehen mystisyys voimisti outoa kylmyyttä, mutta samalla ehkä myös mielenkiintoani häntä kohtaan. Harvoin kiinnostuin ihmisistä samalla tavalla, mutta ehkä se johtuu siitä että tuo oli toinen ritarini, minun piti tulla toimeen hänen kanssaan. Tai se aina helpotti asioita kun tuli toimeen.
Sain unta vasta monen tunnin jälkeen, eikä levottomuus jättänyt minua edes unissani rauhaan.
|
|
|
|
Post by Lady Karma on Nov 11, 2019 19:12:22 GMT
Ruttotohtorin kutsu
Osa 1Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, etten edes tajunnut kuinka monta päivää oli mennyt. Olin juossut ympäri linnaa ja kylää, nukkuen vain silloin kuin kykenin ja syöden hyvin satunnaisesti. Rutto oli levinnyt kuin… no rutto. Muutamassa päivässä suurin osa kyläläisistä oli sairauden kuristuksessa ja tuntui kuin koko maailma olisi pysähtynyt. Yhtäkkiä kaikki piti tehdä itse, tai sillä työvoimalla mikä oli käytettävissä. Ruokaa piti hankkia linnalle ja kylälle, vesi kantaa kaivosta niin sairastaville, työntekijöille kuin itselle, siihen päälle vielä velvollisuudet linnalla ja tohtoreiden auttaminen. Elämä oli hektistä ja piti olla kuitenkin varovainen ettei itse sairastuisi. Huokaisten ja niskaani venytellen kömmin ylös nojatuolista. Päälläni oli lämmin viltti, jonka kietaisin hartioilleni. Hetken jouduin miettimään missä hitossa oikein olin. Katsoin ympärilleni ja tunnistin huoneen oitis. Olin Killan kartanolla, pyöreän pöydän huoneessa. Viime talvena olimme käyneet Lyonellin kanssa täällä ja paikka oli ollut pölyinen, täynnä hämähäkinseittejä, mutta niin kauniin mystinen silti. Kävelin kengänkannat kopisten pyöreän pöydän vierellä, sivellen kädelläni sen reunaa, huulillani pieni hymy muiston johdosta. Nyt paikka oli siisti ja siivottu, kun olimme prinssin kanssa potkineet kiltalaisiin hieman ryhtiä. Takanani kolahti ovi, saaden minut kääntymään äänen suuntaan. Olin vielä niin väsynyt että hätkähdin, mutta nähtyäni tulijan, rentouduin. “Sir Sylas.” Kumarsin pienesti tuon sulkiessa oven ja suunnatessa luokseni. Ihmettelin miehen käsissä olevaa tarjotinta, joka sisälsi lämmintä kaakaota ja runsaan aamupalan. “Istu.” Mies käski painokkaalla äänellä. Tein niin kuin tuo sanoi, laskeutuen pyöreän pöydän yhdelle puupenkeistä. Ritari laski tarjottimen eteeni nyökäten. Tuijotin antimia väsyneenä ja nälkäisenä, mutta silti hieman hämmentyneenä. Käänsin katseeni viereeni istuutuvaan mieheen, jonka kasvoilla oli synkkä ilme. Hänen kylmä katseensa siirtyi minuun. “Syö.” Sylas sanahti, nyökäten uudelleen. Henkäisin, ujuttaen käteni viltin alta lämpimän kaakaokupin ympärille. Se oli niin kuuma että minun piti pitää käsiäni aluksi hieman kauempana. “Kiitos.” Sanoin hiljaa. Kuulin vierestäni vain hymähdyksen, vastauksena kiitokseeni. Syödessäni mietin mitä olin tehnyt eilen että olin jäänyt tänne nukkumaan. Samalla tajusin etten edes tiennyt mikä vuorokaudenaika oli. Nostin pääni nopeasti katsomaan suurista ikkunoista, huomaten harmaan näkymän. Lunta oli satanut ohueksi kerrokseksi nurmelle ja kuolleiden puiden oksille. Valoa oli sen verran, ettei enää ollut aikainen aamu, mutta iltaankin oli vielä matkaa. Olin nukkunut liian pitkään. “Ilmoitin linnalle että tulet tänään vasta päivällä.” Sylas puhui hiljaisuuden keskelle. Käänsin katseeni tuohon, hymähtäen kiitollisena, mutta myös hieman häveten itseäni. “Olisit voinut herättää minut aijemmin.” Sanoin pahoittelevana. Ritarilta pääsi murahdus, jota en ollut ennen kuullut. Mies vaikutti todella kireältä, mutta otti käteni omaansa niin rauhallisesti kuin vain kykeni. “Lady Karma.” Hän aloitti. “Nukahdit eilen tuohon tuoliin kymmenien kilojen haarniska syliisi. Olet tehnyt tarpeeksi, sinulla on oikeus nukkua kunnon yöunet. Kuolet vielä, jos jatkat tuohon malliin.” Sylas puristi kättäni, puhuen vakavalla äänellä. Hänen sanansa saivat pääni laskeutumaan ja ehkä vihdoin ymmärsin että ihmiset oikeasti välittivät minunkin voinnistani. Omalla tavallaan miehen sanat toivat mieleen Lyonellin, joka olisi sanonut täysin samoin. Nyökkäsin lopulta, puristaen miehen kättä takaisin. “Ymmärrän. Kiitos.” Nostin katseeni suuren miehen arpisiin kasvoihin ja hymyilin pienesti. Tuon ruskeissa silmissä välähti jokin lämmin, vaikka muuten hänellä oli sama, kylmä ilme kuin aina ennenkin. Ovi paukahti voimakkaasti suuren huoneen toisella puolella. Käänsimme molemmat nopeasti katseemme tulijaan. “Sir Sylas, Lady Karma.” Sir Gawain seisoi oviaukolla hengähtäneen oloisena. Sylas veti nopeasti kätensä pois omistani ja nousi seisomaan. Katselin hämmentyneenä ensin omaa ritariani, sitten mustahiuksista. “Prinssi Lyonell kutsui kaikki kykenevät heti kylään. Yön aikana sairastui taas lisää ihmisiä ja moni vanhus on kuollut.” Gawain hengähti raskaasti ja nosti selkänsä ryhtiin. Hän oli vakava ja väsyneen oloinen, niin kuin jokainen linnan mailla viime päivinä. Kaikki positiivisuus oli poissa, mutta ei tässä kovin iloinen pystynyt olemaankaan. Olin jo nousemassa, kun ritari vierelläni laski käden olalleni ja painoi minut takaisin istumaan. Olkapäätä vihlaisi miehen pitäessä siitä kiinni niin kauan kun oli tarve. “Sinä olet siinä ja syöt ensin. Laitan jonkun oppipojan tuomaan Kidrimin luoksesi, tulet sitten perästä.” Taas Sylasin sanat olivat käsky, ei ehdotus. Nyökkäsin hampaita purren, sillä olkapäähän otti toisen ote. Kun mies sai vastauksensa, hän nyökkäsi takaisin ja päästi irti. Tuo lähti painokkain askelin pois huoneesta. Sir Gawainin katse kohtasi omani ja hän vain nyökkäsi pikaisesti, lähtien sitten Sylasin perään. Kuulin muitakin askeleita käytävältä, ja luulen että koko kartanon väki oli hälytetty auttamaan. Söin niin nopeasti kuin pystyin, enkä tiennyt milloin viimeksi olin saanut kunnon aterian. Huomasin noustessani että Kidrimiä talutti täysin minulle tuntematon oppipoika, Manan selässä. Hänen ilmeensä oli hämmentynyt, eikä ihme, jos joutuu tietämättään tänne katastrofin keskelle. Siistin omat vaatteni, letittäen nopeasti hiukseni yhdeksi paksuksi letiksi. Nappasin viitan ja hanskat mukaani, jotka lojuivat nojatuolin selkänojalla ja vedin ne päälleni. Astelin ulos kartanosta varmoin askelin, katse kohdaten mustahiuksisen naisen. Hän oli ilmeisesti se uusi oppipoika, jonka tulosta Lyonell oli puhunut viikko sitten. Vai oliko siitä vasta pari päivää? Ihan sama, tuossa hän nyt oli. “Um, sinä olet varmaan Lady Karma?” Nainen kysyi katsellen kävelyäni miettivän näköisenä. “Olen kyllä. Ja sinä olet ilmeisesti uusin oppipoikamme?” Vastasin ottaen Kidrimin ohjat vastaan. Ori hörähti laiskan lämpimästi ja tunki suuren päänsä syliini. Halasin hevosta kiitollisena jumalille että se oli vielä terve. “Kyllä, olen Lady Aela, Manan hoitaja ja Sir Oswaldin oppipoika.” Mustahiuksinen nainen puhui selkeästi ja varmasti. Pidin siitä. Kampesin Kidrimin selkään ja nyökkäsin pieni virne kasvoillani Aelan puoleen. “Mukava tavata, tervetuloa linnaan.” Sanahdin, kääntäen hevosen tietä kohti. “Samoin, Lady Karma.” Nainen sanoi nopeasti, seuraten esimerkkiäni. Minulla olisi kiire kylälle, joten käyttäisin pientä metsäpolkua, sitä kautta pääsisin kiertämään ruuhkautuneen linnanpihan. Katsahdin Aelaan, joka silmäili uteliaana ympärilleen. “Onko ritarisi antanut sinulle tehtävää?” Kysyin toiselta rauhallisena, vaikka sieluni paloi jo halusta kiiruhtaa kylään. Aela pudisti päätään mietteliäänä. “Ritarit käskettiin kylään pikimmiten, Sir Oswald ei kerennyt antamaan minulle sen parempia ohjeita. Sitten tuli se pitkä, arpikasvoinen ritari ja käski tuomaan hevosen sinulle tänne.” Oppipoika selitti nopeasti, tietäen että nyt oli kiire. Mietin hetken hiljaa, silmäillen lumen peittämää metsää, kunnes kuulin tutun äänen. “Menkää, teitä tarvitaan kylässä.” Kuulin mielessäni sanat, niiden saaden minut kääntämään etsivän katseen tien toiseen päähän. “Mit-?” Aela ehti jo hämmentyä nopeasta liikkeestäni, kunnes näki saman kuin minä. Lyonell seisoi valtavien puiden välissä kaukana tien päässä, näyttäen vain pieneltä nukelta. Henkäisin pintapuolisesti, nähden juuri ja juuri miehen nyökkäyksen. Aelan pää kääntyi kysyvänä puoleeni kun nyökkäsin Lyonellille. “Menkää!” Mies huusi mieleeni, saaden liikettä lihaksiin. “Tule mukaani, Aela.” Sanahdin pikaisesti, kääntäen Kidrimin kohti metsäpolkua. “Menemme kylään auttamaan ritareita.” Selitin lyhyesti ja ytimekkäästi. Nainen lähti seuraamaan sanaakaan sanomatta, kyseenalaistamatta auktoriteettiäni. Ravasimme hiljaa kapeaa polkua pitkin, mutta heti kun pääsimme isolle tielle, nostin laukan. Työhevosen valtavat kaviot lähtivät jytisten liikkeelle. Mana ja Aela pääsivät nopeasti vierelle ja uskoin että nopeuskisassa Mana veisi voiton kuusi nolla. Ei raskasrakenteinen ori pärjäisi tuolle pitkäjalalle. Ohjasin meidän kylän porteista läpi ja näin jo kaukaa kuinka toriaukealle oli kerääntynyt väkeä. Ritarit ohjasivat ihmisiä kovaan ääneen eri paikkoihin, omaisistaan huolestuneet kantoivat vettä ja ruokaa sairaille. Hyppäsin pois Kidrimin selästä ja sidoin sen muiden hevosten luo lähelle kylän portteja. Aela teki samoin ja seurasi minua juoksujalkaa ritareiden luo. Näin Sylasin kauempana ja hän näki minut. Miehellä oli kuitenkin kädet täynnä kyläläisten kanssa, eikä kerennyt meidän luo. Katselimme mustahiuksisen naisen kanssa aluksi hölmistyneinä ihmisten sekamelskaa. Onneksi tuttu kasvo ilmestyi eteemme. “Hienoa että pääsit paikalle Karma.” Vaaleahiuksinen, rintapanssariin somistautunut Lancelot sanahti laskien käden olalleni. Hänen katseensa siirtyi uuteen oppipoikaan pieni hymy huulillaan. “Ja toit apuvoimiakin, loistavaa.” Mies taputti olkaani muutamaan otteeseen. “Kymmenen uutta sairastunutta ja miltei kymmenen uutta kuollutta yön aikana. Ruoka on vähissä ja rohdot lopussa, tarvitsemme kaiken mahdollisen avun nyt.” Ritari selitti samalla kun lähti kävelemään kaupungin katua pitkin. Kaikkialla tuntui olevan kaaos. Katsahdin Aelaa sivusilmällä, vilkaisten miten tuo voi. Huolestunut ilme hänen kasvoillaan kertoi tarpeeksi, ja minua omalla tavallaan säälitti että toinen joutui hyppäämään suoraan kuin käärmeen kitaan, tänne kaaoksen keskelle. “Sir Lancelot! Ruttotohtori tahtoo nähdä teidät!” Jostain kuului huuto ja kiirehdimme miehen luo. Tuo sanoi tohtorilla olevan asiaa vain ritarille, joten jäimme Aelan kanssa kadulle odottamaan. “Miten voit?” Kysyin naiselta vakava ilme kasvoillani. Nainen näytti pahoinvoivalta aluksi, mutta kun käänsin huomioni häneen, piilotti tuo tuntemuksensa heti. Hetken toinen empi sanojaan. “Hyvin.” Hän sanahti. “Onhan tämä aika karua…” Tuo kuitenkin jatkoi ja nosti katseensa kadun päästä kasvoihini. Nyökkäsin ollakseni samaa mieltä. “Tämä on hirveää.” Myönsin tiukkana. Niin paljon kuolemaa ja kärsimystä, mutta miksi? Kukaan ei tainnut tietää. Tunnelma oli niin jännittynyt ettemme kyenneet puhumaan. Lancelot saapui hetken päästä talosta, mukanaan kasa papereita. “Lady Karma, en halua pyytää sinua tähän mutta haluan sinut kauas täältä.” Mies oli normaaliakin jäykempi, kävellessään ohitsemme. Kulmani kurtistuivat kun yritin miettiä mitä miehellä oli mielessään. Aela seurasi sivusta hämmentyneenä, luultavasti koettaen saada jotain tolkkua tästä kaikesta. “Tarvitsemme rohtoon aineksia, mutta yhtä yrttiä saa vain rannikolta ja tarvitsemme sitä heti.” Lancelot nosti ensimmäistä kertaa katseensa meihin, katseessaan huoli ja stressi. Nyökkäsin terävästi. “Sitten lähdemme heti.” Sanoin painokkaasti. Aela näytti hieman eksyneeltä, eikä ollut varma oliko hän tulossa mukaan, mutta uskoin että tuo tulisi jos vain sanoisin. Tässä ei ollut vaihtoehtoja. Lancelot empi hetken, kunnes antoi yhden paperinpalan käteeni. “Menkää pohjoisrannalle, se on nopein reitti. Kasvi jota etsitte on Aequor Papaver, merivalmu. Sen varsi on pitkä tumma ja ohut, kukka harmaansininen, unikon muotoinen. Ne kasvavat vaarallisella paikalla aivan kallionkielekkeellä, pienissä tupsuissa. Jos löydätte nuppuja, ottakaa niitä myös mukaan.” Lancelot selitti. Katsoin paperia kädessäni, johon oli kirjoitettu samat tuntomerkit ja opastus kuinka kukka kuuluu noukkia maasta. “Käykää hakemassa pussit torilta, sanokaa että minä lähetin. Kerätkää niin paljon kun vain kykenette ja tulkaa takaisin nopeasti.” Ritari puhui nopeasti, osoittaen torin kojua, jossa myytiin normaalisti laadukkaasta nahasta tehtyjä pussukoita. Nyökkäsin miehelle ja tunkin paperinpalan taskuuni, kääntyen mustahiuksisen oppipojan puoleen, jota olin lähinnä raahannut ympäriinsä. “Tuletko mukaan?” Kysyin kasvot kireinä. Annoin naisen päättää aivan itse lähtisikö kanssani vai menisikö auttamaan muita. “Tulen.” Vastaus tuli nopeasti ja varmana. Virne käväisi huulillani. “Hyvä, sitten mennään. Hae hevoset ja vie ne kylän toiseen päähän, minä käyn hakemassa pussit.” Ohjeistin ja vain nyökäten nainen lähti. “Onko sulla puukkoa?” Huusin kysymyksen vielä, saaden toisen tanssahtelemaan päkijöillään. “Ei!” Hän huusi takaisin. Nostin peukaloni ilmaan sen merkiksi että kuulin vastauksen. Itselläni oli aina tikari mukana nykyään, ja tarkistin nopealla käden liikkeellä että se varmasti oli harmaisiin housuihin sidotussa vyössä kiinni. Siellähän se. Lähes juoksin ihmisten seassa, yrittäessäni päästä kojulle. Kun pääsin sinne, Sir Gawain ojensi minulle kaksi suurta nahkapussia ja yhden puukon. Kiitin miestä ja juoksujalkaa suuntasin portille jonne olin Aelan opastanut. Näin naisen kuitenkin matkalla ja nappasin oman hevoseni häneltä. “Kamala tungos.” Nainen ihmetteli. Minäkin olin hieman ihmeissäni, sillä yleensä ruton aikana kaikki olivat sisällä. Ehkä nyt kun linnan ritarit jakoivat ruokaa ja muita tarpeita, kaikki terveet oli laitettu hakemaan niitä. “Älä muuta sano.” Vastasin lopulta ja vauhdista loikkasin Kidrimin satulaan. Mustahiuksinen kapusi oman ratsunsa selkään myös ja pääsimme lähtemään. “Minne olemme menossa?” Aela kysyi hetken päästä, kun kylä oli jo jäänyt taakse. “Pohjoisrannikolle. Tai siis ei ihan pohjoiseen asti, mutta tämän niemen pohjoisimmalle rannalle. Pääsemme helposti tätä tietä pitkin sinne.” Selitin puoliksi huutaen, sillä tuuli rupesi yltymään yllättäen, pöllyttäen lunta ympärillämme. “Kauan sinne menee ratsastaa?” Nainen kysyi tumma viitta liehuen tuulessa. Hetken mietin hiljaa, kunnes uskalsin vastata. “Tällä vauhdilla ei kauaa. Olemme ennen pimeää takaisin kylässä.” Huusin, saadakseni vastaukseksi nyökkäyksen. Sitten uppouduimme molemmat hevosten selkiin, keskittyen vain laukkaamaan eteenpäin kovassa tuulessa ja lumessa. Kidrim puuskutti korvat pystyssä tietä pitkin, Manan seuratessa hieman taaempana vierellämme. Toivoin että koko kylän kohtalo ei olisi meidän käsissämme. Harmaanruskea viitta humisi selkääni vasten, kun yritin pitää karvareunustettua huppua päässäni, mutta turhaan. Tuuli oli liian voimakas ja annoin pian periksi. Tärkeämpää oli päästä rannikolle ja takaisin mahdollisimman nopeasti.
|
|
|
|
Post by Lady Karma on Nov 13, 2019 14:34:12 GMT
Ruttotohtorin kutsuOsa 2Aukea peltomaisema muuttui synkäksi metsäksi. Hevosten kaviot hakkasivat lumihunnulla peitettyä maata kuin viimeistä päivää ja ne harvat jotka sattuivat olemaan ulkona, antoivat meille tietä kuin olisimme itse kuninkaan ritareita. Mitä lähemmäs pääsimme rannikkoa, sitä kylmemmäksi tuuli yltyi. Pian metsä harveni. Tuuli ulvoi ja meri kohisi aaltojen iskeytyessä korkeaan kiviseinään. Taivas oli täynnä tummanharmaita pilviä, jotka tiputtelivat hiljalleen lumihiutaleita kohti maata. Valtava tuulenpuuska suorastaan huusi valituksensa merelle, sen pyyhältäessä rannikon lävitse. Siirsin Kidrimin ravin kautta käyntiin. Hevonen puuskutti hengästyneenä ja venytti kaulaansa pitkälle. Metsä väistyi tieltämme ja astuimme myrskyävän meren eteen kuin alttarille. Tuijotin hetken kaukana alhaalla myllertävää synkkää vettä, joka paiskautui rantakivikkoon. Käänsin katseeni Aelaan, joka katsoi jäykän oloisena jylhää ja voimakasta merta. “Mennään.” Kehotin rohkaisevasti, saaden naisen huomion itseeni. Tuo nyökkäsi ja laskeuduimme satulasta. Sidoimme hevoset puuhun vähän kauemmas kalliosta, suojaan tuulelta ja heikolta lumisateelta. “Missä niitä kukkia on?” Aela kysyi ja juuri samalla hetkellä valtava tuulenpuuska pyyhkäisi ylitsemme. Viitat lepattivat voimakkaasti ja oli hyvä ettemme molemmat kaatuneet sen voimasta. Kun sain takaisin ryhtini, katsahdin naiseen mietteliäästi. Lähdin maalaamaan kallionreunaa katseellani, etsien harmaansinisiä kukkia. Lopulta huomasin muutaman yksilön pensaan lähellä rotkon kulmaa. Osoitin sormellani sinne. “Tuolla näyttäisi olevan.” Sanahdin, samalla ojentaen naiselle pussukan ja puukon. “Hyvä, käydään hakemassa!” Mustahiuksi hihkaisi varmana ja lähti kävelemään kohti aukeaa. Nappasin tuon viitasta kiinni ja samaan aikaan uusi puuska vieri ylitsemme niin voimakkaana että kumarumme molemmat. “Viitta pois!” Huusin kun tuli hyvä kohta. “Mitä?” Nainen ei kuitenkaan kuullut huminan ja kohinan keskelle puhettani, siirtyen maata pitkin lähemmäs. “Viitta pois. Jos tällaisia tuulia tulee enemmän, viitta repäisee mukanaan.” Selitin, irroittaen omaa viittaani. “Enkä todellakaan tahdo että putoat tuonne.” Nyökkäsin vellovaa merta kohti. Nainen katsahti vettä ja nyökkäsi sitten terävästi. Nopealla ja sulavalla liikkeellä tuo nyppäsi viitan selästään ja veimme viitat hevosten suojaksi, palaten sitten aukealle. Korjasin vihreän korsetin asentoa, kiroten mielessäni kuinka huonot vaatteet olinkaan jättänyt päälleni. Onneksi sentään oli saappaat jalassa. Aelakin paransi vaalean paidansa asettelua ja nyökkäsi kun oli valmis. “Kuljemme yhdessä, sillä kukka ja lehdet täytyy irroittaa varresta ja säilöä eri pussiin. Varsi jätetään maaha että siihen voi kasvaa uusi kukka.” Selostin kirkassilmäiselle naiselle. Toinen kuunteli sanojani tarkasti, silmäillen ympäristöämme. Lopulta hän nyökkäsi ymmärtäväisen oloisena ja saatoimme lähteä vaarantamaan terveyttämme puhuriin. Kävelimme hiljaa ja varovasti lähelle reunaa, kumartuen maahan hyvissä ajoin ettei voimakas puhuri vetäisi meitä mukaansa. Alas oli melkoinen pudotus ja vastassa olisi terävä karikko, sinne ei tahtonut pudota. Aela kömpi kasvien viereen ja löysi hyvän paikan istua ja roikottaa jalkojaan kielekkeeltä. Siirryin toiselle puolelle puskaa ja ryhdyimme yhteistuumin napsimaan kukkia ja lehtiä irti varsista. Yritimme kiirehtiä, mutta tuuli teki työskentelystä hankalaa. Merestä lenteli pisaroita kasvoille ja lumihiutaleet tarttuivat hiuksiin. “Kuinka kauan olet ollut täällä?” Aela kysyi lopulta hetken hiljaisuuden jälkeen. Katsahdin naista nopeasti, palaten sitten omaan tekemiseeni. Ehkä tämä oli oiva tilaisuus vähän tutustua, mikäli kuulisimme toisiamme huminan takia. “Monta vuotta jo. Tulin tänne kun olin 16.” Vastasin lyhyesti ja aloin miettimään alkutaipalettani. Se oli kivinen ja mutkainen reitti ja monet vastoinkäymiset tuli kohdattua. Aela katsahti minuun, käyden koko olemukseni läpi katseellaan. “Tuleeko sinusta kohta ritari?” Nainen jatkoi ja keskittyi taas kukkien nyppimiseen. Tuhahdin hieraisten kosteuta kasvoiltani. “Ehkä. Sen päättää lopulta prinssi Lyonell.” Selitin lyhyesti. Olen odottanut aikaa jolloin mies tulisi kertomaan minun olevan valmis, mutta sitä ei ole vielä tullut. Asian miettiminen sai minut huokaisemaan syvään. Halusin olla ritari, siihen olen koko tämän ajan kouluttautunut, halusin suojella kansaa ja auttaa muita. Mutta luotin siihen että joku päivä näytän taitoni Lyonellille ja saan hänen tunnistuksensa. “Entä sinä? Odotatko jo koulutuksesi alkua?” Kysäisin lopulta naiselta, heittäen pallon takaisin tuolle. Nainen hymyili ja nyökkäsi. “Kyllä odotan. Kaikki on täällä niin erilaista.” Hän vastasi ja nyökkäsin. Minulla oli samat mietteet silloin kun itse saavuin linnan maille. Kaikki oli erilaista ja hienoa ja jännittävää. Uusi paikka, uudet ihmiset, uudet hevoset. Se sai pienen hymyn minunkin huulilleni. “Toivottavasti tämä rutto saadaan pian kuriin, niin saat aloittaa kunnolla. Nyt vähän jokainen on siellä sun täällä, auttamassa miten ikinä voikaan.” Puhuin rauhallisen tasaisella äänellä, palaten todellisuuden kaaokseen. Aela hymähti, nyökäten hitaasti. Syvennyimme hetkeksi hiljaisuudessa tekemään hommia. Pussit täyttyivät hitaasti kukista ja lehdistä, ja kylmyys alkoi jo tuntumaan sormissa ja kasvoissa. Emme voineet silti antaa periksi, vaan siirryimme kun olimme tyhjentäneet ensimmäisen alueen kukista. Kävelimme vierekkäin kauempana rotkon reunasta, etsien lisää kukkia. Päivä alkoi hitaasti hämärtymään illaksi, joka kertoi meidän aikamme olevan lopussa. Purin hampaat yhteen. Meidän on kohta lähdettävä, mutta pussit eivät olleet edes puoliksi täynnä, se ei riittäisi mihinkään. “Tuolla!” Aela huudahti lopulta. Käännyin katsomaan naisen osoittamaan suuntaan ja näin hämmennyksekseni pienen läntin harmaansinisiä kukkia aivan rotkon reunalla kauempana. Lähdin heti kävelemään kukkia kohti, mustahiuksi perässäni. Suuri aalto paiskautui kivikkoon allamme, kun ujuttauduimme lähelle kukkia. Puolet niistä kasvoivat kiinni kallionkielekkeessä, joten jouduimme kurottamaan itsemme reunan yli jotta saimme aivan alimmatkin niistä. Teimme työtä nopeasti ja hiljaa. Ei siinä ujelluksessa olisi pystynytkään puhumaan ellei olisi huutanut. Vilkaisin pudotusta allani, nielaisten. Meri oli musta kuin terva, tanssien allamme tuulen voimasta. Välillä terävä kivikko pilkahti aaltojen alla, kunnes vesi taas upotti ne kitaansa. Adrenaliini alkoi virtaamaan suonissa, kun kurotin itseäni viimeisiä kukkia kohti. “Karma, älä! Tiput kohta.” Aela säpsähti kun huomasi mitä olin tekemässä. “Meillä on ihan tarpeeksi.” Hän yritti vakuutella, mutta olin valitettavan itsepäinen. “Nappaan nuo ja tulen.” Sanoin varmana ja nousin istumaan reunalle. Jalkani osuivat sopivasti pienelle kielekkeelle, johon tiputin itseni jotta ylettyisin kukkiin. Aela katsoi reunalla menoani jännittyneenä. En aivan saanut kukkia siitäkään, vaan jouduin viemään toisen jalkani pienemmän kiven päälle. “Jes…” Juhlistin hiljaa itsekseni, kun tajusin että yletin kukkiin. Otin kädellä kiinni pienestä kolosta seinämässä ja kurotin kohti kasveja. Teatraalisesti juuri sillä hetkellä kun olin saamassa otetta kukista, valtava tuuli pamautti minut kalliota vasten. Samaan aikaan allani rämähti suuri aalto seinämää pitkin, heittäen ilmaan jääkylmiä pisaroita. Pidin kalliosta kiinni niin lujaa kuin vain kykenin. "Karma!" Aela kirkui kallion päältä hätääntyneenä. "Ei hätää, olen kunnossa!" Huusin takaisin. Korjasin tasapainoni ja käänsin katseeni kukkiin, jotka huojuivat tuulessa aivan metrin päässä minusta. Purin hampaat yhteen ja heilautin käteni kukkia kohden, napaten kolme kukkaa viidestä nyrkkiini varsineen päivineen. Kiipesin takaisin kielekkeeltä, Aelan repiessä minua ylös. Ojensin kukat naiselle, joka nappasi nopealla liikkeellä puukolla irti kukat ja lehdet. Hän heitti ne omiin pusseihinsa, sulkien pussien suut. Nostin katseeni naisesta taivaalle, jossa tummat pilvet liikkuivat hitaasti kohti pohjoista. Valo oli vähentynyt jo runsaasti ja meille alkoi tulla kiire. "Parasta lähteä." Totesin vakavana, suunnaten hevosten luo. Aela nyökkäsi, otti pussit mukaansa ja lähti perääni. Kidrim hörähti minut nähdessään, nostaen päänsä rennosta asennostaan. Viitta, jonka olin hevosen päälle asetellut, oli pudonnut toiselle kyljelle, mutta se ei näyttänyt oria juuri haittaavaan. Nappasin viitan ja vaikka se olikin kostea, heitin sen harteilleni. Irroitin Kidrimin puusta ja nousin ratsaille. Aela teki samoin ja pian olimmekin jo matkalla takaisin. Päivä hämärtyi yllättävän nopeasti iltaan. Tummuutta korostivat synkät pilvet, mutta onneksi pienen lumikerroksen ansiosta tie näkyi mainiosti. Hevoset laukkasivat kuin tuulispäät ja jossain kaukana takanamme loi salama. Välähdys valaisi tiemme ja hetken päästä kuuluva jyrinä pisti jalkoihin vauhtia. Kaukana horisontissa, pitkän suoran päässä, näkyi jo kaupungin valot. Lumi pöllysi ja salamat iskivät kun kiisimme kaupungin porteista sisään. Joku huusi oppipoikien palanneen ja pian meitä vastassa oli Sir Sylas, Sir Lancelot ja Sir Oswald. Pysäytimme hevoset ja loikkasimme alas. Aela antoi pussukat Lancelotille, joka kiitti kumartaen meitä molempia ja lähti sitten juosten kohti ruttotohtorin olinpaikkaa. “Kiitos tytöt.” Sir Oswald sanoi lopulta, nostaen kätensä Aelan olalle, nyökäten tuolle kiitollisena. Hän nyökkäsi myös minun puoleeni pieni hymy huulillaan. Mies oli paiskinut koko päivän töitä, tai niin päättelin likaisista kasvoista ja hikipisaroista, jotka pyörähtivät hänen ohimolleen. “Lady Aela, minulla on sinulle hommia, tule mukaani.” Mies sanahti sitten. Mustahiuksinen nainen kääntyi vielä kerran puoleeni, kumartaen päällään hyvästiksi. Tein samoin ja jäin katsomaan ritarin ja oppipojan menoa. Jäimme kaksin seisomaan hiljentyneen kylän porteille Sylasin kanssa. Hän oli vakavan oloinen, niin kuin aina, seistessään pitkänä edessäni. Katsahdin toisen silmiin, jotka tuijottivat kylän porteista ulos. Salaman välähtäessä hänen kasvonsa värjäytyivät kalpeiksi, tuoden tuon tummat silmät esiin. “Autetaan kyläläiset sisälle ennen myrskyä.” Mies sanahti kumealla äänellä. Nyökkäsin, itsekkin tarkistaen kuinka lähellä myrsky jo oli. Se oli vielä onneksi kaukana, mutta voimistuneen tuulen mukana se kulkisi nopeasti. Lähdimme auttamaan muita. Sain Kidrimin onneksi suojaisan katoksen alle siksi aikaa ja vein sille vettä, että se jaksaisi viedä minut vielä linnallekin. Hevonen ei näyttänyt olevan milläänkään pitkästä retkestä, juoksemisesta tai sateesta. Se seisoi vain nätisti katoksessa ja tunki turpansa ämpäriin kun sain sen laskettua maahan. Taputin harmaata karvaa ja kehuin toista raskaasta työstä, ennen kuin astelin takaisin ulos. Lumisade oli muuttunut vedeksi ja kylmä tuuli teki työskentelystä inhottavaa. Kannoin tarvitseville vettä kaivosta ja rohtoja tohtorilta. Suurin osa killasta oli myös avustamassa, joten saimme nopeasti asukkaat sisälle ja kaikki tarpeet perille, ennen kuin alkoi satamaan kunnolla. Juoksin Kidrimin luo katokseen, vaikka olin jo ihan liti märkä. Huokaisin raskaasti, sillä märkänä oli inhottava ratsastaa. Toki voisin käydä kotona vaihtamassa vaatteet ja kuivaamassa itseni, varsinkin kun Kidrim sai olla kuivassa paikassa. Ajatus kuulosti hyvältä ja ojensin hevoselle omenanpuolikkaan, jonka oli itse puoliksi nakertanut. Sitten lähdin kaatosateessa, ukkosen jyristessä suunnistamaan omaa asuntoani kohden. “Karma, mihin olet menossa?” Kuulin tumman äänen kysyvän varjoista. Sir Sylas ilmestyi Monnin kanssa talojen välistä. Kimo ori luimisteli sateelle ja ukkoselle, kun taas häntä taluttava mies oli tyyni kuin vuori. Kaksi täydellistä vastakohtaa, mutta omalla tavallaan sopivat toisilleen. Annoin sateen kastella itseäni enemmän, odottaen että kaksikko pääsi luokseni. Kävelin Monnin luo, joka ihme kyllä ei aristanut kosketustani, vaan antoi silittää märkää turpaansa. “Menen käymään kotona vaihtamassa kuivat vaatteet, tulen sitten perässä.” Selitin ritarille, lähtien kävelemään kohti asuntoani. Sylas hymähti epätyytyväisen oloisena. “Jään odottamaan.” Hän päätti lopulta. Katsahdin häntä kysyvänä, mutten alkanut vänkäämään vastaan. “Odottakaa sitten edes suojassa.” Käännyin kannoillani Sylasin puoleen ja osoitin katosta jossa Kidrim oli. Mies punnitsi hetken vaihtoehtojaan ja päätti lopulta kuunnella minua. Hän ohjasi Monnin katoksen alle, taputtaen tuota kaulalle. Kävelin pikaisesti majataloon, jossa pieni vuokra-asuntoni sijaitsi, hypin portaat ylös ja pujahdin kämppään. Heitin märät vaatteet pesuvatiin kuivumaan puisten tuolien selkänojille ja valikoin itselleni uudet, kuivat vaatteet. Nopeasti puin päälleni valkoisen topin, jonka päälle vedin paksun vihreän pitkähihaisen, jalkaani vedin harmaat housut ja harmaat pitkävartiset saappaat. Linnalla oli onneksi muutama varavaate, joten nyt ei tarvitsisi ottaa mitään mukaan. Viimeiseksi vedin paksun mustan takin ylleni ja huppu päälle. Sitten olin valmis lähtemään. Kipitin sateessa nopeasti hevosten luo. Sylas nojasi seinään ja nosti päänsä ylös vasta kun huomasi minun astuneen Kidrimin vierelle. “Valmis?” Mies kysyi vielä, vaikka olin jo irroittanut hevoseni puomista. “Kyllä. Mennään.” Nyökkäsin ja nousin satulaan. Ratsastimme linnalle vaitonaisina ja pian uudelleen kastuneina.Onneksi takki jonka olin ottanut päälleni, kesti paremmin vettä kuin aikaisempi viitta, enkä ollut yhtä märkä kun tällä kerralla laskeuduin Kidrimin selästä. Veimme hevoset talliin, poistimme varusteet ja veimme ne kuivumaan. Sylas poistui mitään sanomatta tallista sen jälkeen, mikä ei ollut uutta. Mies ei paljoa selitellyt menojaan tai tulojaan, mutta onneksi tiesin jo miten täällä toimitaan. Kävin heittämässä molemmille heinät ja annoin pienet herkkupalat. Pojat saisivat nukkua tallissa ja kuivua rauhassa. Morte oli kuulemma pihatossa ja heinät oli jo viety, joten hänestä ei tarvinnut huolehtia. Olin juuri lähdössä kun huomasin mustat hiukset viuhahtavan ohitseni. Käännyin ja huomasin Aelan touhuamassa vielä Manan kanssa. Kävelin karsinalle kiittämään naisen avusta. “Hei, Aela.” Sanoin väsyneempänä kuin olin ajatellut. Naisen huomio kiinnittyi minuun ja sain pienen hymyn puoleeni. “Kiitos tästä päivästä. Etköhän pääse mukaan porukkaan nopeasti.” Sanahdin ja heilautin kättäni. Olin sanonut sanottavani, nyt halusin ruokaa ja lepoa. “Kiitos, Karma.” Kuulin vielä pirteän kiitoksen takanani. Katsahdin toista pieni hymynpoikanen huulilla, heilauttaen kättäni uudestaan. Sujahdin ulos tallista, kipittäen pihan poikki linnaan. Ruuan tuoksu sai minut miltei kaatumaan ja hoipertelin väsyneenä Kammariin. Söin yksin nurkkapöydässä, kaipaamatta seuraa, jonka jälkeen suuntasin suoraan Lyonellin huoneeseen. Huone oli tyhjä, mutta uskoin ettei mies pistäisi pahakseen jos jäisin yöksi. Tuolla oli varmasti paljon mietittävää ja tehtävää, joten hän palaisi kun kerkeäisi. Riisuin päälysvaatteet ja lysähdin sängylle. Hämärä huone ja pehmeä peti saivat minut nukahtamaan miltei heti. Tilaa ei jäänyt edes ajatuksille, kun painauduin raskaana kuohkeaa patjaa vasten. Vihdoin kunnon yöunet.
|
|
|
|
Post by Lady Karma on Nov 16, 2019 8:35:23 GMT
 Vähän muistelua menneestä. Kuva perustuu tähän roolipeliin, jossa Karma lähtee kiukuspäissään metsään ja tapaa Pahalan ritareita liian lähellä linnaa. Hän pisti oman henkensä alttiiksi houkutellakseen ritarit pois Lyonellin ja linnan luolta, ja ilman Sirandrasia olisi kuollut ja kuopattu. Näin siis on saanut valtavan arpensa kylkeen, ollessaan kivasti jumissa puuta vasten miekka kyljessä :3 |
|
|
|
Post by Lady Karma on Nov 18, 2019 18:05:09 GMT
Miasma Ruttotehtävä
Ilma oli kylmempi kuin viikkoihin. Auringolla kesti pitkään nousta, hämäryys tuntui päivä päivältä syvemmältä. Puiden lehdettömät oksat olivat herkän jääkerroksen peittämiä ja maa kimmelsi kuurapeitteen alla. Talvi oli todellakin tekemässä tuloaan linnan maille, kuin kutsumaton vieras jonka tulosta tiesi. Heitin karvareunusteisen viitan harteilleni, antaen sen lämmittää selkääni ennen kuin astui ulos linnan ovista. Vedin minulle annetun miekan tupen kiinni leveään vyöhöni, hengittäen syvään kylmää ilmaa. Päättäväisenä kuljin pihan poikki talliin, saappaiden korkojen rohistessa jäistä hiekkaa vasten. Oppipojat olivat jo hyvällä vauhdilla hoitamassa omia hommia ja saatoin tervehtiä muutamaa ohi juoksevaa nuorikkoa. Astuin tallin ovista sisään, lämpimän tuulahduksen ottaessa minut vastaan. “Huomenta, Karma.” Lady Nadja kurkkasi ensimmäisestä karsinasta pirteä hymy huulillaan. Tuon vaaleat hiukset olivat sikin sokin, kuin tuo olisi pyörähtänyt juuri sängystä alas. Energiaa hänellä kuitenkin näytti olevan, sillä harjasi omaa mustaa friisiläistammaansa vauhdikkain liikkein. “Huomenta.” Heilautin kättäni naiselle, jatkaen matkaani kohti satulahuonetta. Avasin oven suurehkoon, lämpimään huoneeseen, jossa muutama oppipoika istui rennosti jutellen. He eivät minusta juuri välittäneet, vaan sain rauhassa etsiä tarvitsemani tavarat ja kiikuttaa ne lähes tuntemattoman hevosen eteen. Karsinassa minua odotti vankkarakenteinen ruuna, jonka harjan pituus ja paksuus peittosi jopa Morten. Ruuna hörähti lämpimästi kun tervehdin sitä ja pujahdin karsinaan. “Hei, Rontti. Tänään tulee aikamoinen matka.” Puheskelin samalla kun harjasin suurimmat pölyt pois. Varustin hevosen mustiin suitsiin ja mustaan satulaan lämpimän karvahuovan kera. Tiesin että menisimme vuorille, joten varustuksen oli hyvä olla kevyt, mutta lämmin. Kun hevonen oli valmis, kävin nappaamassa varustehuoneesta vielä toisen satsin varusteita; musta satula ja suitset, karvahuopa ja satulalaukku. Talutin Rontin ulos ja kiinnitin pihaton seinässä olevaan lepopaikkaan. Minun tulisi varustaa vielä oma hevoseni. Valinta oli kuitenkin helppo, sillä matkaan tarvittaisiin nopeaa, ketterää ja varmaa ratsua. Monni oli nopea, muttei ketterä, eikä todellakaan varma. Kidrim taasen oli varma, muttei kovin ketterä tai nopea. Kävelin pihattoon sininen riimu ja naru kädessäni, katse keskitettynä ylpeästi kävelevään mustaan hevoseen. Sen kihartuva harja lainehteli vaimean tuulen voimasta ja kaviot painuivat varmoina maahan. Morte pysähtyi eteeni, tunkien päänsä syliini leikkisästi. Juttelin hevoselle niitä näitä, sujauttaen riimun sen päähän. Kuljetin komean olennon pihaton varustamispaikkaan. Morte vaikutti pirteältä, kuunnellen tarkasti mitä pihalla tapahtui ja käännelleen päätään jotta näkisi ihmisten kävelevän ohitsemme. Harjasin mustan karvan läpikotaisin, jalkoja myöten. Setvin myös pitkän harjan ja hännän suurinpiirtein selväksi ja putsasin kaviot. Koko sen ajan Morte seisoi nätisti, nosti kaviot ja antoi minun puuhastella ja puhella niitä näitä, kuunnellen välillä minua, välillä muuta maailmaa. Yhtäkkiä hevosen korvat painuivat luimuun, mitä Morte teki hyvin harvoin. Osasin odottaa erään ilmestymistä, kun vierelläni alkoi pyörimään utuinen tähtipöly, muodostaen ihmisentapaisen hahmon. Mustaan viittaan somistautunut velho virnuili vierellän, viitan liehuessa selkänsä takana. “Tämä matka jonka valitset, ehkä siitä selviä et.” Sirandras tanssahteli ilmassa. Katsahdin toista kysyvästi, odottaen hiljaa jatkoa mystiselle lausahdukselle. “Ritarit sua pelastaa voi ei, ehkä kuolet.” Velho sai sanottua viimein suht selkokoielisen ennustuksen. Käännyin kädet lantiolla hänen puoleensa. “Puhutko tämänpäiväisestä matkasta, vai tulevaisuudesta?” Kysyin hieman ärtyneenä. Siru hykerteli, kuin olisin ollut tyhmä. “Tulevaisuus on kohtalotarien käsissä. He päättäneet on, sun aikas on vähissä.” Velho katosi näkyvistä, mutta ilmestyi sitten aivan viereeni. Tuijotin tuota uhmakkaasti, joka sai vain leveämmän virneen toisen kasvoille. “Jos kuolen tänään, niin voit sanoa sen suoraan. Mulla ei ole aikaa miettiä tuollaisia.” Tuhahdin lopulta, nostaen satulan Morten selkään. Siru hymähti pitkään, lennähtäen istumaan satulan päälle. Hän halusi huomiota, tiesin sen, ja sen hän myös osasi ottaa. “Toisella mieli kuin jäätä, toisella sydän kuin polttava tuli. Hiljainen kuin kuu ja odotettu kuin aurinko. Toinen nousee, toinen laskee. Kaksi voimaa, yö ja päivä, mutta kumpi on kumpi?” Mustaviittainen velho puhui mystisellä äänensävyllään, pitäen taukoja jotta saisi puheesta rytmikkäämpää. Kuuntelin mietteliäänä velhoa, samalla sujauttaen suitset hevoseni päähän. Ensin puhuttiin minun kuolemastani, sitten kahdesta henkilöstä ilmeisesti. Vaikka olisin tahtonut ajatella että Sirandras hourii omiaan, hänen sanoissaan valitettavan usein piili totuus. Hän oli velho, tiesi kaikesta kaiken ja luultavasti tiesi myös miten minä tulen kuolemaan. Mutta miksi nyt antaa vihjeitä kuolemastani, ellei jotain pahaa sattuisi. “Huoli älä, Viimakoura, sulla vielä pitkä matka on.” Siru huokaisi lopulta unelmoivan oloisena. Käänsin katseeni häneen. “Monen tulen läpi kävelet, vaikka tehtävä olis mahdoton.” Tuo jatkoi, lopulta kadoten kuin tuhka tuuleen. Vedin syvään henkeä ja mieleni alkoi heti tekemään päätelmiä toisen sanoista. Ehkä en kuole tänään, jos matka on pitkä, mutta aikani on kuulemma vähissä silti. Se ei ollut kovin rohkaisevaa, ei todellakaan. Nappasin Morten toiseen käteen ja Rontin toiseen, lähtien taluttamaan kahta mustaa hevosta kohti tuttuakin tutumpaa liekkiä. Avotulen lieskat tanssahtelivat vanhoja linnanraunioita vasten kuin käärmeet, huokuen lämpöään. Pujottelin raunioiden välistä pienelle aukiolle, jossa seisoi siniseen kaapuun ja rintapanssariin sonnustautunut mies. Valkea kypärä piilotti hänen kasvonsan, liekkien heijastaessa sen kiiltävästä pinnasta. Tiesin hänen tietävän tulostani. “Lady Karma.” Lorcan kääntyi puoleeni varman oloisena. Automaattisesti kumarsin pienesti tuon puoleen, vaikka hän ei nähnytkään elettäni. “Hevoset ovat valmiina lähtöön.” Sanoin pieni hymynpuolikas huulillani. Lorcan tapautti käsiään yhteen lähdön merkiksi ja asteli eteeni. Hän tarkisti vielä että oli ottanut miekan mukaansa, ennen kuin otti Rontin ohjat minulta. “Selviääkö liekki täällä yksin?” Kysyin, muistellen keväisiä tapahtumia jollon liekki oli miltei sammunut. Lorcan kuitenkin taputti olkaani rohkaisevasti. “Emme ole kauaa. Liekki on voimissaan ilman minuakin.” Hän sanoi, saaden minut uskomaan sanojaan. Pieni hymy nousi huulilleni. “Onko sinulla lista kasveista mitä meidän pitää hakea?” Kysäisin samalla kun lähdimme kävelemään kohti tietä. Morte tuhahti energisenä, valmiina toimintaan. “Kyllä vain.” Hän sanoi ja kaivoi taskustaan paperinpalan. “Tässä. Vinha velho kun antaa kirjoitetun paperin sokealle miehelle. Onneksi sentään selitti mitä tarvitsee.” Mies naurahti ja ojensi paperinpalan minulle. Silmäilin sen nopeasti läpi, jääden tuijottamaan kysyvänä listaa. “Apilaa? Mistä hitosta löytyy apilaa tähän vuodenaikaan?” Puhuin ääneen hämmennykseni. Lorcan tuhahti huvittuneena ja pudisti päätään. “Sitä minäkin mietin.” Tuo aloitti hengähtäen. “Mutta muistin että vuoriapila selviää melko pitkään kylmässäkin ilmassa. Niitä löytää vuorenrinteiltä ja kun vuorelle ollaan muutenkin menossa niin saadaan niitä samalla.” Lorcan puhui ja pystyin kuulemaan hymyn hänen äänestään, vaikka en kypärän alle nähnyt. Tielle päästyämme nosimme satulaan ja lähdimme reippaassa ravissa matkallemme. Suuntanamme oli Hankalan ja Arkalan välissä olevat vuoret, joista löytyisi lohikäärmeminttua ja, niin kuin Lorcan sanoi, vuoriapilaa. Aurinko saattoi meitä suurimman osan matkasta, mutta sopivasti vuorenrinteelle päästyämme pilvet peittivät taivaan. Lähdimme kapuamaan vuorenrinnettä ylös, pitäen silmällä rinteen reunaa apiloiden varalta. Mitä ylemmäs pääsimme, sitä kirpeämmäksi ilma kävi ja kovempaa tuuli puhalsi. Morte ja Rontti olivat väsyneitä pitkästä matkasta ja kiipeämisestä, mutta pitäisimme tauon kun pääsisimme ylös asti. “Hei, onkohan tuo apilaa.” Sanahdin kun näin vuoren rinteellä apilan oloisen kasvin. Lorcan pyysi minua hakemaan yhden verson ja kun nyppäsin kasvin irti maasta, olin melko varma että tunnistaisin apilan muista kukista. Vein kuitenkin sen miehelle, joka varmisti kasvin apilaksi haistamalla murskattua lehteä. Tuo antoi myös minun haistaa, opastaen mistä tunnistaisin apilan muista kukista. Nappasin koko puskallisen, joita ei ollut montaa, tungin ne pussukkaan ja nousin takaisin Morten selkään. Matkamme jatkui korkeammalle, jossa lohikäärmeminttu sijaitsisi. Pääsimme monen kymmenen minuutin nousun jälkeen kielekkeelle, joka vei pieneen luolaan. Niin pieneen ettei hevonenkaan mahtuisi sinne. “Levätään tässä samalla. Käy hakemassa minttu, minä hoidan hevoset.” Lorcan puhui hypäten pois Rontin selästä tottuneesti. Itsekin laskeuduin hevoseni selästä, ojentaen ohjat miehelle. Nappasin nahkapussukan ja kävelin lähemmäs luolaa, tutkien sitä tarkkana. Mahduin sinne hyvin, hieman kumartaen, mutta tunne ei ollut mikään ihana. Luolassa oli lämmin ja kostea, mutta minun onnekseni ei tarvinnut mennä kauas. Jostain yläpuoleltani kajasti valo suoraan minttupöheikköön. Nappasin miekan lanteiltani ja leikkasin niin paljon kasvia irti kuin vain sain. Kun pussukka oli täynnä, saatoin palata Lorcanin ja hevosten luo ulos. Mies istui lähellä kielekettä, hevoset molemmilla puolillaan seisten. Kaikki katsoivat usvaista horisonttia, jonka päällä liihotti pieni lohikäärme. Kävelin hiljaa miehen vierelle, katse lentävässä liskossa, joka kiersi muutaman kerran metsän yläpuolella ja katosi sitten kauempana olevan vuoren taakse. Eläin ei ollut suuri, mutta ainakin kolme kertaa minun kokoiseni. Siirsin katsettani ja näin oman linnankin nousevan usvan seasta. “Saitko minttua?” Lorcan puhui hiljaisuuteen yllättävän pirteällä äänellä, saaden pääni kääntymään puoleensa heti. Nyökkäsin. “Kyllä, koko pussillisen.” Sanoin ja kävin laittamassa pussin satulalaukkuun, napaten samalla omenan ja pienen nahkakantisen kirjasen. “Hyvä. Voimme levätä siis hetken ja palata samaa reittiä takaisin. Haapaa on metsä täynnä ja karpalonlehtiä pitäisi löytyä havumetsän puolelta.” Ritari puhui tasaisella äänellä, jota oli miellyttävää kuunnella. Hymähdin ja istuuduin tuon vierelle, rouskaisten palan omenastani. Avasin kirjan, joka kiinnitti miehen huomion. “Mikä sinulla on siinä?” Lorcan uteli, katse silti horisonttiin päin. Selasin kirjastani ja pistin yhden sivun väliin pienen palan apilaa ja toisen väliin palan minttua. “Yrttikirjan alku.” Selitin lyhyesti, selaten kirjaani. Olin kiinnittänyt ohuella nauhalla kasveja kiinni sivuihin ja kirjoitellut niiden parantavia vaikutuksia, sekä reseptejä miten ne kannattaa valmistaa. “Hmm? Parantajaksiko halajat?” Ritari kysäisi nojaten hieman puoleeni. “Haluan ainakin opetella eri yrttien käyttötapoja. Parantajaksi minusta ei ehkä ole.” Selitin kirjaseni tarkoitusta. “Miksi ei? Sinusta voisi tulla oikein oiva parantaja, kunhan saat kunnon oppia.” Lorcan rohkaisi nyökytellen. Hymähdin mietteliäänä. Minun pitäisi kirjottaa heti apilan ja lohikäärmemintun käyttötarkoitukset kun pääsen linnalle. Lepäsimme hetken, söimme kevyet eväät ja annoimme hevosten juoda. Sitten lähdimme kotimatkalle. Vuorelta laskeutuminen tuntui nopeammalta kuin sen nousu, vaikka kylmä viima olikin pahentunut. Sain matkalla myös muutaman apilan lisää yrttivarastoomme. Morte vaikutti halukkaalta juosta, joten laskeuduimme ripeään tahtiin rinteeltä ja ravasimme pientä polkua pitkin puiden suojaan. Otin heti metsään päästyäni haapaa talteen niin paljon kuin sain. Lorcan kertoi matkalla tapoja tunnistaa yrttejä ja kertoi myös muutamia vinkkejä tietämiinsä yrtteihin ja niiden käyttöön. Hän muistutti myös joidenkin kasvien haittavaikutuksista ja että joidenkin kasvien kukat tai lehti saattoi olla myrkyllinen vaikka toista käytettäisiinkin parantamiseen. Kiersimme havumetsän kautta, jotta saisimme karpalonlehtiä. Nousin Morten selästä ties kuinka monetta kertaa rämiköimään naama maassa kiinni. Keräsin lehtiä ripeällä tahdilla, vaikka sormet alkoivat olla jo kohmeessa. Minulla oli väärät hanskat tätä varten. Kun pussi oli lähes täynnä, saatoimme jatkaa kotiin ilman pysähdyksiä. Musta hevonen allani hörisi energisenä, joten nostimme laukan ja annoin aaltoilevan liikkeen herättää adrenaliininpoikasen suonissani. Ori ei ollut pitkään aikaan saanut laukata vapaasti pitkällä tiellä, joten soin sille hetken omaa tahtoaan, antaen päästellä energiaansa rauhassa. Rontti jäi Lorcanin kanssa taaemmaksi, kun pitkäharjaiselta urholta loppui puhti, mutta Morte päästeli menemään kuin ikiliikkuja. Lopulta hidastin orin raviin ja sen kautta käyntiin, odotellen toisen kaksikon kirimistä. Matka takaisin taittui nopeasti ja kun pääsimme perille, alkoi päivä jo hämärtyä. Annoin yrtit Lorcanille, joka lupasi odottaa minua avotulella, ennen kuin pisti yrtit palamaan. Minä sain hommaksi hoitaa hevoset pois. Onnekseni lady Nadja tupsahti sopivasti tallin ovista ulos, kun talutin kahta mustaa hevosta, yrittäen päättää kumman hoidan ensimmäisenä. “Hei, Karma, palasitte jo?” Vaaleaverikkö kysäisi edelleen yhtä pirteänä kuin aamulla. Tuo oli saanut hiuksensa ojennukseen ja ne olivat nyt siistillä ponnarilla. “Tarvitsetko apua?” Hän jatkoi, silmäillen hevosia. “Itseasiassa tarvitsen.” Sanoin mietteliäästi aluksi, mutta sitten varmistuin omasta ajatuksestani. “Viitsitkö hoitaa Rontin talliin? Voin tehdä aamutallisi huomenna.” Kysäisin ja ennen kuin sain lausettani loppuun, Nadja oli jo ottanut Rontin suitset käsistäni. “Voin toki! Onko sinulla kiire johonkin?” Nainen kysyi utelias pilke silmissään. “On vähän joo.” Myönsin nyökkäillen ja lähdin pilttuutallia kohti. “Kiitos.” Huikkasin vielä Nadjalle. “Älä unohda sitä aamutallia!” Tuo nauraa kikatti mennessään, saaden huvittuneen hymyn kasvoilleni. Päätäni pudistellen vein Morten pilttuutalliin, otin varusteet pois ja harjasin ylimääräiset oksat pois. Ori lähti hyvillä mielen laitumelle muiden luo, tavaten matkallaan Monnin, joka luimi orille kuin pahimmalle viholliselleen. Naurahdin hiljaa, siivoten varusteet satulahuoneeseen. Kun olin valmis, suuntasin avotulen luo, jossa Lorcan oli jo valmiina. “Olit nopea.” Mies virnisti kypäränsä alta. Kohautin vain olkiani, tietäen ettei mies näkisi elettäni. “Aloitetaan sitten.” Tuo henkäisi syvään. Olin itse valmiina kynä kirjassani kiinni, kirjoittaen kaiken minkä mies kertoi. Liekki paloi oranssin ja keltaisen sävyissä, lämmittäen kaikkea ympärillään. Se nieli yrtit hyvällä ruokahalulla, päästäen ilmoille sankan savun. Aluksi savu oli mustaa kuin terva, mutta Lorcanin puhuessa muinaisia sanoja, savu muutti väriään lilan sävyiseksi. Tulen tanssi oli suorastaan hypnotisoivaa. Savun noustessa raskaana ilmaan, pystyi haistamaan yrttien tuoksun. Hengitin syvään, toivoen että tämä todella auttaisi ruttoon. |
|
|
|
Post by Lady Karma on Nov 30, 2019 13:15:50 GMT
Warringtonin marjatRuttotehtävä • Tehtävää mukana tekemässä Lady Nadja Nostin lilan, kauniisti kirjaillun, ratsastusloimen suojaamaan raskasrakenteisen orin karvaa. Kidrim hörähti väsyneenä, nuokkuen pilttuussaan, samalla kun minä sain varustaa sen omassa tahdissa. Valkoinen matkasatula kiristyi helposti ja satulavaljaat sai asettaa aivan rauhassa. Valkeat suitset sujahtivat orin päähän ilman ongelmia. Hevonen vain vaihtoi painoa puolelta toiselle silloin tällöin, heräten hitaasti koomastaan. Vilkaisin käytävän toiselle puolelle, jossa vaaleahiuksinen nainen varusti omaa mustaa ratsuaan. Nadjan hiukset olivat tiukalla poninhännällä ja päällään hänellä oli lämpimän näköinen kerrasto, johon kuului pitkä tummanpunainen, karvareunuksinen viitta, mustasta nahasta valmistettu kaulasuojus ja saappaat. Punakeltainen paksu paita vilahteli viitan alta, kun toinen kiristi satulavyötä. Rosie vaikutti levottomalta, vilkuillessaan tyhjää ja hiljaista tallia ympärillään. Vilkaisin omaa ratsuani, huokaisten syvään. Hiljaisuus oli vallannut koko linnan, kun aamulla oli oppipoika löytynyt kuolleena orilaitumen kupeesta. Hänen ihonsa oli ollut punainen ja kasvoissa suuria paiseita. Astrael ja Deimos olivat kietoneet hänet valkeaan liinaan ja kantaneet ruttotohtorin tutkittavaksi linnan tyrmään, johon kellään ei ollut asiaa. En tiedä kuka oppipoika oli, enkä tällä hetkellä halunnutkaan. Ainoa mitä tahdoin, oli lähteä hakemaan marjoja ja palata mahdollisimman nopeasti jotta rutto saataisiin taltutettua. Matkaan menisi aikaa kaksi päivää, jos olisimme ripeitä ja se oli jo liikaa. “Karma, oletko valmis?” Herkkä ääni kysyi käytävän toiselta puolen, kuin se olisi pelännyt hiljaisuuden rikkoutumista. Tajusin että olin vain seissyt Kidrimin vierellä, kämmen tuon kaulaa vasten ja tuijottanut tyhjyyteen. Nostin pääni henkäisten, katsoen vaitonaisen näköistä naista. “Olen valmis. Lähdetään.” Totesin varmana ja päättäväisenä. Nadja nykkäsi nopealla ja pienellä liikkeellä. Hänen liikkeensä muistuttivat hiirtä, mutta ymmärsin täysin mistä käytös johtui. Kukaan ei tahtonut olla täällä kuoleman keskellä, peläten milloin se kietoo sormensa oman kaulan ympärille. Talutimme hevoset ulos. Lumihiutaleet laskeutuivat hitaasti taivaalta, mutta maa oli vielä sula. Olisi siis loistava keli ratsastaa Warringtoniin, vaikka tiesin että tulisimme olemaan perillä vasta illalla. Nousimme satulaan, tarkistimme että kaikki oli varmasti mukana ja lähdimme matkaan. Alkumatka taittui hiljaisuudessa miltei Hankalan päätielle saakka, mutta sitten aloimme molemmat rentoutumaan. “Tuo rutto on aivan kamala.” Nadja tuhahti vihaisen ja huolestuneen sekaisten tunteiden myllätessä sisällään. “Kumpa se loppuisi.” Nyökkäsin hiljaa, ollessani samaa mieltä. “Kunhan saamme marjoja, olemme askeleen lähempänä ruton taltuttamista.” Sanoin ja otin huulilleni pienen hymyn. Nadja katsoi minua hetken ja sitten nyökkäri rohkaistuen. “Niimpä! Meidän pitää kiirehtiä.” Hän päätti, silminnähden ryhdistäytyen rohkeampaan mielentilaan. Hyvä, juuri tuollaista asenetta tarvittiin. Sai pelottaa, sai olla vihainen ja huolestunut, mutta kun tehtävä osuu omalle kohdalle, pitää löytää rohkeutta suorittaa se loppuun asti. “Meillä tulee olemaan pitkä matka. Pääsemme Warringtoniin vasta auringon laskettua.” Selitin ja mietin mielessäni reittiä jonka olimme suunnitelleet yhdessä eilen. “Aamuauringon valossa etsimme marjat, jotta olisimme huomenillalla takaisin tallilla.” Jatkoin ääneen miettimistä. Nadja nyökkäili. “Se kuulostaa hyvältä suunnitelmalta.Toivottavasti löydämme marjat nopeasti.” Hän totesi hyväksyen suunnitelman. Matkasimme Knightmawin rajaa pitkin, kiertäen Millmouthin vuoriston Hankalan puolelta. Matkamme taittui niitä näitä jutellen, välillä laukaten, välillä kävellen. Pysähdyimme ensimmäisen kerran Knightmawin puolella, paikassa jossa virtasi kirkas puro. Pidimme pienen tauon, laskelmoiden päivän kestoa ja matkan pituutta. Pidin karttaa Kidrimin kylkeä vasten, samalla kun ori joi purosta janoisena. Olimme miltei puolimatkassa ja päätimme ettemme pysähtyisi kuin vasta Warringtonissa, sillä aurinko tulisi laskemaan jo ollessamme Knightmawin puolella. Otimme tuoretta vettä nahkaisiin leileihimme ja nousimme takaisin selkään. Lumisade oli laantunut, mutta edessä päin näkyi vaaleanharmaa pilvimassa, joka enteili lumisadetta. Lähdimme kuitenkin liikkeelle. Keli kuin keli, meidän oli saatava marjat. Knightmawin metsät olivat jylhemmät kuin Hankalassa. Havupuumetsä oli harva ja kuiva, maa kivien ja harmaan sammaleen peitossa. Puut olivat valtavia, niiden paksut rungot nousivat korkealle taivaalle. Oksat riippuivat painavina ja synkkinä, luoden uhkaavan tunnelman ympärillemme. Emme puhuneet sanaakaan, vaan kuuntelimme hiljaisuutta ympärillämme. Linnut lensivät kaukana yläpuolellamme, rääkyen ja räkättäen, enkä osannut sanoa mikä lintu piti sellaista ääntä. Kun totuimme kolkkoon ympäristöön, lähti puhekin taas kulkemaan ja rentouduin kuuntelemaan vaaleahiuksisen naisen selostusta omasta elämästään. Hän kertoi kuinka oli käynyt viemässä rohtoja kylään ja käynyt Aelan ja Ambrosiuksen kanssa Rohanissa. Kuuntelin toisen puhetta pieni hymy huulilla, välillä hymähtäen ja kommentoiden muutamiin väleihin. Minulla itselläni ei ollut juurikaan kerrottavaa, joten pitäydyin kuuntelemisessa, olin siinä parempi. Aurinko hiipui hitaasti horisontin taakse, jättäen jälkeensä vielä hetken himmeän loisteen, jonka pilvet hämärsivät. Eteen näki juuri ja juuri, eikä hevosetkaan tykänneet pimeästä. Meillä oli lyhty mukana, mutta käyttäisin sitä mieluusti vasta täydessä pimeydessä. Silmä tottui hämärään nopeasti. Tarvoimme kapeaa tietä pitkin eteenpäin. Olimme hiljentyneet taas, tällä kertaa kuuntelemaan pimeyttä. Juuri kun olin päättänyt sytyttää lyhdyn, Nadja henkäisi. “Hei, tuolla on jotain.” Nainen osoitti tien päähän. Laskin lyhdyn takaisin satulalaukkuun ja katsoin osoituksen suuntaan. Mäen takaa hohkasi lämmin valo. “Voiko se olla kylä?” Nadja kysyi hiljemmalla äänellä, katsahtaen minuun. Katsoin valoa mietteliäästi. “Voi olla. Näemme kohta.” Sanahdin ja puristin ohjia kädessäni lujempaa, valmiina kääntämään Kidrim, jos se olisikin jotain muuta. Kipusimme mäelle jännityksestä kankeina. Pidin silmällä Kidrimin reaktioita, jotka olivat yhtä rauhalliset kuin aina. Rosien korvat olivat pystyssä, kuunnellen eteen päin. Siellä oli jotain, mutta mitä. Nousimme metsästä tielle ja eteemme avautui valtava peltoaukea, jonka halkaisi mutkitteleva tie. Tie johti risteykseen, jonka takana seisoi suuri maalaistalo, jonka piha oli valaistu valtavin lyhdyin. Katsoimme Nadjan kanssa toisiamme. “Mikä tuo paikka on?” Nadja kysyi ihmetellen suurta taloa. “En ole varma. Näyttää maatilalta.” Vastasin toisen ihmetykseen. “Tuolla risteyksessä on tienviitta, se näyttää luultavasti missä päin on kaupunki.” Osoitin talon vieressä olevaa risteystä, jossa seisoi suurehko, puinen tienviitta. Nadja henkäisi oivaltavasti ja virnisti. “Otetaanko ravikisa?” Nainen sanahti ovelasti. “Tiedät että voitat.” Huokaisin pudistellen päätäni. Huulillani oli huvittunut hymy. Nadja naurahti ääneen. “Tottakai tiedän.” Hän sanoi ja nosti ravin. Tuhahdin keräten ohjat kunnolla käsiini. Kidrim oli koko päivän vaeltamisen jälkeen väsynyt, mutta jaksoi nostaa ravin jotta pysyimme Nadjan ja Rosien perässä. Raskasrakenteisen orin ravi oli hyvin pomppivaa, mutta leveässä selässä pysyi ongelmitta. Pitkäjalkaista friisiläistammaa ori ei kuitenkaan saavuttanut, vaan Nadja sai odottaa hetken viitan luona kunnes olimme heidän vierellään. “Vasemmalla on Braedon ja oikealla Addersfield. Kumpaan lähdetään?” Nadja kysäisi mietteliäästi. Luin itsekin hämärässä olevan kyltin, jonka kolmannessa haarassa luki Knightmaw, lääni josta juuri saavuimme. “Minne matkanne vie, kuninkaan oppilaat?” Vanhan miehen ääni kysyi yhtäkkiä. Kännähdimme molemmat katsomaan tulijaa, joka käveli puisen kävelykepin kanssa valaistua pihaa pitkin. Uskoin että mies oli maalaistalon herra. Kumarsin hieman tervehdykseksi. “Olemme etsimässä marjoja, vadelmia, hurmemarjoja, sinimarjoja ja lakkaa.” Selitin tarpeemme miehelle, joka kuunteli väsyneen oloisena. Hän nyökkäsi hitaasti. “Tähän aikaan parhaiten niitä löytyy Addersfieldin laaksosta.” Mies sanoi ja otti henkeä. “Mutta matka sinne on pidempi kuin Braedoniin.” Hän jatkoi. Huomasin tuon kehon tärisevän heikoista lihaksista, mutta tuon olemus oli varma. Hän ei tarvisi apua. “Lähdemme siis Addersfieldiin.” Julistin katsoen Nadjaa. “Parempi olla varma kuin lähteä lyhyelle matkalle ja tulla tyhjin käsin takaisin. Kiitos teille tuhannesti, jumalat teitä siunatkoot.” Käänsin katseeni vanhaan mieheen, jonka huulille levisi lämmin hymy. Kuin sanani olisivat olleet kauneimmat mitä hän on aikoihin kuullut. “Matkatkaa varoen.” Mies toivotti. Hyvästelimme hänet ja lähdimme laukkaan kohti Addersfieldiä. Matka oli tosiaan vielä pitkä ja pääsimme suurehkoon kaupunkiin vasta yön puolella. Hevoset olivat uupuneet ja olimme itsekin matkasta väsyneitä. Vuokrasimme huoneen ja tallipaikat hevosille majatalosta, hoitaen hevoset pilttuuseen, antaen ruokaa ja juomaa. Sitten suuntasimme itse nälkäisinä kapakan puolelle, tilaten kunnon annokset soppaa ja söimme valtavalla ruokahalulla sanaakaan sanomatta. Kun olimme valmiit, kävelimme huoneeseen, lysähdimme sänkyihimme ja nukahdimme miltei saman tien molemmat. Aamu valkeni kirkkaana. Heräsin väsyneenä, mutta oli pakko nousta. “Huomenta! Hain meille lämmintä kaakaota ja sain leipää ja keksejä keittiöltä.” Nadja sanahti pirteänä, laskien tarjottimen pienelle puiselle pöydälle keskellä huonetta. Avasin hiukset letiltä, antaen niiden kihartua olkani päälle. “Olisit voinut herättää.” Sanoin väsyneenä. Nadja hymähti hymyillen, vetäen tuolin alleen. “En viitsinyt, vaikutit niin väsyneeltä.” Hän vastasi kietoen kämmenensä lämpimän kaakaomukin ympärille. “Sitäpaitsi olet nyt hereillä.” Hänen hymynsä leveni entisestään. Hymähtäen nousin ja siirryin istumaan naista vastapäätä. Otin oman kuppini ja söimme aamupalaa suunnitellen seuraavaa matkaamme. Syötyämme puimme vaatteet päälle ja valmistauduimme matkaan. Kävimme hoitamassa hevoset kuntoon tallissa. Sää oli mitä parhain marjojen keräämiseen, eikä lumesta ollut tietoakaan. Kaupunki oli eläväinen heti aamusta, kun kävelimme toriaukion läpi kohti laaksoa ja ihmiset ystävällisiä, tervehtien meitäkin. Rutosta ei ollut tietoakaan täällä ja se sai olon kevenemään. Nadja löysi yhdestä kojusta kauniin korun, jonka pieni riipus oli kilven muotoinen ja sen toisella levyllä oli kolme pientä timanttia. Timantit kiiltelivät kirkkaina auringossa, kun Nadja pyöritteli sitä sormissaan. Hän kokeili sitä kaulaansa. Riipus roikkui mustassa nahkanauhassa tuon rinnan päällä ja sopi naiselle kuin nenä päähän. Hän kuitenkin laittoi korun takaisin ja huokaisi kaihoisasti. “Etkö ota sitä?” Kysyin ihmeissäni, sillä näytti kuin nainen olisi ihastunut totaalisesti koruun. “Otin vain muutaman hopeakolikon mukaan, eikä se riitä.” Nainen hymyili ja kääntyi, kun ei olisi enää halunnut nähdä korua. Kurstistin kulmiani ja kaivoin taskustani kolme kultakolikkoa. Annoin ne myyjälle ja nappasin korun. “Karma, mitä sinä-?” Nainen hämmentyi kun sujautin korun tuon kaulaan. “Ajattele se joululahjana.” Hymyilin ja lähdin kävelemään. Nadja ei saanut sanaakaan sanottua, ihastellen uutta koruaan. “Kiitos!” Henkäys pääsi tuon suusta lopulta. Lopulta hän tunki korun paitansa sisään, kävellen reippaasti vanavedessäni. Ratsastimme aamuauringon alla pois kylästä. Laakso avautui eteemme kauniina, veden solistessa laakson pohjalla. Näin jo kaukaa joen rannalla olevat marjapuskat ja uskoin että sinimarjoja ja lakkaa löytyisi laakson metsästä. Lähdimme pikimmiten toimeen, ravaten laaksoon. Keräsimme niin paljon marjoja kuin vain löysimme, koluten joenrannan miltei tyhjäksi vadelmista, siirtyen sitten metsän puolelle. Hurmemarjoja oli vaikeampi löytää, mutta kyllä niitäkin tuli pienehkö pussillinen. Lakkaa ja sinimarjoja oli vielä vaikka kuinka paljon, vaikka Hankalassa lumi peitti maata. Ilmeisesti jokin piti Warringtonin maata sen verran lämpimämpänä että marjat kestivät pidempään. Aurinko ehti kivuta jo keskipäivän puolelle, kun olimme valmiit. “Meidän pitää lähteä kohta että ehdimme takaisin Hankalaan.” Nadja muistutti, katsoen aurinkoa yllään. Tuon vaaleansiniset raidat hiuksissa tulivat esiin kirkkaassa auringonpaisteessa. Katsahdin itsekin taivaalle, tekien saman huomion kuin toinen. “Meillä on jo tarpeeksi, parempi lähteä kun valoa vielä riittää.” Totesin. “Olen samaa mieltä.” Nadja nyökkäsi ja loikkasi Rosien selkään. Musta tamma oli heti valmiina lähtöön, kun taas Kidrim olisi tahtonut kovasti jäädä mussuttamaan tuoretta heinää. Kävimme kaupungissa syömässä nopeasti ja ennen matkaamme ostimme hedelmiä mukaan. Sitten paluumatka saattoi alkaa. Kävelimme rauhassa leveää kauppatietä pitkin samaan suuntaan mistä eilen illalla tulimme. “Onkohan se vanha mies vielä talolla?” Nadja mietti ääneen hymyillen. “En osaa sanoa.” Vastasin hänen mietteelleen. Suuri maalaistalo tuli näkyviin pienen mäen jälkeen ja lähdimme ravaamaan sitä kohti. Huomasimme kuinka vankkurit kääntyivät talon pihaan ja mustapukuiset miehen nousivat kärrystä. Pyysin Nadjaa hidastamaan, sillä outo tunne valtasi kehoni. Kävelimme talon luo, pitäen silmällä tapahtumia. Surumielinen huokaus pääsi suustani kun ymmärsin mistä oli kyse. Koko talon väki oli kerääntynyt pihalle mustissa asuissaan ja talosta asteli neljä rahvasta miestä, jotka kantoivat puista arkkua. “Ei kai…” Nadja henkäisi. Nyökkäsin tuon puoleen. “Luulen että vanha mies on nukkunut pois.” Sanoin ehkä hieman liian kylmällä äänellä tilanteeseen nähden. Nadjan huulilta pääsi inahduksen tapainen ääni, kun hän samalla seurasi tarkkana arkun kantoa vankkureihin. Itse suljin silmäni ja kuiskasin lyhyen rukouksen vanhuksen puolesta, toivoen jumalten pitävän hänestä huolta tuonpuoleisessa. En tuntenut miestä, en tiennyt hänen tarinaansa, mutta kuolemmassa me kaikki olimme saman arvoisia. Hän pääsi omaan lepoonsa, käveltyään pitkän matkan. Aurinko laski vuorten taa juuri kun ylitimme Hankalan rajan. Paluumatka oli paljon nopeampi kuin mennessä ja hevoset tiesivät tien kotiin. Meillä oli laukut täynnä marjoja ruttotohtorille, joka toivottavasti parantaisi ruton. En pitänyt uudesta vieraasta, mutta jos hän oikeasti osaisi poistaa tämän kirouksen, oli hän tervetullut auttamaan.  // Tässä koru jonka Karma osti Nadjalle. Lisäsin sen jo kaappiin ;3 Nadja saa vastata tarinaan miten haluaa tai olla vastaamatta.
|
|
|
|
Post by Lady Karma on Feb 15, 2020 21:19:46 GMT
Keskiyön harhautus
Ruttotehtävä Ruttohaara: Ruttohaara-oksan hakeminen Arkalan ja Pahalan risteyksestä. Tarinassa mukana Lady Nanook ja Lady Aela“Eikö olekin jännää? Musta keskiyö, Pahalan raja, päättömiä ritareita, eikä kukaan tiedä mitä tulee tapahtumaan.” Nanook hihkui energiaa, samalla varmistaen Daksun varusteiden kiinnitykset. Aela hänen vieressään oli itsevarman oloinen ja katsoi omaa friisiläistään, jonka tummat silmät tuijottivat naista takaisin. “Toivottavasti emme kuitenkaan törmää päättömiin ritareihin.” Mustahiuksinen oppipoika virnisti. Nano murahti dramaattisesti, nousten paholaisen selkään. “Tylsää!” Hän huokaisi lopulta, kaatuen hevosensa kaulan päälle. “Kaikki eivät tykkää olla hengenvaarassa, Nano.” Sanahdin virnistäen naiselle. Kiristin Kidrimin satulavyön vielä kunnolla, ennen kuin nousin orin selkään. “Pöh! Mitä vielä, sehän on parasta.” Valkohius virnuili puoleeni ja hymähdin huvittuneena. Istuimme hevosten selässä odottamassa ritareita, jotka olivat lähdössä mukaamme. Kaikilla kolmella meistä oli metalliset olka-, käsi- ja jalkasuojat, sekä paksusta nahasta oleva suojaava liivi. Tehtävällä oli varustepakko, sillä törmäys Pahalan ritarien kanssa oli hyvin varmaa ja saatoimme joutua taisteluun. Jokaisella oli miekka kiinnitetty lanteilleen, Nanolla sen lisäksi vielä kaksi tikariaan. Talven kylmältä tuulelta suojaamassa oli turkisviitta. Hevosetkin piti varustaa kunnolla, joten olimme valikoineet kultaiset metallisuojat oriemme kasvojen suojaksi, sekä paksut ratsastusloimet suojaamaan kylmältä. Emme sentään olleet sotaan lähdössä, joten kokopanssaria ei tarvinnut pistää. Onneksi, koska tiesin että Kidrim olisi hidastunut etanaksi täysissä haarniskoissa. “Sieltä ne urheat ritarit viitsivät vihdoin ilmestyä.” Nanook ilkkui kun Killan kartanon suunnasta kuului kahden hevosen askeleet. Sir Lamorac istui punaisen ratsunsa selässä, pitäen kädessään lyhtyä, jonka valo teki hevosen turkista lähes roihuavan. En ollut juuri tekemisissä oudon kulkijan kanssa, mutta hän oli vakuuttanut Lyonellille olevansa hyödyksi matkalla. Olihan hän taitava taistelija ja jos joskus, niin tänään tulisimme tarvitsemaan sellaista. Hänen vierellään asteli hermostuneen oloinen Monni, joka ei selkeästi pitänyt Taivaantulesta vierellään. Olihan friisiläinen paljon suurempi kuin kimo berberihevonen. Monnin selässä istui sir Sylas, jonka kasvot olivat hautautuneet hupun varjoihin. Miehen varustus oli raskaan oloinen, metallinen keskivartalosuojus, suurehkot olkasuojaimet ja paksua nahkaa olevat käsisuojat. Sen lisäksi tuolla oli turkisviitta, suurentamaan miehen jo valmiiksi isoa kehoa. “Jos kaikki on valmista, lähdetään.” Lamorac sivuutti Nanon kommentin ja lähti vastausta odottamatta kulkemaan kohti porttia. Sylas seurasi toista miestä ja me lähdimme hieman hölmistyneinä letkan jatkoksi. Aela katsahti minuun kysyvänä, mutta osasin vain kohauttaa olkiani tuon hämmennykselle. Nanook oli ensimmäisenä seuraamassa miehiä, mutta tiesin että häntä innosti vain ja ainoastaan vaaran tunne. Sen jälkeen kun hän oli löytänyt vauvan, kaikki aika on mennyt joko hevosista tai lapsesta huolehtimiseen. Naisen seikkailut olivat jääneet minimaalisiksi, joten tämä oli ensimmäinen kerta hetkeen kun hän sai maistaa vaaraa ilman huolia. Poistuimme portista samaan aikaan kun aurinko hiipui mailleen ja pimeys valtasi viimeisetkin kolkat. Matka ei onneksi ollut kovin pitkä, mutta jäätävä tuuli tekisi siitä vaikean. Lumi heijasti lyhtyjen liekkejä, valaisten tietämme yllättävän hyvin. Metsän keskellä tuuli ei tuntunut juuri ollenkaan, mutta kun saavuimme aukealle, oli jokaisen piilouduttava huppunsa suojiin. Kidrim oli väsyneen oloinen ja olisi tahtonut jäädä viimeiseksi matelemaan, mutta napakka muistutus sai oriin aina vauhtia taas hetkeksi. Daksu ja Nano puuskuttivat eteenpäin joukon edessä, Lamoracin välillä muistuttaen naista pysymään taaempana. Eipä se juuri auttanut, varsinkaan kun molemmilla osapuolilla ratsukosta oli energiaa. “Otetaan kisa!” Nano hihkaisi, pyörien kaikkien ympärillä kuin ärsyttävä kärpänen. Sylas murahti ärtyneenä, eikä Lamorackaan ollut järin innostunut ajatuksesta. “Otetaan vaan. Meillä on kuitenkin vielä matkaa Pahalan rajalle.” Aela venytteli Manan selässä, katsahtaen kaikkia vuorotellen. “Ei kukaan meidän kimppuun täällä hyökkää.” Hän hymyili. Lamorac oli avaamassa suutaan, kunnes keskeytin hänet. “Aela on oikeassa. Kyllä he voivat kisan ottaa.” Katsoin lilahiuksista miestä uhmakkaasti. “Selvä. Siinähän pelleilevät. Mutta minä en auta jos he joutuvat nyt pulaan.” Lamoracin ääni oli kyllästyneen oloinen, mutta hän antoi luvan. “Etkö sinä tule?” Aela kysäisi puoleeni. Naurahdin. “Kidrimin kanssa? Se ei meinaa pysyä edes käynnissä teidän perässänne.” Sanahdin taputtaen oriani kaulalle. Kidrim hörähti lämpimästi, ollen samaa mieltä kanssani. “Se on kyllä totta! Mutta saisinpahan murskavoiton.” Nanook naurahti hyväntuulisesti. “Mennään Aela. Ensimmäinen joen ylittänyt voittaa!” Valkohiuksi julisti ja kaksi friisiläistä lähtivät sen saman tien voimakkaaseen laukkaan. Mustat hevoset katosivat pimeytyeen nopeasti, mutta laukka-askeleet kuuluivat selkeästi. “Mennään.” Lamorac sanahti, nostaen Taivaantulen laukkaan. Katsahdin ritariani, joka nyökkäsi miehen perään. Monni ei olisi mitenkään tahtonut seurata toista, mutta rauhoittui kun puhelin sille ja siirsin Kidrimin tuon vierelle. Pääsimme nostamaan laukan ja seuraamaan vihdoin loppuryhmää. Nanookin nauru kaikui tien päässä, joten tiesimme olevamme oikealla suunnalla. Saavuimme joelle, jossa päätimme pitää lyhyen tauon. Nousimme satulasta ja annoimme hevosten juoda ja lepuuttaa jalkojaan hieman. Olisi enää parin tunnin matka Pahalan ja Arkalan risteykseen, mutta kukaan ei tiennyt milloin pääsisimme pois. Hyökkääkö Pahalan ritarit, vai olisimmeko niin onnekkaita että saisimme kerätä oksat aivan rauhassa? Sen näkee sitten. Tarkistimme varusteet vielä kertaalleen ja olimme sitten valmiita jatkamaan. “Rauhotu nyt. Mikä hitto sinua vaivaa?” Kuulin Sylasin puhuvan Monnille hiljaisella ja tummalla äänellä. Olin jo kerennyt nousemaan Kidrimin selkään, mutta loikkasin alas ja kävelin kaksikon luo. “Sir Sylas, saanko ehdottaa että vaihdamme ratsuja?” Kysyin ritarilta, joka kääntyi katsomaan minua ja raskasrakenteista ratsuani. Miehen tummat silmät näkyivät juuri ja juuri hupun alta, tuijottaen minua mietteliäästi. “Tulen paremmin toimeen Monnin kanssa.” Sanahdin hiljempaa, antaen miehelle pienen hymyn. Monnin korvat olivat painautuneet niskaan, kun se katseli tarkkana sananvaihtoamme. “Selvä. Olet oikeassa, lady Karma.” Sylas luovutti hetken mietinnän jälkeen ja ojensi minulle Monnin ohjat, ottaen itse Kidrimin. Kiitin miestä ja tuo tapautti olkapäätäni. Olin pikkuhiljaa tullut ritarin kanssa paremmin toimeen, oppinut lukemaan tuon eleitä ja ilmeitä. Hänen ajatusmaailmaansa oli vaikea päästä sisälle, enkä tiennyt vielä oikeastaan mitään hänestä. Nousimme uusien ratsujemme selkään ja pääsimme jatkamaan matkaa. Sylas näytti nauttivan paljon enemmän rauhallisen, suuren hevosen selässä, kuin pienen säikkypallon kanssa olemisesta. Monni tuntui rentoutuvan myös hieman, saadessaan tutun ihmisen selkäänsä, vaikka se silti säikähti muutaman kerran Sylasilla olevaa lyhtyä, pompaten miltei ojaan. Nanook ujuttautui vierelleni virnuillen ja osasin miltei arvata mistä oli kyse. “Olipa ritarillista tarjota oma hevonen sir Jättimulkulle.” Nainen hymähti huvittuneena ja tuuppaisi minua olkapäähän. Katsahdin häntä kysyvänä, lähinnä miettien naisen keksimää nimeä kuvaamaan Sylasia. “Mitä helvettiä Nano?” Kysyin, enkä voinut olla siitä vihainen, olihan se aika hauska. Nanook räkätti niin että sai parven naakkoja ottamaan siivet alleen. Monni säikähti lintuparvea, nousten pystyyn ja sohaisi Daksua melkein päähän. Tilanne rauhottui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin ja Nano palasi vierelleni, pidätellen yhä nauruaan. “Sä näit ettei siitä tullu mitään. Monni toimii parhaiten mun kanssa.” Jatkoin hetken hengähdyksen jälkeen. “Okei joo, oot oikeessa.” Nano myönsi hymähtäen. Katsahdin häntä kohottaen toista kulmaani. Myönsikö nainen että olin oikeassa jossakin, tämä tapahtui vain harvoin. “Mitä?” Valkohiuksi tuhahti. Käänsin katseeni pois virnistäen. “Ei mitään.” Sanoin itsevarmana. “Hmmm?” Nainen hymisi, muttei jatkanut kyselyä, vaan keskitti katseensa tiehen edessään. Jatkoimme matkaa hiljaa, Lamorac joukon johdossa, Aela hänen takanaan, minä ja Nanook vierekkäin ja sir Sylas piti perää Kidrimin kanssa. Saavuimme tuulisen peltoaukean jälkeen metsätielle, joka alkoi olla lähellä Pahalan rajaa. “Tarvitsemme suunnitelman.” Veretön mies sanahti kovaan ääneen. “No anna tulla, herra kaikkitietävä.” Nanook pisti kielensä heti peliin kun toinen oli valmis. “Kaksi kerää Ruttohaaran oksia, kolme on vahdissa.” Lamorac esitti suunnitelmansa hyvin nopeasti ja selkeästi. “Ei me mitään suunnitelmaa tarvita kun sulla oli jo.” Nano pyöräytti silmiään ja pystyin aistimaan kuinka Lamoracin mittari alkoi täyttymään. Ratsastin lähemmäs Nanoa. “Jos Pahalan ritarit ei hyökkää, niin sinuna varoisin häntä.” Sanahdin, saaden vastaukseksi vain huvittuneen hymähdyksen ja uhmakkaan virneen. Lamorac oli naiselle lähinnä haaste, ei uhka. “Mikäli kohtaamme Pahalan ritareita, vartijoiden on tarkoitus hämätä ritarit toiseen suuntaan, pois kerääjien luota. Tehtävänä ei ole taistella, paitsi hätätilanteessa. Onko tämä ymmärretty?” Miehen ääni kiristyi ja viimeisten sanojen aikana hän kääntyi katsomaan meitä kolmea oppipoikaa. “Ymmärretty.” Aela sanahti varmana, minä nyökkäsin ja Nano venytteli. “Kai se sitten on.” Nainen haukotteli. “Hyvä. Nanook saa kerätä oksia, kuka toinen menee myös?” Lamorac päätti, saaden valkohiuksen heilahtamaan hevosensa selässä. “Mitä?” Tuo päästi suustaan. Virnistin naisen hölmistyneelle ilmeelle, avaten sitten oman suuni. “Minä voin kerätä oksia Nanon kanssa.” Lupauduin tehtävään. Kuulin naurahduksen vierelläni. “Ahaa, ollaanpa sitä nöyrinä tänään. Kannatko mut takaisin linnalle niinkuin prinsessan?” Nanook kujerteli vieressäni kuin ovela kissa. Katsahdin häntä olkia kohauttaen. “Voit sä yksinkin kerätä jos niin tahdot.” Sanahdin. Nano puristi huulensa yhteen mietteliäänä. “No ehkä tän kerran suvaitsen apusi, lady Karma. Kun oot kuningatar et enää auta mua noin vain, ettei kaunis röyhelömekko mee pilaalle mudassa.” Hopeahapsi puhui dramaattisella äänensävyllä, suurin elein. Virnistin tuon sanoille. “Turpa umpeen.” Sir Sylasin käsky pysäytti hetkeksi kaikki. Hänen äänensä oli matala ja painava, ei ihan huuto, mutta hyvin lähellä sitä. “Hmh, kiitos, sir Sylas.” Lamorac hymyili voitokkaana. “Se on siis päätetty. Minä, sir Sylas ja lady Aela jäämme vahtimaan ja tarvittaessa harhautamme rajavartijoita. Lady Nanook ja lady Karma keräävät Ruttohaaran oksia.” Mies selosti vielä kertaalleen suunnitelman, kun sai hiljennettyä mölisiät. “Sopiiko tämä teille lady Aela?” Lamorac kääntyi tummahiuksisen naisen suuntaan, jonka silmät kirkastuvan. “Tottakai!” Hän sanahti kumartaen lilahiuksiselle miehelle. “Hyvä.” Tuo totesi nopeasti, kääntyen takaisin paikoilleen. Matkamme jatkui hiljaisuudessa. Lumi narskui kavioiden alla, lyhtyjen valaisten lumista tietämme kohti metsän pimeyttä. Korkeat havupuut reunustivat kulkuamme, saaden metsän näyttämään kolkolta ja tyhjältä. Hiljaisuus kietoi meidät syleilyynsä eikä kukaan uskaltanut puhua. Tunsin ettemme olleet yksin tässä metsässä. Saavuimme hiljaa risteykseen, jonka keskellä seisoi paksurunkoinen, lehdetön puu. Se näytti miltei kuolleelta ja sen kaarna oli täynnä paiseita. En enää ihmetellyt miksi sitä kutsuttiin ruttohaaraksi. “Karma ja Nanook, kaksi täyttä pussillista oksia. Sir Sylas, sinä vartioit pahalaan menevää tietä, minä otan Arkalan reitin ja Aela, jää tähän pitämään silmällä.” Lamorac puhui hiljaisella, varovaisella äänelleä, kuin ei haluaisi herättää nukkuvaa lohikäärmettä. Nopeat nyökkäykset kertoivat jännittyneestä tilanteesta, ja hiljaa kaikki asettuivat paikoilleen. “Miten hitossa me saadaan oksia noin korkealta?” Nanook mutisi hiljaa, samaan aikaan kun minä kömmin seisomaan Monnin selälle. Nainen katsahti minua hymähtäen. “Varmaan sitten noin.” Hän totesi ja otti mallia. Tartuin pieneen oksaan ja aloin repimään sitä irti, mutta tuloksetta. Oksat olivat kuin pajua, hyvin jänteviä ja lujasti kiinni puussa, vaikka koko puu näytti muuten kuivuneelta ja kuolleelta. “Pst, Karma.” Nano kuiskasi, saaden huomioni. Hän ojensi toisen tikarinsa minulle ja sen kanssa homma alkoi sujumaan. Irroitimme oksia syvässä hiljaisuudessa, mahdollisimman nopeasti. Myös Nano vaikutti jännittyneeltä, hänen mustat huulensa olivat painautuneet toisiaan vasten ja nainen keskittyi täysin oksien repimiseen. Yleensä hän oli innoissaan vaarasta ja adrenaliinista kehossaan, mutta jokin tämän paikan kolkkoisuudessa kylmetti hänenkin roihuavan sielunsa. Se oli omituista ja pelottavaa. Yhtäkkiä Taivaantuli hätkähti, alkaen peruuttaa. Sen korvat painuivat niskaan ja Monni tajusi heti että jokin on pielessä, peruuttaen itsekin. Horjahdin liikkeestä, mutta pysyin selässä. “Jotain on tulossa.” Lamorac julisti hiljaa, viittoen kaikkia pysymään vaiti. Pysähdyimme Nanookin kanssa katsomaan toisiamme, kuunnellen ympäristöä. Jossain kuului askeleita lumessa ja arvasimme heti mitä siellä on. Jokainen katsoi toisiaan vuorotellen, kunnes lilahiuksinen mies hengähti. “Minä lähden harhauttamaan sitä. Muut jääkää tähän.” Hän sanoi ja lähti rauhallisesti kiertämään kohti ääntä. Kukaan ei vastustellut miehen lähtöä ja jatkoimme pian Nanon kanssa oksien keräämistä. Tällä kertaa paljon nopeammalla tahdilla. “Onkohan Monni ihanteellisin hevonen tähän hommaan?” Nanook kysäisi nopeasti, kuin asia olisi vaivannut häntä jo jonkin aikaa. “Ei luultavasti.” Sanahdin, tietäen tasan tarkkaan kuinka säikky ja herkkä kimo oli. Se saattaisi lähteä kuin hauki rannasta minä hetkenä hyvänsä, jättäen minut murtuneen kylkiluun kanssa maahan makaamaan. Ori osoitti mieltään kuopimalla maata hermostuneena. Hiljaisuus tuntui jatkuvat ikuisuuden, kunnes Aelan henkäys rikkoi sen. “Kuulen jotain.” Hän kuiskasi hyvin hiljaa. Pysähdyimme Nanookin kanssa niille sijoille, jääden kuuntelemaan pimeää metsää. Kauempana kuului laukka-askeleita, mutta jossain lähempänä kuului hönkiminen. “Minä menen.” Sylas totesi vakavana. “Hoitakaa homma nopeasti ja lähtekää heti kun olette valmiit. Älkääkä katsoko taaksenne.” Mies käski, katsoen minua suoraan silmiin. Nyökkäsin nopeasti, jonka jälkeen ritari käänsi Kidrimin laukkaan kohti metsää. “En tykkää tästä.” Aela sanoi puristaen ohjia käsissään. “Ootteko kohta valmiit?” Nainen kysyi, muttei korottanut ääntään yhtään. “Mun pussi on kohta täynnä.” Nanook vastasi, repien oksia ennätysvauhdilla. Kurkkasin omaa pussukkaani ja olin varmasti aika samassa määrässä Nanon kanssa. “Kohta valmista.” Kuiskasin, saaden Aelalta vastaukseksi pikaisen nyökkäyksen. Valkoinen lumi valaisi ympäristöä jonkin verran lyhdyissä lepattavien liekkien avustuksella. Kuolettava hiljaisuus laskeutui uudestaan, eikä edes Sylasin ja Kidrimin askeleet kuuluneet. Kuin metsä nielisi kaikki sisälleen. “Valmista!” Nanook iloitsi jäykkänä, tiputtaen itsensä nopeasti takaisin istumaan satulaan. “Pidä vauhtia, Karma, tai jätetään sut syötiksi.” Valkohiuksi sitoi hiuksensa uudelle nutturalle niin nopeasti kuin pystyi ja veti mustan hupun päähänsä. Yritin kiirehtiä parhaani mukaan ja hetken päästä oma säkkini oli myös täynnä. “Valmi-” Lauseeni keskeytti vertahyytävä, rääkyvä kiljunta. Monni loikkasi laukkaan ja kuin ihmeen kaupalla laskeuduin satulaan, puristaen orin mustaa harjaa jotta pysyisin selässä. Hevonen ryntäsi friisiläisten välistä kohti linnalle johtavaa polkua, enkä voinut mitään muuta kuin yrittää pysyä sen selässä. “Pahalan ritari!” Nanook huudahti kun tajusi tilanteen, patistaen Daksun seuraamaan minua ja Monnia. “Niitä on kaksi!” Aelan henkäisy sai minut katsomaan taakseni. Näin kuinka molemmat oppipojat lähtivät kiitolaukkaan perääni, ja heidän perässään laukkasi kaksi mustaa ratsukkoa, miekat ja haarniskat kimmeltäen liekkien valossa. Ketjut kilisivät lohikäärmemäisten hevosten laukatessa perässämme. “Voi vitun vitun vittu!” Nanookin kiroaminen kuului viereltäni. “Ootko kunnossa, Karma?” Nainen kysyi, yrittäen tähystää tietä edessämme. “Hengissä!” Sain sanottua. Kylmä viima piiskasi kasvoja, saaden kyyneleet valumaan silmistä. Monni ei välittänyt kylkiä hakkaavista jalustimista tai kaulalla roikkuvista ohjista, se painoi eteenpäin kuin jättiläinen vuoren rinnettä alas. Nopeudessa se ei pärjännyt Daksulle tai Manalle, jotka saavuttivat meidät hetken päästä. Jokin räsähti rikki takanamme, saaden aikaan uuden rääkäisyn demoni-hevosesta. En kerennyt katsomaan taakseni, en halunnutkaan. “Lamorac!” Aela hihkaisi, saaden minun ja Nanon kääntämään katseemme hänen suuntaansa. Mies ja punainen hevonen ilmestyivät metsästä vierellemme. Kukaan ei sanonut mitään, jatkoimme vain matkaa. Lamorac jättäytyi taaemmas, yrittäen pitää tilanteen hallinnassa. Kuulin edelleen kahden ketjun kilinän, joten päättelin että perässämme on edelleen kaksi mustaa ritaria. “Helvetti.” Nano kirosi ja tajusin samassa kuulevani uudet laukka-askeleet metsästä. Valkohiuksi piti tiukasti silmällä metsää, ollen valmiina taistelemaan mikäli olisi tarvis. Metsästä kuitenkin ilmestyi sir Sylas ja Kidrim, jotka pysyttelivät vaivoin perässämme. Koko joukko oli vihdoin koossa, juoksemassa henkensä edestä karkuun Pahalan ritareita. Mikäs sen parempi tapa viettää yöllinen vaellus. Olimme juosseet jo jonkin aikaa, mutta kilinä takanamme ei ollut loppuakseen. Olisin kovin tahtonut saada paremman asennon, jalat jalustimiin ja kädet ohjiin kiinni, mutta Monni jatkoi puhisten eteenpäin. Yhtäkkiä kuului sujahdus ja kimo hevonen kaatui kompuroiden maahan, suoraan kiitolaukasta. Lensin voimalla satulasta lumihankeen ja hetkeen en tajunnut mitä tapahtui. Kaikki ilma pakeni keuhkoista ja silmissä pimeni. Ympärillä kuului huutoa ja metallin iskeytymistä toiseen. “Karma! Karma ylös nyt jumalauta! Sä et kuole tänään!” Ensimmäinen selkeä ääni oli Nanookin, joka repi minua ylös lumihangesta, itsekin hengästyneen ja kipeän oloisena. Mitä helvettiä tapahtui? Nousin vaivalloisesti ylös, päätäni särki kuin olisin ollut räjähdyksen keskellä, eikä jalat meinanneet pitää. Nano tuki minua sen hetken minkä tarvitsin heräämiseen. Kun tajusin mitä ympärilläni tapahtui, olin hämilläni. Sylas ja Lamorac taistelivat hevosten selässä ritareita vastaan, Aela piti miekkaa kädessään, suojellen Manan kanssa meitä. Daksu ja Monni olivat kadonneet ja Nanon otsasta vuoti verta. “Mitä..?” Yritin saada ääntä kurkustani, mutta valkohiuksi keskeytti. “Ei kerkeä, miekka käteen ja toimintaa!” Nainen päästi irti, nappasi miekan lanteiltaan ja ryntäsi auttamaan ritareita. Itse henkäisin muutaman kerran syvään, ennen kuin vedin miekan tupesta. Miekkojen kolina, hevosten puhina ja raskaat askeleet lumessa täyttivät kapean metsätien. Aelan ja Sylasin lyhdyt olivat ainoat jotka valaisivat pimeyden keskellä. Juoksin Kidrimin ohi, kohti ritaria jonka kanssa Sylas tappeli. Myös Aela siirtyi taisteluun Manan kanssa ja pian tilanne oli viisi vastaan kaksi. Pistin miekalla mustaa hevosta kylkeen, saaden sen nousemaan pystyyn. Sylas viilsi miekallaan hevosen kurkun auki, saaden sen vuotamaan mustaa tuhkaa ja kaatumaan maahan. Silmänräpäyksessä hevosen tilalla oli vain kasa pientä hippua. Päätön ritari kolisteli tiensä kohti minua, mutta Sylas ehti Kidrimin kanssa väliin. Ori nousi takasilleen ja lyttäsi valtavilla kavioillaan mustan haarniskan alleen. Ritarista pöllähti mustaa savua, mutta molemmat tiesimme etteivät ne kuolisi noin helposti. Samoihin aikoihin myös Lamorac, Aela ja Nano olivat saaneet toisen ritarin maan tasalle. Hikikarpalot valuivat otsaani pitkin ja jouduin nojaamaan Kidrimin kylkeen, ettei huimaus kaataisi minua. “Lady Karma, oletko kunnossa?” Sylas kysyi tasaisella äänellä, laskien kätensä olalleni. Nyökkäsin nopeasti vastaukseksi, täyttäen keuhkoni ilmalla ja ottaen itseäni niskasta kiinni tungin miekan takaisin tuppeen. Miehen ote irtosi, kun astelin hieman kauemmas hevosesta. Katsahdin muiden puoleen ja jokainen oli yhtä väsynyt taistelusta. Nano oli lysähtänyt istumaan lumiselle tielle, verivana jäätyen kasvoilleen. Lamorac tasasi hengitystään, samoin Taivaantuli. Aela nojasi Manan kaulaa vasten uupuneen näköisenä, yrittäen sukia hiuksia kasvoiltaan. “Meidän on jatkettava ennen kuin ritarit virkoavat.” Lamorac henkäisi, kääntäen Taivaantulen kohti linnaa vievää tietä. “Voisiko joku ensin kertoa mitä tapahtui?” Kysyin nopeasti ja hämmentyneenä. Monni oli kaatunut ja sen jälkeen alkoi tappelu, muuta en tiennyt. “Se olis kyllä kiva tietää.” Nano oli heittäytynyt selälleen maahan, nuttura auki, hiukset levällään. “Teitä ammuttiin nuolilla.” Sylas aloitti matalasti. “Monnia nuoli osui lautaselle, se kaatui ja heitti sinut selästään. Kun se itse pääsi jaloilleen se suuntasi tietä pitkin linnaa kohti.” Mies selitti hyvin tummalla äänensävyllä, katsoen minua. Nyökkäsin kiitokseksi tuon selostuksesta, mutta huoli hevosen hyvinvoinnista nousi heti mieleeni. “Daksua osui ilmeisesti jalkaan.” Lamorac jatkoi, kääntyen Nanon puoleen. “Mutta tipuit hienosti kun et jäänyt sen jalkoihin.” Mies sanahti, kääntyen sitten pois. “Kiitti.” Nano virnisti, nousten istumaan. “Missä Daksu on?” Nainen kysyi. “Pinkoi karkuun.” Lamorac totesi ja lähti kulkemaan jo takaisin päin. Tuijotimme hieman hölmistyneenä miestä. “Ja ette ottanut sitä kiinni? Nyt se laukkaa tuolla jossain nuoli kiinni perseessään, kivuissaan ja peloissaan.” Nano ärtyi silmänräpäyksessä ja nousi uhmakkaasti ylös. “Emme voi tehdä asialle mitään nyt. Lähdetään linnalle ennen kuin lisää ritareita tulee.” Mies vakavoitui. “Mä en jätä Daksua yksin tänne!” Valkohiuksi huusi. “Tottele nyt kerrankin.” Sylas ärähti. “Mun ei tarvii totella ketään, joten suu umpeen, mulkku!” Nanook murisi takaisin, puristaen nyrkkejään, kuin olisi valmis tappelemaan. Minun oli pakko astua heidän väliinsä. “Nano, älä viitsi. Sä et selviä yksin täällä, et varsinkaan jalkaisin.” Yritin järkeillä naiselle. Paikka saattoi kuhista Pahalan ritareita, eikä Nano pystyisi puolustamaan itseään ilman hevosta tai kunnon haarniskaa. “Mun on pakko mennä.” Tuo hymähti ja oli jo kääntymässä. Sain otteen hänen viitastaan onneksi ennen kuin hän pääsi kunnolla vauhtiin. “Nano, ihan oikeesti. Mitä jos Daksu juoksi linnalle? Kyllähän se kotiin osaa.” Aloitin nopeasti ettei nainen kerkeäisi lähtemään. “Sitten sinä harhailet yksin täällä pimeässä ja kylmässä. Mennään kotiin. Daksu saattaa olla matkalla jo sinne. En halua menettää teitä molempia.” Muut ryhmäläiset olivat hiljentyneet kuuntelemaan keskusteluamme. Nanook mietti hetken hiljaa, selvästi painien ajatustensa kanssa. Lopulta tuo kuitenkin kääntyi ja nyökkäili pienesti. “Okei…” Hän myöntyi. “Hyvä.” Hymyilin tuon puoleen. “Sulta tulee vertakin. Lähdetään niin saadaan sut paikattua.” Otin naisen olkapäistä kiinni ja opastin hänet muiden luo. “Sä voit tulla mun kyytiin.” Aela hymyili meille. Nanook katsahti mustahiuksiseen ja nyökkäsi. “Kiitos, Aela.” Kiitin tuota ja avustin naisen friisiläisen selkään. Mana seisoi korvat höröllään paikoillaan niin kauan kunnes sai luvan lähteä. Itse loikin Sylasin luokse, sillä uskoin että oli sanomattakin selvää nousta oman ritarini kyytiin. Sylas ojensi kätensä ja antoi jalustimensa heti kun olin kohdalla. Otin syvään henkeä ja ponnistin Kidrimin leveälle selälle. Lähdimme liikkeelle heti kun kaikki oli valmista ja kuljimme syvässä hiljaisuudessa pitkän aikaan. Lamorac ja Taivaantuli kulkivat pitkällä edessä. Nano nojasi uupuneena käsiinsä, kun Aela ohjasi Manaa väsyneen oloisena. Kidrimin askeleet olivat laiskanpuoleiset ja se meinasi jäädä jälkeen muista. Nojasin otsaani Sylasin selkää vasten, sillä päänsärky ei tahtonut hellittää. Myös oikea käsi oli ottanut itseensä ja alkoi näyttämään kivun merkkejä. Virnistin pistävän kivun aaltoillessa olkapäässäni ja päästin pienen tuhahduksen, johon Sylas reagoi heti. “Sattuuko?” Hän kysyi hiljaa. “Vähän. Ei mitään vakavaa.” Vastasin ja tajusin kuinka väsyneeltä kuulostin. Kurkku oli kuiva ja lihakset jaksoivat vaivalloisesti pitää kehoa pystyssä. “Nojaa minuun niin saat levättyä.” Ritari tarjoutui. Hänen äänensä oli miltei kuiskauksen tasolla, kuin hän ei olisi tahtonut muiden kuulevan sanojaan. “Olen ihan kunnossa kyllä.” Vastustin. “Mutta kiitos.” Jatkoin hiljempaa ja lepuutin päätäni kunnolla toisen yläselkää vasten. Kylmän viiman puskiessa ylitsemme, kietouduin viittaani ja laitoin silmät kiinni. Se oli virhe, sillä meinasin nukahtaa. Havahduin kun kuulin joen solinan virtaavan alitsemme ja kavioiden kopisevan puista siltaa vasten. Katsahdin eteemme, huomaten että Lamorac oli pitkällä edessä, Kidrimin ja Manan kulkien lähempänä toisiaan. Olimme kohta kylällä, joten matka ei ollut enää pitkä. Taivas alkoi hiljalleen avautumaan ja aurinko nousemaan. Taivaanrannassa näkyi kellertävä hehku ja tajusin kuinka paljon kirkkaampaa oli. “Oletko hereillä?” Sylas kysäisi pikaisesti, kurkaten äkkiä olkansa yli. “Olen.” Totesin nopeasti takaisin, hieroen silmiäni. Väsymys alkoi painaa jo kuin alasin harteilla, mutta oli pakko pysyä hereillä. “Onko kätesi vielä kipeä?” Mies jatkoi puhumista. Häkellyin hieman, sillä yleensä tuo ei paljoa puhumisesta piitannut. Tai varsinkaan kysynyt kenenkään vointia, varsinkin kun oli sitä jo kertaalleen kysynyt. Tunnustelin kättä, jossa nopea vihlaisu kipitti olkapään yli lähes kyynärpäähän saakka. “Vähän.” Vastasin. Tiesin että käsi oli vain venähtänyt ja se paranisi luultavasti pitkien yöunien jälkeen. Sylas henkäisi, kuin olisi sanonut jotakin. “Mitä?” Kysyin automaattisesti, kun aivoni eivät pystyneet muodostamaan muminasta mitään sanaa. “Ei mitään.” Mies köhisi, palaten takaisin hiljaiseen itseensä. Hengähdin syvään, yrittäen pitää itseni hereillä. Olimme miltei Hankalan kylässä, kun meitä vastaan ratsasti kaksi tuttua ritaria. Sir Lancelot ja sir Gallahalt saapuivat luoksemme yllättyneinä, mutta samalla helpottuneen oloisina. “Saimme Monnin kiinni linnan edestä, kun näimme nuolen sen lautasessa, arvasimme että jotain on tapahtunut.” Lancelot selitti, kaksikon lähtiessä saattamaan meitä linnalle. “Onko kaikki kunnossa?” Mies kysyi, silmäillen jokaista yksitellen. Hänen ilmeestään päättelin että hän laski oikein, yksi hevonen puuttui. “Kaikki on kunnos-” “Onko Daksu linnalla?” Nanook keskeytti Lamoracin lauseen huolestuneella kysymyksellään. Lancelot ja Gallahalt pudistivat päätään. “Löysimme vain Monnin.” Gallahalt vastasi. “Mutta eiköhän se kotiin löydä.” Mies hymyili hieman, yrittäen lohduttaa naista. Nanon suusta pääsi voimaton huokaus, ja tiesin etteivät sanat lohduttaneet hänen suruaan. Meidät saatettiin linnalle ja keskellä pihaa seisoi Lyonell. Prinssi tutki meitä katseellaan, ollen selkeästi huolissaan matkalaisista. Hevoset olivat matkasta aivan puhki ja matka portilta pihaan kävi hyvin hitain askelin. Kidrim roikotti päätään sen oloisena että olisi tahtonut vain kaatua maahan ja nukkua. Ymmärsin hevosen tuntemusta oikein hyvin, niin minäkin olisi tahtonut. Sir Sylas pysäytti hevosen, avustaen minut pois kyydistä. Lyonell puhui ensimmäisenä Lamoracille, joka vaikutti innottomalta keskustelemaan prinssin kanssa juuri nyt. Tömähdin maahan tasajaloin, tuntien kuinka kehossani ei ollut yhtään voimaa. Horjahdin hieman, ottaen Kidrimistä kiinni. Sylas loikkasi painavana pois satulasta, huomaten huonon vointini. Hän otti hellästi kiinni kädestäni, kuin olisi pelännyt rikkovansa sen. Katsahdin miestä uupuneena, yrittäen saada tasapainoani takaisin. En olisi tahtonut kenenkään auttavan, en halunnut näyttää heikolta, vaikka olinkin sitä. Kuulin Lyonellin lähestyvät askeleet ja nostin katseeni mieheen. Hänen huulillaan oli pieni lohdullinen hymy. “Tervetuloa kotiin. Olette ansainneet leponne.” Tuo julisti kaikille, mutta lopulta katsoi minuun. Ryhdistäydyin, vetäen käden Sylasin otteesta. Se ei kuitenkaan ollut paras mahdollinen ratkaisu, sillä ensimmäistä askelta ottaessa jalkani petti alta. Sylas nappasi minut kiinni ja minun oli pakko myöntää etten pystynyt pitämään itseäni pystyssä. “Karma, oletko kunnossa?” Lyonell kiiruhti luoksemme, ojentaen kätensä että voisin ottaa hänestä kiinni. Yritinkin, mutta Sylas ei päästänyt minua otteestaan. Sen pienen hetken ajan mies piteli minusta kovempaa kuin hetki sitten, lopulta kuitenkin hellittäen otteensa mitään sanomatta, päästäen minut mieheni syliin. Hetki ei kestänyt kauaa, eikä Lyonell huomannut mitä oli tapahtunut, mutta minä tunsin sen. Lysähdin kasvopuolen syleilyyn. “Sinun on parempi mennä heti lepäämään.” Lyonell päätti ja lähti taluttamaan minua kohti linnaa. “Lady Karma.” Sylasin tumma ääni keskeytti matkan. Käännyimme hänen puoleensa kysyvä katse molempien silmissä. Ritarin kasvot olivat taas hupun varjojen takana. “Hyvää yötä, toivottavasti voit paremmin huomenna.” Tuo murisi ja lähti saman tien taluttamaan Kidrimiä talliin. Hymyilin karskin miehen käytökselle. “Hyvää yötä, sir Sylas.” Sanahdin takaisin, tietämättä kuuliko tuo sanojani. “Daksu!” Iloinen kiljahdus täytti pihamaan, kun valkohiuksinen oppipoika ryntäsi linnan portteja kohti. Sir Gawain talutti ontuvaa friisiläistä, joka vaikutti matkan kolhimalta ja uupuneelta. Nanook loikkasi orin kaulaan kiinni ja samassa hevonen päätti matkansa päättyneen. Se laskeutui rauhassa maahan lepäämään, antaen hoitajatarensa itkeä onnenkyyneleitä turkkiaan vasten. “Loppu hyvin, kaikki hyvin.” Lyonell hymyili vieressäni. En voinut muuta kuin nyökätä. “Olet aivan oikeassa.” Totesin hymähtäen. Olin onnellinen että ori oli päässyt kotiin, sillä muuten Nano olisi lähtenyt vaikka jalkaisin harhailemaan pimeään. Nyt kaikki olivat kotona, hengissä ja enemmän tai vähemmän kunnossa.
|
|
|
|
Post by Lady Karma on Jul 15, 2020 10:42:32 GMT
Kukaan ei ymmärrä häntäOli mennyt vain viikko siitä kun Nanook oli palannut tallille hiukset verestä värjättynä, kalpeana kuin kalkki. Nikolaus oli kertonut kaiken mitä tiesi tapahtuneesta, mutta meitä kaikkia kohtasi kirpaiseva näky kun nainen itse oli vihdoin palannut. Olin koko viikon yrittänyt olla ystävättäreni tukena ja apuna, silloinkin kun hän väitti että kaikki oli täysin hyvin. Tiesin aivan hyvin että hän valehteli, joten en antanut periksi. Olin viikon aikana yrittänyt saada tietooni mitä hänelle ja Radovanille oli tapahtunut, ja vihdoin eilen illalla nainen kykeni avautumaan. Hänen kertomansa sai ihoni kananlihalle, en saattanut kuvitellakaan omia tunteitani, jos olisin ollut Nanookin tilalla ja Lyonell olisi maannut siinä, veren ympäröimänä. Se oli hirvittävää, enkä kyennyt syyttämään Nanookia mistään sen jälkeen. Hän oli ollut tallilla huolimaton, unohdellut asioita ja jättänyt tulematta tunneille. Mutta ymmärsin kyllä miksi. Kesäaamu oli lämmin ja taivas pilvetön. Olin hoitanut aamutallin muiden oppipoikien kanssa ja avustanut Lyonellia tärkeiden papereiden selvittelyssä, mutta mieleni ei ollut täysin mukana missään. “Vaikutat poissaolevalta”, Lyonell sanahti lopulta, kun istuuduin suuren makuuhuoneen lattialle. Katsoin miestä, heilauttaen kevyellä liikkeellä toisen leteistäni olkapään toiselle puolelle. Huokaisin samalla. “En voi kuvitella miltä Nanosta tuntuu. Hän on kokenut aivan liikaa”, puhuin hiljaisella äänellä, kuin peläten että joku muu kuulisi. Lyonell istui pöytänsä ääressä, siirtäen viimeiset paperit omaan pinoonsa. “Joskus mietin että se nainen saa vielä kokea jotain pahaa kaikkien tekojensa johdosta, mutta edes minä en toivonut hänelle näin julmaa kohtaloa”, mies puhui normaaliin vakavaan ja tasaiseen äänensävyynsä. Ymmärsin mitä mies tarkoitti. “Luuletko että tämä oli viimeinen varoitus jumalilta?” Kysymys karkasi huuliltani heti kun mietin sitä. Sininen katseeni siirtyi mieheen, odottamaan vastausta. Puolikasvo hiljeni omiin mietteisiinsä hetkeksi, kunnes huokaisi itsekin. “Luulen niin. Jumalten tempuista ei ikinä tiedä, mutta Nanon hiuksista päätellen tämä on heidän tekosiaan. Valkoiset hiukset eivät muutu punaisiksi tuosta noin vain”, Lyonell avasi ajatuksiaan. Leukapiini kiristyi ja tunsin ahdistuksen rinnassani. Tiesin että Nano oli tehnyt yhtä sun toista, kironnut jumalten nimeen, rikkonut sääntöjä ja lakeja, suututtanut niin aatelisia kuin kansalaisia, mutta ikinä en voinut kuvitella että joku rankaisee häntä näin. Pienempikin rankaisu olisi riittänyt herättämään hänet, mutta tämä oli jo liikaa. Olin painunut kyyryyn lattialle, syventynyt synkkiin ajatuksiini, kunnes tunsin viileän käden olallani. “Se mikä on tehty jumalten kädestä, ei pystytä enää peruuttamaan. Jumalat päättivät että tämä oli hänen rangaistuksensa, sitä ei enää kukaan voi muuttaa”, Lyonell puhui matalalla, mutta lempeällä äänellä. Katsoin hänen silmiään, ja mieleni teki väittää vastaa, antaa tunteiden vuotaa pahoina sanoina ulos suustani, mutten tehnyt niin. Olin kiltti tyttö ja pysyin hiljaa, nyökäten hitaasti miehelle. Hän ymmärsi paremmin jumalten maailmaa ja mielten oikkuja, mutta minä en juuri sillä hetkellä tahtonut ymmärtää. Olin niin vihainen kaikille jumalille, etten pystynyt käsittämään. Poistuin Lyonellin huoneesta hiljaa, tunteet sisälläni velloen kuin hyökyaalto. Tiesin että Lyonell yritti vain järkeillä tilannetta minulle, tietäen että olen looginen ajattelija. Tällä kertaa se vain ei toiminut. Joku satutti ystävääni pahemman kerran, enkä antaisi sitä anteeksi. Kävelin linnan poikki ei mikään ilme kasvoillani, yrittäen tukahduttaa vihan ja turhautumisen sisälläni. “Lady Karma”, kuulin nimeni kutsuttavan käytävän päästä. Käännyin tutun äänen puoleen vakavana ja jäykkänä. Sir Sylas oli pukeutunut lämpimänsävyiseen haarniskaan, pitäen kypärää kädessään ja käveli luokseni pitkin askelein, antaen haarniskan osien kolahdella toisiaan vasten. “Sir Sylas, hyvää päivää”, sanahdin ja nyökkäsin syvään. Mies tuli vierelleni ja jatkoimme kävelyä yhdessä. Ritari oli sanomassa jotain, mutta sulki suunsa ja antoi pienen hiljaisuuden laskeutua yllemme. “Olet kireän oloinen”, tuo totesi. Mieleni teki huutaa että ei saatana kai, mistäs niin ajattelit? Mutta Sylas ei ollut tehnyt mitään, pistänyt vain merkille käyttäytymiseni. Hän ei ole ollut muutamaan viikkoon linnalla, sillä hänet oli kutsuttu läänien välisiin turnajaisiin Rotherhumiin. Tiesin kuitenkin kuinka nopeasti sana oli levinnyt Nanon tilanteesta, joten oletin että mies oli tietoinen siitä. “Pyydän anteeksi, olen hieman väsynyt”, vastasin hänelle vakavana. “Hmm, mutta et vaikuta väsyneeltä”, mies sanoi heti takaisin, saaden minut katsahtamaan arpisia kasvoja. Tummat silmät vilkaisivat tietäväisinä takaisin. “Tule killan rakennukselle kun olet saanut haarniskan päällesi ja hevosen varustettua”, sanat olivat käsky, eivät pyyntö. Sylas avasi linnan ovet, antaen minulle tilaa kävellä oviaukosta ensin. Näin pihalla lady Secilian pitelemässä Monnia, joka oli varustettu kevyesti, paljon kevyemmin mitä Sylasin haarniska antoi kuvan. Secilia ei näyttänyt nauttivan hevosen, eikä miehen läsnäolosta ja ojensi kimon orin mahdollisimman nopeasti pois. Sylas ratsasti itsepäisellä aasilla killan rakennuksen suuntaan ja ajattelin että olisi parasta totella miehen sanoja. “Mä en ymmärrä miten tuut toimeen ton kaakin kanssa, se mulkoileekin niin pahasti että se voi purra minä hetkenä hyvänsä”, sinihiuksinen nainen kirosi Monnia, kävellessään kanssani samaa matkaa talliin. Naurahdin hieman. “Ei Monni niin paha ole. Kun sen kanssa on ollut yhtä kauan kuin minä, alkaa ymmärtämään sen päähänpistoja”, selitin ymmärtäväisenä, saaden hieman taukoa aikaisemmista mietteistäni. Juttelimme niitä näitä, samalla kun varustin Kidrimin valmiiksi tämänpäiväistä varten. En ollut yhtään varma mitä Sylasilla oli mielessään, mutta uskoin että hän tahtoi vain harjoittelukaveria. Jätin Secilian talliin, kun itse siirryin hakemaan haarniskaa varustevarastosta. Puin yksikseni harmaan metallipuvun, kiristäen nahkaiset nyörit. Haarniskan pukeminen yksin oli vaikeaa, mutta se onnistui jotenkuten. Talutin Kidrimin ulos ja Secilian avustuksella nousin hevosen selkään. Lähdin ratsastamaan kohti killan taloa ja pihalle saapuessani Sylas oli jo Monnin kanssa odottamassa. “Teillä meni kauan”, mies totesi kypäräänsä alta. “Anteeksi, haarniska on vaikea pukea yksin”, selitin, vaikka tiesin ettei minun olisi tarvinnut tai edes pitänyt. Aamuinen ärsytys alkoi palaamaan taas mieleeni. “Et pyytänyt apua?” Mies ei vaikuttanut ärtyneeltä, vaan jopa hieman ihmetteli. Se oli uutta, sillä Sylas oli viimeinen ihminen jota kiinnosti muiden asiat. Ritari lähti johdattamaan meitä pitkin hiekkatietä. Pistin huomiolle että tuo oli ottanut kunnon kasan erilaisia aseita mukaan, niiden roikkuen satulalaukuissa ja pidikkeissä Monnin satulassa. “Mihin olemme menossa?” Kysyin lopulta, kun olimme ratsastaneet hyvän matkan päähän killan rakennukselta. Sylas ei kuitenkaan vastannut, vaan näytti etsivät katseellaan jotain. Tiesin että jos mies ei ensimmäiseen kysymykseen vastaa, hän ei vastaisi mihinkään, joten osasin hiljentyä. Mutta se jos mikä alkoi ärsyttämään enemmän. Tuo oli vain pyytänyt mukaansa täydessä haarniskassa eikä kertonut edes mihin olimme matkalla. Tuntui kuin kaikki pitäisivät salaisuuksia ja asioita minulta tahalleen. “Käännytään tästä”, lopulta tumma ääni virkkoi ja käänsi Monnin kahden puun välistä metsään. Ensin ihmettelin, sillä pieni polku vaikutti vain peurojen kulkureitiltä, mutta kun seurasin toista, huomasin puiden suojassa pienen aukion jota ei nähnyt tieltä ollenkaan. Vihreä ruoho oli yllättävän lyhyttä, verrattuna aukiota reunustaviin, rehottaviin oksistoihin ja marjapensaisiin, jotka tukkivat näköyhteydet täydellisesti. Pitkävartiset lilat kukat kukkivat kauniisti puiden välissä. Sylas loikkasi pois Monnin selästä ja talutti orin koivuun kiinni. Itse kömmin alas Kidrimin leveältä selältä, vieden oman raskasrakenteisen hevoseni lähelle Monnia, muttei aivan viereen. “Osaan olettaa että olet aiva ruosteessa, joten saat nyt yksityisopetusta”, sir Sylas julisti totisesti. Mulkaisin miehen suuntan, sillä toisen äänensävy kuulosti siltä etten muka olisi harjoitellut minuuttiakaan sen jälkeen kun hän oli lähtenyt. “Näytät ruipelolta, lihaksesi alkavat heikentyä. Ne tarvitsevat harjoitusta että pysyvät hyvinä”, Sylas jatkoi ja kävi kehoni läpi päästä varpaisiin. Purin hammasta yhteen ja yritin välttää miehelle ärähtämistä, sillä toinen saisi varmasti sanottua viimeisen sanan meidän riitaamme. Eikä se olisi hyvä sana. “Katsotaan mihin olet jäänyt”, ritari sanahti tuhahtaen ja heitti miekan minulle. Otin sen juuri ja juuri kiinni painavassa haarniskassa, saaden vastaukseksi vain kielen naputtelua. “Ei hyvältä näytä”, mies huokaisi. “Olen harjoitellut joka päivä, kiitos vain”, tiuskaisin. Olin nyt todella ärtynyt, eikä minun tehnyt mieli kuunnella toisen ilkkuvia sanoja. Varsinkaan kun hän oli ollut monta viikkoa itse pois. “Niinkö? No, näytä mitä osaat”, Sylas nappasi miekan ja pyöräytti sen kerran ketterästi kädessään. Seisoimme vastakkain keskellä vehreää aukiota. Puristin miekkaa kädessäni, tuntien ärsytyksen liekit rinnassani. Ensin jumalien rangaistus Nanolle, sitten Lyonellin tunteettomat sanat ja nyt Sylasin piti tulla haukkumaan päin naamaa. En jaksanut olla pelkkä sivustaseuraaja kaikille, joku johon pystyi pyyhkimään jalkansa, joku jolle pystyi sanomaan mitä tahansa ilman seuraamuksia. Ajattelematta lähdin ryntäämään kohti Sylasia, heilauttaen miekkaani puolelta toiselle, yrittäen osua. Kaikki tiesivät ettei näin osuisi mihinkään, mutta nyt tunteeni ottivat vallan. Ärjyin ja puhisin, samalla heilauttaen miekkaani aina siihen suuntaan mihin mies väisti. “Tuossako kaikki?” Sylas puhahti naurunomaisesti. Murahdin ja mulkaisin miestä, joka oli siirtynyt vasemmalle puolelleni. Huuleni vääntyivät uhkaavaan virnistykseen, samalla vitutuskäyrän noustessa yhä ylemmäs. Vaihdoin painon oikealle jalalle ja suuntasin potkun miehen polveen. Metallin osuessa metalliin kuului koko aukion täyttävä kolahdus. Sylas ähkäisi ja horjahti taaemmas, mutta pysyi pystyssä. Käytin hyväkseni yllätyksen tuomaa etua ja osoitin miekkani kohti miestä, hyökäten tuota kohti. Sitä Sylas osasi odottaa. Ritari ei kuitenkaan väistänyt, vaan kääntyi pois terän tieltä ja nappasi kiinni ranteestani. Mies vetäisi kehoni lähemmäs ja tällä kertaa minä olin se joka sai hämmentyä. Yhtäkkiä tunsin kylmän terän niskaani vasten, samalla kun mies painoi kehoaan omaani vasten. Se ei ollut hellä pieni painallus, vaan hän tuntui työntyvän vasten kuin maanvyörymä. Ritarin kypärä painautui vasten minun kypärääni, ja kasvomme olivat vain muutamien senttien päässä toisistaan. “Ei huono, mutta annat tunteidesi tulla tielle”, tunsin miehen lämpimän hengityksen kypärän pienten reikien läpi, “olet hirvittävän viisas ja taitava nainen, Karma, tiedän että pystyt parempaan”, tuo jatkoi vielä puhumista. Tumma ääni oli jotenkin rauhoittava, enkä pystynyt vastaamaan miehen sanoihin. Tuntui kuin minun olisi vain kuunneltava niin kauan kunnes sain luvan puhua. “Oletko jo rauhoittunut?” Sylas kysyi lopulta, pienen hiljaisuuden jälkeen. Lihakseni olivat jäykät, mutta mieleni oli jo paljon rennompi. “Olen”, sanoin hiljaa, sillä tiesin että mies kuulisi minut. Vielä pienen hetken ajan ritari piti meitä lähekkäin, kunnes hitaasti vapautti otteensa. “Hyvä. Uskon että huolesi liittyy ystävättäreesi, Nanookiin”, Sylas sanoi lopulta kun oli päästänyt irti kunnolla. Nyökkäsin tuolle vastaukseksi. “Ymmärrän. Mutta koska olet nyt rauhoittanut, voimme keskittyä kunnolla treenaamaan”, mies totesi tasaisesti. Hän ei ikinä ollut pitänyt Nanosta, mutta kun oli tosi kyseessä, hän tuntui ymmärtävän tilanteen vakavuuden. Osasin arvostaa sellaista piirrettä ihmisissä. Kun mietin tilannetta uudestaan, ymmärsin että Sylas oli provosoinut minua hyökkäämään holtittomasti, jotta saisin ylimääräisen energian purettua. Kuitenkin se ote jolla hän minua piti tuntui voimakkaalta ja intiimiltä, omalla tavallaan. Se sai kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin, vaikka en osaa täysin sanoa oliko se jotain muuta kuin ritarin ja oppipojan välistä läheisyyttä. Minulla ei ollut kokemusta platonisesta suhteesta ritariini, joten ajatukseni saattoivat juosta liian pitkälle. Ja luultavasti juoksivatkin. Jatkoimme harjoittelua hyvissä merkeissä. Sylasilla oli hyviä neuvoja haarniskassa kulkemiseen ja sen kanssa nopeiden liikkeiden tekemiseen. Hän oli oppinut muutaman kikan reissultaan toiseen lääniin ja opetti ne minulle kädestä pitäen. Mies teki tarkkaa työtä että pidin varmasti miekkaa oikein kädessäni, terän ei saanut olla milliäkään väärään suuntaan. “Luuletko että olemme valmiita?” Sylas kysäisi kun huomasi auringon laskevan puiden taakse. Miehen sanat saivat kehoni päättämään että tämä oli tässä ja rojahdin istumaan keskelle nurmea, repien kypärän päästäni. Kasvoni olivat hiestä märät, raajat tärisivät ja kipuilivat, ja minusta tuntui etten pääsisi enää ylös. “Eiköhän”, vastasin tuolle hengästyneenä. Sylas näki uupumuksen minusta, virnistäen pienesti. Hän nappasi miekat ja kiinnitti ne Monnin satulalaukkuun. Vedin muutamaan kertaan henkeä ja yritin nousta, mutta jalkani petti alta ja rojahdin takaisin maahan. “Alatko leikkimään neitoa hädässä?” Sylas ilkkui hevosten luolta. Purin hammasta murahtaen ja koitin uudelleen nousta. Jalkani tärisivät niin valtavasti etten meinannut pysyä pystyssä. Sylas oli kävellyt hieman vastaan ja tarjoutui kädenojennuksella tukemaan minua, mutta kävelin itsepäisesti hänen ohitseen omin, kipein, jalkoineni. Kipusin vaivalloisesti Kidrimin selkään ja lähdimme ratsastamaan kohti tallia. Päästyämme tallin pihalle, Sylas loikkasi ketterästi painava haarniska päällään Monnin selästä, siinä missä minä en meinannut saada edes jalkaani Kidrimin selälle. En kuitenkaan antanut periksi ja käytin kaiken voimani siihen että sain jalkani heilahtamaan hevosen yli. Muuta en sitten ollutkaan ajatellut loppuun, sillä painovoima veti painavaa haarniskaa puoleensa kuin hunaja mehiläistä. Tunsin kuinka tasapaino katosi koko kehostani ja olin valmis ottamaan kovan maan syleilyn vastaan. Sylas oli kuitenkin nopeampi ja nappasi minut kiinni ennen kuin olin edes kunnolla pudonnut. Hän avusti minut jaloilleni ja tarkisti että pysyn pystyssä. “Karma, onko kaikki hyvin?” Lyonellin huolestunut ääni kuului pihan poikki, kun valtias käveli linnan portaat alas ja suuntasi luoksemme. Sylas piti yhä kättään lantiollani ja jos en väärin tuntenut panssarin läpi, hän puristi kättään hieman. “Olen kunnossa, jalkani vain eivät meinaa pitää”, sanahdin pahoitteleva katse silmissäni. Lyonell katsahti ensin minua, sitten Sylasta. “Missä olitte?” Hän uteli tasaisella äänellä. “Harjoittelimme metsässä täyshaarniskassa. Viimekerrasta on pitkä aika, mutta Karma oppi nopeasti myös uudet asiat”, Sylas selitti kuninkaalleen jäykän oloisena. Lyonell tuhahti ja antoi pienen hymyn levitä huulilleen. “Hyvä että pidät hänestä huolta. Hoitakaa hevoset pois, ja sen jälkeen, Karma, odotan sinua illalliselle kanssani”, sinikaapuinen mies sanahti ja kääntyi sitten takaisin linnan suuntaan. Katsoimme molemmat miehen kaikkoamista, vajoten omiin mietteisiimme. Lopulta vain huokaisin, tajuten että jalkojen tärinä oli lähes kadonnut. “Pystytykö kävelemään?” Sylas kysyi nopeasti ja päästi kätensä irti, kun vastasin myöntävästi. Kiitin miehen nopeita refleksejä, saaden murahduksen vastaukseksi. Ihmettelin miehen yhtäkkistä muutosta, mutta tulin siihen tulokseen että Sylas ei ollut Lyonellin suurin ihannoija. Olin huomannut miehestä ennenkin ettei tuo tunnu tulevan pahemmin toimeen hallitsijan kanssa, vaikka tottelee tuota moitteettomasti ja tekee aina kaikki tehtävänsä kunnolla. Talutimme hevoset talliin, jossa lady Secilia ja sir Ambrosius juttelivat kiihkeästi jostain asiasta. Sylas lopetti keskustelut niille sijoilleen, käskien painokkaasti oppipoikia avustamaan hevosten kanssa. “Kiitos, mutta minä pärjään…” Yritin vängätä vastaan heikosti. “Me menemme ottamaan haarniskasi pois”, mies keskeytti minut. Hän oli muuttunut vakavaksi, joten en sanonut vastaan. Secilia ja Ambo jäivät väittelemään kumman hevosen toinen ottaa, sillä kumpikaan ei tahtonut Monnia hoitaakseen. Painavan puuoven tömähtäessä paikoilleen oppipoikien puhe katosi kokonaan. Sylas vei meidät pieneen pukuhuoneeseen ja luvan saatuaan alkoi avaamaan haarniskani solkia. “Eikö minun pitäisi auttaa sinua, eikä toisin päin?” Kysyin hieman hämmentyneenä mieheltä. Minähän olin hänen oppipoikansa. Sylas veti ensimmäiset käsisuojat varovasti kädestäni ja tunsin kuinka veri sai vihdoin vapaasti kiertää. “Autatkin, kiillottamalla haarniskani ja aseeni. Mutta nyt lihaksesi ovat kipeät, et saisi riisuttua ollenkaan jos olisit yksin”, tuo selitti, avaten kyljssäni olevat vyöt. Tyydyin vastaukseen ja annoin miehen auttaa. Hetken päästä makasin huoneen puisella penkillä, jalat krampaten. Sylas tiesi että näin tulisi tapahtumaan ja istuutui minua vastapäätä. Miehen tummat silmät tuijottivat eteen päin, hänen syventyessä omiin mietteisiinsä. Hämärän huoneen seinillä olevat kynttilät valaisivat juuri ja juuri huoneen syvimmätkin nurkat. Tajusin samalla, että näin vihdoin kunnolla ritarin kasvot. Arvet koristivat hänen maskuliinisia kasvojaan, ja tummat silmät ja paksut kulmakarvat loivat vakavan, jopa vihaisen ilmeen. Tummat hiukset kihartuivat otsalle luonnollisesti, kuin köynnös vuoren rinteelle. Miehen vahva leuka ja kulmikkaat piirteet vain vahvistivat vakavaa olemusta, enkä ihmetellyt että osa oppipojista vältteli miehen läsnäoloa. Hän oli pelottavan näköinen, eikä hänen luonteesa ollut liian lempeä. Havahduin liikkeeseen, kun Sylas nousi penkiltä seisomaan. “Etköhän ole levännyt tarpeeksi. Sinua odotetaan jo illalliselle, ethän halua tuottaa pettymystä kuninkaalle”, miehen sanat tuntuivat kyynisiltä, kuin hän olisi puhunut huoralle. Nousin istumaan ja tuijotin miestä. En pystynyt ymmärtämään miten hän teki sen. Miten hän oli joskus todella mukava, ritarillinen ja opettavainen, mutta muuttui hetkessä itsekkääksi, kyyniseksi ja tylyksi, kuin vihaisi koko maailmaa ympärillään. Luulin että olin päässyt hieman jyvälle toisen mielenjuonteista, mutta mies osasi kyllä yllättää. Olin vain niin yllättynyt, sekä uupunut, etten jaksanut alkaa tiuskimaan enää. “Kiillotan haarniskasi ensitöikseni aamulla”, vastasin ritarille, laskien katseeni maahan. “Hyvä”, Sylasin kylmä ääni totesi monotonisesti, ennen kuin hän katosi huoneesta. Samassa kun mies pamautti puisen oven kiinni, jokainen kynttilä huoneesta sammui. Henkäisin säikähdyksestä, nostaen kädet rintani päälle. Tuijotin hetken pimeyteen lähes hengittämättä. En uskaltanut pitää mitään ääntä, sillä minusta tuntui että jokin oli kanssani huoneessa. En kuullut mitään, edes hiirten rapinaa seinien välissä, joka teki tilanteesta ja hiljaisuudesta monta kertaa pelottavampaa. Sitten kynttilät syttyivät. Kävin katseellani jokaisen kynttilän läpi, tajuten että jokin seisoi huoneen nurkassa. Kylmät väreet kipittivät raajojani pitkin kohti niskaa. “Kuningas odottaa jo mielitiettyään”, leveä hymy naurahti ja tajusin kuka seisoi seinää vasten. “Sirandras”, puhisin, vihdoin hengittäen, “eikö sinulla ole parempaa tekemistä kuin pelotella oppipoikia”, tiuskaisin ärtyneenä. Tämä oli ensimmäinen kerta kun Siru oli oikeasti päässyt säikäyttämään minut, enkä ollut ylpeä siitä. “Hmmm… Onko lemmen liekit heikkenemässä, suuri kokko sammumassa?” Velho nousi leijumaan ilmaan, hitaasti liukuen lähemmäs. Mulkaisin tuota vihaisesti, hieroen jalkojani jotta pääsisin seisomaan. “Tai ehkä ei…” Siru mietiskeli. Vaikka kuinka inhosin hänen runoilujaan, niissä oli aina jotain perää. Tunsin kosketuksen poskellani ja seuraavaksi tajusin tuijottavani velhon valkoisiin silmiin. Vajosin synkkyyteen, kunnes avasin silmäni ja näin edessäni suuren puutarhan. Siniset kukonkannukset keinuivat tuulessa yhdessä valkoisten tulppaanien kanssa. “Rakkauden puutarha kukkii, valkeat ja siniset kukat loistokkaasti tanssahtelevat. Aurinko syleilee niiden eloa,” velhon ääni kuului ympäriltäni. Se ei kuulunut yhdestä tietystä suunnasta, vaan kaikkialta. Kävelin puutarhaa pitkin, nauttien sen tuoksuista ja tuulen hellästä kosketuksesta. Silmäkulmaani osui jotain punasta. Käännyin ja näin maailman punaisimman ruusun kasvamassa puutarhan reunalla. Se oli kaunis, mutta kun menin lähemmäs, näin miten sen juuresta kasvoi pitkiä piikkiköynnöksiä. Köynnökset olivat tuhonneet tulppaanit, mutta kietoutuneet kukonkannusten ympärille, kuin suojellen niitä. “Punaisen ruusun piikit pistävät, sen köynnökset satuttavat ja tuhoavat. Valkoinen hauras kukka ei pärjää ruusun kauneudelle, ei pysty yksin pysäyttämään sen voimaa”, sanat kaikuivat ilmassa. Yritin saada niistä selvää, mutta en ymmärtänyt. Siru rakasti puhua kielikuvilla, ja tajusin että kukat esittivät jotain. Kävelin pois päin ruususta, kosketellen tulppaaneja ja kukonkannuksia, kyyristyen erään pienen kukan luo. Se oli omituisen näköinen, en ollut ennen nähnyt sellaista. Sen terälehdet olivat sinivalkoiset, paksut kuin tulppaanin, mutta reunat olivat röpelöiset kuten kukonkannuksella. Silloin ajatus löy minua kuin nuija kalloon. Nousin seisomaan ja katsoin puutarhan kokonaisuutta. “Lyonell… Kukonkannus esittää häntä. Ja tulppaanit… ovat minä?” Mietin ääneen, tietäen että velho kuulisi. Tumma nauru raikui pitkin ilmaa. “Varo ettei tuli nielaise, sillä jos sille antaa pikkurillin, se vie koko käden”, velho vastasi. Ennen kuin ehdin edes ihmettelemään toisen sanoja, kuulin nopeasti lähestyvää rätinää. Käännyin ympäri ja kauhu valtasi kasvoni. Valtava tulipalo hyökyi puutarhan yli, vetäen minut polttavaan syleilyynsä. Huusin kivusta ja pelosta, heräten hätäiseen kutsuun. “Karma! Karma herää!” Miehen sanat saivat minut avaamaan silmäni. Lyonell oli kyyristynyt vierelleni ja tutki minua katseellaan vakavana. Haukoin henkeä ja vihdoin tajusin makaavani edelleen pukuhuoneen penkillä, himmeiden kynttilöiden ympäröimänä. Hikikarpalot valuivat otsaani pitkin kun yritin saada kiinni todellisuudesta. Lyonell nosti minut istumaan, pidellen molemmin käsin kiinni olkapäistäni. “Mitä tapahtui?” Mies kysyi selvästi huolissaan. Hän puristi käsiään olkapäitäni vasten. Nielaisin ja koitin muistella. “Näky, Siru näytti minulle näyn”, selitin lopulta. Lyonell murahti ärtyneenä ja kirosi velhon alimpaan manalaan. “Ei kai hän satuttanut sinua?” Tuo kysyi vielä, silittäen poskeani. Pudistin päätäni reipastuen. “Ei, se oli vain hieman pelottava”, sanahdin pieni hymy suupielelläni. Lyonell ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta antoi asian olla. Hän siirtyi sivulleni ja ujutti kätensä polvitaipeiteni alle. “Mitä-” “Nyt menemme illalliselle ja sinä kerrot kaiken mitä näyssä tapahtui”, mies virkkoi vakavana ja nosti minut syliinsä kuin höyhenen. Kiedoin käteni hänen hartioilleen ja painoin otsani hänen rintaansa vasten. Minua nolotti että koko linna joutui näkemään sen, mutta Lyonellia ei näyttänyt haittaavan yhtään. Mies kantoi minut huoneeseensa ja antoi minun vaihtaa puhtaat vaatteet ylleni, ennen kuin siirryimme ruokailusaliin. Selitin näyn, mutten kertonut että tajusin kukkien tarkoittavan meitä, vaan leikin tyhmää, sanoen etten ymmärtänyt mistä oli kyse. Lyonell kuunteli tarkkana ja näytti vakavalta. En tiedä saiko hän jotain enemmän irti näystä kuin minä, mutta hetken päästä hän kuitenkin rentoutui juttelemaan muista asioista. Mieleni perällä silti kyti inhottava tunne miehen aamuisista sanoista. Hän ei ollut lohduttanut minua, vaan kertoi miten asiat loogisesti menivät. Se ei ollut auttanut pahaan olooni yhtään, mutta ehkä se oli ainoa tapa miten mies osasi lohduttaa. Annoin asian kuitenkin olla vielä, sillä oli turha olla vihainen Lyonellille. Nano oli se joka tarvitsi minua tällä hetkellä, hän oli kokenut kaiken pahan, en minä.
|
|
|
|
Post by Lady Karma on Jul 20, 2020 12:30:03 GMT
Noidan nauru
Ilta laskeutui Hankalan läänin ylle hitaasti viileten. Minä istuin suuren pöydän ääressä linnan salissa, vetäen viitan olalleni lämmikeeksi. Edessäni oli kaksi paperia, joihin tein mustekynällä muistiinpanoja keskittyneesti. Olin saanut Lyonellilta luvan suunnitella Radovanin hautajaiset, jotka järjestettäisiin mahdollisimman pian. Tunteeni olivat ristiriitaiset sillä Radovan oli Nanookin rakastaja. Ja Nanolla oli puoliso, joka sattui olemaan herttua. Jos tilanne olisi täysin erilainen, olisin tehnyt hautajaisista näyttävät, sellaiset jotka mies oikeasti ansaitsi. Mutta kun Artheur oli kuvioissa, en mitenkään voinut kävellä hänen ylitseen. Rado saisi siis siistit ja lämmintunnelmaiset juhlat, ja luulisin että niin Nanokin tahtoisi. Kuulin askeleita käytävältä, kiinnittämättä niihin sen suuremmin huomiota, jatkaen muistiinpanojen tekoa. En ollut varma minkä väriset ruusut Nanook tahtoisi, mutta luulisin että valkoiset sopisivat tilanteeseen. Yhtäkkiä painava puuovi avautui voimalla, saaden minut nostamaan päätäni. Kultainen haarniska peilasi salin lyhtyjä, kun tuttu mies asteli lähemmäs. “Lady Karma, enhän häiritse?” Lause ei ollut kysymystä nähnytkään, kun Artheur pysähtyi nojaamaan pöytään monen metrin päässä. En ehtinyt vastaamaan kunnes mies puhui uudelleen. Hän vaikutti ärtyneeltä ja kiireiseltä, vaikka ei ilmeisesti tahtonut näyttää ulospäin kumpaakaan tunnetta. “Ottaisitko Nikolauksen huostaasi hetkeksi? Lähden muutamaksi päiväksi kaupungista, enkä voi luottaa että se… nainen… hoitaa poikaa kunnolla”, Artheur puhui nopeasti, yrittäen olla alentamatta ystävääni edessäni, ja odotti minulta nopeaa vastausta. Olisin tahtonut sanoa jotain vastaan, mutta suostuin vain nyökkäämään. “Se sopii”, vastasin väsyneellä äänellä ja mies huomasi sen, vilkaisten papereita edessäni. Hänen silmistään huomasi kuinka hän olisi tahtonut kysyä jotain, mutta päätti antaa olla. “Hyvä”, mies kääntyi, “kiitos”, hän virkkoi vielä nopeasti, samalla lähtien kävelemään kohti käytävää. Huokaisin raskaasti, päättäen että tältä päivältä suunnittelut olivat ohi. Vielä piti kävellä kotiin kylään, ja väsymys alkoi jo valmiiksi painaa. Käärin paperit laukkuun ja lähdin vähin äänin linnasta, tallustaen pitkin hiekkatietä kohti kylän valoja. Kotona minua odotti punahiuksinen nainen, joka makasi sohvalla syvään uneen nukahtaneena. Nanook ei ollut saanut unta pitkään aikaan ja aina silloin tällöin tuli luokseni nukkumaan, jos ei kestänyt olla omassa asunnossaan. Tällä kertaa nainen ei ollut varoittanut tulostaan, vaan oli luultavasti tiirikoinut lukon hiuspinnillään. No parempi sekin kuin Daksun pilttuussa nukkuminen. Nappasin viltin sänkyni päädystä ja levitin sen naisen päälle hellästi, katsoen kuinka tuo käpertyi viltin kulmaan kiinni. Hymyilin lempeästi toiselle, siirtyen sitten itsekin petiin. Aamulla heräsin klikkaukseen ja tajusin että se oli ulko-ovi. Nanook oli lähtenyt. Saavuin tallille kun aurinko oli noussut keskelle taivasta. Aamutalli olisi tehty ja saisin keskittyä rauhassa omiin hommiini. Porteista läpi käveltyäni silmiini suorastaan pisti valtava puhtaan valkoinen hevonen sinisine silmineen. Oppipoika talutti sen talliin ja koko pihapiiri tuntui olevan jännittynyt. Arvelin että jotain oli tekeillä. Kävelin talliin, huomaten oppipoikien kerääntyneen valkoisen hevosen ympärille. Astelin lähemmäs ihmettelemään outoa ratsua. “Eikö olekin upea?” Eräs oppipoika ihasteli ääneen. Sinisilmäinen ratsu tuijotti minua silmiin ja silmänräpäyksen ajan tuntui että se olisi puhunut minulle. Ihoani kylmäsi, jokin oli huonosti. “Kuka tällä ratsasti?” Kysyin painokkaasti, saaden ihailijajoukon hämmentymään. “E-en tiedä, joku nainen”, oppipoika aloitti. “Sillä oli punaiset hiukset, muuta en nähnyt”, toinen jatkoi muistellen. “Nanook?” Kysyin itse ihmetellen. “Ei ei, se oli joku ihan outo. Hänen hiukset olivat aivan kirkkaan punaiset”, oppipoika jatkoi. Kuvaus sai niskakarvani nousemaan. Samassa kuulimme kuinka vartijat juoksivat pihan poikki linnaan. Kehoni toimi kuin itsestään ja juoksin ulos tallista. Samassa linnan suuren salin ikkunat räjähtivät miljooniin palasiin, pitävän korvia riipivän äänen. Säikähdyksestä kiljaisin, suojaten kasvoni käsilläni, mutta tunsin kuinka sirpaleet lentelivät sinne tänne ja kuulin kuinka paniikinomaiset huudot täyttivät linnan pihan. Kun sain katseeni vihdoin nostettua, varjo peitti linnan pihan. Valkea lohikäärme, Nietos, laskeutui linnan katolle, lietsoen yhä enemmän paniikkia. Tiesin että kaikki tämä tarkoitti vain pahaa, sillä Nietos ei tule linnanmaille ilman loistavaa syytä. “Nietos, suojele meitä”, sanoin tietäen että olento kuulisi pienimmänkin äänen joka pihalta kuului. Lähdin ritarien mukana kohti linnaa, mutta pojan ääni pysäytti minut. “Karma!” Nikolauksen itkuinen ääni sai minut katselemaan ympärilleni hätäisesti. Näin pojan makaavan maassa, enkä enää ajatellut linnaa tai ritareita, vaan kiirehdin tuon luo huolesta kalpeana. “Sattuuko sinuun?” Kysyin heti kun pääsin pojan luo, silmäillen pojan kehoa. Hänen vaatteissaan oli pieniä viiltoja, mutta en nähnyt mitään suurempaa ensisilmäyksellä. “Jalka…” Nikolaus uikutti viattomasti ja tajusin että isompi lasinsirpale oli repinyt housut ja lävistänyt ihon. Katsoin linnan suuntaan, joka suorastaan kuhisi ritareita, tehden sen päätöksen etten voisi tunkea pojan kanssa sinne. Seuraava vaihtoehto oli talli ja se tuntui paljon paremmalta. “Mennään, kannan sinut”, totesin ja otin hyvän asennon. Nostin kiharahiuksisen pojan syliini, tuon kietoutuessa kaulani ympärille nyyhkyttäen. Kannoin hänet tyhjään satulahuoneeseen. Kaikki olivat sännänneet ulos kun lasit olivat menneet rikki, joten saimme hetken rauhan. “Sattuu…” Poika nyyhkytti. Laskin hänet pitkälle puupenkille makaamaan. “Tiedän”, yritin lohduttaa tuota katsomalla häntä suoraan vihreisiin silmiin, pitämällä kämmentä tuon poskella, “katsotaan mitä voin tehdä. Makaa siinä niin katson jalkaasi”, jatkoin ja aloin etsimään kohtaa johon sattui. Nostin pojan lahjetta varovasti, käärien ne hitaasti polven yläpuolelle. Nikolauksen pohkeessa toden totta oli suurehko lasinpalanen, joka pitäisi saada pikimmiten pois ja hoidettua. Silmäilin hetken ympärilleni, tajuten että hevosten hoitotarvikkeet olivat satulahuoneen nurkan arkussa. Kaivoin arkusta sidetarpeita, pihdit ja kasan pyyhkeitä. Nikolaus katsoin vetisin silmin tekemisiäni, yrittäen olla itkemättä. Kyyneleet kuitenkin valuivat tuon lapsenomaisen pyöreillä poskilla, enkä voinut kuin tuntea kiristyksen rinnassani. “Haen vielä vettä, odota hetki”, sanoin laskiessa tarpeet penkille pojan viereen. “Mutta-”, poika koitti sanoa vastaan ääni väristen, mutta kyyristyin tuon eteen, silittäen hänen päätään. “Selviät kyllä, olet vahva. Haen vain vettä ja tulen heti takaisin, okei?” Puhuin rauhallisella äänellä. Vihreät silmät kimaltelivat kyynelistä, mutta poika nyökkäsi lopulta. Nappasin puisen ämpärin ja suuntasin tallin seinällä olevalle vesikaukalolle ja nappasin ämpäriin vettä, palaten sitten takaisin talliin. “Sirandras!” Huusin tallissa vakavasti. Velho ilmestyi ärtyneen oloisena vierelleni. “Kai neito ymmärtää että linnalla on minunkaltaiselleni olennolle tarvetta juuri tällä hetkellä”, Sirun ääni oli kitisevä, kuin hän olisi puhunut hampaat yhteen painettuna. “Tarvitsen ompelutarvikkeita”, totesin kylmästi samalla kun astuimme satulahuoneeseen. Minulla eikä velholla ollut aikaa ylimääräisiin jutusteluihin. Aluksi Sirandras oli ihmeissään, kunnes näki pojan jalan ja lasinsirun. Hän katosi siksi aikaa että kävelin ovelta Nikolauksen luo ja ilmestyi sitten taas. Hän ojensi minulle käyrän neulan ja kankeaa lankaa, jolla ommellaan haavoja kiinni. Nikolaus vingahti kuin koiranpentu nähdessään neulan, mutta ennen kuin ehdin rauhoittelemaan häntä, velho ojensi pojalle jotain. “Syö tämä, se auttaa kipuun, poika”, Siru nappasi Nikolauksen kädestä kiinni ja suorastaan tunki jonkin yrtin lehden tuon nyrkkiin. Velho katsahti minuun ja katosi näkyvistä. “Karma…” Nikolaus aloitti, “sattuuko se?” Poika jatkoi itkuisena. Jouduin nielaisemaan ennen kuin vastasin. “Kyllä, kyllä se sattuu. Mutta syö velhon antama lehti, se auttaa ettei satu enää”, puhuin, samalla valmistellen operaatiota. Levitin pyyhkeet jalan alle, putsaten neulan. Otin pihdit käsiini ja nostin katseen lasinsirun peittävästä haavasta poikaan. “Oletko valmis?” Kysyin hiljaa. Poika epäröi, mutta lopulta nyökkäsi ja tunki lehden suuhunsa. Hänen ilmeensä oli sen näköinen että lehti maistui pahalta, mutta sisukas poika kun oli, hän pureskeli lehden muusiksi. Minä sen sijaan otin toisella kädellä kiinni Nikolauksen jalasta, pitäen sitä paikoillaan, ja toisella lähestyin pihtien kera sirua. Otin kiinni ja hitaasti vedin sirun ulos jalasta. Nikolaus itki ja huusi kivusta, mutta pysyi yllättävän paikoillaan noin 6-vuotiaaksi pojaksi. Lasi lähti helposti irti. Silloin myös tajusin, tai oikeastaan muistin, että poika on toden totta veretön. Hän ei vuoda verta. Pojan sääressä ammottava haava oli oudon näköinen, sillä näin lihakset ja ihon selkeästi, mutta minulla ei ollut aikaa jäädä ihmettelemään. Aloin pikaisesti ompelemaan haavaa, kuunnellen Nikolauksen tuskaista itkua, kunnes jossain kohtaa se loppui kokonaan. Olin saanut haavan puoliksi ommeltua, kunnes tajusin että poika oli liikkumatta. Nostettuani katseeni ymmärsin että hän oli elossa, mutta nukkui, tai pyörtyi. Oikeastaan se ei haitannut, sillä sain hoitaa ompelun rauhassa, eikä toinen joutunut kärsimään. Olin valmis hetken päästä ja kiedoin verettömän haavan ympärille siteen vielä varmuuden vuoksi, ettei tikkaus tulehtuisi. En tiennyt oliko se mahdollista verettömällä, sillä hehän olivat kuolemattomia, mutta tein sen silti. Rauhassa siirsin kaikki tavarat paikoilleen, pesten käteni ja kasvoni vielä vesiämpärissä. Saatoin hetkeksi keskittyä ulkona kuuluviin ääniin, itkuihin ja käskyihin. Jotain pahaa oli tapahtunut linnalla ja sydämeni paloi halusta tietää mitä. Mieleeni palasi viimekertainen näky, jonka Sirandras oli antanut minulle, eikä se saanut oloani helpottumaan. Katseeni siirtyi nukkuvaan poikaan penkillä ja kykenin vain arvuuttelemaan millaista uniyrttiä Siru oli antanut lapselle. Lupasin hoitaa häntä, mutta en voisi kantaa nukkuvaa poikaa ympäri ämpäri pihaa, joten hänelle oli keksittävä paikka. Ainut turvallinen tila oli tällä hetkellä vierasmökit ja tiesin että Lorcan pitäisi huolta pojasta, jos vain kysyisin. Otin Nikolauksen taas syliin ja astelin taka-ovesta ulos. Nietos oli kääriytynyt linnan katolle kuin kissa, silmäillen jokaista pihalla liikkujaa. Lohikäärmeen läsnäolo sai oloni kiristymään ja kiirehdin pihan poikki avotulen luo. Lorcan seisoi miekka kädessään raunioiden vierellä, kasvot linnalle päin käännettynä. “Lorcan”, kutsuin miestä, saaden hänen huomionsa. “Lady Karma, mitä tapahtui?” Mies kysyi matalasti, ja tiesin että hän aavisti jotain. “En tiedä. Joku punahiuksinen nainen saapui tänne valkoisella hevosella ja sen jälkeen suuren salin ikkunat menivät rikki ja Nietos laskeutui linnan katolle”, selitin nopeasti sen mitä tiesin. Mies valkeassa haarniskassa mietti hiljaa hetken. “Lorcan, Nikolaus on loukkaantunut, voinko viedä hänet vierastupaan turvaan? Menen selvittämään mitä tapahtui”, sanoin kärsimättömänä miehen hiljaisuudelle. Lorcan käänsi päänsä puoleeni ja nyökkäsi. “Tottakai, vie hänet ensimmäiseen huoneeseen”, mies vastasi ja lähdin juosten tuvalle. Peittelin lapsen sänkyyn, jääden pieneksi hetkeksi katsomaan toisen unta. Niin viaton ja lempeä, kasvot yhä kyynelistä kosteat. Miten sellainen voi olla vaarallinen ja pelottava veretön. Palasin Lorcanin luo, kiittäen häntä ja suunnaten heti linnaa kohti. Ritari kuitenkin nappasi olkapäästäni kiinni. “Karma, jos arvaukseni on oikeassa, punatukkainen nainen on Zurina”, Lorcan sanoi varovaisella äänellä. Muistot punahiuksisesta naisesta tulvahti mieleeni, kuin olisin unohtanut naisen olemassaolon täysin. Kehoni pysähtyi tuijottamaan sokeaa miestä. “Hän on noita, Karma, et pärjää hänelle”, mies varoitti painokkaasti. Jokin sisälläni liikahti, sillä kehoni tahtoi toimia. Lähdin kävelemään kohti linnaa, kääntyen Lorcanin puoleen. “En ilman miekkaa”, huudahdin lopulta ja askeleeni vaihtuivat juoksuun. “Karma!” Kuulin Lorcanin huudon takanani, mutten välittänyt. Ryntäsin asevarastoon ja nappasin terävimmän miekan mikä silmiini osui, juosten sitten takaisin ulos. Katseeni silmäili tuhoa jonka ikkunoiden räjähtäminen oli aiheuttanut. Oppipojat ja henkilökunta olivat saaneet sirpaleista osansa ja ne jotka olivat säästyneet, auttoivat heitä minkä pystyivät. Veripisaroita oli joka puolella linnan ympärillä. Vilkaisin suureen saliin ja siellä henkilökunta jo korjasi vahinkoja tiuhaan tahtiin. Purin hampaita yhteen. Olin ottamassa ensimmäistä askelta portaalla, kunnes näin silmäkulmassa jotain punaista. Katseeni kohdistui Zurinaan ja hänen seurassaan olevaan sir Sylakseen. Olin kuin härkä joka näki punaisen vaatteen, kun kävelin kaksikon luo. Nostin miekkani naista kohti, tuon katsoessa minua kuin halpaa rättiä. “Ah, lady Karma, kuinka mukava tavata niin monen vuoden jälkeen. Olet näköjään saanut vähän luonnetta. Tuntemani heikko, ujo, pieni tyttö ei nostaisi miekkaa minua vastaan”, nainen naurahti kuin olisi keksinyt parhaimmat haukkumasanat. “Mitä teet täällä, noita?” Sihisin sanat hampaideni välistä. “Noita?! Kuka sinulle on tuollaista kieltä opettanut”, Zurina esitti loukkaantunutta, mutta kikatti lopulta, “anna kun arvaan, teillä on ryppyjä rakkaudessa? Ja Sylas tässä on ritarisi, eikö vain? Kun rakkaalla kuninkaalla on muita kiireitä, eikä hän jaksa katsoa kuolevaisen narttunsa perään”, nainen heilautti punaisen suortuvan kasvoiltaan kevyellä ranneliikkeellä. Tajusin sen jälkeen katsoa koko kokonaisuutta. Sylas piteli naisen käsivarresta kiinni, kuin olisi taluttamassa häntä johonkin. Mulkaisin miestä pahasti, saaden hänet lopulta puhumaan. “Lady Karma, siirry tieltämme”, Sylas käski vakavana, “saatan hänet tyrmään, sir Lyonellin käskyjen mukaan”, mies jatkoi puhettaan. Zurina hykersi itsekseen, kuin hänellä olisi jotain mielessään. Pidin yhä miekkaa ylhäällä, terä naisen kaulaa osoittaen. “Älä viitsi Karma, et voi vastustaa ritarin käskyä, ethän?” Noita leperteli, saaden suupieleni vääntymään raivosta. “Karma…” Sylasin ääni oli matala ja painokas. Tiesin että seuraavalla kerralla hän ei vain käskisi. Kehoni huusi. Se tahtoi viiltää naisen kurkun auki, työntää miekan tuon sydämestä läpi, silputa nuo kirkkaan punaiset hiukset palasiksi. Ote miekan kahvassa koveni, kun puristin sitä rystyset valkoisena. Tuijotin naisen tummansinisiä silmiä, vihan liekit loimuten omissani. Hän hymyili kuin mielipuoli. Lyonellin huuto kaikui linnan tornista, saaden myös Nietoksen karjumaan. Nostin katseeni ja kuin sormia näpäyttämällä tunteeni vaihtuivat vihasta huoleen ja takaisin vihaan. Käänsin raivostuneen katseeni naiseen, vieden miekkaani sentin lähemmäs. “Mitä olet tehnyt!?” Karjuin. “Karma! Väisty”, Sylas käski, napaten miekan terästä kiinni ja vääntäen aseen nyrkistäni. Metallimiekka kolahti maahan monen metrin päähän meistä. Zurina purskahti nauruun. “Tule, noita”, Sylas murahti ja työnsi naisen liikkeelle. He kulkivat ohitseni ripein askelein. “Ei sinun tarvitse minua alkaa haukkumaan tuolla tavoin”, punahiuksinen hymähti, kuin loukkaantuen. “Turpa kiinni”, kuulin vielä Sylasin virkkovan, kunnes he katosivat näkyvistäni. En tiennyt mitä tuntea, sillä kaikki tuntui kaatuvan päälle. Kehoni kuitenkin toimi nopeammin kuin aivoni ja olin kohta jo puolimatkassa linnan portaita, matkalla Lyonellin torniin. Alhaalla ollut ritari ei ehtinyt estää minua menemästä ylös ja pääsin suikahtamaan tuon ohi. Hän kuitenkin huusi heti että olin tulossa ja tiesin että joku odottaisi minua portaiden päässä. Olin oikeassa, sillä valtava Astrael seisoi oven edessä kuin patsas. Juoksin ovelle, mutta mies otti minut vastaan. “Lady Karma, et saa mennä sinne”, mies kertoi matalalla äänellä. En rimpuillut miehen otteessa, vaan tuijotin ovea. “Kiltti, päästä minut. Haluan tietää miten hän voi”, siirsin katseeni ritariin, joka työnsi minut kauemmas ja päästi irti. Päänpudistus antoi minulle negatiivisen vastauksen. “Kuningas voi hyvin, hänen pitää vain levätä”, Astrael yritti kaunistella, mutta minuun se ei toiminut. “Paskapuhetta!” Huudahdin ärtyneenä, “haluan nähdä hänet”, käskin, mutta Astrael ei ollut siirtymässä ovelta. Miehen lyhyt mitta alkoi käydä loppuun. “Sinä et pääse sisään, kukaan ei pääse sisään”, käsky kävi, “ole hyvä ja poistu, lady Karma”, mies murahti. Kyyneleet alkoivat valumaan poskiani pitkin. Kaikki tunteet velloivat pääkopassani, enkä tiennyt enää mikä tunne oli vahvin, minkä mukaan olisi pitänyt toimia. Astrael tuijotti minua kuin siipirikkoa lintua jota ei haluaisi auttaa. Käännyin lopulta ympäri ja laskeuduin portaat alas ei-mitään-ilmein. Vain silloin tällöin vierivät kyyneleet kertoivat jonkin olevan pielessä. Juoksin pihan poikki takaisin Lorcanin luo, kaatuen matkalla lasinsirujen täyttämään soraan. Nousin nopeasti ylös ja jatkoin matkaani nyt likaisena ja ruhjeisena. Mies odotti avotulen luona, nousten ylös istumapaikaltaan kuullessaan askeleeni. “Lady Karma”, Lorcan hämmentyi ja odotti että hengitykseni tasaantui. “Olit oikeassa, Lorcan, se on Zurina”, sanoin ääni väristen. Miehen kypärän sisältä kuului murahduksen ja tuhahduksen sekainen henkäys. Hän ei ilmeisesti pitänyt myöskään vieraastamme. “Mene sisälle, Nikolaus ja Nanook odottavat sinua”, mies sanoi lopulta, laskien kädet olkapäilleni ja saattaen minut tupan. Astelin huoneeseen, nähdäkseni nykyään punahiuksisen naisen halaamassa herännyttä lastaan. Hänen katseensa nousi ovelle ja huulille kipusi kipeä hymy, joka vaihtui hämmennykseen naisen tajutessa että olin itkenyt. “Karma mitä on tapahtunut?” Nanon ääni oli vakava ja vaativa. Kävelin lähemmäs pudistellen päätäni. En pystynyt enää pidättelemään tunteitani, vaan tunsin kuinka lämpimät kyyneleet alkoivat valumaan uudelleen poskiani pitkin. Nanook tuijotti minua hämmentyneesti, päästäen irti pojasta, joka katsoi ihmetellen minua. “Karma, miksi itket?” Nikolaus kysyi viattomasti, samalla kun Nano nousi pedin reunalta ja tuli luokseni, sulkien minut halaukseen. Halasin naista, surun muuttuessa taas vihaksi. “Nano…” Aloitin hiljaa, puhuen vasten naisen olkaa, “linnalla on noita”.
|
|
