Post by Lady Nanook on Jul 14, 2020 13:28:59 GMT
‘’Death doesn’t let you say goodbye’’
Punainen kuin veri
‘’Hevosesi on vähän niin kuin sinä.’’ Radovan soi minulle virneen, otti rennon asennon satulassa ja näytti hetken lähes kuninkaalliselta. Tartuin syöttiin.
‘’Mitä tarkoitat?’’ Nojauduin satulassa eteenpäin, arvioin matkaamme ja olin valmis ratsastamaan Daksun tarpeeksi lähelle lyödäkseni ruskeahiuksista. Radovan kuitenkin kohotti hartioitaan rennosti, naurahti ja sanoi seuraavat sanat kuin pikkupoika konsanaan.
‘’Ei välitä ympärillä pyörivistä ihailijoista.’’ Kallistin päätäni ponihännän heilahtaessa puolelta toiselle. Ihailijoista? Nuolaisin huuliani. Ken leikkiin ryhtyy, leikin kestäkööt.
‘’Puhutko itsestäsi, pelkuri?’’ Ratsastin Daksun aivan Hazielin kylkeen, kumarruin lähemmäs Radovania ja laskin käteni tämän olkapäälle.
‘’En tiedä, puhunko?’’ Hän katsoi minua sivusilmällä, huulilla leikki hymy kun hän antoi katseensa kulkea aina kasvoiltani avonaiseen kaula-aukkoon.
‘’Typerys!’’ Suustani karkasi naurahdus ja työnsin miestä kauemmas itsestäni päätäni pudistellen. Hän ei todella tainnut tietää mitä hienotunteisuus tarkoitti.
‘’Niin taidan olla.’’ Radovan sanoi sen hiljemmin, selvästi lähinnä itselleen. Häntä todella taisi vaivata keskustelumme rakkaudesta… tunteista.
‘’Menemmekö me?’’ Nikolauksen kärsimätön ääni kantautui vähän matkan päästä ja tajusin pian hänen ratsastaneen Helmen vähän matkan päähän.
Lumottu metsä oli yhtä kaunis kuin aina; jopa loppukesästä kukat kukkivat loistoaan ja puun lehdet olivat vihreitä. Nikolaus ratsasti edellämme, antoi Helmen kulkea juuri sitä vauhtia mitä tamma itse halusi ja tällä kertaa se oli jotakin ravin ja käynnin vaihtelua.
‘’Nikolaus!’’ Radovan huhuili poikaa joka kääntyi nopeasti kohti ruskeahiuksista miestä ja hidasti tammaa sen verran, että kuulisi miehen sanat selvästi, ‘’Kilpaillaan tuolle männylle!’’ Näin jotakin lapsenomaista Radovanissa kun hän ratsasti Nikolauksen kiinni ja hetkessä kaksikko paineli läpi metsäpolun kohti mäntyä joka häämötti polun päässä. Pudistelin päätäni huvittuneena samalla kun annoin mustan paholaisen kulkea omaa vauhtiaan kaksikon perässä.
‘’He ovat lapsia, Daksu…’’ Pudistelin päätäni huvittuneena, mutta pidin näystä kun kaksikko laukkasi kilpaa. Iloinen nauru raikasi metsässä ja lopulta kun musta paholaiseni oli saanut heidät kiinni niin Nikolaus tuntui hehkuvan iloa.
‘’Näitkö äiti? Voitin Radovanin!’’ Pehmeä hymy kohosi huulilleni kun katsoin miten vihreäsilmäinen keikkui satulassa silmät loistaen.
‘’Hänhän ratsastaa paremmin kuin sinä, Nano.’’ Rado kallisti päätään ja virnisti. En voinut olla näyttämättä kieltäni hänelle; selvästi laukkapätkä oli piristänyt miestäkin.
‘’Uskon sen.’’ Naurahdin ja kohotin käteni pörröttämään Nikolauksen hiuksia, ‘’Ei sinua taida enää saada pois sieltä?’’ Kohotin toista kulmaani kun lapsi pudisteli villisti hiuksiaan. Hän tulisi varmasti viettämään satulassa enemmän aikaa kuin maan päällä, mutta se tekisi vain hyvää - heille molemmille, Helmelle ja pojalle. Iloisen rupattelun keskeytti äkisti Daksun levoton liikehdintä. Hevonen oli valpastunut silmissä ja katsoi metsää kohden korvat luimussa. Syy selvisi vain hetkeä myöhemmin.
Huuto, joka metsän läpi kulki oli silkasta kivusta eikä se kuulunut eläimelle. Olin siitä varma. Katsoin ensin Radovania ja sitten Nikolausta. Tuo huuto ei merkinnyt mitään hyvää, mutta vaikka kuinka olisin halunnut mennä etsimään äänenlähteen niin en voinut jättää Nikolausta yksin keskelle metsää. Ruskeahiuksi näki miten kamppailin kahden vaiheilla ja vaikka en huomannutkaan miten hänen katseensa lämpeni ja huulille ilmestyi turvallinen hymy, niin hänen äänensä lempeys paljasti kaiken.
‘’Minä menen.’’ Mies käänsi hevosen kohti ääntä; suuri ruunikko tanssahteli jännittyneen tunnelman johdosta. Kosketin sormusta kaulassani ja pudistelin valkeita hiuksiani. En halunnut, että hän menisi. En todella halunnut, mutta toisen meistä oli tehtävä se.
‘’Radovan! Ole varovainen…’’ Sormet hapuilivat otetta miehen kädestä. Käteni oli kylmä, mutta se lämpeni nopeasti Radovanin pitäessä siitä kiinni. Hänen huulillaan oli pieni, lähes huomaamaton hymy, mutta hänen silmissään oli lempeys joka merkitsi sillä hetkellä enemmän kuin tuhat pientä hymyä.
‘’Aina.’’ Hän puristi kättäni, painoi huulensa rystysilleni ennen kuin irrotti otteensa ja kannusti hevosensa laukkaan. Katsoin miehen perään ja tunsin miten huoli kasvoi hetki hetkeltä kun kavionkopse lakkasi kuulumasta. Inhosin tunnetta, joka oli nyt saanut minut valtaansa.
‘’Äiti?’’ Nikolauksen ääni oli paljon hiljaisempi kuin aiemmin, lähes varovainen. Käänsin Daksun ympäri ja purin huultani samalla kun keräsin ääneni takaisin kasaan.
‘’Mennään Nikolaus.’’ Minun olisi turha kuluttaa aikaani seisoskeluun - voisin mennä etsimään Radovanin sen jälkeen kun Nikolaus olisi päässyt turvallisesti kotiin. Käänsimme hevoset ympäri kohti polkua, joka johti Linnalle. Siirryimme samantien raviin ja siinä missä Daksun ravi oli suurta ja pitkää, niin Helmi otti aina välillä muutaman laukka-askeleen ja täten pysyi aina aavistuksen edellä.
Tunsin sen, tiesin jonkin olevan pielessä ennen kuin Jumalat kertoivat sen. Se oli tunne, jota ei voinut kuvailla. Tunsin sen sisimmässäni. Kohotin käteni koskettamaan hiuksiani ja katsoessani kättä niin se oli värjääntynyt punaiseksi. Verestä. Haju oli rautainen ja pelottavan tuttu. Kohotin katseeni taivaalle ennen kuin laskin sen vaatteilleni. Verta oli paljon - kuin joku olisi kaatanut saavillisen päälleni.
"Nikolaus…" Ääneni oli käheä, kurkkua kuristi. Katsoin miten kiharahiuksinen kääntyi satulassa pieni hymy huulilla, joka kuitenkin katosi nopeasti. Hän oli koko matkan laulanut tuutulaulua, jonka olin opettanut hänelle, mutta se oli loppunut nopeasti nimensä kuultua.
"Hiuksesi… Päästäsi valuu verta!" Nikolaus tuijotti minua suurin silmin, mutta en ehtinyt edes vastata kun kuulin huudon. Musta hevonen allani kohotti päänsä oitis. Hevosen valppaus sai minut tarttumaan ohjiin - silloin kun Daksu valpastui, asiat eivät olleet hyvin.
"Mene! Helmi osaa kyllä kotiin." Tiesin, että poika kuuli hätääntymisen äänestäni joten käänsi Helmen toiseen suuntaan kyselemättä. Painoin pohkeet hevosen kylkiin, kumarruin kohti harjaa ja yllytin hevosen laukkaan. Daksun kaviot osuivat maahan, kivet sinkosivat rautakengistä ympäri metsää. Hevonen tunsi kasvavan hätäni ja vauhti lisääntyi.
"Juokse poika… juokse." Yllytin hevosen äärimmilleen, sellaista vauhtia olimme painelleet vain muutamia kertoja kun Daksu oli ollut vielä nuori, nyt kuulin vain hevosen sydämen hakkaavan vasten pohkeitani ja hengityksen. Suljin silmäni, pyysin anteeksi hevoselta joka yritti niin kovin aistiessaan pelkoni. Olisin antanut elämäni tämän hevosen takia, joka nyt laukkasi metsän halki välittämättä mistään tai kenestäkään. Kenties alitajunnassa tiesin jo, että mitä oli tapahtunut. Miksi pääni olisi muuten värjääntynyt verestä? Kyyneleet kirvelevät silmäkulmassa. Lopulta saavuimme hiljentyneelle niitylle, jopa linnut olivat lopettaneet laulunsa. Daksu ei ehtinyt edes hidastaa kun olin jo hypännyt alas satulasta. Jalkani Näky oli kammottava. Valkoisten kukkien täyttämä niitty oli värjääntynyt verestä, maassa oli kaksi liikkumatonta hahmoa.
‘’Ei… Ei! Eieieiei…’’ Juoksin niityn poikki kompuroiden omiin jalkoihini. En nähnyt mitään muuta kuin maassa makaavan miehen, joka oli värjännyt nurmen punaiseksi altaan. Jalkani tärisivät ja lopulta vain heittäydyin miehen vierelle, ‘’Radovan… Radovan, puhu minulle…’’ Käteni tärisi, kyyneleet valuivat pitkin poskia samalla kun kädet kietoutuivat toisen ympärille. Hän tuntui sylissäni yhtäkkiä niin heikolta, hauraalta. Hän ei tuntunut mieheltä, joka oli lukemattomia kertoja lohduttanut minua, hoitanut haavojani ja kokenut kaikki ne tuskalliset hetket kanssani.
‘’Taidan tehdä kuolemaa...?’’ Miehen huulilla oli vaisu hymy, hän oli rauhallinen. Hänen suupielensä vuosi verta. Toinen käteni siveli miehen poskea kyynelten tipahdellessa hänen kasvoilleen, ‘’Älä itke… olen tässä.’’ Ruskeahiuksisen ääni oli lempeä. Ne lukemattomat kerrat tulvivat mieleeni kun hän oli puhunut minulle tuohon samaan sävyyn. Kumarruin painamaan toisen huulille kevyen suudelman. En halunnut tätä. En kestäisi tätä. En pystyisi katsomaan jo toisen rakastettuni kuolemaa. Hengitimme samaa ilmaa, mutta pysyimme molemmat hiljaa. Kuuntelimme miten linnut olivat hiljentyneet, ainoa ääni joka kuului oli mustan paholaisen rautakenkien kolahdus kiviin. Hevosen musta turpa nuuhkaisi Radovania, hevonen hörähti lempeästi. Metallin kilahdus kauempaa, jostakin metsän siimeksestä. En kääntänyt katsettani miehen kasvoista, jotka olivat kääntyneet nyt pois minusta.
‘’Taru onkin totta…’’ Ruskeaverikkö naurahti hiljaa, katse tarkkaili puiden varjoissa lymyilevää silmäparia, hän näki sinne juuri ja juuri. Lopulta pakotin itseni kohottamaan katseeni, sormet eivät lakanneet piirtämästä kuvioita toisen kasvoille. Näin saman kuin hänkin; kuulin kahleiden kilinän. Pudistelin verestä punaisia hiuksia, katse seurasi miten siivekäs hevonen otti muutaman askeleen lähemmäs puiden varjoista. Minulle oli lapsena kerrottu tarinoita kuolemantuojista - he olivat silmättömiä hevosia mustilla sulkasiivillä. He olivat lempeitä olentoja, joita näki kuoleman kolkuttaessa ovea.
‘’Älä vie häntä minulta… Älä vielä…’’ Anelin, kyynelten sumentama katse tuijotti suurta hevosta. En ollut valmis luopumaan. Halusin sanoa niin paljon asioita, halusin pyytää anteeksi… hyvästellä, sanoa kaiken sen mitä en ollut ehtinyt. Yhtäkkiä aikaa olikin niin vähän. Aivan liian vähän.
‘’Pidän punaisista hiuksista enemmän...’’ Miksi hän sanoi jotakin tuollaista? Miksi hän edelleen hymyili? Näin hänen tuskansa, tunsin hänen kipunsa. Miksi hän edelleen yritti tehdä oloani paremmaksi? Kaikki tämä tapahtui liian pian. Vielä pari minuuttia. Tarvitsin ne pari minuuttia. Tarvitsin hetken. Miksi en voinut sanoa mitään? Miksi en keksinyt yhtäkään tarpeeksi hyvää vastausta? Miksi en hyvästellyt? En halunnut hyvästellä. En voinut sanoa sanoja, jotka tarkottaisivat luopumista.
‘’Rad… Minäkin rakastan sinua.’’ Muistin kyllä sen illan kun tummahiuksinen oli sen sanonut. Muistin hiljenemiseni. Muistin hänen katseensa. Nyt kun tämän suupielillä lepäsi pieni, mutta onnellinen hymy niin en edes osannut katua sanojani. Painoin pehmeän suukon toisen huulille vielä kerran. Kohotin katseeni uudestaan - hevonen oli kadonnut ja sylissäni makasi kalmankalpea mies. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Joku huusi, ääni oli eläimellinen… Se olin minä. Minä huusin. Miksi minä huusin? Huusin ääneni käheäksi, keuhkot tyhjäksi kunnes minulla ei ollut enää mitään. Ei mitään.
Tärinä oli lakannut, sisällä velloi tyhjyys. Se oli kuin suuri valtameri, joka oli vain hetkiä sitten myrskynnyt. Se oli tyyntynyt. Se oli ohitse. Voisin vain nousta. Lähteä pois. Antaa olla. Tiesin kuitenkin, että en pystyisi siihen. Katseeni pisti muistiin jokaisen pienen palan ruskeahiuksisen kasvoista, sormet etsivät ketjun, jossa roikkui sormus. Olin antanut hänelle rautasormuksen. Se oli lupaussormus silläkin uhalla, että ihmiset käsittäisivät sen väärin. Emme olleet kihlautuneet, ei se ollut lupaus avioliitosta. Ei. Se oli lupaus siitä, että olisimme toistemme luona tukena aina kun kukaan muu ei ollut. Olin pitänyt lupaukseni. Olin ollut hänen luona. Olin jakanut viimeiset hetkemme. Silti tuntui, kuin olisin pettänyt hänet. Olisin voinut olla hänen kanssaan. Olisin voinut estää tämän tapahtumasta. Olisin voinut pelastaa hänet.
‘’En pysty tähän enää...’’ Katse kääntyi kohti mustaa paholaista, jonka silkkinen turpa nuuski ruumista, ‘’Taisin rakastua.’’ Naurahdin hiljaa ennen kuin nousin ylös. Jaloissa oli hienoista tärinää. Katse kohosi taivaalle. Taivaalla oli tummia pilviä, ‘’Viedään hänet haudattavaksi.’’ Radovanilla oli ollut eräs lempipaikka, olimme viettäneet siellä lukemattomia iltoja katsoessa ilta-aurinkoa. Hän oli sanonut siellä rakastavansa minua. Hymy kohosi huulilleni. Jopa kyynelten läpi, jopa tyhjyyden läpi saatoin silti hymyillä. Saatoin hymyillä, koska muistin ne kasvot jotka olivat aina hymyilleet minulle. Muistin ne silmät, jotka tuikkivat katsoessaan minua. Muistin miten hän oli kietonut kätensä ympärilleni, muistin ne huulet jotka olivat suudelleet minua. Muistin hänen tuoksunsa. En saisi ikinä unohtaa niitä asioita.
Ilta oli laskeutunut jo Hankalan ylle ja istuin viimein hevosen selässä. Ruumiit painoivat paljon. Paljon enemmän kuin muistin. Sidoin ruumiin mahdollisimman tukevasti löytämilläni tavaroilla, vaikka ei se kestävää köyttä korvannut. Annoin oriin kulkea kohti määränpäätä omalla tahdillaan. En halunnut ajatella mitään. Metsä oli hämärtynyt, linnut lauloivat surumielisiä melodioitaan ja minä, minä tunsin itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan. Olin todella rakastanut Radovania. Se tunne, jonka tyhjyys oli haudannut alleen oli ollut kipua. Kipua, jota en ollut ikinä ennen tuntenut. En edes Miriellan kuoltua. Oliko se väärin rakastaa toista miestä? Rakastin kyllä Artheuria. Tietenkin rakastin, mutta en voinut tunteilleni mitään. Sormet hipaisivat alahuulta. Rakastin ihmistä, jonka kanssa olin kihlautunut - tietenkin, mutta siitä huolimatta tämä tunne sisälläni, tunne joka oli mukanani aina kun Radovan oli virnistänyt minulle. Tunne, joka oli mukanani aina kun edes ajattelin miestä oli jotakin niin erilaista. Hän oli paras ystäväni, hän oli rakastettuni… Hän oli minulle niin paljon, että en osannut edes kuvailla sitä.
‘’Typerys…’’ Mumisin hiljaa, silmät painuivat kiinni. Ajatukseni eivät tuntuneet asettuvan, kädet tärisivät. Olin niin sekaisin, en tiennyt mitä tehdä. En tiennyt mitä sanoa. En tiennyt miten toimia. Sormet sivelivät hevosen silkkistä karvaa. Olin pahoillani siitä, miten paljon Dark Souls oli joutunut tekemään takiani. Ei ollut asiaa mitä hevonen ei olisi tehnyt. Ei ollut mitään sellaista, mikä saisi minut ikinä luopumaan hevosesta, ‘’Kunnes kuolema meidät erottaa…’’ Hymähdin vaisusti. Ääneni oli heikko, ääneni oli kaikkea muuta kuin sellainen mihin olin tottunut.
Vasta yön tullen pääsimme kukkulalle. Laskeuduin Daksun selästä ja varoen liu’utin myös Radovanin alas. Käsittelin häntä edelleen kuin hän olisi voinut tuntea jotakin. Mies oli kuollut. Kuollut. Asettelin ruumiin vihreälle ruoholle, jossa kasvoi edelleen kukkia. Samoja kukkia, joita hän oli minulle ojentanut typerän hymynsä kera. Polvistuin vierelle, sormet silittivät tummia hiuksia.
‘’Kuka ikinä sinua satutti… Löydän heidät… Lupaan sen.’’ Painoin huuleni vielä viimeisen kerran miehen otsalle, ‘’Etsin tappajasi, etsin hevosesi.’’ Irrotin hiuksistani punaisen silkkinauhan ja asettelin kohmeiset kädet hänen rinnalleen ennen kuin sidoin ne yhteen punaisella nauhalla. Muutama siivenisku ja kohottaessani katseeni niin näin korpin. Lintu istui puun oksalla, tuijotti meitä ja käänsi päätään, ‘’Pidätkö hänestä huolta?’’ Metsä tuntui hiljentyvän ja hetken hiljaisuuden jälkeen korppi lennähti oksalta takaisin taivaalle, ‘’Olet myöhässä, korppi. Sinun pitäisi ilmaantua ennen kuolemaa, ei kuoleman jälkeen.’’ Mutisin itsekseni ennen kuin katseeni palasi Radovaniin. Ennen kuolemaa? Millaiset olivat olleet Radovanin hetket ennen kuolemaa? Oliko hän kärsinyt? Pelkkä ajatus siitä sai minut haukkaamaan happea. Minun ei tulisi kiduttaa itseäni enää enempää, mutta silti tein sen. Silti mietin yhä uudestaan ja uudestaan hänen katseensa, sen pienen hymyn ja miltä hänen huulensa olivat tuntuneet omiani vasten.
‘’Minulla on jo nyt ikävä sinua…’’ Huokaisin hiljaisesti, pudistelin päätäni ja upotin sormeni takaisin miehen hiuksiin. Kipu ei jättänyt minua rauhaan, se porautui aina sydämeen asti ja teki jopa hengittämisestä vaikeaa, ‘’Minun täytyy olla vahva… Minun täytyy selviytyä Radovan. En voi luovuttaa nyt, kun olen saanut elämäni raiteilleen… En... En voi murtua nyt…’’ Ääneeni palasi tuttu tärinä. Rintaa kiristi. Niin. Olin saanut elämäni tolpilleen. Minulla oli lapsi, mies joka rakasti… Minulla oli kaikki, mitä onnellinen ihminen saattoi toivoa - miksi sitten olin niin onneton? Toivoinko itseltäni liikoja? Toivoinko todella, että voisin jatkaa matkaani enää normaalisti? Kenties huijasin itseäni, kenties muodostin valheita jotta jaksaisin edes seuraavaan päivään, ‘’Sinä käskisit minun jatkaa hymyillen, etkö vain? Keksisit typerän vitsin tai pilkkaisit minua… Pörröttäisit hiuksiani…’’ Suljin silmäni, annoin viileän yötuulen helliä kyynelten täyttämiä kasvoja, ‘’Miksi en kertonut sinulle aikaisemmin rakastavani sinua? Miksi yritin niin kovasti kieltää sen itseltäni?’’ Puristin viittaa ylläni, käperryin pienemmäksi ja heijasin itseäni puolelta toiselta. En voinut kuvitella tätä. En voinut uskoa tätä. Siitä huolimatta ruumis vierelläni kertoi toista.
Vasta kun ensimmäiset merkit aamusta valkeni taivaalla niin nousin Daksun selkään. Hevonen oli levännyt puun alla, mutta näin hänessä väsymyksen. Hevonen ei ollut enää nuori, pitkät matkat olivat raskaita hänellekin.
‘’Anteeksi Daksu, minun ei ollut tarkoitus väsyttää sinua.’’ Hevosen lempeä hörinä vasten kasvojani sai huuleni kaartumaan hymyyn, ‘’Mennään takaisin… linnalle.’’ Olisin halunnut sanoa sitä kodiksi, mutta en tiennyt voisinko kutsua sitä enää kodiksi. Olisiko se kotini, jos ihminen joka teki siitä niin kovin tärkeän ei olisi enää siellä? Kohotin käteni sormukselle, joka lepäsi kaulassani ennen kuin käännyin vielä viimeisen kerran kohti ruumista.
‘’Nähdään toisella puolen, Radovan.’’ Aamuaurinko värjäsi miehen hiukset kultaisiksi ja hetken hän näytti niin rauhalliselta, niin kauniilta. Niin… elävältä. Suljin silmäni, painoin mieleeni kuvan hänestä siinä ennen kuin nousin Daksun selkään. Hevosen askel alas kukkulalta oli pitkä, nopea. Hevonen tiesi, että olimme matkalla Linnalle. Kun paholainen otti oikean polun niin saatoin tipahtaa hevosen kaulalle makaamaan. Olin väsynyt. Olin itkenyt niin paljon, että kyyneleitä ei enää tullut. Olin huutanut niin paljon, että ääntä ei enää tullut.
‘’Voi Daksu, mitä minä teen kun sinusta on aika luopua? Kuka sitten kantaa minua? Keneen luotan sitten elämäni?’’ Olin miettinyt lukemattomia kertoja Daksun kuolemaa - hevonen ei ollut enää nuori.
Tiputtauduin Daksun selästä Linnan porteilla ja tartuin ohjiin. Vasta nyt huomasin väsymyksen, joka piinasi minua. Jalkani eivät olisi halunneet kantaa, olin niin kovin väsynyt.
‘’Nanook?’’ Kohotin nopeasti katseeni ylös ja kohtasin siniset silmät. Pohjoisen asukki. Olisin niin kovin halunnut hymyillä hänelle, sanoa että kaikki oli aivan loistavasti, mutta tiesin hänen näkevän läpi. Hän oli paras ystäväni, miksi valehtelisin hänelle? Miksi tekisin niin yhä uudelleen, vaikka tiesin naisen olevan tukenani?
‘’Karma, minä rakastin häntä.’’ Kyyneleet polttivat silmäkulmiani. Kolme sanaa jotka merkitsivät minulle niin paljon. Jalkani olisivat pettäneet alta ellei vaaleaverikkö olisi kietonut kätensä ympärilleni. Nainen puristi minua rintaansa vasten, tukahdutti nyyhkäisyni. Kenties olin tarvinnut juuri tätä? Halausta, sanatonta ymmärrystä.
‘’Voisinko viettää tämän yön luonasi?’’ Ääneni oli hiljainen. Heikko jopa omiin korviini. Se kertoi niin paljon - yleensä tein kaikkeni, että muut eivät näkisi heikkouksiani, mutta nyt olin yksinkertaisesti niin väsynyt, etten edes yrittänyt piilottaa sitä.
‘’Tietenkin voit.’’ Naisen ääni oli pehmeämpi kuin yleensä. Hän oli aina niin tomera ja… aikuinen, että joskus unohdin hänen olevan ihminen kuten minä. Varovasti, kuin peläten minun hajoavan hän irtaantui halauksesta ja liu’utti kätensä ottamaan kiinni mustista ohjista. Daksu riiputti päätään väsyneenä, silmät puoliummessa, ‘’Voin hoitaa Daksun pois.’’ Karma hymyili minulle - se ei ollut säälivä hymy, mutta ymmärtävä. Sellainen, että tiesin hänen olevan täällä kun sitä tarvitsin ja juuri nyt minä tarvitsin sitä. Lähdin seuraamaan Karmaa hiljaisesti, katse mustissa saappaissani. Minun pitäisi palata sille niitylle. Minun tulisi etsiä jotakin ihmisistä, jotka murhasivat Radovanin ja sen naisen, joka luultavasti edelleen makasi niityllä. Kenties hän oli ollut elossa vielä silloin kun lähdin metsästä? Kenties olin hylännyt elävän ihmisen metsään kuolemaan yksin? Kenties…
‘’Nanook, lopeta…’’ Kohotin katseeni kengistäni ja kohtasin siniset silmät. Karma oli pysähtynyt, katse tarkkaili kasvojani ja pää pudisteli vaaleita hiuksia, ‘’Syytät itseäsi, mutta se ei ollut sinun syysi.’’
‘’Mutta Karma… Olisin voinut pelastaa hänet. Jos vain olisin mennyt hänen mukaansa! Jos olisin ollut siellä hänen kanssaan!’’ Ääneni oli epätoivon värittämä, olin vihainen. Itselleni.
‘’Sinä teit kaikkesi.’’ Katsoin miten Karma alkoi riisumaan varusteita Daksulta joka roikotti päätään lähes nukkuen. Hevonen ansaitsi loman. En voisi enää painella hänen kanssaan metsässä oman mieleni mukaan. Minun pitäisi puhua asiasta Lyonellille myöhemmin. Sitten kun jaksaisin ajatella asiaa.
‘’Voisin… Voisin edelleen nähdä hänen hymynsä, kuulla hänen typerät vitsinsä…’’ Karma ei vastannut enää mitään enkä ollut varma kuuliko hän sanojani, koska olin puhunut niin hiljaa. Niin oli kuitenkin parempi.
Olin käpertynyt Karman sänkyyn peiton alle sormet pitäen kiinni peitosta. Olin peseytynyt ja tullut siihen tulokseen, että punaiset hiukset olivat tullut jäädäkseen. Kylpy oli kyllä saanut veren pois iholtani, mutta se ei ollut tuonut hiuksiani takaisin.
‘’Toin sinulle teetä.’’ Vaaleaverikkö istuutui vierelleni ojentaen teekuppia. Tartuin siihen kietoen sormet sen ympärille. Sen lämpö ja sitruunainen tuoksu rentoutti. Toi mieleen kodin, ‘’En tiedä miltä sinusta tuntuu, mutta olen tässä.’’ Karman huulilla oli pehmeä hymy ja sillä hetkellä todella toivoin, että olisin voinut vastata tuohon hymyyn. Laskin kuitenkin katseeni vain takaisin teekuppiin, pakotin huulilleni pienen hymyn - jos sitä siksi pystyi edes kutsumaan.
‘’Kiitos, mutta kyllä minä pärjään…’’ Taas yksi valhe, yksi tekosyy sille, että minun ei tarvitsisi tukeutua toisiin. Taas yksi typerä selitys. Karma tiesi sen myös. Maistoin kuumaa teetä ja suljin silmäni, ‘’Olet onnekas.’’
‘’Tiedän.’’ Hänen huulillaan oli lähes rakastunut hymy, se oli niinkin harvinainen näky että saatoin pitää siitä, ‘’Nanook, sinun on nukuttava. Olet väsynyt.’’ Karma oli oikeassa. Olin väsynyt, mutta se että veisikö yöunet tätä väsymystä pois olikin toinen asia. En uskonut niin.
‘’Kiitos Karma.’’ Ääneni oli hiljainen kun luovuin teekupista ja laskin pääni takaisin tyynylle, ‘’Sinusta tulee hyvä kuningatar.’’ En kuullut enää Karman vastausta, mutta se ei merkinnyt mitään. Sanani oli nimittäin totta ja toivoin, että myös Radovan olisi ollut näkemässä sen. Lopulta vaivuin tiedottomaan tilaan viimeisenä ajatuksena miehen hymy, joka oli täynnä iloa ja toivoa.
‘’Vielä joskus minä menen naimisiin ja saan lapsia! Heillä on sinun hiuksesi!’’ Radovan virnisti poikamaisesti, soi minulle naurun. Hänen naurunsa oli pehmeä ja sointuva, kuin melodia. Hän näytti niin viattomalta.
‘’Minun hiukseni?’’ En silloin tajunnut, että hän oli tarkoittanut minun lapsiani. Hän ajatteli minut vaimonaan. Se oli niin ilmiselvä vertaus, mutta en ajatellut asiaa silloin sen enempää. Minusta se oli vain hölmöä, mutta suloista.
‘’Niin, valkoiset kuin myrskyävän meren vaahto.’’ Mies ojensi minulle kätensä ja minun tarttuessa siihen hän kiskoi minut pystyyn. Hän lähti saattamaan minua niityn poikki tanssivin askelin. Ruoho oli aamukasteesta kostea ja kylmä, mutta se ei estänyt meitä.
‘’Haluatko todella elää niin tylsää elämää?’’ Pudistelin päätäni, katsoin tummia silmiä jotka tuikkivat kuin tähdet. Hän oli kaunis.
‘’Sinä elät jo.’’ Huomasin jotakin surumielistä hänen sanoissaan - jopa hänen ilmeensä oli muuttunut, vaikka hän edelleen hymyili. Niin - minulla oli mies ja minulla oli lapsi, mutta en silti tiennyt mitä halusin elämältäni. Olin nuori… tai ainakin halusin olla.
‘’Niin taidan elää…’’ Mies soi minulle iloisen hymynsä niin saatoin unohtaa asian. Tekisin tuon hymyn takia mitä tahansa. Kuolisin tuon hymyn takia.
‘’Nanook, oletko onnellinen?’’ Miehen käsi lepäsi uumallani kun hän tanssitti minua läpi niityn. Hänen askeleensa olivat varovaisia, mutta nopeita. Hän ei antanut minulle aikaa miettiä, hän halusi rehellisen vastauksen ja minä yritin vain pysyä perässä.
‘’Kaipa minä olen… Oletko sinä?’’ Vastaukseni oli silti ympäripyöreä. En minä tiennyt olinko onnellinen?
‘’Nyt olen.’’ Tunsin tuon virneen, näin tuon poikamaisen leikkisän katseen. Hän varasti suudelman. Yhden nopean ja pienen, mutta hyvin merkittävän. Hänen poskillaan oli hento puna kun tanssi jatkui kukkaniityn poikki. Tunsin huulilla kihelmöintiä, tunsin vatsanpohjassa perhosia. Kumarruin lähemmäs, sormet silittivät miehen poskea ja huulet painautuivat vasten toisen omia.
‘’Minäkin olen…’’