Tieme

20.11.2019 Päiväkirjamerkintä, kirjoittanut lady Kienna

Juoksen hymyillen Hankalan kylältä pois. Viimeinen päivä vapaana naisena tuntui ihanalta, vaikka en ollutkaan järjestettyä avioliittoa vastaan. Päinvastoin sir Darek oli oikein mukava ja kohteli minua hyvin. Kaikilla ei ollut niin hyvä tuuri ja sainkin olla tyytyväinen isäni valintaan. Silti tuntui oudolta joutua luopumaan tietynlaisesta vapaudesta.

Juoksen puiden suojissa nauttien tuulen vireestä ja samalla näpräilen hiukseni kokonaan auki. Isäni olisi katsonut asiaa epäsopivana käytöksenä ladylle, mutta nyt en välittänyt. Halusin elää hetkessä ja siihen liittyi se, ettei käyttäydytty hienon neidon tavoin.

Iloinen hyppelyni päättyi erään aidan eteen, jonka päälle kiipeilin näppärästi. Hankalan linna seisoi vahvana aitauksien takana ja minua hymyilytti enemmän. Tämä oli minun elämääni ja koska olin joskus pienempänä haaveillut ritariksi pääsystä niin tänne tykkäsin tulla aina silloin tällöin. Pystyin salaa katsomaan komeita miehiä kiiltävissä haarniskoissaan ja…

Katsoin kuinka musta olento laukkasi häntä korkealla minua kohden.

… hevosia.

Hyppäsin aidalta alas ja jäin odottamaan kaunista tammaa luokseni.
“Hei Tieme!”, naurahdin ja rapsutin eteen tullutta hevosta. Sir Uwain oli joskus esitellyt tamman minulle ja siitä lähtien olin aina joskus tullut katsomaan sitä.
“Yhtä iloinen kuin minäkin”, hymyilin hevoselle ja liu’utin kättäni sen kaulaa pitkin. Hevonen pärskähti ja minä säpsähdin sitä hieman. Jouduin nimittäin koko ajan sivusilmällä tarkkailemaan, ettei minua huomattu.

Kaivoin helmoistani omenan ja ojensin sen friisiläiselle, joka popsi hedelmän tyytyväisenä parempiin suihin.
“Voi kun sir Darek antaisi minun omistaa joskus hevosia”, puhuin Tiemelle ja se seisoi paikoillaan aivan kuin se olisi kuunnellut. “Tai sinut. Haluaisin sinut. Harmi kun isäni ei päästänyt minua koskaan ritarikouluun”.

Tieme pärskähti taas.
“Niinpä. Olisimme erottamattomat”.

Rapsuttelin mustaa tammaa ja nautin juuri siitä hetkestä kuten oli tarkoituskin. Hevonen söi ruohoa ja minä katselin sen liikkeitä. En ollut koskaan mitään hevostaitajia, mutta pidin noista nelijalkaisista silti kovasti. Niissä oli sitä jotain mitä muussa maailmassa ei ollut.

Pyysin hevosta siirtymään hieman sivummalle ja kiipesin itse uudestaan aidan päälle. Otin tukea tamman pitkistä jouhista ja hieman haparoivin liikkein kiipesin sen selkään istumaan.

“Noniin Tieme, mennään!” Vaikken tiennyt hevosista oikeastaan mitään niin hevonen osasi onneksi päätellä istunnastani vähän mitä halusin. Niinpä tamma lähti hissukseen kävelemään aidan viertä linnaa kohden. Tamman askel oli ihana ja minun olisi tehnyt mieli halata sitä. Tyydyin kuitenkin vain istumaan sen selässä. Kauaa en siitä fiiliksestä kerennyt nauttia, koska tajusin pian, että minua katseltiin.
“Lady Kienna!” Miehen käskevä ääni sai minut säikähtämään ja laskeutumaan Tiemen selästä alas. Annoin hevoselle vikat rapsutukset ja kuiskasin sen korvaan haikeat hyvästit. Sitten kävelin huutajaa kohden apeana, vaikka kaunis tamma seurasi perässä. Tiesin vain, että näin sitä nyt viimeisen kerran kun huomenna muuttaisin Hankalasta pois. En olisi halunnut, että yhteinen ja salainen aikamme olisi päättynyt näin.

Kiipesin aidan päältä sir Darekin eteen, joka katsoi minua tuimasti.
“Anteeksi…”, mutisin ja katselin maahan.
Odotin kauheaa kurinpalautusta käytöksestäni, sillä meidän luona ratsastus ei ollut naisten puuhaa.
“Sinun pitäisi olla varovaisempi. Ajattele jos isäsi olisi nähnyt”, sir Darek kuitenkin lausahti yllättävän lempeästi, enkä ollutkaan enää niin apea.

Lähdimme sir Darekin kanssa kävelemään takaisin kylää kohden, mutta loin vielä viimeisen ja kaihoisan katseen Tiemeen. Se oli ollut minulle aina kuin kielletty hedelmä.