Hankalan turnajaiset 24.6.2019 ♕

Huulilleni oli kaartunut ilkikurinen virne. Musta paholainen puri kuolainta, taivutti kaulaansa ja pärskähti. Tunnelma oli käsinkosketeltavan kiihkeä, lähes odottava. Vilkaisin sivusilmällä kohti suurkuningasta - tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun olin suonut tuolle suurelle valtiaalle katseen.
"Kusipää." Hymähdin sormet hipaisten tutun ratsun kaulaa. Olo oli turvallinen siinä istuessa steppailevan ratsun selässä joka katsoi radalle aistien kiihkeän innostukseni. Otin käteeni minulle ojennetun peitsen, jonka punamusta koristus sopi varusteisiimme kuin nakutettu. Väen puheensorina yltyi kannustukseksi, joka sai mustan ratsun allani nousemaan pystyyn. Aseenkantaja seisoi vierelläni, sormet pidellen mustia kangasohjia. Saimme luvan marsalkalta lähteä ja vain pieni liikahdus satulassa, painon vaihdos ja ori syöksähti laukkaan. Minulla ei ollut pienintäkään aikomusta hidastaa paholaista, jonka korvat olivat liimautuneet niskaan. Hevonen ei perääntyisi, ei missään tilanteessa. Tiesin sen, tunsin ratsun kolmen vuoden yhdessäolon jälkeen lähes täydellisesti. Suuntasin peitsen toisen kilpeä kohden ja kun panssaroidut ratsut kohtasivat niin ilmaa halkoi korvia huumaava ääni. En ollut hetkeen kuullut sellaista ääntä ja se oli kuin musiikkia korvilleni. Sekuntien murto-osassa vastustaja makasi maassa. Aseenkantaja oli vastassa ottamassa Daksun ohjista.

Kultainen haarniska kiilteli auringossa, kylpi sen valossa kuin olisi imenyt kauneuden itseensä. Marsalkan kuulutuksen johdosta sain tietää tulokset, jotka olivat jo ilmiselvät. Tämä erä oli voitto minulle, mutta kaikki hauskuus oli vasta alkamassa. Liu’utin kypärän pois päästäni ja annoin huulieni välistä karata pienen huokauksen. Daksu kulki tavalliseen tapaansa; kaula kaarella, suuri askel ja korvat niskassa. Ratsun punamusta turnajaisloimi heilahteli tuulessa ja kuin pikkutyttö konsanaan toivoin, että moinen herättäisi huomiota, saisi minut näyttämään enemmän ritarilta - enemmän ylempi arvoiselta kuin todellisuudessa olin.
‘’Tämä on ritareiden hommaa… Miesten.’’ En tunnistanut puhujaa, mutta soin tälle siitä huolimatta kylmän vilkaisun. Kumarruin lähemmäs, valkoiset hiussuortuvat tipahtaen kasvoille.
‘’En ole mies enkä ritari - mitä siihen sanot?’’ Hymähdin pehmeästi korjaten sitten ryhtini. Ritari toisensa jälkeen meni radalle, hajoitti neljä peitseä tai tiputti vastustajansa ennen kuin vuoroni tuli. Laitoin kultaisen kypärän päähäni, jota koristi kaksi sulkaa; musta ja punainen. Pehmeästi hipaisin friisiläisen kylkiä ja seurasin miten ori ravasi aseenkantajan luokse. Miehen apupoika - ehkä yhdentoista kantoi painavaa peistä yllättävän taidokkaasti kunnes kompastui omiin, vielä kömpelöihin, jalkoihinsa ja teräväpäinen peitsi lipesi hänen käsistään. Musta paholainen hyppäsi sivulle, sieraimet suureni ja saman tien ratsu pyrki pystyyn. Olimme silti alueella, johon peitsi osuisi.
‘’Helvetin vittu…’’ Ojensin haarniskoitua kättä sen verran, että sain kuin sainkin otteen peitsestä. Haarniska painoi kuin syötävä ja moinen ylimääräinen liikkuminen kulutti voimia. Toisen käden sormet sivelivät friisiläisen kaulaa, jonka jokainen lihas oli jännittynyt. Se halusi pois. Se oli saaliseläin ja sen käytökseen kuului paeta tilanteita, jotka se koki uhkaavaksi. Oli harvinaista nähdä Daksu sellaisena, mutta toisaalta en edes yllättynyt - tilanne olisi voinut äityä pahaksi.
Aseenkantaja oli silminnähden vihainen, mutta myös selvästi paniikissa. Mitä hän odotti? Että alkaisin hakkaamaan häntä tai apulaista peitsellä? Ajatus nauratti minua. Kosketin kevyesti Daksun kylkeä ja sain oriin kulkemaan lähemmäs samalla kun edelleen kannattelin peistä.
‘’Rauhoitu hyvä mies, ei tässä mitään käynyt, mutta jos vain suinkin voisit ottaa tämän peitsen?’’ Ihmiset olivat hiljentyneet, seurasivat tilannetta ja odottivat uusia juoruja. Pojasta tultaisiin puhumaan kylillä kauan. Aivan liian kauan. Sain viimein peitsen itselleni ja tunnustelin ratsua allani. Daksu oli rauhoittunut aavistuksen, mutta oli edelleen sen verran jännittynyt, että saatoin hyödyntää sen tähän taistoon.

Marsalkan luvalla punamusta turnajaisloimi heilahti tuulessa, kultahaarniskat loistaen auringossa - tiesin, että se oli ylväs näky ja suurimman työn siitä teki Dark Souls, joka kantoi itsensä täydellisesti.


//Ei, en osaa kirjoittaa lyhyitä asioita. Olisin saanut tästä varmaan kolmesivuisen, mutta jos säästän kiltisti teitä kaikkia ja saatte itse pohtia, että mitä lopulta kävi ja mihin tulokseen Nano pääsi joustauksen parissa.