Dante Inferno
Lyonell oli pyytänyt apuani Daksun jälkeläisen kouluttamisessa - olinhan aikoinaan paholaiseni kouluttanut. Nojasi käsiini, katse seurasi punertavan ratsun liikkeitä pihatossa. Jopa ruton keskellä olin saanut paljon muuta mietittävää. Se oli iso, lähes kymmenen senttiä isäänsä korkeampi. Ottaen huomioon, että eläkeikää lähestyvä Dark Souls oli edelleen kisakunnossa niin tämän varsa, jonka selässä ei oltu edes kunnolla käyty ennen minua oli oikea ruipelo. Olin jo muutamia kertoja kokeillut oria eikä se ollut mieluisa kokemus. Viimein pujottelin tieni pihattoon riimu selän takana piilossa. Kierrellen ja kaarrellen saavutin viimein oriin ja nopealla liikkeellä pujotin riimun tämän päähän virnistäen. Reippain askelin saatoin hevosen pihattorakennukseen. Tietenkin olisi paras, että Dante ei alkujaankaan lähtisi karkuun kun hakisin sen tarhasta, mutta sen asian suhteen etenimme todella hitaasti. Harjaus sujui ongelmitta ja varustaminenkin suitsien otsalta, mutta satula aiheutti hampaita ja hapanta naamaa.
‘’Lakkaa kiukuttelemasta!’’ Ärähdin napakammin ja seurasin miten ratsun katse käväisi minussa, korvat painuivat niskaan ja alkoi saman tien kuopiminen. Huokaisin hiljaa, ‘’Jumalat minua auttakoot.’’ Lähdin taluttamaan nuorukaista kohti turnajaisareenaa. Aurinko paistoi taivaalta ja sulatti lunta hitaasti. Friisiläisen askellus oli suurta ja selvästi liioiteltua - raukka edes tiennyt miten kävellä.
Turnajaisareenalle päästyä käytin hyväksi korokkeeksi kelpaavaa puhujanpaikkaa, otin nahkaohjista kunnon otteen jonka jälkeen ponnistin hevosen selkään mahdollisemman varovasti, jotta paino ei tulisi yllättäen, mutta siitä huolimatta oitis kun olin päässyt selkään istumaan niin rautias loikkasi suuren hypyn eteenpäin, pää painui alas ja takapää lensi kohti korkeuksia. Pyrin myötäämään pompuissa, jotta en suinkaan jäisi repimään suusta valmiiksi herkkää hevosta. Yhdennentoista pukin jälkeen olin jo luovuttaa; niistä ei meinannut tulla loppua ja saatoin kuulla katsomosta taputuksia, jotka tuntuivat vain lisäävän hevosen purkauksia. Muutaman askeleen hevonen suostui ottamaan jopa laukkaa, joten aloin suorittaa pidätteitä täysin keskittyen siihen mitä tein. Se oli kuitenkin huono juttu, koska en ehtinyt reagoimaan hevosen säikähtäessä pientä yleisöä loikaten reippaan askeleen sivulle ja pyrkien sitten pystyyn. Oma tasapainoni oli menetetty kuitenkin jo ensimmäisen pompun jälkeen, joten olin aivan liian myöhässä mukautuakseni pystyyn nousun suhteen.
‘’Voi perkeleen helvetti…’’ Henkäisin ja pyrin mukautumaan pudotukseen kääntäen itseni niin, etten laskeutuisi käsieni saati jalkojeni päälle. Turnajaisareenan pohja oli edelleen paikka paikoin hyvinkin kova, mutta se mihin onnistuin tippumaan oli tarpeeksi pehmeä jotta vältyin suurimmilta vahingoilta. Köhin hetken maassa ennen kuin saatoin edes harkita nousemista. Dante pälyili minua kauempaa, korvat niskassa. Tuijotin hevosta hetken, haroin valkeat hiukset silmiltäni ja huokaisin.
‘’Hieno tippuminen!’’ Kohotin katseeni yleisöön ja virnistin velhonketaleelle kumartaen. Tunsin ikävää pistelyä kyljessäni ja hampaita kiristellen lähdin kulkemaan lähemmäs hevosta. Ratsun korvat olivat edelleen liimautuneet niskaan, hampaat olivat esillä.
‘’Daksun poika.’’ Naurahdin vaisusti ja tekeydyin mahdollisemman pieneksi, jotta kiinniotto olisi helpompaa. Kurottauduin kohti ohjaa ja saman tien kun hevonen syöksähti eteenpäin, suoraa minua kohden niin väistin nopeasti sivulle puristaen ohjia käsissäni. Ratsun hengitys oli nopeaa.
‘’Ole varovainen!’’ Kuulin vielä Nadjan huikkauksen ennen kuin talutin hevosen takaisin puhujanpölkylle. Loikkasin sitä kautta selkään ja pelkkä painonmuutos niin hevonen lähti kulkemaan eteenpäin. Nyt ratsu oli paljon rauhallisempi, mutta pienikin hipaisu pohkeilla siirsi jo hevosen lähes suoraan laukkaan. Se ei ollut millään tavalla helppoa; piti olla varovainen, rauhallinen ja hellä. Ensin tasasin hengitykseni, rentoutin itseni ja olin kuin muovautuvaa massaa. Mukauduin hevosen liikkeisiin. Kun yksi kierros sujui käynnissä yllättävän hyvin - ratsu tuntui jopa rentoutuvan. Kyseessä oli nuori hevonen, joten tiesin etten voisi pyytää liikaa yhdeltä kerralta. Sen takia päätin keskittyä nyt pääosin käyntiin. Syvensin istuntaa ja hitaasti, kuin kysyen varmistusta hevonen pysähtyi hitaasti. Myötäsin ja käsi taputti kaulaa. Käynnin jatkaminen oli kuitenkin hevoselle hankalaa ja suuri pomppaus eteenpäin, kaula kaarelle ja selän pyöristys. Olin päättänyt kuitenkin pysyä selässä, hinnalla millä hyvänsä. Istuin selässä hiljaa, annoin hevosen loikkia eteenpäin pieniä pomppuja kunnes yhtäkkiä hevonen loikkasi niin ylös kun paikaltaan pääsi, potkaisi takajalat suoraksi ja liike muistutti pelottavan paljon capriolea. Henkäisin ennen kuin purskahdin nauruun. Hevonen puri kuolainta, pyörähti ympäri häntäänsä huiskien. Sormet sivelivät hevosen hikistä kaulaa ennen kuin pyysin ratsua taas eteenpäin.
Nyt hevonen oli taas rauhallinen, askel venyi ja kaula kaartui liikkeen mukana. Käsi taputti kaulaa ja oitis myötäys. Parahiksi areenan laidalle oli ilmestynyt myös Lyonell Deimoksen kanssa. Nyökkäsin heille tervehdyksen ennen kuin pyysin rennosta käynnistä siirtämään raviin. Halusin yrittää. Tällä kertaa hevonen todella ravasi. Askel oli suurta ja nopeatempoista, mutta ainakaan se ei siirtynyt raviin. Pyrin pitämään kevennyksen mahdollisimman kevyenä, jotta en vahingossakaan palautuisi satulaan liian kovaa. Oikeastaan en oikeastaan edes laskeutunut satulaan kunnolla. Kehuin hevosta lähes joka askeleella niin sanallisesti kuin myös myötäämällä liikkeen mukana. Kun ravi sujui mahdollisimman sujuvasti niin saatoin viimein siirtää ratsun käyntiin. Rauhoitin käynnin ennen kuin annoin ohjat ja käsi taputti muutaman kerran hikistä kaulaa.
‘’En tippunut kuin kerran.’’ Hihkaisin yleisölle virne huulilla. Olo oli hyvä vaikka kylkeä edelleen pisteli nyt kun saatoin keskittyä johonkin muuhunkin kuin siihen, ettei ori saisi mitään typerää aikaan.
‘’Onhan se parempi kuin ne kuudet kerrat ensimmäisen ratsastuksen aikana.’’ Artheur naurahti minun kohottaessa toista kulmaani. Silmät nauroivat, huulilla lepäsi tietäväinen hymy.
‘’Voit aina kokeilla Dantea jos haluat.’’ Nauroin, ‘’Ei muuten ole helppo.’’ Lisäsin vielä ennen kuin ratsastin hevosen kohti Lyonellia ja Deimosta. Ratsun askeleisiin tuli se aiemmin huomattu liioittelu. Heti kun hevonen oli yksin niin se ei oikein tiennyt miten olla.
‘’Kyllä tästä hevonen saadaan vielä.’’ Pysäytin sen Lyonellin eteen, katse tuijotti prinssiä, ‘’Vaikeampi tämä on kuin Daksu - sen selässä uskalsi sentään keventää.’’ Lisäsin vielä samalla kun laskeuduin alas satulasta. Löysäsin satulavyötä ja taputin hevosen kaulaa.
‘’Työstätkö sitä joka päivä?’’ Deimos heitti ilmoille - tällä kertaa tämän katseessa ei näkynyt tuttua halveksuntaa. Kaipa ratsastukseni oli tehnyt häneenkin vaikutuksen.
‘’Tietysti. Ei tee hyvää jos ratsastaja vaihtuu tiheään, varsinkin kun Dante on nuori.’’ Puhuin kuin asia olisi itsestään selvä, huulilta karkasi kuiva hymähdys, ‘’Sitä paitsi olen valehtelematta paras valinta kouluttajaksi.’’ Lisäsin, huulille kapusi itsevarma hymy samalla kun otin ohjat hevosen kaulalta.
‘’Epäilen. Cyrene saisi hevoseen varmasti jotain rotia.’’ Deimos murahti tasan samassa kohtaa kun rautias tähtipää kumartui näykkäsemään prinssinpuolikasta.
‘’En usko, että hänen lyhytpinnaisuus olisi hyvä Danten kanssa. Daksunkin kanssa täytyi olla kärsivällinen, ensimmäiset vuodet olivat kaaos eikä se vieläkään päästä selkäänsä kuin muutaman ihmisen.’’ Äänessäni oli viileä sävy. En ollut ikinä oikein pitänyt Cyrenestä juurikin tämän äkkipikaisuuden takia. Halusin kouluttaa hevoset rakkaudella ja rajoilla, en huutamalla ja huitomalla.
Lopulta lähdin taluttamaan hevosta kohti pihattoa, mutta ensimmäisen askeleen jälkeen kyljessä poltteleva kipu sai jalat tärisemään ja minut nojautumaan hevoseen. Suljin silmäni, korjasin ryhtini ja lähdin reippain askelin taluttamaan hevosta kohti pihattoa. Käsi painoi kuitenkin kylkeä - olin selvästi laskeutunut sille huonosti. Olin viettänyt aikalailla monta päivää tallilla; lähinnä Danten kimpussa. Toki olin myös viettänyt aikaa Nikolauksen kanssa ja Artheur oli saanut osansa huomiosta, mutta tuntui että lipsuin aina vain kauemmas. En ollut äitihahmoa, en ollut edes vaimomateriaalia! Kaipasin toimintaa, adrenaliinia ja vaarantuntua. En kotona oleskelua. Kaipa se oli osasyy miksi olin käynyt salaa Pahalan rajalla muutaman kerran - se oli minun ja Daksun yhteinen salaisuus. Mitään erityistä ei ollut tapahtunut, mutta pelkkä ajatus siitä että voisi riitti minulle. En osannut elää ilman adrenaliinia suonissani. Lähes vaadin sitä. Olin aina elänyt reunalla, aina menossa, joten en todella osannut vain olla. Talutin hevosen pihattorakennukseen ja riisuin varusteet, harjasin nopeasti luimivan ratsun läpikotaisin ennen kuin annoin hevosen painella takaisin villinä ja vapaana laitumelle. Pudistelin päätäni naurahtaen.
‘’Sinua ei ole näkynyt kotona, Nano.’’ Kuulin tutun äänen ovelta ja nopea katse kertoi tulijaksi Artheurin. Hymyilin tälle pikaisesti, astelin ovelle ja varpistaen painoin kevyen suukon tämän huulille.
‘’Tunnet kyllä minut - ei minua voi kahlita.’’ Naurahdin hiljaa ja näin miten sanat vaikuttivat tummahiuksiseen, jonka katse synkkeni.
‘’Haluaisin puhua siitä…’’ Artheur siirtyi pois oviaukolta, ‘’Katsotaan samalla tuo kylkesi.’’ Mustahiuksinen totesi hyvinkin kasuaaliin sävyyn kävellen kohti aukiota. Herttua todella pisti merkille kaiken. Kurtistin kulmiani ja pudistelin vaaleita hiuksiani. Katsahdin ympärille ja kun tulin siihen tulokseen, että kaikki olisi valmista niin saatoin sulkea oven perässäni. Kohotin katseeni pihalle ja kuiva hymähdys karkasi huuliltani; en joutanut kuin olla hetken poissa ja jo ritarin ympärillä parveili ihmisiä. Pyöräytin silmiäni ja kissamaisin askelin kuljin lähemmäs. Jotakin olin todella oppinut Roxylta ja se oli tapa liikkua; hänen varaskoulutuksensa oli vaikuttanut nimenomaan siihen.
‘’Häipykää, haaskalinnut.’’ Hymähdin kuivasti, kylmä katse tuijotti muutamaa naista. Kädet olivat taskussa, hiukset korkealla ponnarilla. Olin kerännyt ylpeyteni kasaan. Toinen tytöistä tajusi kiltisti paikkansa ja katse tipahti kenkiin, mutta toinen kohotti leukaansa. Kohotin toista kulmaani, astuin askeleen lähemmäs ja kumarruin aivan naisen kasvojen tasolle, ‘’Oliko sinulla vielä jotain?’’
‘’En ymmärrä miten noin mukavalla miehellä-’’ Hänen hymynsä, jonka hän loi Artheurille oli flirttaileva, ‘’voi olla noin kamala vaimoke.’’ Olisin varmasti nauranut, ellen olisi ollut niin uupunut. Nyt kuitenkin kohotin käteni ja olin lyödä toista avokämmenellä ellei mustahiuksinen olisi tarttunut käteeni.
‘’Anteeksi.’’ Artheur hymyili naiselle ja vilkaisin miehen suuntaan, joka piteli edelleen kädestäni ja toinen käsi oli kiertynyt vyötärölleni. Hänen ote oli hellä, ‘’Älä laita minua aina siivoamaan sotkujasi…’’ Mies hymisi hiljaa korvani juuressa ennen kuin liikahti kauemmas, käsi pidellen edelleen omastani kiinni. Seurasin hiljaa miten nainen poistui paikalta edelleen ylpeänä. Kaipa hänet pystyi nimittämään voittajaksi. Kiristelin hampaitani ennen kuin annoin miehen johdattaa minut kohti kylää. Tästä illasta voisi tulla vähintäänkin mielenkiintoinen.