|
Post by Prince Lyonell on Sept 21, 2019 14:11:58 GMT
Ⅰ Krodanin kompassi
Alkoi valoisuus kääntyä hämäräksi. Vankityrmän ainoa valonlähde oli kaltereita pitkin hohkaava jää. Tuijotuskilpailu oli kestänyt lievän ikuisuuden ja samalla alkoi prinssin mitta täyttyä. Rystyset valkeina Lyonell puristi kaltereita ja näin saanut aikaan taikavoimien vapautumisen jään olomuodossa. Kolea vankityrmä alkoi olla entistä kylmempi ja jäisen usvan peitossa. Ei vieläkään vastausta kysymykseen eikä prinssi toista sanojaan. Hämärästä tuli pimeys ja sinivihreähohde toimi uutena valon lähteenä. Lukuisat perhoset ilmestyivät vankityrmään pienistä koloista. Se oli merkki, että prinssi käytti taikuutta tosissaan eikä vain pelottelu keinona. Tähän vanki osasi vastata liekillä kuumentamalla kaltereita, että prinssin oli pakko irrottaa otteensa. Ei vieläkään sanoja, mutta kaikki viha oli täysin luettavissa miehen kasvoilta. Lamorac antoi punertavan liekin tanssia kämmeniä pitkin kohti olkapäätä. Lyonell veti syvään henkeä antaen sinivihreän liekin ilmestyä käsiinsä. Mikäli hän haluaisi taistella tosissaan ahtaassa sellissä voisi linnalla olla tuhoisa kohtalo. Tilanne oli enemmän voimilla mahtailua. “Hyvä on. Suostun sopimukseen”, Lamorac oli aivan kasvotusten prinssin kanssa kättelyn merkkinä. Varkaan käsi oli liekkien peittämänä eikä kivusta ollut tietoa. Tähän prinssi vastasi luonnollisesti sinivihreän liekin kanssa ja liekkien osuessa toisiinsa ne sekoittuivat lopulta sammuivat. “Öm, prinssi Lyonell, sir”, palvelusväkiläinen huusi selän takana aamukäheällä äänellä. Olin aivan omissa maailmoissa täydellä kiireellä menossa vapauttamaan vankia huonojen yöunien jälkeen. Takaata kuuluva tömähdys kuitenkin herätti tähän hetkeen. Käännyin nopeasti ympäri katsomaan kuinka nuori nainen oli kompuroinut mekon helmaan. Autoin hänet ylös kulmat hieman koholla. “lady Larissa. Oletteko kunnossa?”, kysyin varovaisesti. Nainen vastasi pienellä nyökkäyksellä hieman punastuneena. “Ta-tahdon vielä kiittää teitä, en olisi selvinnyt ilman teitä”, nainen puhui nopeasti kädet ristissä. Deimos oli pelastunut naisen paluumatkalla linnaan. Naisen iho oli pienen lian ja lukuisten naarmujen peitossa. Muutamia vakavampia ruhjeita oli havaittavissa. Hevonen oli pelästynyt lohikäärmettä vuoristossa ja liukastunut kapealta tieltä alas. Larissa oli jäänyt hevosen ja rosoisen kivipinnan väliin sekä ihmeen kaupalla selvinnyt. “Kaikki siunaus Deimokselle ja velholle. Viihtykää linnassa niin kauan kuin haluat”, tuntui ettei nainen sisäistänyt kaikkea ylellistä loistoa, sillä hän oli omien sanojensa mukaan pienestä kylästä lännestä ja oli matkalla tapaamaan sukulaisiaan Hankalaan. “Tarvitset lepoa. Ottakaa yläkerran vierashuoneen haltuun”, sanoin varmasti ja Larissa kumarsi kiittäen samalla. Tyrmässä tartuin jään ja tulen turmelemaan kalteriin avatakseen sellin oven miehelle. Lamorac suorastaan vapisi innoissaan päästessään ulos tyrmästä, sillä hän oli istunut hyvän tovin miettimässä tekojaan. Ylhäällä mies katseli linnan kultareunuksilla varustettuja tauluja, kristallilamppuja ja arvoesineitä hyllyllä. Olin aivan varma, että hän olisi myöhemmin ryöstämässä kultakirjattua ovimattoa silmän välttäessä. En edelleen luottanut hänen ollenkaan enkä edes pitänyt hänestä, mutta hän oli ainoa toivo herttuan löytämiseen. Mikäli hänen sanoihin oli uskomista. Ei olisi yhtään Artheurin tapoja viettää aikaa Pahalan rajoilla. Ulkona Astrael piti vahtia linnanporteilla. Kohtelias nyökkäys tervehtimisen merkiksi ja Lamorac oli kiitämässä innoissaan kohti Hankalan perukoita. Matka alkoi nihkeästi. Ei tultu sanoja vaihdettua ja maisemia ei kauheasti katseltu. Hankala oli tullut tutuksi viimeisimpien vuosien aikana. Painava kahdenkäden miekka roikkui selkäremmeissä pakottaen samalla ryhdin kasaan ja nojaamaan eteenpäin. Vaistomaisesti tahtoivat sormet hakeutua miekan kahvan luokse, sillä Lamoracin läsnäolo teki väistämättä olon tukalaksi. “Mistä edes etsimme”, päätin rikkoa hiljaisuuden ja Lamorac alkoi etsiä laukustaan esinettä. Luultavasti karttaa tai kompassia, mikä tekisi etsimisestä helpompaa. Lamoracilla oli kädessä pölyn peittämä kuparinen kompassi, jossa olisi suuri sininen jalokivi. “Krodanin kompassi”, sanoin ääneen hieman hämmästyneenä tunnistaessa maagisen esineen. Kompassineula alkoi pyöriä vakaasti suuntaan kuin toiseen osoittaen lopulta pohjoiseen. Lamorac lähti sanomatta seuraamaan kompassin osoittamaa suuntaan ja jalokiven hohde oli haalea. Hohteen voimakkuus kertoo etäisyydestä ja sitä paitsi kompassin haltija tarvitsee siunauksen löytääkseen haluamansa. “Mistä edes olet saanut nämä arvokkaat esineet?” kysyin hieman varovaisesti. Lamorac oli mystinen ja hänellä oli verisekseen liikaa kuulumatonta tavaraa. “Löytäjä saa pitää”, hän vastasi ovelasti. Aloin olettaa, että hän oli käynyt siniverisen kimppuun tai pahimmassa tapauksessa tappanut tulenkantajan. Huokaisin raskaasti seuraten epätoivoisesti hevosta etsivää henkilöä. Kompassin jalokivi alkoi hehkua voimakkaammin ja edessä näkyi tiheää havumetsää. Lamoracin kasvoille nousi virne, joka sai sormet hakeutumaan miekan kahvaan. Mitä ikinä odottaisi metsässä en odottanut sitä innolla. Tyypillisesti Hankalan metsät ovat rauhallisia ja kauniita. Auringonsäteet tukeutuivat havuverhojen läpi ja edessä oli tasaista sammalmetsää. Edessä oleva näky oli kuitenkin lumoava. Kallion päällä kökötti punaruskea hevonen, jonka pitkä kiharainen harja oli maata hipova. Jäänsiniset silmät hehkuivat kauniisti ja ori lähestyi meitä ylväästi korvat höröllä pää matalalla. Normaalit taruolennot lähtisi karkuun tässä tilanteessa, mutta rautias oli selkeästi kiinnostunut meistä. “Taivaantuli”, Lamorac riemuitsi ja silitti hevosen silkkistä turpaa. Hetken osasin epäillä miestä, että hevonen olisi jumalverinen ja varatettu näin tulenkantajilta. Siinä saattaa olla perää, mutta silloin hevonen osaisi löytää tiensä takaisin ratsastajansa luokse. Olin ehkä turhan skeptinen miestä kohtaan tai sitten ratsukon välinen suhde ei ollut tarpeeksi vahva. Pian kuului lisää kavioiden kopinaa kalliota vasten ja käännyin katsomaan äänen tulon suuntaan. Syvä henkäys. “Ei voi olla”, Lamorac oli välissä noussut ratsun selkään ja näin oli valmis lähtemään takaisin linnalle. “Mitä?”, mies tokaisi terävästi. “Kaksitoista valkeaa”, lähestyin kahta lumenvalkeaa hevosta, joiden kuuluisi olla pohjoisessa suojelemassa taivaanportteja muiden valkeiden kanssa. “Niin mitkä?” Lamorac katsoi hevosia hämmentynyt ilme kasvoilla. Oli hän jättänyt sadut kuuntelematta tai unohtanut lukea loitsukirjasta pari sivua. “Kaksitoista valkeaa, valkoveristen jumalten luomat hevoset, jotka suojelevat taivaanporttia. Paikkaa jossa valkoveriset jumalat asuvat. Varsoja syntyy kerran neljässä vuodessa ja yhden puuttuminen saattaa aiheuttaa epätasapainoa magian suhteen”, peräännyin katsomaan ympäristöä varautuneena. Toinen oli selkeästi loukkaantunut ontuessa takajalkaa. Taistelun jälkiä ei näkynyt äkkiseltään. “Kovin ovat eksyneet. Pohjoiseen on puolen vuoden matka”, kuljin hevosen toiselle puolelle tutkien sen paksua valkoista karvapeitettä, joka kimmelsi tähtien tavoin. Toinen valkea alkoi puuskuttamaan hermostuneesti, kun toinen pysyi rauhallisesti paikoillaan. Myös rautias alkoi hermostumaan. Silmääni osui pieni haavauma pienemmän hevosen lapaluussa. Karvat olivat vähän poissa kuin olisi saanut iskun havupensaasta. Sormen hipaistessa haavaa se alkoi vuotaa nestettä. Veri oli poikkeuksellisen outoa nimittäin paksua mustaa verta. Samalla oma veri seisahtuu ymmärtäessä asian. Se oli ansa. “LA --”, silmissä pimeni kovan iskun voimasta. Samalla pää kolahti sammaleen peittämään kiveen että ympäristö äänet katosivat samalla pienellä hetkellä. Tunto oli kadoksissa, mutta alitajunnassa tunsin liikkuvan tasaisen keinuvalla liikkeellä. Mitä tapahtui.
|
|
|
Post by Prince Lyonell on Sept 22, 2019 23:44:11 GMT
Ⅱ Herttua takaisin
Taju alkoi palautua vähitellen ja muistikuvat olivat kadonneet hetkestä, kun tutkailin hevosen haavaa ja tunsin kovan iskun takaraivossa. Availin silmiä varovaisesti, mutta näkyvyys oli kuin sumun keskellä. Nopea nouseminen istuma asentoon sai huimaavan tunteen aikaan ja kahleiden kolina tuntui inhottavalta sekä tuntuivat hiertävän nilkkoja ilkeästi. Pyyhkäisin kuivuneet veret otsasta ja takaraivosta pois, vaikka haavat olivat vielä suhteellisen tuoreita. Kauan olimme olleet tajuttomia. Kämmen tunnusteli kylmää kivilattiaa ja osuin ilmeisesti Lamoraciin. “Lamorac?”, sopersin sylkäisten verta suusta. Hän oli yhä tajuton ja yhtä turmeltu päästä sekä jaloissa että käsissä kahleet. Ihmettelin omaa kevyttä oloa, mutta miekka oli viety. En nähnyt tuttua kuunvalon kiiltoa horisontissa. Silkkaa pimeyttä ja harmaata usvaa.
Hakeuduin lähemmäksi Lamoracia. Tuntui että olin hänen suojeluksen velkaa vai oliko kyseessä pelkkää vaistoa. Omat ajatukset katkesivat, kun vaimea sihinämäinen ääni kaikui tyhjässä salissa käyden vähitellen vertahyytäväksi. Kivun saattelemana yritin peittää korvat ja tutkailla mitä pimeys oli imenyt itseensä. Alkoi hahmottua kaksi hehkuvaa silmäparia. Uhkaava tuijotus kaukana usvan seassa, vaikka todellisuudessa olento oli melkein nokan edessä. Se avasi suuresti kitansa paljastaen kaksi suurta miekan terävää hammasta. Vihreät ikenet hehkui pimeässä ja sieraimista nousi vihreää savua. Kyseessä oli myrkyllinen suuri lohikäärmeen kokoinen käärme. Luikertelun pystyi aistimaan pimeydessä näkemisen sijasta. Yritin päästä irti kahleista, mutta turhaan. Ne olivat sinetöity mustalla magialla eikä omista voimista ollut tuskin vastusta käärmeelle tai tarpeeksi taitoa avaamaan kahleita. En ollut kykenevä taistelemaan, vaan tyydyin seuraamaan olennon liikehdintää salin perällä. Yksikin väärä liike ja olisimme sen illallinen.
Sydän hyppäsi kurkkuun rautaoven avautuessa selän takana. Useampi ritari saapui ilmeisesti noutamaan meitä. He eivät sanoneet mitään, vaan kovakouraisesti tarttuivat kainalon alta ja lähtivät kantamaan pois käärmehäkistä. Käännyin katsomaan olan yli ja Lamorac tuli perässä. “Varjoritarit”, kuiskasin ja katsoin kuinka tyhjiä haarniskoita täytti varjomainen siluetti. Punaiset silmät hehkuivat pahaenteisesti kypärien alta. Edessä aukesi suuri ovi toiseen huoneeseen, jossa oli samanlainen pimeä tunnelma kuin edellisessä. Ainoa ero oli, että soihdut valaisi näkyvyyttä ja valtaistuimella istui tutun näköinen hahmo. “Malthael”, ärähdin ja varjoritari tarttui niskasta kiinni pakottamalla kumartamaan uudelle pimeyden ruhtinaalle. Lamorac laskettiin polvilleen maahan ja kaksi ritaria joutui pitämään häntä väkisin pystyssä. “Olenkin odottanut sinua”, Malthael puhui hitaasti käärmemäisellä äänellään. Hän vaikutti huonokuntoiselta ja selkeästi aikuistunut viime näkemältä. Varmasti yhä katkera hänen isänsä, pimeyden ruhtinaan, vangitsemisesta. Pitkät ja kapeat luiset kädet lepäsi valtaistuimen karmilla ja kynnet viilsi tuolissa olevia koristeita luoden hyvin epämiellyttävän kimeän äänen. “Sinulla on minulle jotain, ja minulla sinulle”, Malthael sanoi pitäen taukoa sopivassa kohdissa. Hän oli ottanut liian ison palan magiaa itseensä, että se alkoi syödä häntä sisältä. Mustat kankaat pienillä kultakirjatuilla yksityiskohdilla laskostui kauniisti valtaistuimen juurelle ja katosivat varjoihin pimeyden kohdatessa ne. Hupusta lähti kaksi kaksi liuskamaista kappaletta, jotka näyttivät tummilta vesiputouksilta miehen edessä. Sinivihreät silmät hehkui hupun alta. Puristin päätä ja rautaovi avautui selän takan uudestaan. Kaksi ritaria käveli ohitse pitäen Artheuria käsissään.
“Artheur”, sanoin, mutta oli yhä lumouksen vallassa. Mikäli Malthael käskisi herttua käydä kimppuumme, tekisi Artheur sen empimättä.. “Miksi?”, oli kysymys pimeyden ruhtinaan pohjalle, joka vaivalloisesti nousi ylös valtaistuimeltaan. Paksut kankaat verhoutuivat eri tavoin eikä ollenkaan mukautuneet hänen luista olemusta. “Saat toimittaa suurkuninkaalle kirjeen”, Malthael käveli varovaisesti muutamat portaat alas ottaen kaiken painon päkiöille. Seurailin hänen outoa ontuvaa kävelyä ja ajatukset katkesivat, kun pimeyden ruhtinas avasi pitkän käärön edessäni. Riimukirjaimin kirjoitettu kirje oli pitkä kuin nälkävuosi ja huulta purren takerruin muutamiin vaatimuksiin. “Tiedät etteivät he ikinä suostu”, ärähdin kovaan ääneen. Varjoritari pisti tikarilla niskaan. Se oli käsky pysyä vaiti, vaikka veri alkoi kiehua kunnolla. Olisin halunnut laittaa vastaan ja paeta paikalta Artheurin kanssa. Mutta tulin hakemaan sovintoa ja herttuaa takaisin, oli pakko mennä toisen pillin mukaan. “Toimitat kirjeen ja Artheur on teidän”, sihinässä oli kieroutta. Kammottavat ajatukset sodankäynneistä jumalien välillä sai sydämen hakkaamaan ja hien pintaan. “Vapauta hänet ensin”, käskin ja tunsin kuinka tikari upposi syvemmälle. Kohta saisin pelätä menettää kävelykyvyn saati hengen. Kipu oli sietämätön, mutta en näyttänyt heikkoutta Malthaelin edessä.. Käärmeprinssi tuhahti pettyneenä ja napsautti sormia.
Artheurin sinertävä iho ja sinertäviksi lumotut silmät alkoivat palautua normaaliksi. Savumainen haarniska alkoi saada kultaisen pinnan takaisin. Herttua oli varmasti peloissaan ja sekaisin kaikesta tapahtuneesta. Riepottelin ritareiden otteesta, että heidän oli otetta voimakkaampi ote. Halusin mennä katsomaan oliko herttua kunnossa, sillä olin luvannut linnanväelle tuoda hänet elossa takaisin. Katse siirtyi nyt herttuasta Malthaeliin ja hänestä Lamoraciin. “Entä Lamorac? Hänen hevosensa?”, täydessä tuskassa oli vaikea puhua ja sitä oli vaikea enää myös peittää. Tikari ei enää painanut niskaan, mutta ritareiden ote oli epämiellyttävää piikikkäiden haarniskojen painaessa ilkeästi ihoa vasten. Malthael askelsi varovaisesti takaisin valtaistuimelle. “Tahdotko tosiaan tuon varkaan linnaasi?”, nyökkäsin useamman kerran. Ajatus ei enää päässyt kulkemaan kivun määrästä. Lupauksien määrä oli suuri ja ne tahdoin aina toteuttaa. Lamoracille olin luvannut paikan killasta ja hevoselle paikan tallista. Vihasin miestä. En luottanut häneen millään tapaa, mutta Roxana oli siinäkin onnistunut puhumaan ympäri. “Luopio olkoon teidän ja koko linnan ongelma. Et taida tietää mihin olet ryhtymässä”, sihinä alkoi ottaa enemmän korville. “En ymmärrä”, tokaisin kylmästi. “Huomaat sen kyllä mikäli annat hänen tarpeeksi kauan muhia”, oliko tämä ennustus Malthaelilta vai pelotteliko hän omalla tavallaan. En usko, että hänellä ja Lamoracilla oli valmiiksi mitään sopimuksia. “Pimeys peittäköön linnan ja myrkkyyn menehdyt, mikäli sopimuksen rikot”, Malthael kirosi uhkaavasti ja katosi tummana usvana. Luultavasti seuraisi meitä varjoja pitkin linnalle saakka, mutta en ehtinyt ajatella pidämmelle raudikon tuodessa takaisin meille. Ori hyppi pystyyn ritareiden otteessa ja onnistui potkaisemaan yhtä rintapanssariin. Varjoritari katosi usvana ilmaan ja haarniskojen palat tipahtivat kivilattialle.
Lamorac alkoi virkoa ja tuuppaisin häntä kevyesti kahleiden kadotessa. “Herätys”, ravistelin miestä ja menin heti Artheurin luokse. Hän oli tajuton, mutta elossa. Jumalten kiitos, huokaisin ääneen. “Mi--” “Älä kysele! Ota ratsusi ja kiidä linnalle”, se oli käsky. Avustin miehen hevosen selkään ja sitten herttuan. Kolmatta kyytiläistä ei mahdu rautiaan selkään, minkä takia valitsin mennä linnalle jalkaisin. Linnalla velho odotteli varmasti innoissaan, että pääsee herttuan kimppuun ja Malthaelin tuntien ei ole hetkeäkään hukattavana.
Oma murheeni oli päästä linnalle, vaikka kaikkialle sattui. Usein en kivusta välittänyt, mutta väsymys ja lukuisat ajatukset päälle sai olon äkkiä epämukavaksi. Linnalla tulisin kertomaan kaiken ja paasaan välttämään Pahalan väkeä mestauksen uhalla. Emme kaipaa enempää ongelmia, sillä Malthaelin tuntien emme pääse nytkään helpolla.
|
|
|
Post by Prince Lyonell on Sept 26, 2019 12:53:57 GMT
Ⅲ Rutto
Herttua oli saatu takaisin linnalle ja kaikki tuntuivat olevan onnellisia asiasta. Artheur oli yhä koomassa, mutta Sirandras oli loihtinut taikajuoman herttuan olon helpottamiseksi. Silti kaikki eivät tuntuneet olevan oikein.
Kävelin linnan koleita käytäviä pitkin ja juuri aikeissa mennä vilkaisemaan herttuan vointia, tunsin kevyen kosketuksen selässä. Pienesti säikähtäneenä käännyin katsomaan ketä koputteli olan taakse ja pieni neito, Larissa katsoi anellen. “Sinuna en menisi. Herttua on unessa”, kohotin kulmia kysyvästi. Miten palvelusväkeläinen oli tietoinen herttuan voinnista. “Sirandras laittoi minut katsomaan herttuan perään. Velho on vaaleahiuksisen naisen kanssa etsimässä yrttejä”, Larissa hymyili ja sujahti käden alta oven eteen. Jokin hänen käytöksessä sai olon tuntumaan epämiellyttävältä. “Hän on heikossa kunnossa”, Larissa jatkoi hiljaisella äänellä ja siinä kohtaa teki mieli rynnätä sisälle katsomaan tilanne. Tarkoittiko hän valkeahiuksisella Karmaa vai Nanookia, ketään muuta ei tullut sillä hetkellä mieleen. Otin muutaman askeleen taaksepäin hymyilen vaimeasti. En tahtonut ahdistella toista oven väliin. “Hyvä, että herttua saa levätä rauhassa”, vastasin hieman ylenevällä äänensävyllä ja käännyin lähteäkseni.
Tapahtuma vaivasi minua yhä. Suunnistin voimalla ovista ulos sydän hakaten rintakehää vasten ja hieman alkoi hermoa kiristää. Keskellä linnan pihaa suihkulähteen luona yritin etsiä kahta naista katseella. “Kaikki hyvin?”, kuului kaunis ääni selän takaa. Karma hymähti lempeästi ja hän vaikutti huolettomalta. Olo oli kahta kauheampi, sillä naisen pitäisi olla Sylasin kanssa harjoittelemassa taistelutaitoja. Pian olisi hänenkin seremonia ja tuo oma rakas oppipoika olisi ritari. “Suhteellisen. Oletko nähnyt Nanookia?”, puhuin nopeasti antaen katseen yhä vaeltaa ympäristössä. “Hän on velhon seurassa”, Karma vastasi lyhyesti hieman hämmentyneen oloisena. Larissa oli oikeassa. Huokaisin syvään. Miksi edes epäröin. Ehkä kaikki oli liian hyvin ollakseen totta. “Kuinka niin?”, Karma jatkoi pienen hiljaisuuden jälkeen. Havahduin omista ajatuksista ja naisen ilme oli päässyt valahtamaan peruslukemille. “Larissa käyttäytyi oudosti. Ei päästänyt sisään herttuan huoneeseen”, kerroin hieman huolestuneen kuuloisena. Karma virnisti ja puhdisti päätä. “Hän on hyvin omistautunut palvelusväkeläinen. Herttua on kunnossa, mutta Sirandras käski olla päästämättä ketään herttuan huoneeseen”, Karma kertoi pieni hymy huulilla. Suupielet nousivat ylös en voinut olla hymyilemättä. “Hyv”, vastasin lyhyesti huomattavasti lempeämpään äänensävyyn. “Etkö ole harjoittelemassa?”, kysyin katsoen toisen sinisiä silmiä. “Olimme jo harjoittelemassa”, Karma virnisti takaisin ja nyökkäsin vastaukseksi. Tehokasta harjoittelua keskipäivän aikaan.
Kohta linnan rauhallisuuden rikkoi hätääntynyt huuto. “Prinssi Lyonell! Auttakaa!”, paniikin vallassa oleva kyläläinen yritti irtaantua kahden ritarin otteesta, mutta turhaan. Vein kädet sivuille merkkinä vapautta kyläläinen otteesta ja kiirehdin häntä vastaan Karma perässä. Herätimme samalla kaikkien muiden huomion. “Prinssi, teidän korkeutenne, auttakaa! Kylällä myllää tauti, tauti joka vie hengen”, mies romahti anellen polvilleen. Hänen sanansa kauhistuttivat. Yritin keksiä lohduttavia sanoja, sillä viime epidemiasta oli useampi vuosi. “Pitäkää sairaat sisällä. Lähetän velhon katsomaan tilanteen. Pyytäkää kylän tohtorit asialle ennen sitä”, rauhoittelin vanhaa miestä. “Tohtorit kiireisiä, lähes puolet väestä sairastuneita”, kuuntelin yhä tarkemmin. Outoa ettei ketään linnalla ollut sairastunut omien tietojen mukaan. “Lähetämme velhon pian paikalle ja pyydän Arkalan tohtorit paikalle. Viekää viesti kylälle”, sanoin vakava ilme kasvoilla. “Tuhannet kiitokset, herra”, kyläläinen kiitteli lakkaamatta. Mielessä pyöri oliko Arkalan väki kunnossa. “Astrael! Lähetä kaksi kiltalaista Arkalaan viemään sanoma”, se oli käsky, johon Astrael vastasi kumarruksella. Huoli oli entistä suurempi.
Ripeästi olin kuninkaansalissa valmiina miettimään puhetta ylemmälle taholle. “Mitä jos se on laivan mukana tullut rutto?”, Karma juoksi perässä hengästyneenä yrittäen keksiä ratkaisua tautiin, joka yhtäkkiä myllää Hankalan kylässä. “Rakas. Vie viesti oppipojille ettei ketään poistu linnasta. Tämä saattaa olla myös Malthaelin tekoja?”, ääni oli vakava ja harvinaisen käskevä. Pieni viha sisällä syttyi enkä pystynyt hillitsemään sitä. “En ymmärrä? Teillä oli sopimus miksi hän tekisi näin”, Karma hieman pelästyi reaktiotani. Ehkä ylireagoin, mutta nyt kyseessä oli koko kansan ja linnan henki. “Se voi olla ruttoa vakavampi, jotain myrkyllisempää, jonka toimme mukanamme. Ja Malthael on yksi käärme, joka aina jaksaa vainota meidän linnaa tavalla tai toisella”, ajattelin rauhattomana. Vai, että meidän linnaa ajattelin sitten, mutta yritin pysyä aiheessa. “Eikö ole turhan raskasta ettei linnasta poistuta?”, Karma kysyi kädet ristissä. “Mitä jos se on tapa heikentää väkeä? Mitä jos he yrittävät pelotella meitä ja sitten vallata alueen, kuten väki Pahalan alueen kanssa”, Karma oli kauhistunut. Hän ei ehkä ajatellut asiaa, tai sitten itse ylireagoin liikaa ja ajattelin asioita pahimman vaihtoehdon kautta. “Tumma varjo laskee linnan ylle, hieman valoa kaukaisuudessa”, velhon kimeä ääni kuului kattokruunun suunnalta. “Sirandras”, huokaisin syvään.”Tule alas ja kerro lisää mitä tiedät”, se oli käsky. Nauru kaikui pitkin salia ja velho oli innoissaan. “Tuo käärmeen myrkky leviää kuin kulovalkea pohjoistuulen mukana”, velho ilmestyi istumaan eteemme. “Voitko auttaa”, kysyin ja velho nousi ilmaan leijumaan mietteliään näköisenä. “Joka rohto arvokas, vastamyrkky voimakas”, Sirandras ilmestyi selän taakse ilkkumaan. “Voidaanko sitä valmistaa linnalla?”, ilmeisesti yrttejä piti etsiä lisää tai ne loppuvat varastosta. “Tauti tappava, se on jo linnassa, jos kohta ei toimita, vie se jokaisen”, Sirandras riimitteli kylmän rauhallisena. Oliko herttuan mukana tullut tauti, joka levisi ensin kylään ja sitten linnaan. Yritin rauhoittua ja ajatella asiaa selkeämmin. Kyseessä saattoi olla pelkkä rutto, jota Malthael tahtoi maustaa käärmeen myrkyllä.
“Mitä sitten teemme”, Karma osoitti kysymyksen velholle. “Jokaiselle pullo rohtoa. Pieni kulaus vie oireet, koko pullo taudin”, Sirandras loihti tyhjästä lasisen pullon, joka oli täynnä kimaltavaa violetin väristä nestettä. Velho ojensi pullon Karmalle. “Ota huikka, ja toivu”, Karma hieman epäröi, sillä velhon litkuissa oli aina sivuvaikutuksia. Tässä tapauksessa ei voinut kuin ottaa hörpyn taikajuomaa. “Rohtoa tarvitaan monta, valmistukseen paljon aikaa”, Sirandras jatkoi ja kääntyi katsomaan minua. “Te jumalveriset, myrkky vaikuttaa erilailla. Vie voimat, syö sisältä”, Velho tökkäisi terävän sormen otsaani ja kynnen kautta levisi kosmista tähtipölyä iholle. Tunsin kuinka se imeytyi ihosta läpi. Erikoista. “Hmm, varastot tyhjät, tarvitsen apuanne”, velho aneli apua. “Väkemme voi auttaa siinä”, tuhahdin, sillä itselle tulisi töitä rauhoittamaan kansaa. “Ei tavanomainen rutto, myrkky leviää käärmeiden mukana”, velho loi illuusion käärmeestä. Katselin tähtimäisen harhakuvan luikertelua puupöydällä. Se sihisi ja katosi tähtipölynä ilmaan. “Karma, välitätkö tiedon linnanväelle, että jokainen hakee taikajuomaa velholta. Tarvittaessa etsivät lisää aineksia velhon pyytäessä”, muuten pidetään lippu korkealla. “Kaikki paranee, muutama henkensä uhraa”, velho katseli teräviä kynsiään ja hihitti pahaenteisesti perään. “Kaiken varalta sairastuneille varataan tämä kuninkaansali. Pitää saada pöydät pois ja tuoda paljon pehmikkeitä”, tuhahdin. Tähän tarvittaisiin paljon voimaa ja palvelusväen apua. “Ei hätää, se käy hetkessä!”, velho iloitsi ja sormia napsauttamalla pöytä oli siirtynyt aivan huoneen perälle. Puhdistin päätä. Mikä mahtailija, mutta pääsisi velho olemaan parrasvalossa. “Voimme sinne laittaa parannusrohtoa, että kaikki voivat hakea siitä. Jonkun pitää vahtia ettei sitä varasteta”, tässä oli syy miksi rakastin naista. Hän oli viisas ja ajatteli kansaa. “Killasta voi joku vuorotella vahtivuoron kanssa”, ehdotin. Astraelin piti linnaa silmällä etteivät sairastuneet karkaa tai epämääräistä väkeä saavu linnalle. Lorcanilla oli kova työ liekin ylläpidon kanssa ettei se pääse heikkenemään. “Entä hevoset?”, Karma kysyi. “Kaikki tarkastetaan ja laitetaan rohtoa niiden veteen, ja toivotaan etteivät sairastu”, vastasin silmät ummessa. Kädet ristissä toivoin parasta. Pitäisi varmasti rukoilla apua ylemmältä taholta. “Oi voi, kohta saa keittiö paistia”, velho nauroi perään.
Vai että ruton tuo mustaveristen uusi herra kehtaisi meille langettaa. Toivottavasti oppipojat onnistuvat auttamaan velhoa keräämään tarvittavia yrttejä ympäri saarivaltiota ja vältymme suurelta epidemialta. Sairastuneet saadaan luultavasti kuntoon, mutta kylälle olisi varmasti moni onneton. Kaaosta oli selkeästi ilmassa, mutta mikäli oli velhoon uskomista selviämme kaaoksesta ennen ensilumen tuloa.
|
|
|
Post by Prince Lyonell on Oct 23, 2019 9:33:47 GMT
Ⅳ Musta verhon nousu
Nostin käden merkiksi pysähtyä. Kaviot kopisivat kylmää kalliota vasten ja ilmassa oli hämmästyksen huokauksia äkillisestä hidastumisesta. Ajatukset kävivät hitaalla. Niin paljon tapahtunut lyhyeen aikaan ja nyt vielä rutto levisi kulovalkean tavoin Hankalassa. Havahduin siihen, että olimme melkein perillä Verimarjalaaksossa. Korkeimmat vuoret jo kaukana oli takanapäin. Vähitellen alkoi vuoristo olosuhteiden vaikutus näkyä. Sydän kiivaasti rintakehää vasten ja keho pakotti ottamaan syvempiä hengen etoja. Vaikka olimme hyvin levänneet ennen nousua, alkoi päätä särkeä ja korkeus hieman huimata ratsun selässä. “Mitä nyt?”, Karma kuiskasi vierestä. Painoin etusormilla otsaan pääkivun käydessä epämiellyttäväksi. Taivas oli sysimusta, taivas oli tähdetön ja lyhdyt valaisivat reittiämme ja tuuli ulvoi korvan juuressa. En pystynyt kuulemaan sanoja tarkasti, mutta osoitin kädellä eteenpäin. Edessä oli vain leveää tasannetta eikä tietä eteenpäin. Epätasainen, jyrkästi nouseva rosoinen kiviseinä ympäröi tasannetta. “Etsitään kiertotie”, Karma teki saman havainnon ja ohjeisti takana olevia ratsukoita kääntymään ympäri. Hänen urhea musta ratsu Morte alkoi hermostua. Se oli harvinaista. “Lyo, mitä teet?”, Karma huomasi Lantin seuraavan Mortea kylki kyljessä, mutta ilman ratsastajaa. Olin loikannut alas tutkiakseen edessä olevaa seinämää tarkemmin. Jalat olivat väsyneet ja olo ei ollut muutenkaan parhaimmasta päästä. En antanut heikotuksen näkyä. Siitä oli pitkä aika, kun viimeksi käynyt vuoristossa. Sivelin kädellä kivipintaa. Se tuntui harvinaisen oudon lämpimältä. Epäilin, että sormet olivat niin jäässä kaiken tuntuessa polttavalta. Karma huuteli ratsun luota, että palaisin muiden luokse. Pieni hymy levisi kasvoille rakkaan käskyttäessä. Ehkä hän tunsin saman oudon tunteen ilmassa.
Nappasin mustan orin ohjaksista kiinni ja Lantti hieman säpsähti äkillistä paluuta. Morten reaktio oli sama. Ensimmäistä kertaa urheaa hevosta sai pidätellä. “Olette seonnut, muut odottavat teitä”, Karman ilme oli huolestunut. Muut odottivat rauhallisesti kivenheiton päässä olevalla tasanteella. Daksu luimisteli korvia ja Nanookin pää pyöri kuin pöllöllä. Muut olivat levottomina paikoillaan. Nousin ketterästi ratsun selkään, mutta pian koko tanner alkoi täristä. Pikkukivet vierivät rinnettä pitkin alas ja hevoset alkoivat hermostua. Kimeä hirnunta kaikui vuorten vaaroja pitkin yötaivaalla. Pian alkoi valjeta, että edessä ei ollut umpikuja – herätimme massiivisen lohikäärmeen yöunilta.
Korvia vihlova jäinen karjunta sai kaikki olemaan aivan liikkumatta. Karma oli kuitenkin lyhyessä ajassa ehtinyt muiden luokse ja Nanook piti nyt paikkaa joukon vetäjänä. Aika tuntui hidastuvan ollessa kasvotusten tummanharmaan lohikäärmeen kanssa. Lohikäärmeen häntä heilui uhkaavasti ja melkein pyyhkäisi alatasanteella pelokkaat ratsukot kumoon. Suuret siivet aukesivat rusahtelevan äänen saattelevana ja pian näkyvyys oli pelkkä pimeys. Kuin musta verho olisi laskeutunut päällemme. Piikikäs lohikäärme päästi toisen vertahyytävän karjunnan ja siirsi painoa kohti meitä. Kita oli ammollaan ja täynnä neulan teräviä hampaita. Yritin pitää ratsun aloillaan, mutta Lantti loikki suuria sivuloikkia poispäin pedosta.
Silmän räpäyksestä lohikäärme oli syöksymässä meitä kohti, mutta annoin mustalle orille vapaat ohjat ja luvan lähteä täyttä vauhtia karkuun. Muut lähtivät edeltä alaspäin kohti laaksoa. Näkyvyys oli erittäin huono häntäpäähän. Pian kuitenkin liekit valaisivat tietä eteenpäin. Lämmin hehku kutitteli selkää ja lohikäärme joutui nousemaan ilman, sillä kapea kinttupolku kävi liian ahtaaksi. Edessä Secilia ja Romilda liukastuivat tamman pelästyessä ilmassa roihuavia liekkejä. Tamma nousi ylös eikä välittänyt kivusta. Matka jatkui mutkitta ja Secilia ei edes uskaltanut kääntää katsetta pois tamman korvista.
Liekkisade jatkui korkealta ilmasta käsin. Se lensi ketterästi vuoristojen välissä iskien tulta kaikkialle pitkin vuoristoa. Välillä tanner tärisi voimakkaasti olennon törmätessä kallion seinämiin etujaloillaan tai sen hännän osuessa tiellemme. Yhtäkkiä olento lensi meitä kohti ja tarttui kynsillä kallion seinästä. Kita ammollaan se yritti toisella kädellä tarttua meistä ja toisella estää meidän etenemistä. Nadja ja Ambrosius hyppäsivät ketterästi olennon käden ylitse, kun Nanook ja Secilia onnistuivat kiertämään teräviä kynsiä hipoen. Karman kanssa seurasimme edeltävien yritystä kiertää ja pian lohikäärme potkaisi itsensä takaisin ilmaan. Liekkien määrä riitti valaisemaan tietämme ja onneksi pääsimme nopeasti karkuun lähelle ilmestyviä liekkimeriä.
Saavuimme puolessa välissä matkaa olevalla suurelle tasanteelle, joka oli suurimmaksi osaksi luolan suojassa. Kaikki olivat kauhusta kankeita ja hevoset puuskuttivat voimakkaasti. Romilda ontui etujalkaa, mutta jääräpäisenä ei annan itsensä joutua lohikäärmeen ruuaksi. Eräs saattoi olla hieman innostunut, mutta meinasi hänellä olla hengenlähtö lähellä. Lohikäärmettä ei näkynyt tai kuulunut enää missään. “Joko se lähti”, Nadja kuiskasi vaimeasti. Oli haudanhiljaista. Odotimme hyvän tovin tasaten hengitystä. Vihlova päänsärky palasi kummittelemaan ja silmäilin olivatko kaikki kunnossa. Secilialla ei näkynyt vammoja ja vannoi ettei hänelle sattunut mitään vakavaa. “Jatkammeko matkaa?”, Karma kysyi hiljaisesti ja nyökkäsin terävästi myönteisesti. “Oletko varma?”, Secilia kysyi pelokas ilme kasvoilla, mihin nyökkäsin uudestaan. Meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa, sillä olimme onnistuneet häätää lohikäärmeen pois tieltämme. Epävarmuutta oli havaittavissa ja kaikki olivat hyvin varuillaan. Kyttäsin lakkaamatta ympäristöä tekemättä silti yhtään havaintoa lohikäärmeestä.
Lohikäärme jätti meidät rauhaan loppumatkaksi, mutta pystyin tuntemaan kuinka se katsoi meitä kaukaa vuorten huipuilta. Verimarjalaaksossa Secilia hyppäsi alas satulasta taluttamaan loukkaantunutta tammaa. Se ontui vasenta takajalkaa voimakkaammin. Eiköhän velholle ole rohtoa tuohon.
|
|
|
Post by Prince Lyonell on Nov 10, 2019 22:46:28 GMT
V Kuninkaan tahto
Vaelsin linnan käytävillä ryhti luotisuorana, kädet selän takana ja edes saappaista ei kuulunut tuttua kopinaa. Kruunajaisia siirrettiin, taas, ruttoepidemian takana ja nykyisten tietojen mukaan Arkala oli kirouksesta vapaa. Kauhukuvat luisesta ja huonokuntoisesta Malthaelista piinasivat lakkaamatta. Varmaan ahmaissut liian suuren määrän mustaa magiaa, että ei päässyt valtaistuimelta ylös. Sinne juurtunut ja pysykööt ellei Ezrael tai Sherel ollut kehittämässä vastamyrkkyä. Voi huokaus, mitä kuuluisi tehdä.
Raotin varovaisesti herttuan ovea. Siellä Artheur makasi sängyssä lähes elottoman oloisena. Olin juuri sulkemassa ovea, kun hänen käheä ääni pyysi tulemaan sisälle. “Herttua, voinko auttaa?”, kysyin varovaisesti hyvin neutraalilla äänensävyllä. Pysyin kohteliaana, vaikka yhä vanhat arvet olivat auki. Vaikka herttua oli ollut Malthaelin sätkynukke, eivät tunteeni lämmenneet. “Kiitos. Nanook kertoi kaiken”, miehen katse oli lasittunut. Nyökkäsin ja annoin suupielien kohota huomaamattomasti. “Teen vain työtäni”, vastasin naama peruslukemilla. Silmäilin herttuaa ja katsahdin sitten ulos. Outo hiljaisuus ei tuntunut edes pahalta. Emme puhuneet koskaan ellei ollut aivan pakko. “Tarvitsetko jotain?”, kysyin lopulta. “Tämä on hyvä. Sain rohdon ja Nanook on hakemassa ruokani”, Artheur vastasi lempeällä äänensävyllä. “Hienoa. Saat pistää naisen ruotuun. Deimos repii hiukset päästä, kun kaikki työt jäävät hänelle”, äänensävy oli vakava. “Nanook on kuormittanut liikaa linnanväkeä, että Daksu menee kohta lohikäärmeen kitaan ellei ala tapahtua muutoksia. Sitten lentää nainen”, purin hampaat yhteen. Nanookin vastuuttomuus ja pelleily alkoi vähitellen riittää. “Yritän parhaani”, Artheur puhdisti päätä. Ihan kuin hän tietäisi naisen metkut. “Yrittäminen ei enää riitä. Kiitos”, poistuin paikalta hiljaisesti. Käytävällä tuttu ilmestys tuli
Poistuin herttuan luota ottaen suunnaksi linnan aulan. Palvelusväki oli siivoushommissa ja useammat huoneet olivat varattu sairastuneille. Kurkkasin ovesta ja siellä muutama oppipoika makasi. Syvän huokauksen saattelemana käännyin ja kukas muukaan oli selän takana. “Hyvää päivää Larissa”, hymyilin. Larissa piteli pyyhkeitä sylissä. Mitään sanomatta nainen sujahti huoneeseen ja paiskasi oven kiinni perässä. Peräännyin ja jäin odottelemaan. “Älä tule liian lähelle. Saat tartunnan”, nainen sanoi nopeasti paniikin vallassa. “Älä murehdi siitä. Mikä tilanne?”, kysyin rauhallisella äänensävyllä. “Virma ja Krista hyvin sairaita. Lämpö ei laske ja kivut ovat kovat”, Larissa piteli käsiä ristissä. Painoin omani hänen käsiä vasten. “Lisää rohtoa on tulossa. Pidä hyvä huoli heistä”, lähdin kohti linnan aulaa ja sitä kautta ulos. Astrael seisoi ryhdikkäästi oven ulkopuolella. “Hyvää päivää, prinssi”, hän sanoi ystävällisesti. “Hyvää päivää, Astrael. Miltä näyttää?”, kysyin tutkaillen linnan pihaa ja annoin katseeni uppoutua Karmaan, joka otsa hiessä painoi hommia. Ilmeisesti Nanookin töitä tehdessä taas, kun Deimos kirosi kauempana. “Ei tunkeilijoita, uusi oppipoika perille ja kyläläiset on käännytetty ruttotohtorin luokse”, jättiläinen kertoi rauhallisesti. “Hienoa emme salli nyt ylimääräisiä linnalle”, vastasin jopa tunteettomasti. Linnan lisäksi alamaisten henki oli arvokas. “Oletteko te kunnossa, sir?”, Astrael kysyi ja kiinnitti huomion naiseen, joka heitti lapion pois kädestä. Huuto kaikui pitkin linnan pihaa, voi ei. “Kyllä. Punaveristen rutto ei tartu siniverisiin”, vastasin ja otin askelia lähemmäksi. “Mutta eikö herttua tuonut sen mukanaan?”, Astrael kysyi hämmentyneenä. “Hän oli kantaja, punaveriset kohteita. En ymmärrä miksi Malthael kiusaa näin. Hevoset ovat myös vaarassa”, kävelin rappusia alaspäin. Rakas kaipasi piristystä. “On kyllä julkea temppu”, Astrael tuhahti ja käveli perässäni alas.
“Kaikki kunnossa?”, laskin kädet blondin olkapäille ja riehuminen loppui kuin seinään. “Näyttääkö siltä”, ärtyneisyys oli havaittavissa. “Jo useampaa päivää painan toisen töitä”, Karma iski lapion maahan ja hyvä ettei koko lapio vajonnut maan sisään. “Asia on korjattavissa. Annoin jo uhkauksen. Joko tekee työt, tai hevonen että nainen lentää lohikäärmeen kitaan”, aloin jo huvittua tästä murhenäytelmästä. “Paras toimia”, nainen pyyhki hikeä otsalta. “No, ainakin on hommat tehty. Onko suunnitelmia illalle?”, kysyin ja tartuin naisen käsistä kiinni. Hänen kasvoille levisi kevyt punastus. “Eipä oikeastaan”, hänen vastaus oli lyhyt ja olin aikeissa ehdottaa yöksi jäämistä linnaa, mutta tutut ratsukot valkeissa haarniskoissa iskeytyi porteista läpi loitsun avulla. “sir Lyonell?!”, keskimmäinen ratsukko puhtaan valkean ratsun selästä kysyi kylmän kankealla äänellä. Pohjoisen ritareita. “Kyllä”, vastasin ja kumarsin, vaikka ei ollut tarvetta. He olivat suurkuninkaan Jeffnayn oppipoikia, luultavasti viestinviejiä. “Meillä on ilmoitus Arkalasta”, kohiseva kylmä ääni kypärän alta sai viluväreet kulkemaan pitkin selkärankaa. “Kertokaa”, huomasin samalla, että olimme saaneet kaikkien huomion. “Arkalan kuningas, Artherius II, on menehtynyt”, siinä kohtaa sydän pysähtyi. Puristin käsiä nyrkkiin ja lasittunein silmin käänsin katseeni ylös. Ei nyt. Nyökkäsin syvään. “Hautajaiset, suurkuninkaan johdolla kuudenkymmenen yön päästä. Matka vie kolmekymmentä. Olkaa ajoissa, seremonia alkaa aamupäivän puitteissa ja kruunajaiset ovat sen jälkeen. Se on suurkuninkaan tahto”, olisi tehnyt mieli kieltäytyä, mutta kuninkaiden kuninkaan sana oli käsky. “Kutsut tulevat myöhemmin vielä, kruunajaisten että hautajaisten”, tämän jälkeen ratsukot lähtivät takaisin matkaan. Koko linna oli hiljainen.
“Ensin rutto ja sitten vielä tämä. Antakaa kaikki kestää”, paiskasin huoneen ovet auki magian avulla. “Lyonell”, Karma juoksi perässä ja yritti rauhoitella lempeillä sanoilla. Viha ja suru oli suunnaton. Ovet paiskautuivat yhtä raivokkaasti kiinni ja Karma jäi seuraamaan minua sieltä. Kävin huonetta pitkin levottomasti kuin vangittu eläin. Tällä kertaa tavaroiden lentämisen sijasta, romahdin sängylle ja peitin kasvot kämmenten alle. Annoin naisen tulla lähelle silittämään olkavartta. Tuntui hyvältä ja rauhoittavalta, vaikka samaan aikaan kiehui viha sekä suru sai pallean kramppaamaan “Ensin rutto, sitten tämä. Malthael sentään, varmana tämän takana”, huokaisin ja Karma nyökytteli jatkaen silittämistä. Hän pysyi hiljaa. En edes vaatinut rauhoittavia sanoja. Se olisi varmasti vain lisännyt itseinhoa ja huonovointisuutta. “Tuntuu pahalta. Hän kehtaa lähteä, että välimme ovat huonot. Vaikka hän oli tunteeton, hän...”, en enää kyennyt puhumaan, kun kyyneleet valuivat pitkin poskia. Milloin viimeksi olin itkenyt. Kauan, hyvin kauan sitten.
|
|
|
Post by Lady Aela on Nov 17, 2019 14:07:25 GMT
VI Ruttotohtorin vierailuRuttotehtävä tohtorin näkökulmasta. Prinssi Lyonellilta oli tullut aikaisemmin tieto, että rutto oli viimein saatu kitkettyä pois Hankalan mailta. Vitsaus oli syönyt ahnaasti kaikkien voimia, haukannut isoja paloja viattomista perheistä, vienyt mukanaan ilon ja toivon. Päivässä kuolleiden määrä heitteli päivästä riippuen muutamasta ihmissielusta yli kymmeneen, musertaviin lukemiin. Ilman linnan ritareiden ja oppipoikien apua me tohtorit olisimme kuitenkin olleet selvässä alakynnessä, mutta nyt taistelu oli toivottavasti ohi. Oli varmistettava, ettei keneenkään enää kasvaisi mätiviä paiseita ja epidemia pysyisi poissa pitkän aikaa. Siksi minut oli kutsuttu tänään linnaan tekemään tarkastus kaikille oppipojille. "Pääsitkin jo tulemaan. Hienoa, tänne päin", prinssi tervehti linnan ovilla. Hänen kasvoistaan saattoi nähdä uupumuksen, mutta minä olin saanut uuden juonteen jo ennestään ikääntyneeseen naamaani. Ruton riehuessa kukaan ei ollut nukkunut kunnolla ja tunnelma oli apaattinen astuessani sisään suureen saliin. Sinne oli kerätty oppipoikia, jotka istuivat hermostuneen näköisinä tuoleillaan, kukin omissa ajatuksissaan. "Oletko huomannut kenessäkään mitään normaalista poikkeavaa?" kysyin, vaikka arvelin, ettei prinssi ollut juuri ehtinyt kiinnittää huomiotaan asiaan. "Ladyt Virma ja Alwilda ovat sängyissään, huonossa kunnossa molemmat, mutta muissa en ole nähnyt ruton merkkejä", tummahiuksinen mies pudisti päätään silmäillen linnansa väkeä. Työtä olisi paljon, joten olisi viisainta ryhtyä asiaan heti. "Aloitetaanpa sitten", totesin ääneen kutsuen luokseni ensimmäisen vapaaehtoisen. Kaikki silmäilivät toisiaan epäluuloisina, kunnes platinablondi nainen asteli eteeni. Prinssi Lyonell ohjasi meidät viereiseen huoneeseen ja jäi itse ovelle tarkkailemaan. Aloitin tutkimukset tarkistamalla kainalot, joista paiseet lähtivät useimmiten leviämään, jos niitä oli. Kysyin myös lady Karmaksi esittäytyneeltä naiselta, oliko hän huomannut jotakin poikkeavaa muun muassa nivusten alueella tai huomannut kehossaan epäilyttäviä tummia läikkiä. "Entä huonovointisuutta, yskää tai särkyä?" kysyin papereitani silmäillen. "Ei mitään", Karma vakuutti ja saatoin lopulta todeta hänet terveeksi. Seuraavana vastaanotolleni saapui liian antavaan paitaan pukeutunut hopean valkeat hiukset omaava nainen. Näin prinssi Lyonellin pyöräyttävän silmiään tämän tullessa sisään ja saatoinkin jo arvata mikä aiheutti kitkaa näiden kahden välille. Tai ehkä minun arvaukseni oli osunut täysin ohi ja kyse oli jostakin ihan muusta. Ei sillä väliä, työtä oli jatkettava. Myös lady Nanook osoittautui terveeksi, mikä oli hyvä ja lupaava alku. "Lady Seren", seuraava punapäinen oppipoika sanoi astuessaan sisään. Hän oli selkeästi huonommassa kunnossa, kuin kaksi edellistä naista kasvojen punoituksesta ja nuutuneesta olemuksesta päätellen. Otsa ja posket tuntuivat kuumilta kokeillessani niitä, mikä viittasi kuumeeseen, joka saattoi olla yhteydessä ruttoon. Rypistin otsaani huolestuneena ja vilkaisin lähellä seisovaan prinssiin. Hän katseli tutkimustani ja seurasi, kun Seren vastasi huonovointisena kysymyksiini. Hänestä ei ollut kuitenkaan löytynyt paiseita tai muita taudin aiheuttamia oireita. "Uskoisin, että lady Sereniä vaivaa vain syksyn tuoma nuha. Hänen tilaansa on kuitenkin seurattava, sillä kuume ja huono olo voivat viitata myös tartuntaan", kerroin prinssille ja edessäni istuvalle naiselle. Lyonell käski Serenin lepäämään ja palvelusneidon hänen peräänsä, kutsuen sen jälkeen seuraavan potilaan luokseni. Huoneeseen astui Sir Marras, joka vaikutti tullessaan jotenkin oudolta. "Oletko kunnossa?" kysyin hänen istuessa eteeni, mihin mies pudisti päätään. Näin Lyonellin huolestuvan ja epäilykseni pahimmasta vahvistuivat, kun Marrasin kainaloista löytyi pieniä paiseita. Tarunta näytti kuitenkin olevan vasta alussa ja hänet voitaisiin vielä saada pelastettua, ellei rutto ollut ehtinyt jo keuhkoihin tai verenkiertoon. "Tartunta", sanoin prinssille, jonka naama venähti äkisti. "Sir Marras on kuitenkin vielä mahdollista parantaa, jos lääkitys aloitetaan heti", lisäsin tietäen, että rohtoja ei ollut jäänyt yhtään ylimääräistä. Lyonell ohjasi oppipojan ulos ja lähti ilmeisesti jakamaan käskyjä alaisilleen jatkon kannalta. Sillä aikaa huoneeseen astui punaiseen leninkiin sonnustautunut kosmisesta pölystä muodostuva henkilö, joka sipsutti arvokkaasti edessäni olevalle tuolille. "Olen Lady Siru", hän sanoi istuen alas ilkikurisesti virnistellen. Kohotin kulmakarvojani kysyvästi, sillä en ollut koskaan ennen nähnyt hänen kaltaistaan ilmestystä. Saatoin olla vanha, mutten todellakaan tyhmä ja aivan näin helposti minua ei huijattu. "Sinä olet velho, etkä oppipoika", sanoin huokaisten. "Ai, tunnistit. Oliko se tämä kolttu, mikä paljasti vai annoinko liikaa vihjeitä?" velho hykerteli liihotellen mahdollisimman nopeasti pois ennen prinssin paluuta. Salaa jopa toivoin, että Lyonell olisi saanut Sirandrasin kiinni itse teossa. "Seuraava!" huikkasin ovelta toivoen, että seuraavat oppipojat olisivat terveitä. Pyörittelin vielä päätäni velhon menolle hänen ilmeisesti suunnatessa Sir Marrasin luo rohtoineen mekko yllään. Tarkastettuani kaikki oppipojat päivä oli edennyt jo pitkälle ja minun olisi aika lähteä toiseen osoitteeseen. Suurin osa oli kuitenkin onnistunut välttymään rutolta, vaikka useimmat olivat kuitenkin olleet sen kanssa suoraan kosketuksissa. Harmillisesti sir Marras ei kuitenkaan ollut ollut ainoa, johon rutto oli onnistunut pureutumaan epidemian loppumisesta huolimatta. Lady Krista oli myös sairastunut, joten linnalla makasivat nyt neljä oppipoikaa vitsauksen kourissa. Olin käynyt vielä katsomassa Virmaa ja Alwildaa, joiden huonojen kuntojen näkeminen oli äärimmäisen surullista. Niin nuoret oppipojat, joilla olisi vielä elämä edessään olivat joutuneet sellaiseen tilaan, josta ei ollut välttämättä paluuta. "Eihän linnan eläimissä ole tartunnan saaneita?" kysyin vielä prinssiltä sairashuoneen ulkopuolella. Olin juuri määrännyt, ettei kukaan saanut enää mennä tartunnan saaneiden luo ilman lääkeannosta heitä hoitavien lisäksi. Nyt oli varmistettava, ettei muista lähteistä voisi saada enää tautia. "Lady Aela ei löytänyt hevosista eilen mitään poikkeavaa. Hän myös täytti vesisangot rohdoilla ja ripotteli heiniin pulveria, joten kaiken pitäisi olla siltä osin kunnossa", Lyonell kertoi. "Hienoa, minun työni täällä onkin sitten tehty. Kaikkea hyvää teille jatkon kannalta", toivotin tarttuen mustaan nahkalaukkuuni. "Voitte koska tahansa ottaa minuun uudelleen yhteyttä etenkin, jos tartuntoja vielä ilmenee", lisäsin prinssin saattaessa minua ulos. "Tietenkin. Kiitoksia teille", hän vastasi avaten minulle ystävällisesti oven. Kävellessäni linnan mailla kohti portteja katsoin vielä kerran kohti kivistä rakennusta toivoen, että sairastuneet oppipojat saataisiin pian takaisin jaloilleen ja ratsujen selkään.
|
|
|
Post by Prince Lyonell on Nov 19, 2019 1:07:44 GMT
VII Marwolaethin kelloPoncho vaihtui nopeasti pitkään tummansiniseen villatakkiin. Astelin kengät kopisten linnan parvekkeelle katselemaan alkutalven ankeita maisemia. Puut olivat täysin alastomat ja nurmet elottoman väriset. Muurin toisella puolella olevat tummanharmaat kivenmurikat muistuttivat enemmän hautakiviä siirtolohkareiden sijasta. Syksyn lohikäärme oli vienyt kaikki ruskan värit pois talven tieltä. Minkä jälkeen, lohikäärme jäi väijymään sopivaa hetkeä levittää suuret siivet maailmamme ympärille, että jäljelle jää ikuinen pimeys. Vedin syvään henkeä ja katselin hiljaista linnan pihaa. Normaalisti tähän aikaa piha ja areena kuhisi elämää. Jatkuvasti harjoittelua, hevosten hoitamista ja kurkku suorana huutamista. Nyt oli täydellinen hiljaisuus. Ruton takia harjoittelu pidettiin vähäisenä. Hevoset olivat laitumella ja oppipojat yrittivät välttää saamasta tartuntaa. Tällä hetkellä lady Virma, lady Krista ja tuoreimpien uutisten mukaan lady Alwilda olivat saaneet tartunnan. “Mitä kruununperijä täällä kökkii?”, kuului hento naisen ääni selän takaa. Käännyin ja en voinut estää virneen nousemista kasvoille. “Melkein säikäytitte, lady Roxana”, vastasin tyynesti. En odottanut ketään. Karmalla oli kädet täynnä töitä ja Deimos oli lähtenyt Arkalaan valmistelemaan hautajaisia. “Pitäisit tuon ilmeen. Pidän siitä”, pyöräytin silmiäni. “Väkisin vakavoituu, kun sattuu paljon lyhyeen aikaan”, vastasin tyynesti. Olisi tehnyt mieli oksentaa kaikki paha olo, mutta tyydyin olemaan hiljaa. “Hmm, ymmärrän. Muistan kun Daivarin menehtyi ja pojat syntyivät heti perään. Se oli tuskaa”, Roxana hyppäsi kivikaiteelle istumaan. “Mutta Daivarin on veretön?”, hieman kyseenalaistin. Sellaista jättiläistä ei heti kaadettaisi. “Niin, mutta Darak oli asialla. Ei siinä kauaa mennyt, kun hän palasi”, Roxana hymyili. Maski kasvojen edessä hieman vaimensi hänen puhettaan. Nyökkäsin vastaukseksi ja pitelin ryhtiä yllä. “Entä te, prinssi. Mitä meinaatte?”, Roxana heitti kiperän kysymyksen. Uskoin hänen tarkoittavan lähitulevaisuutta. “Deimos meni edeltä valmistelemaan hautajaisia ja jää Arkalaan pitämään järjestystä siihen saakka, että kruunajaiset pidetään”, vastasin ehkä hieman alakuloiseen äänensävyyn. “Haha, menikö hänellä Nanook noin tunteisiin?”, Roxana iski silmää. Tuhahdin ja siristin silmiäni. “Tarkoittaa sitä, että hoidan Deimoksen työt nyt omieni lisäksi”, ärähdin. “Mutta hänellä on nyt vauva?”, Roxana ei odottanut vahvaa vastausta. “En välitä. Ei ole minun asia. Tällä hetkellä pitää estää ruton leviämistä, pitää hautajaiset ja valmistautua kruunajaisiin”, puhuin nopeasti. Se oli merkki suuttumisesta, mutta annoin ajatusten lähteä. “Noh, älä nyt tuollainen ole. Tiedän, että välität. Keskity päätehtäviisi. Kyllä minä ja Karma pidetään Nanook ruodussa”, Roxana ajatteli aina positiivisesti. Tavallaan pidin siitä, mutta tavallaan lisäsi huolestuneisuutta. Tottakai välitin, en vain tuonut sitä esille. Tuli hiljainen heti. Auringonlasku häikäisi silmiä ja kylmätuuli nipisteli kasvoilla sekä sormissa. Samassa Astraelin ääni kaikui ylös saakka. “Seis! Vierailijat kielletty taudin takia”, Astrael esti vierailijan aikeet tulla sisällä. Roxana hyppäsi kaiteelle seisomaan ja seuraamaan tilannetta. “Daivarin?”, olin jo valmiina menossa kertomaan Astraelille, että jättiläinen saa tulla linnalle. “Ei, hän on Keski-Maassa. Oletko pyytänyt ruttotohtorin käymään?”, Roxana kysyi. Kasvoni valahti vakaviksi ja lähdin äkisti suunnistamaan porteille. “Lyo?”, Roxanan vaimea ääni kaikui linnan aulalle saakka ja magian avulla paiskasin ovet auki. Kävelin ripein askelin kohti mustaan kaapuun pukeutunut henkilö, joka puhdisti pölyjä kankailta ja piteli salkkua toisessa kädessä. Hän näytti hyvin pieneltä Astraelin rinnalla. “Hyvää iltapäivää, Prinssi”, vieras sanoi kohteliaasti. Hieman rauhallisemmin askelin menin vieraan luokse kuuntelemaan mitä hänellä oli sanottavaa. Oikeastaan hän oli hiljaa ja odotti varmasti prinssin tasoista vastausta. “Ainoa parantaja linnalla on velho ja Hankalan ruttotohtorit käyvät vain pyynnöstä. Ken lienee olette?”, vieras ei näyttänyt tutulta. Hänen kaapunsa oli kalliimmasta materiaalista ja maskin nokka oli huomattavasti pidempi. Lasien linssit olivat kullankeltaiset ja vyölaukun soljessa roikkui suuri kultainen levy. Levyssä oli kelttiläinen risti ja sen yläpuolella silmä. En tunnistanut tunnusta ja tämä lisäsi epävarmuutta. “Anteeksi huonot tavat. Olen Clefydd yr’ Iachawr”, silmäilin vierasta hatusta kiillotetuihin saappaiden kärkiin. Mies nojautui kävelykeppiin ja nahkaiset hanskat puristivat joko kävelykeppiä tai salkun kahvaa. Terävät kynnet pistivät silmään. “Prinssi Lyonell, Hankalan ja Arkalan linnanherra. Millä asialla olette?”, kysyin saaden hieman kuvaa vieraasta. “Kuulin rutosta, joka myllää Kalzanethin eteläosissa. Tulen kaukaa pohjoisesta, Iachawrin kylästä”, Valehtelija, sillä pohjoisessa ei ollut tietääkseni Iachawrin nimistä kylää. “Tahdon auttaa. Olen perehtynyt sairauksiin useamman vuoden tapaa. Sir Lyonell, nyt ei ole kyse Mustasta Surmasta, vaan pahemmasta”, siristin silmiä. Miehen piti olla vanha kuin taivas, mikäli hän oli Mustan Surman ystävä. “Sirandras pystyy auttamaan teitä”, vastasin ehkä hieman tylysti. “Hankala tarvitsee omiaan, voin auttaa teitä”, ruttotohtori ehdotti, mutta en kuunnellut hänen puhetta. “Tätä tietä”, pyysin häntä seuraamaan. Johdatin hänet Sirandrasin huoneeseen pitäen tarkasti silmällä, että hän ei poikennut tieltä tai vetänyt asetta taskusta. Lannevyöllä roikkuva tikari oli epäilyttävä. Raotin Sirandrasin huonetta ja velhoa ei näkynyt missään. “Odottakaa rauhassa. Velho saapuu pian”, suljin oven perässäni ja vieras käveli hiljaisin askelin huoneessa. Hän laski salkun maahan ja alkoi tutkailemaan lasipurkkien sisältöä. “Ainekset ovat kohdallaan. Näillä taltuttaa taudin kuin taudin”, hän sanoi ja jatkoi tutkimista. Kauaa ei mennyt, kun huoneen nurkkaan ilmestyi violetti savupilvi ja Sirandras leijui ilmassa dramaattisen näköisenä. “Vieraita? Minulle? Kuinka rakastan näitä”, velho katseli vierasta suurin valkein silmin. “Olen Clefydd yr’ Iachawr, pohjoisesta. Hauska tavata”, hän esittäytyi velholle. “Kyllä nyt sen tiesin. Odotin teitä. Lyonell. Poistu”, tuiman katseeni kanssa lähdin ulos huoneesta ilman omaa päätöksentekoa. Helvetti, kun velho ohjata meitä kuin räsynukkea. Odotin oven ulkopuolella. Samaan aikaan huoneessaSirandras katseli ruttotohtoria arvostelevasti. “Aina kysytään: mistä olet kotoisin, eikä koskaan: mitä varten olet täällä?”, Sirandras virnuili ja leijui ilmassa. “Osasit odottaa, vanha ystävä. Pahoittelut lyhyestä varoitusajasta. Aikaa on liian vähän”, Clefydd tokaisi ja riisui hatun pois päästä. “Aika vanha, avaruus suurin”, Sirandrasin silmät kiiluivat ja ruttotohtori poisti maskin kasvoiltaan. Pelkkää kosmista kokonaisuutta ja suuret valkeat silmät kuin Sirandrasilla. “Tulin auttamaan linnaa jumalveristen käskystä. Kyseessä ei ole Mustan Surman paluu, vaan Aavetartunta. Se leviää käärmeiden myrkyn mukana vesistöistä”, Clefydd kertoi hermostuneena ja pukeutui takaisin todistettuaan, että ei ole huijaamassa ketään. Hän oli jumalten lähettämä ruttotohtori. Vaikka hänen voimansa on elämä ja kuolema, ei hän ole mustaverinen. “Pahalan myrkyt sentään. Tarvitaan veden haltija tai suuri puhdistusloitsu. Sen kirjoittamiseen menee kauan aikaa”, Sirandras pähkäili. “Ketään ei saa tietää tästä. Laitamme muut etsimään raaka-aineita. Pitää karsia turha häiriö loitsun kirjoittamisen takia”, Clefydd istahti tuolille. “Hmm, tarvitsemme vesilohikäärmeen suomuja, kristallilähteiden vettä ja mahdollisesti kaloja”, Sirandras tokaisi. “Voimme yrittää ensin puhdistaa vedet rohdolla. Virtaus tuhoaa käärmeiden myrkyn, luultavasti”, Clefydd ehdotti. Loitsun kirjoittaminen veisi ainakin kolmekymmentä yötä. “Pahalan väki ei saa tietää, Linnanväki ei saa tietää”, Sirandras huolestui, vaikka hetki sitten hän ehdotti ettei ketään saa tietää. Voi mennä monta asiaa pieleen. Syntyä kaaosta ja sekasortoa. “Emme kerro kenellekkään, emme edes kruununperijälle”, Clyfedd sanoi kylmän viileästi. Hän ei stressannut, sillä mikäli joku sai vihjeitä pystyi Sirandras pyyhkimään mielen rohdolla. “Entä sairaat?”, Clefydd jatkoi. “Sinä hoidat ne. Clefydd yr’ Iachawr - Tartuntaparantaja”, Sirandras leikitteli nimellä. “Tiedät nimen alkuperän... Siinä tapauksessa minulla riittää työsarkaa. Nuo kolme oppipoikaa ovat mennyttä. Saattaa olla useampi”, Clefydd nousi ylös ja asetti hatun paremmin päähän. Samassa pölyisen ikkunan taakse ilmestyi kolme kuoleman tuojaa. “Korpin ilmaantuminen tietää pahaa. Nuo punaveristen kuoleman kuvajaiset”, Sirandras kääntyi katsomaan lintuja. “Heidän aikansa päättyy pian”, Clefydd otti taskusta pienen kultaisen esineen. Pieni tiimalasi, jonka hiekka juoksi hitaasti. “Marwolaethin kello. Esineen hallitsija päättää ketä kuolee, ketä elää. Korpit ilmaantuvat haaskoja syömään”, Sirandras siveli pitkien kynsien kanssa kultaista kelloa. Samassa korpit lensivät kauemmaksi. “Ehkä hieman lisä aikaa”, Clefydd virnisti maskin alta ja katsoi ulos ikkunasta. “Ihanaa, että kutsuit minut. Nyt on aika mennä tutustumaan linnanväkeen”, Clefydd kääntyi ympäri.
|
|
|
Post by Nicky on Nov 27, 2019 21:57:38 GMT
VIII Unikulkija
”Jään tähän”, huikkasin vanhalle miehelle, joka pysäytti hieman rähjääntyneen hevosensa.
Hyppäsin kärryjen kyydistä ja kiitin miestä heittämälle hänelle kultakolikon. Vanhus katsoi vuoron perään minua ja kultakolikkoa nuolaisten huuliaan. Oliko se täälläpäin niin harvinaista nähdä siniverinen nainen hienossa mekossa yksinään Hankalan kylältä Hankalan linnalle? Olin vain nähnyt unessani vanhat linnanrauniot sekä ikuisen liekin. Olin matkustanut New Ashtonista, Rotherhumista Hankalaan uneni takia.
Astelin linnanporteista sisään katsellen ympärilleni. Ohitseni kulki ritari oppipoika perässään, mutta he eivät huomanneet minua enkä minä halunnut häiritä heitä. Havaitsin keskellä pihaa suuren rakennuksen, jonka uskoin olevan talli. Sisältä myös kuului hirnahduksia. Oikealla puolellani avautui puutarha ja sen vieressä oli koruton linna, mutta missä olivat nämä rauniot, jotka olin nähnyt unessani. Kiinnostuneena tallista kävelin hiljaa talliin, ja se oli tyhjä kaikista verisistä. Sisällä oli vain muutama hevonen. Jokainen paikka oli nimetty, ja katseeni osui ”Festa de Panqueca” –kylttiin. Kyltin alapuolella oli ruskea takapuoli, josta roikkui mustia jouhia. Hevonen kääntyi katsomaan minua ja hörähti pehmeästi. Lähestyin varoen ja rauhallisesti hevosta. Hetken epäröin, astunko sisälle pilttuuseen. Mitä jos hevonen talloisi minut seinää vasten?
Uteliaisuuteni kuitenkin voitti ja puhuin hevoselle rauhallisesti. Sillä oli pitkä valkoinen viiva, joka ylettyi hevosen otsasta turpaan asti. Sillä oli ystävälliset silmät. Päästessäni hevosen kaulan vierelle kosketin sitä varovaisesti sormella kiiltävään kaulaan ja annoin käteni seikkailla sen kaulalla. Hevonen katsoi minua koko ajan kuin hieman varuillaan. Se ummisti hieman silmiään ja uskoin hevosen nauttivan.
”Sinä olet niin komea. Taidat olla poika”, hymähdin hevoselle, joka hörähti minulle matalasti. ”Mitä sinä teet? Kuka olet? Näpit irti Festasta!” kuului äkäinen huudahdus takaani. Katsoin säikähtäneenä mustakiharaista miestä. Hänen toinen silmä oli hehkuvan valkea ja oikea puoli kasvoista kosmisen voiman peitossa. Purin huultani ja ajattelin, mitä tekisin tässä tilanteessa. ”Oletko sinä joku uusi oppipoika? Sinun sietäisi tietää paikkasi”, mies murahti. Mittailin mahdollisuuksiani ja purin huuliani yhteen. Miehen Festaksi kutsuma hevonen veti korviaan hieman luimuun ja heilautti levottomana häntäänsä. En pärjäisi miehelle nyrkkitappelussa, mutta ehkä taioistani olisi jotain hyötyä. Miehellä oli myös päällään haarniska, joten hän ei seuraisi minua kovin ketterästi. Ammuin vesipallon miestä kohti, joka horjahti yllätyksestä. Salamana luikahdin miehen ohi ulos tallista.
Päästessäni ulos pilttuutallista käännyin vasemmalle ja laitoin nopeasti jalkaa toisen eteen. Minun täytyi kartoittaa se mies kanteiltani. Astuin linnanporteista ulos ja näin kaksi aitausta tien kummallakin puolella. Niistä ei voisi hakea mitään suojaa, mutta käännyin vasemmalle ja painauduin muuria vasten. Haukoin henkeäni hetken ja suljin silmäni rukoillen kaikkia tietämiäni jumalia. Mustakiharapäinen, valkeasilmäinen mies ei vaikuttanut sellaiselta, että haluaisin törmätä häneen uudelleen.
”Kuka sinä olet?” Katseeni kääntyi erittäin pitkään, haarniskaiseen mieheen. Hän oli erittäin roteva ja vielä uhkaavamman näköinen kuin tallissa törmäämäni mies. ”Olen Poelas”, sanoin hieman kavahtaneena miehelle. ”Sir Lorcan of Fradale”, mies totesi minulle ja ojentaen kätensä minua kohti. Kättelin miestä ja tunsin oloni hieman turvallisemmaksi. Hieman hämmentyneenä katsoin miehen sidottuja silmiä. Hänestä huokui jotain tuttua. En vain tiennyt mitä, kunnes keksin. ”Olen kuullut teistä paljon, sir. Olen myös nähnyt teistä unta. Yhdessä Ikuisen liekin kanssa. Olette sen Vartija”, niiasin miehelle kunnioituksen osoituksena. ”Suotta kumartelette sokean miehen edessä, Lady Poelas”, Lorcan hymyili. ”Sir, kutsukaa vain Poelaksi”, hymyilin miehelle noustessani niiauksesta. ”Tule tervehtimään Bannickia. Kutsun sitä Bamseksi”, Lorcan neuvoi minua seuraamaan häntä.
Pääsimme laitumen reunalle, ja meidän luoksemme juoksi näyttävä musta hevonen. Bamse. Ihailin, kuinka se nosteli arvokkaan näköisesti jalkojaan höristen matalasti. Se painoi päänsä Lorcanin syliin ja hörähti miehelle hiljaa. Mies paijasi hevosta enkä voinut mitenkään uskoa hänen olevan se surullisenkuuluisa Lorcan. Mies oli kuin varjo. Hän havaitsi monet asiat ennen kuin muut edes havaitsivat mitään. Hänen sokeutensa oli kuulemma Jumalten lahja. Niin ainakin olin kuullut hänestä. ”Bamse on kiltti, voit silittää sitä surutta. Se enemminkin kietoisi sinut ikuisesti ympärilleen rapsuttamaan itseään kuin söisi sormenne”, Lorcan rohkaisi minua.
Unohdin äskeisen tapahtuman tallissa ja annoin käteni koskettaa Bamsen leveää otsaa. Se tökkäisi minua turvallaan ja varomattomana meinasin kaatua selälleni. Lorcan kuitenkin kerkesi nappaamaan minusta kiinni, ja pysyin pystyssä. Bamse kuin katsoi minua anteeksipyytävän näköisenä ja hymähdin sille. ”Tästä, voitte antaa sille porkkanan. Saatte siitä ystävänne”, Lorcan kaivoi taskuaan ja ojensi porkkanan käteeni. Annoin porkkanan Bamselle, joka varovasti nappasi sen sormieni välistä yrittämättä edes syödä sormiani.
|
|
|
Post by Prince Lyonell on Feb 17, 2020 13:41:11 GMT
IX Todistaja
Esiintyy Lady Nanook ja mainitaan Lady Aela Seesteinen päivä sai todellisen käännytyksen, kun portinvartija saapui kuninkaansaliin haarniskat vinkuen. Tahti kertoi asian olevan todella kiireellistä ja vaistomaisesti nousin ylös seisomaan. Kirjeet levittäytyivät pitkin pöytää ja portinvartija puuskutti raskaasti kypärän alta. ”Teidän korkeutenne, Lamorac pyytää teitä heti tallille”, puhe oli katkonaista ritarin vetäessä syvää henkeä ajoittain. ”Jokin pahasti hätänä?”, Lamoracista ei voinut aina tietää. Hän rakasti aseenkantajien ja oppipoikien nakittamista turhanpäiväisistä asioista. ”Ilkivaltaa”, nuori mies sai sanottua pitkän hengenvedon jälkeen. Kulmat kurtussa otin ripeitä askeleita lähemmäksi ulko-ovia. Vai että ilkivaltaa, sillä en vieläkään pystynyt ottamaan asiaa todesta. Enemmin mielenkiinto kuin huoli heräsi portinvartijan sanoessa ilkivalta. Joko Nanook oli käynyt tekemässä velhon kanssa piloja hevosen kustannuksella tai sitten kyseessä olisi oikeasti jotain vakavaa. Mikäli ruunalta olisi pää pois paikoiltaan olisi portinvartija näyttänyt kalpeammalta. Linnanpihalla kuului pahaenteistä hihitystä. Nanook istui tallin pääovien edessä olevien tynnyreiden päällä hyvin tyynen oloisena. ”Sinuna en olisi noin rauhallinen”, suorastaan ärähdin vaikkei ollut vielä syytä suuttua. Ehkä se oli naisen tyyneys, joka sai veren heti kiehahtamaan. ”Jaa, joku ei ole saanut rakkautta hetkeen”, nainen illisti. Olisin tahtonut kysyä, oliko hän laittanut Artheurin isän virkahommiin vai minne tynnyriin hän oli Nikolauksen kätkenyt, kun poikaa ei ollut näkyvissä. Ei ollut aikaa sanaharkalle ja tallin käytävän päässä Lamorac norkoili Rontin pilttuun edessä. Ruuna roikotti päätä matalalla ja ruskea nahkariimu oli epäistuvasti päällä. Lamoracin ja Nanookin näkeminen sai jo valmiiksi ärsyyntymään. ”Mikä täällä on hätänä?”, kysyin silmäillessä ruunaa pimennossa. Lamorac pidätti virneilyä, kun nahkainen riimunaru roikkui löyhästi miehen sormien välissä. ”No?!”, alkoi vähitellen odottaminen riittää ja pinna kiristyä entisestään. Tunsin kuinka kasvoja alkoi kuumottamaan ja nyrkit puristumaan vähitellen kiinni. ”Katso sen harjaa ja häntää. En tiedä oliko Nanook asialla. Aela kertoi nähneensä Nanookin virnuilemassa täällä ensin”, Lamorac nappasi paremman otteen riimusta ja otti ruunan ulos pilttuusta. Sitten haaleassa soihdun valossa huomasin naurun aiheen. Ruunan upea pitkä harja oli leikattu epätasaisen lyhyeksi. Selkeästi saksilla tai hyvin terävällä veitsellä kynitty. Kiiltävästä mustasta karvapeitteestä pystyi erottomaan pieniä viiltohaavoja harjamartasta ja lautasten sekä kinnerten alueelta. ”No mitä helvetin nimeen tämä nyt on”, olin hämmentynyt. Ruuna parka tuntui häpeävän asiaa ja Rontti oli hermostunut. Se oli selkeästi taistellut vastaan. "Kuten sanoin en tiedä. Leikattua harjan jämää ei näy missään", Lamorac totesi ääneen ja lähdin ottamaan ripeitä askeleita takaisin pihalle.
Tallin ovet paukahti auki ja Nanook kääntyi katsomaan kohti pauketta. Hän oli yhä tyyni, kun omia korvia kuumotti ja rystyset näyttivät valkeilta. ”Nytkö rakkaus kelpaa? Karma lähti jo”, Nanook virnisti ja ihasteli tikaria, jota hän pyöritteli sormien välissä. ”Mitä vittua sä olet mennyt tekemään?”, annoin katseen porautua valkeahiuksisen eri värisiin silmiin. Naiselle nousi kysyvä ilme kasvoille, mutta selkeästi tiedosti puheenaiheen. ”Mitä muka?”, Nanook pyöritti silmiä laittaen tikarin pois ja hyppäsi alas tynnyrin päältä. Kädet puuskassa nainen näytti silti, että kohta alkaa nyrkkitappelu tai vähitään maailmanluokan inttäminen. Nyt se tyyneys sitten loppui. Tunnelma oli kireä ja hivenen painostava tietämättömyydestä. ”Lamorac kertoi nähneensä sut Rontin pilttuulla ilkkuen”, jatkoin puristaen käsiä enemmän nyrkkiin. Pieniä valkeita kipinöitä oli havaittavissa ja tämä vasta sai valkeahiuksisen innostumaan. Nanook olisi voinut edes myöntää tekonsa, niin pääsisi paljon helpommalla tilanteesta. Kieltäminen sai raivon virtaamaan suonissa. ”Mitä nysäharjasta?”, nainen kysyi viileästi ja katseet kohtasi. Se tuntui inhottavalta tuijotuskilpailulta, että oli pakko kääntää katse muualle. Vedin syvään henkeä ja olo tuntui rauhallisemmalta. Astrael oli varmasti lähettyvillä, sillä viha ja jännitys laski yhtä nopeasti kuin ehti tullakin.
”Että sä kehtaat”, Nanook tokaisi terävästi pienen hiljaisuuden jälkeen. ”Mistä nyt moinen pila?”, kysyin rauhalliseen sävyyn ja päästin kädet rennoksi sivuille. ”En ole tehnyt mitään väärää, ainakaan tällä kertaa. En tiedä ketä oli, kun Aela pyysi auttamaan ruunan rauhoittamisessa”, valkeahiuksinen tuhahti turhautuneen näköisenä. Häntä pidettiin lähes poikkeuksetta syntipukkina moisiin piloihin. ”Vai rauhoittamiseen? Sinä jos joku osaat käsitellä vaikeita hevosia”, huokaisin ja pidin yhä epäilykseni valkeahiuksisessa. ”Oliko tuo kehu”, nainen iski silmää. ”Kuules, kerta kun olit todistamassa ehkä tahtoisit selvittää tapauksen. Tällä kertaa pääset pois mestauslistalta ja vältät tyrmätuomion”, uskalsin vähän pilailla takaisin, vaikka olin osittain tosissani asian suhteen. Nainen laittoi kädet lantiolle punniten vastausta.
”Voin yrittää, mutten lupaa mitään”, Nanook kohautti olkapäitä virneen kera. ”Ota Lamorac mukaan”, lähdin ottamaan rentoja askeleita kohti linnanportaita ja Nanook kääntyi katsomaan menoani. ”Älä huoli! Sulla on linnan parhaat rikolliset etsimässä kadonnutta reuhkaa”, Nanook virnisti ja kavioiden kopinasta päätellen Lamorac tuli ulos kurjan näköisen hevosen kanssa. Tosiaankin, rikolliset.
|
|
|
Post by Nicky on Feb 27, 2020 10:04:01 GMT
X Unet kertovat Toinen osa tarinalle Unikulkija“Tervetuloa takaisin, lady Poelas!” Ikuisen liekin Vartija hymähti. ”Miten te?” katsoin miestä häkeltyneenä, mutta en ikinä saanut vastausta kysymykseeni. Miehen sokeuden oli oltava lahja hänelle eikä kirous. Hänellä oli jokin kuudes aisti, josta halusin tietää lisää. Viime käynnin jälkeen Lorcan oli kohdellut minua ystävällisesti, vaikka olinkin ollut niin sanotusti tunkeutujan roolissa. ”Bannick on odottanut teitä. Saitteko selville sen, mitä etsitte?” Lorcan puhui kulkien eteenpäin minuun katsomatta. Mies kuin kutsui minut mukaansa mitään sanomatta enkä voinut laittaa hanttiin. ”En ole aivan varma”, purin hampaita yhteen. ”Vastaus on suoraan edessänne”, Lorcan johdatti meidät pilttuutallin edustalla. Musta hevonen seisoi tallin edessä käsin koristeltu satula selässään ja valkoiset päitset verhosivat sen mustaa päätä. ”Nouskaa selkään”, Lorcan kehotti. Katsoin miestä hieman kummissani. En ollut ikinä istunut hevosen selässä. Ratsastaminen joko kuului rahvaille tai ritareille, mutta ei tulisi kysymykseenkään, että siniverinen nainen mekossa istuisi satulaan. Hankalassa olin huomannut asioiden olevan toisin, sillä olin nähnyt haarniskoissa kulkevia naisia, mutta en uskaltanut jäädä kyselemään tai ihmettelemään. En voinut sanoa sokealle miehelle vastaan, vaan kiipesin kiven päältä kömpelösti Bannickin selkään. ”Mutta mitä jos…?” olin kysymässä epäröiden. ”Shh, lady Poelas. Kuunnelkaa Bamsea”, Lorcan kehotti. Silittelin ruunan kaulaa, ja se katsoi minua kiinnostuneena. Maiskautin varovaisesti ja tartuin kiinni ohjiin. Bamse otti rauhallisesti kaksi askelta eteenpäin, mutta pysähtyi. Tunsin epäonnistuneeni ja soimasin itseäni hiljaa siitä pääni sisälle. ”Ettekö ymmärrä? Maiskautitte kaksi kertaa, Bamse otti kaksi askelta. Te ette ole tumpelo ratsastaja vain ruosteessa. Teillä on taito verissänne”, Lorcan hymähti ja lähti vaeltamaan eteenpäin mitään sanomatta. ”Sir Lorcan, sanotteko, että äitini oli ratsastaja ja että hän on myös joskus ollut täällä – Hankalassa?” kysyin uteliaana. Annoin kevyesti Bamselle pohkeita ja maiskautin voimakkaammin tällä kertaa. Bamse nosti rauhallisesti käynnin, ja ohjasin ruunan kulkemaan Lorcanin rinnalla. ”Uskotteko minun tietävän sen?” Lorcan epäili minua. ”En, en todellakaan. Mietin vain, että tätäkö todella hain? Tätäkö uneni tarkoittivat johdattaessaan minut tänne”, totesin. ”Teidän on jatkettava harjoittelua”, Lorcan totesi ja katosi puskan taakse jättäen minut ja Bamsen kahdestaan.
|
|
|
Post by Prince Lyonell on Jul 15, 2020 17:03:22 GMT
Eksynyt sielu matkalla linnalle Mainittu Lady Karma , Lady Nanook Istuin hiljaa suuressa salissa. Haarniskojen kolina kuului suurien puuovien ulkopuolelta, mutta en antanut melun häiritä ajattelua. Nyt tapahtui liikaa, niin paljon etten saanut pidettyä valtakuntaa kasassa. Rutto myllersi muurien ulkopuolella, hautajaiset ja kruunajaiset olivat pitämättä ja Sirandrasin sekä Karman sanojen mukaan Nanookin rakastettu oli menehtynyt. Kukaan ei uskoisi, jos myöntäisin sympatiat valkeaverikölle. Se oli kuitenkin totta. “Suuria tunteita, suuria päätöksiä”, Sirandras ilmestyi pöydän toiseen päätyyn. “Pohjolan ritareilla on kestänyt puoli vuotta. Isän, siis Arkalan menehtyneen kuninkaan hautajaisia ei pidetä ilman Suurkuninkaan vastausta”, tuhahdin antaen ryhdin valahtaa. “Oo, onko meidän kylmäveriköllä tunteita. Sellaisia, mitkä voisi näyttää muillekin?”, Sirandras käveli kuin kissa pöydällä. Tuijotin velhon pimeydessä loistavia silmiä. “Pidämme Radovanille kauneimmat hautajaiset mahdollisimman pian. Ja kun sanon kauneimmat, tarkoitan sitä. Karma saa ottaa vastuun järjestelystä. Hän tietää Nanookin parhaiten, mutta otan vastuun siunauksesta”, vastasin velhon tyhjään katseeseen. “Taitaa ruusu olla jo palanut. Edes pyhävesi ei sitä elvytä”, Sirandras virnuili luoden tyhjyydestä jäisen ruusun, joka katosi kuin tuhka tuuleen yhtä nopeasti kuin oli ilmestynyt. “Karma salailee jotain. Tunnen sen. Hän ei kertonut totuutta näystä ja minun täytyy ottaa selvää”, nousin ylös seisomaan luoden kyynisimmän katseen ikinä. Tästä Sirandras villiintyi. “Täytyy kuninkaalla olla liikaa draamanlankoja käsissä --”, velho ei saanut lorujaan loppuun, kun olin lyömässä nyrkkiä pöytään. Pelleily sai riittää ja piti ottaa ohjat takaisin haltuun. “Ensin hautajaiset, sitten muut murheet”, totesin ja olin tekemässä lähtöä. “Voi kuule, vierailijat eivät lopu tähän. Aistin, että huutava sielu juoksee hiekkatietä pitkin linnaan”, velhon katsoi ulos ikkunasta ja en voinut estää viluväreiden läpäisevän kehoa. Mielikuva huutavasta olennosta linnan hiekkatiellä oli karmaiseva. “Voitko estää sen?”, kysyin vilkaisten velhoa viimeisen kerran. Sirandrasin viileä olemus antoi kieltävän vastauksen. “Oli se kuka tahansa, otan sen vastaan. On muistakin tunkeilijoista selvitty”, ahdistuksen vallassa lähdin kohti linnanpihaa. Tarkoituksena löytyy Karma ja pyytää häntä alkaa suunnittelemaan hautajaisia. Piha oli hiljentynyt tapahtumien myötä. Kukaan ei uskaltanut sanoa mitään ja kaikki tuntuivat olevan muissa maailmoissa, ja ihan syystäkin. Skanssin pihaa ja yritin etsiä tuttua hahmoa, mutta sen sijaa huomasin Sylasin haahuilemassa ympäriinsä. Aluksi mies oli vaikuttanut oikealta ja sopivalta opettajalta Karmalle, mutta nyt alkoi tuntua ettei hän ollutkaan sopiva. Hampaita alkoi kiristää ja nyrkit puristuivat itsestään nyrkkiin. Hänellä tuntui olevan samat aikeet. “Hoi, Sylas”, huokaisin ja lähdin marssimaan kohti miestä. “Onko Karmaa näkynyt?”, etiketti unohtui lähes täysin, kun puhuttelin naista tuttavallisemmin. “Hyvää päivää, kuningas”, Sylasin kasvoille levittyi kiero hymy. “Oletko nähnyt Karmaa? Olisi tärkeää asiaa”, tuhahdin antaen kasvojen rentoutua. “En. Eikö hän ole Nanookin kanssa? Nanook tarvitsee häntä”, mies pyöritteli silmiä. “Sitä suuremmalla syyllä etsin häntä. Asiaa koskee tapahtuneita”, saat karkasivat huulilta ja ärsyyntyneisyys paistoi kummankin kasvoilta. “Voisin luulla, mutta en ole löytänyt heitä mistään. Kiitos ajastanne”, tuhahdin turhautuneena ja lähdin takaisin kohti linnaa. Sielua alkoi raastamaan liikaa, että oli pakko päästää mölyt mahasta. “Ja Sylas. Anna Karmalle aikaa, hänen ei tarvitse harjoitella hautajaisiin saakka eikä heti niiden jälkeen. Uskon, että ymmärrät”, loihdin hieman tuiman katseeni isokokoiseen ritariin. “Ymmärrän, ruhtinas”, tuo käärmemäinen sihinä toi muistoja Malthaelista. Kuinka olin pelastanut Herttuan mustaveristen Jumalten syleilystä, mutta tämä oli jotain ennen näkemätöntä. Nyt aloin kahta kauheammin miettimään naisen ja Herttuan välistä suhdetta. Oliko velho laittanut huhut liikkumaan, vai osaisiko hän olla joskus hiljaa. Pysähdyin odottovaisena katselemaan hiekkatien suuntaan. Sirandrasin luoma mielikuva huutavasta sielusta aiheutti pelkoa. Pystyin mielessäni näkemään kuinka eksynyt sielu juoksisi päin näköä. Mielikuvasta lamaantuneena suljin silmät ja vedin kädet kasvojen eteen suojaan, kun kova tuuli pyyhkäisi lävitsesi. “Lyonell?”, vasta tutun äänen kuullessa uskalsin avata silmäni. “Karma. Missä olet ollut, olen etsinyt teitä kaikkialta”, annoin kehon rentoutua hämmennyksestä, mutta syvällä sisälläni tiesin, että eksynyt sielu oli vasta matkalla. “Olin Nanookin luona, mutta tulin hakemaan tavaroita. Jään hänen luokse hetkeksi, jos käy”, Karma puhutteli varovaisen hiljaiseen sävyyn. “Tottakai, hän tarvitsee sinua”, katseemme kohtasi ja vaaleaverikön katse kirkastui. Viimeksi olin puhutellut turhan jyrkästi Jumalten rangaistuksista. “Olen pahoillani viime kerrasta, mutta totuus on etten pärjää yksin. Olen peitellyt tätä tunnetta liikaa, mutta nyt pystyn myöntämään. Haluaisin puhua enemmän tapahtuneesta, näystäsi, mutta nyt. Annan sinulle täyden vastuun järjestää hautajaiset Nanookin rakkaalle. Ota kaikki kultakolikot käyttöön, annan siunakseni. Kerro, kun olette saaneet kaiken aikaan”, annoin punastuksen nousta kasvoille. Sanat suorastaan vyörysivät oksennuksen tavoin. En miettinyt mitä sanoa. Vitut mistään etiketistä ja harkitsemisesta. Karma ansaitsi kaiken tukeni ja Nanook hänen. Oli pakko huolehtia heistä. “Usko tai älä, kyllä minä ystävästäsi välitän”, puhalsin keuhkot tyhjäksi ja annoin Karman hautautua syleilyyn. “Ei tarvitse sanoa mitään, haluan sinun tietävän, että ymmärrän tuskasi… paremmin kuin hyvin”, viimeiset kolme sanaa sanoin mahdollisimman hiljaa. “Yhden asian tahdon vielä sanoa ennen kuin päästän sinut menemään” “Mitä tahansa”, Karma sai viimein sanottua ja irtaantui otteesta. “Sirandras varoitti eksyneestä sielusta, joka huuta raivokkaasti ja juoksee hiekkatietä pitkin. Älä liiku pimeällä, etenkään yksin. En tiedä onko tämä uhka vai ei”, kuiskasin kuin varoisin henkeä. Karma nyökkäsi katseli varautuneena ympäriinsä. Pystyin kuulemaan juoksuaskeleet. “En kuule mitään”, Karma sanoi totisesti. “Se ei ole sinulle siis uhka”, totesin pitäen katseeni kaukaisuudessa. Karma lähti hakemaan tavaroita ja tiiruilin ympärille. Kauempana Sylas katseli meitä avotulen läheisyydessä, mutta en antanut hänen häiritä.
|
|
|
Post by Prince Lyonell on Jul 18, 2020 15:51:55 GMT
Hän joka murhaa jumaliaSeesteisen tunnelman pilasi ritareiden raskaiden haarniskojen kolina. Heidän askeleiden lähestymisen kuuli jo kaukaa. Asia ei voinut olla kuin kiireinen, sillä moista tahtia ei oltu hetkeen kuultu. Nousin valmiiksi ylös katsomaan tulijoiden suuntaan ja ovet aukesivat itsestään nuorten ritareiden lähestyessä ovea. “Teidän majesteettinne. Teitä odottaa vieras valkealla ratsulla”, toinen puuskutti. “Vai niin. Tulen pian”, sydän hakkasi hulluna. Oliko tämä velhon saneleva tulokas. Odotin jo huutavaa ryöstäjää, joka ruton alaisena tulisi saastuttamaan koko linnan. Mutta pahempaa oli edessä. Pihassa oppipoika piteli vierailijan valkeaa ratsua. Ensimmäinen varoitusmerkki. Kuka saapuisi linnalle pohjoisen kuninkaan ratsun kanssa. Vitivalkean ratsu säkä hiposi kahta metriä ja orin jäänsiniset silmät kimmelsi kuin kristallit. Valkeita friisiläisiä löytyi ainoastaan villinä pohjoisen korkeimmilta vuorilta. Niiden ominaisuudet olivat kuin vuoristohevosilla, että kestivät ohutta ilmaa ja jääkylmiä olosuhteita. Hevoset olivat kuin eläviä jääkideveistoksia. Hevoset koulutettiin Suurkuninkaan Jeffreyn hoviritareiden ratsuiksi. Hevoset olivat tuulta nopeampia ja kestävämpiä kuin sata matkaratsua yhteensä, että puolen vuoden matka taittui helposti muutamaan kuukauteen. Hoviritareita oli ennen kaksitoista, mutta nykyään oli enää kuusi jäljellä: Kjallak, Dagmar, Freyr, Brandr, Khünjin, Ynek. Siitä tulee legenda "kaksitoista valkea". Tämä siluetti kuului naiselle, joka oli toinen varoitusmerkki. Oliko hän vankimme Lamorakin tuttuja, joka haki turvapaikkaa linnasta. Se jäi nähtäväksi. Koko maailma tuntui menevän ylösalaisin, kun valkeaan kaapuun pukeutunut henkilö otti hupun pois päästä. Pitkät liekinpunaiset hiukset olivat neljällä letillä ja hiuksien kärjet olivat osua maahan. Hiukset punaisemmat kuin liekki, jopa punaisemmat kuin Nanookin kirousyönä. Sekä silmät syvemmät kuin maailman meret yhteensä. Velhon sanat palautuivat mieleen. “lady Zurina? Mitä teette kuninkaan ratsun selässä?”, kysyin ja annoin oppipojalle terävän nyökkäyksen. Hevonen saisi parasta kohtelua, sillä valkean friisiläisen kaltoinkohtelu tietäisi pahaa. Niiden veressä virtasi taikuutta, kuten meidän linnan Taivaantuli orilla. “Pitkä tarina. Voimmeko istua alas”, nainen kysyi lempeästi. Hänen tyyni olemus nostatti niskavillat pystyyn. Kaikki ei voinut olla kunnossa. “Kauan olet matkannut?”, kysyin ja lähdimme yhtä matkaa kohti kuninkaansalia. “Monta vuotta”, nainen vastasi lyhyesti antaen tuulen leikitellä hiuksilla. Pelottavasti hän muistutti Karmaa, sillä viimeksi naisen silmät olivat eriväriset. Nimittäin oikea oli vihreä ja vasen oranssi. “Missä lohikäärmeesi on?”, jatkoin keskustelua. Sydän hakkasi villistä, vaikka tunteet naista kohtaan oli kadonnut kauan sitten. Sydän hakkasi silkasta pelosta. Mitä hän ikinä täällä tekikään se ei tietäisi hyvää. “Tulossa”, Zurina vastasi ja peitti naurun kämmenen taakse. “Eikö se lennä ketterästi mukana?”, Blue Walk oli meidän linnan kasvatteja. Nimittäin minilohikäärmeitä ja naisen lohikäärme polveutui omasta henkivartijasta Nietoksesta. “Suurkuningas antoi sille paremman olomuodon. Nimittäin merestä”, nyökkäsin terävästi. “Eli lohikäärme tulee vesistöjä pitkin?” “Kyllä”, nainen vastasi ja istuuntui pöydän äärelle. Ovet menivät äänettömästi kiinni ja loitsulla varmistin ettei meitä häiritsetä. “Kunhan olento ei satuta oppipoikia tai hevosia, tai ole Sirandrasin lohikäärmeiden tiellä. Se on hyväksyttävää”, sanelin ja istahdin valtaistuimelle. Zurina nyökkäsi pienesti. Hetken oli syvä tyhjyys. Tuijotimme toisiamme ja nainen katseli ympärille. “Samanlainen kuin viimeksi. Miten Karman kanssa menee?” “Se ei kuulu tähän aiheeseen. Miksi palasit?”, menin suoraan asiaan. “Luulin, että lähdit kokonaan. Miksi antaisin teille sijaa linnasta?”, jatkoin, kun nainen ei vastannut mitään. Vain viekas hymy lumen kalpeilla kasvoilla. "Sinä käskit minun lähteä", toinen vastasi aavemaisen hiljaa. Zurin syvänsiniset silmät kimmelsi, mutta hänen krokotiilin kyyneleet eivät uponneet. "Käskin teitä jättämään minut rauhaan. Tarjosin teille paikkaa linnasta, mutta lähdit sanomatta mitään", voimistin otetta tuolin käsinojista. Zurin silmät kapenivat. Vilkaisin jalkoihin ja huomasin veden nousevan lattiasta läpi. “Taikuuden käyttö ei ole sallittua”, tuhahdin. Sormet päät alkoivat muuttua sinertäviksi otteen voimistuessa, minkä johdosta tuoli alkoi jäätyä ja halkeilla. “Kysymykseni oli, miksi palasit?”, vesi jatkoi nousua ja pian huomasin istuvani jääkylmässä vedessä. “Tulin tuomaan viestin pohjoisesta”, naisen iho muuttui suomuiseksi ja silmät olivat kauttaaltaan hohtavan valkoiset. Seireenit sentään kohta nainen pääsisi uimaan luokseni. Istuin syvemmälle tuoliin kuuntelun merkiksi. “Hautajaiset ovat pidetty. Suurkuningas oli hieman käärmeissään, kun et päässyt paikalle”, pudistin päätäni. “En saanut ikinä vastausta pohjoisesta”, tuntui, että pala jäi kurkkuun kiinni. Olen kohta odottanut puoli vuotta, mutta en ole saanut vastausta. “Ethän ole sabotoinut linnani asioita yhteisen historian takia?”, esitin suoran kysymyksen, mikä voisi pitää paikkaansa. Miksi Zurina olisi paennut kauas pohjoiseen, jonne on melkein vuoden matka ilman hevosta. Punapää loi viekkaan katseeni ja heitti kirjeen pöydälle. Jäinen sinetti kertoi enemmän kuin tarpeeksi. “Ymmärrät varmaan, että moisesta teosta seuraa kuolemanrangaistus”, viha purskahti kerralla ulos. Olin ollut valmiiksi äreä, mutta kaikki mitä Zurina sanoi, ruokki alkavaa vihaa entistä enemmän. Olisin tahtonut hypätä sillä siunaamalla naisen kurkkuun kiinni. Hän oli mustamaalannut minut Suurkuningas Jeffreylle, sillä en ilmestynyt hänen vanhimman poikansa, eli isäni hautajaisiin. "Ymmärrätkö, mitä olet mennyt tekemään?! Surmannut varmasti viestin viejät, että voit olemattomilla valheilla väittää, ettei minua kiinnosta isäni hautajaiset!", jäiset kyyneleet valuivat poskea pitkin ja jäiv'ät kellumaan sameaan veteen. “Yhyy, oletko viimein löytänyt tunteet?”, Zurina virnuili. Yritin nousta ylös tuolista, mutta paksu vesi piti minut penkissä. “Ulos. ULOS. ULOS LINNASTA”, huusin täyttä kurkkua. Vesi jäätyi linnan seiniä myöten. Lasimaalatut ikkunat pamahti rikki, että sirpaleita lensi pitkin linnan pihaa. Paniikki huutoja lateli ikkunasta sisälle. Zurina ehti suojaamaan kasvonsa, mutta hänen suomuinen iho oli viiltohaavojen peitossa kattokruunun kristallien lentäessä hänen päälle. “Oma vikasi, että pakotit minun ja poikasi lähtemään linnasta. Saat kärsiä seuraamukset”, Zurina äräsi sirpaleiden peitossa ja muutti muotonsa takaisin ihmiseksi. Tunsin Astraelin läsnäolon, mutta loitsu esti kenenkään sisäänpääsyn kuninkaansaliin. “Minulla ei ole lasta ja tiedät itsekin. Jumalten laatimat säännöt muun veristen ja puoliveristen yllä ovat selkeät”, rimpuilin itseni irti paksusta jäästä ja sekunnissa olin kasvot vastakkain naisen kanssa. Naisen silmistä paistoi katkeruus ja pelko. “Mutta ---”, Zurina mumisi epämääräisesti. Puheen keskeytti tärinä, sillä lohikäärme laskeutui linnan katon päälle. Hyytävä karjaisu toimi varoituksena, että nyt on oikea hetki olla vaiti. Nietos erittäin harvoin saapui linnalle ärisemään. Lohikäärmeen ilmestyminen lietsoi paniikkia linnassa. “Tiedät itsekin, että mitään meidän välillä ei tapahtunut”, Zurina liukui kauemmaksi. “Olkoon sitten niin. Saat itse selittää Suurkuninkaalle kaiken”, nainen oli tekemässä lähtöä, mutta tartuin hänen ranteesta. Nainen inisi kivusta, kun jää levisi hänen käden vartta pitkin olkapäähän. “Mä revin sulta pään irti. Mitä olet mennyt tekemään? VASTAA!”, sanat saivat Astraelin tunkeutumaan lumotusta ovesta läpi. Paksu puuovi oli tuhansissa palasissa, kun Astrael ja ritarit änkesivät huoneeseen. Zurina makasi maassa hämmentyneenä. “Viekää kuningas turvaan”, kuului matala käsky. “Viekää nainen tyrmään. Hän on pilannut maineeni Suurkuninkaan edessä!”, huusin vihaisena ja kummatkin kädet olivat kyynerpäitä myöden tummansiniset. Ritarit eivät saaneet kunnon otetta, sillä olin kauttaaltaan jääkylmä. Olin hyökkäämässä uudestaan punapään kimppuun, mutta Astrael otti tiukan syleilyynsä. Rimpuilin kuin riivattu eläin, joka tahtoi tehdä tunkeilijasta selvää. Magia ja raivo otti minusta vallan. En ollut saanut raivokohtausta hetkeen. Hetken päässä silmissä sumeni, kun Astrael loitsullaan sai minut syvään uneen. Heräsin seuraavana aamuna lukittuna omaan huoneeseen eikä sinne oli si kellään asiaan muutamaan päivään. En tiedä kauan Astrael pitää minut lukittuna.Astraelin katoamisen jälkeen.“Pahoittelut lady Zurina. Kuninkaalla on ollut… vähän vaikeaa”, Sylas ilmestyi välikohtauksen jälkeen kuninkaansaliin rauhoittelemaan naista. “Ah, Sylas de Challon. Siitä on pitkä aika”, Zurina kuiskasi, kun huone jäi tyhjäksi. “Suotko lähteä kävelylle puutarhaan. Voimme jutella rauhassa?”, Sylas ehdotti ja lähti naisen kanssa kohti linnan puutarhaa. Palvelusväki saapui samalla hetkellä saliin korjaamaan kuninkaan aiheuttamia sotkuja, kun korjaajat ja taidemaalaajat alkoivat tekemään uusia ikkunoita. “Omituista käytöstä. Tosin hän ei ole muuttunut mihinkään”, Zurina totesi ja seurasi Sylasia kauempana, kuten etikettiin kuului. “Miten matka meni?”, Sylas kysyi kohteliaasti muiden läsnäollessa. Ihmisten kadotessa hän rentoutui ja istahti puutarhan penkille. “Väsyttää. Mutta minun pitää näyttää sinulle jotain”, Zurina istahti miehen vierelle ja otti asevyön pois. Hän raotti tuppea, että kapean ja lyhyen miekan terä näkyi. Se oli kokonaan kosmista tuhkaa. Sillä tappaisi pelkästään jumalverisiä ja siniverisiä, kun punaverisistä terä menisi läpi kuin tuulen vire. "Kohta sielut juoksevat huutaen pois", Sylas virnuili ja varmisti ympäristöä, ettei kukaan näkisi mitä nainen oli ryöstänyt. Onneksi linnassa on eräs henkilö, ketä ei narraa siniveriseksi luultu puoliverinen.
|
|
|
Post by Prince Lyonell on Jul 20, 2020 20:35:35 GMT
Vankina omassa huoneessa
Lyonell pyöri huonetta ympäri kuin vangittu eläin. Tummapuulattia jäätyi peilipintaiseksi ja seinät olivat paksun jään peitossa. “Rasitat itseäsi, Lyonell. Säästä magiaa ja voimiasi. Tarvitset niitä”, Astrael huokaisi matalasti. Vastaukseksi vartija sai kovan paukkeen, kun mahongin värinen lipasto lensi päin ovea. Ovi ei antanut periksi, vaan kallisarvoinen lipasto tuhoutui pieniin osiin. “Ei onnistu. Ovi on lumottu”, Astrael yritti lepuutella, mutta pian lensi tulevan kuninkaan lempi nojatuoli kohti ovea. Puukappaleet kasaantuivat oven edustalle ja Lyonell räyhäsi kovaan ääneen. “Seinillä on korvat, sir”, Astrael tuhahti turhautuneena, mutta ei tahtonut magialla vaimentaa kuninkaan puhetta. Jos huutaminen ja manaaminen hänen tunteita helpotti, niin menkööt. Astrael tokaisi, että moinen käytös pelottaa linnanväkeä ja rauhoittuminen olisi hyvin suotavaa. “Etkö sä ymmärrä, että linnalla on oikea noita?! Hän on varmasti Malthaelin liittolainen. Näin sen! Zurin merenväriset silmät ja punaiset hiukset. Punaisemmat kuin Nanookilla!”, Lyonell sai vuoronsa puhua, mutta Astrael loihti äänen hiljaiseksi. Hän itse juuri ja juuri kuuli kuninkaan räyhäämisen. “Nainen on tyrmässä ja selvitämme asiaa”, vastaus ei ollut kuninkaan mieluinen, vaan protestointi jatkui tavaroiden viskoamisella ovea kohti. “Päästäisit edes Karman luokseni. Tahdon tietää onko hän, tai Nikolaus kunnossa”, Lyonellin surun ja vihan täyteläinen anelu meni kuuroille korville. Astraelin mielestä oli liian vaarallista päästää ketään hänen luokseen ja eristys jatkuisi kuninkaan rauhoittumiseen saakka.
Kuningas tyytyi katselemaan tuhottua huonetta. Raivo mylläsi hänen sisällään voimakkaammin kuin tuhat myrskyä yhteensä. Silmät vuotivat kuin vesiputoukset. Hän tahtoi päästä Karman luokse, mutta turhaan. “En satuttaisi ketään”, puoliverinen ärähti ovea kohti, mutta Astrael pysyi vaiti. Seinät jäätyivät paksummaksi jääksi. Huoneen nurkkiin alkoi muodostua lumikinoksia ja ikkunat halkeilla. Silti ulos pääseminen ei ollut vaihtoehto, kun ikkunaa peitti kosminen verho. Idiootti, kuningas tuumaili. Maalaukset olivat repeytyneet ja peileistä oli jäljellä pieniä hiukkasia. Vaatekaappi oli nurin ja sen sisältö oli paksun jään peitossa. Ketään ei kiinnostanut Lyonellin tunteet tai mielipiteet. Hänet tahdottiin vangita ja vain siitä syystä, ettei hän vahingoita itseään tai muita. “Huolettoman tavaralla on monta korjaajaa”, velho ilmestyi leijailemaan huoneen nurkkiin. Ironista, että Sirandras pääsi maagiseen tyrmään. Olihan kaiken magian ylivelho. “Sillä ei ole väliä, kunhan pääsen pois”, Lyonell ärähti ja loi tuiman katseeni velhoon. Sirandras pudisteli päätään hitaasti. “Osaatko kertoa mitä hänelle on tapahtunut?”, Lyonell kysyi, kun velho loi odottavan katseen. Sellaisen, että nyt olisi oiva aika kysyä ennen kuin Astrael häätää hänet tiehensä. “Ahneus houkuttelee pimeyden luokseen”, velho mutisi ja laskeutui istumaan lattialle. “Hän on ollut aina siniverinen, mutta en tiennyt silloin hänen kyvyistään. Hänen silmänsä…”, Lyonell muisteli eri värisiä silmiä ja sen tuomaa veikeää kontrastia naisen lumen kalpeaan ihoon. Ikävät muistot juolahtivat mieleen. “Hän syvään kuoppaan vajosi ja vuorten rinteille upposi. Onko hän todellinen vai vainaa”, Sirandras pohdiskeli kiusoittelevasti. “Miksi Jeffrey olisi herättänyt hänet henkiin, jos hän meinasi oikeasti kuolla kylmyyteen. Tai mitä Malthael tekisi hänellä”, Lyonell veti syvään henkeä ja istahti velhoa vastapäätä. Syvä tuijotus oli merkki tiedonjanoisuudesta, mutta hän tiesi ettei se velholle kelvannut. Linnassa sai olla yksi tiedonjaloinen henkilö ja se oli velho itsessään. “Mieti. Mitä hyötyä on puhtaasta siniverisen verestä kuninkaalle tai pimeyden ruhtinaan pojalle”, velho venytteli kyllästyneenä ja katseli teräviä kynsiään. Vastaus oli kielen päällä, mutta Lyonell ei osannut pukea sitä sanoiksi. “Ei noidasta voi tulla pohjoisen prinsessaa?”, Lyonell kauhisteli, mutta vastaus oli väärä. Sirandras tylsistyi entisestään, että tyytyi katselemaan kattoa. Vittuilua ja virnuilua tuli siitä, että kuningas oli viimein alkanut ymmärtää sisustamisen päälle. “Siniverinen puhdas, mustaverinen saastanen. Puhdas veri on elämän liemi”, velho iski silmää ja katosi. “Odota. Meinaako hän olla osallinen Darakin eloon herättämiseen. Sinun pitää sanoa Daivarinille. Jätti laittaisi noidan palasiksi hetkessä”, Lyonell nousi kauhistuneena ylös eikä tahdo ottaa velhon sanoja tosissaan. “Veren puhdistus vie aikaa. Noita haluaa jotain puhdas uhrattavaksi. Olisiko tulevassa kuningattaressa sitä”, velho ilmestyi takaisin intoa hehkuen, kun kuningas alkoi ymmärtää pidemmän päälle. “Varoita Daivarinia mahdollisesta aikeista ja vahdi, että Zurina pysyy tyrmässä. Hänellä saattaa olla tuttuja linnalla. Aistin sen”, Lyonell painotti sanoja tarkaan, että viesti menisi oikuttelevan velhon jakeluun. Velho tyypilliseen tapaan katosi huoneesta sanomatta sanaakaan ja Lyonellin viha purkaantui uudestaan. “Astrael! Vaadin, että Karma tulee tänne”, Lyonell hakkasi ovea kuin riivattu. “Pahoittele, mutta vieraat on kielletty”, Astrael huokaisi ja nojasi ovea vasten. Kuningas jatkoi hakkaamista, kun tavarat alkoivat käydä vähiin. Magista ei ollut apua, kun kultainen lukko ei sulanut sinisestä liekistä eikä ovi ottanut naarmuakaan salamoista. Lopulta kuningas luovutti ja istahti oven eteen. “Pyydän. Haluan, että hän tietää”, Lyonell potki ovea viimeisillä voimilla. “Sirandras hoitaa. Yritä levätä. En tahdo itsekään tätä, mutta tämä on sinun ja linnasi parhaaksi”, Astrael lohdutti. Ihan kuin ne olisivat enää mitään merkinneet. Nyt olisi aikaa vain odottaa ja pohtia, mitä velho saa linnalla aikaiseksi. Viha alkoi väistyä pelon tieltä. Ei kuningas voinut luottaa enää kehenkää, kun hengivartijansa lukitsi hänet huoneeseensa kuin lapsen.
|
|