|
Post by Lady Karma on Nov 19, 2018 11:21:35 GMT
Sain vastaukseksi hyvin viileän ja lyhyen lauseen, jossa kaikessa yksinkertaisuudessaan oli hyvin tiivistettynä kaikki jota minun tarvitsi tietää. Katsoin hämmentyneenä naista, joka vain poistui huoneesta. Jäin tuijottamaan kiinnipaiskattua ovea, yrittäen saada kiinni kaikesta mitä tapahtui. Lyonellin sanat olivat olleet niin täynnä vihaa, en edes käsittänyt kuinka paljon miehen sisällä kiehui. Ja nyt Nanook oli viileä ja poissaoleva. Kaikkia tuntui sattuvan ja pieni, mutta pistävä, ääni sisälläni osoitti sormellaan minua. Oliko tämä kaikki minun syytäni?
Pudistin epäuskoisena päätäni. Suljin hetkeksi silmäni. Halusin itkeä, mutta en voinut, en saanut. Yksi kyynel kuitenkin vierähti poskelleni ja pyyhin sen nopeasti pois. Nopeasti ennen kuin kukaan näkee. Vasta sitten tajusin katsoa ympärilleni. En ollut omassa huoneessa. Huone oli pimeä ja outo. En ole ollut siellä ikinä. Nousin ylös ja pyörähdin hitaasti ympäri. Tämä oli Lyonellin huone, eikös ollutkin? Taisin menettää tajuni kunnolla. Naurahdin itselleni surullisesti. Keräsin itseäni hetken, jonka jälkeen poistuin huoneesta. Suljin oven hiljaa, toisin kuin edelliset poistuneet. Kipitin rappuset alas hitaasti. Rintaani puristi epämiellyttävästi, koko kehoni tärisi. Minua jännitti. Ei, oikeastaan pelotti. Mitä Lyonell tahtoi kertoa minulle. Osa minusta ei tahtonut tietää. Se saattoi olla mitä tahansa. Nielin inhottavaa palaa kurkustani, mutta se ei lähtenyt. Huuleni oli puristettu tiukaksi viivaksi, kun kävelin pitkin linnaa, etsien suurta ritaria.
Hänen löytämisensä ei ollut vaikeaa. Korkea ja roteva jättiläinen erottui tallilaisten seasta helposti. Kävelin katse maassa hänen luokseen. "Astrael." Tervehdin miestä kumartaen. "Lyonell tahtoi nähdä minut?" Kysyin, pää edelleen alhaalla. En saattanut nostaa sitä, en vaikka mies alkoi puhumaan. Ritari lupasi viedä minut prinssin luokse ja käski minua seuraamaan. Nyökkäsin ja nöyränä lähdin kävelemään miehen perässä. Hän kuljetti minut ulos, tallipihan läpi, suoraan metsään. Pieneksi hetkeksi päähäni tuli ajatus että minut mestataan siellä ja ruumistani ei koskaan enää löytyisi. Kävelin hiljaa Astraelin perässä, kunnes hän pysähtyi ja pyysi minua jatkamaan eteen päin, löytäisin Lyonellin kyllä. Tein työtä käskettyä. Sydämeni pamppasi rinnassani kuin hullu hevonen.
Kävelin hetken ja pian silmiini osui tuttu hahmo. Henkäisin pinnallisesti. Minulla oli huono olo, enkä tiennyt miksi. Mieleni teki oksentaa, mutta pidin kaiken sisälläni. Laskin toisen polveni maahan ja kumarsin edessäni olevalle miehelle. "Sir Lyonell." Yritin kuulostaa tasaiselta, mutta ääneni värisi.
|
|
|
Post by Prince Lyonell on Nov 19, 2018 11:42:30 GMT
Seisoin ylväästi jyrkän kukkulan juurella. Annoin lämmön lämmittää kypäräni ja sisältä ruokkia vihaa. Otin kypärän päästä, potkaisin sen rinteeltä alas kuin asemani jota ei arvostettu. Teki mieli huutaa, mutta jumalat estivät aikeeni. "Kaiken olen tehnyt, mitä vielä haluatte!"
Suorastaan romahdin. En jaksanut enää ahertaa kuin rahvas. En olisi koskaan valmis istumaan valtaistuimelle ja ihailemaan lääneni kasvoa. Yksi punaverinen joka ei suostunut kääntyä uskooni kuin kirouksen tai mestauksen avulla. Hän ansaitsisi verettömän kastin minne muutkin uskottomat kuuluvat.
Iskin miekan maahan, polvistuin ja pidin miekasta kiinni. Kuulin ääneni, mutta pysyin vaiti. Nyt vaikeneminen oli kultaa arvokkaampaa. Huokaisin syvään ja käänsin katseeni kohti kirkasta taivasta, kohti vuoria jonka takana olisi rakas kotiseutuni Arkala.
Pysyin polvillani ja aloin lausua riimukielellä raamattua, jonka valkoveriset jumalat meille laati.
|
|
|
Post by Lady Karma on Nov 19, 2018 11:50:54 GMT
Pysyin polvillani, enkä suostuisi nousemaan ennen kuin minulle annettiin lupa. En sitä kuitenkaan saanut, joten purin hampaani yhteen. Kuulin kuinka mies hyvän matkan päässä edessäni iski miekkansa maahan. Suljin silmäni kuunnellen Lyonellin ääntä vapisten. Rankaistiinko minua? En tiennyt, en todellakaan tiennyt. Sydän pamppasi rinnassani vieläkin kovempaa.
Kyyneleet tipahtelivat poskiltani maahan. Minulla ei varsinaisesti ollut syytä itkeä, mutta minua pelotti. Raajani tärisivät, mutta painoin vain silmiäni enemmän kiinni. Minä en liikkuisi, ennen kuin Lyonell antaisi minulle luvan. Annoin yhden ainoan asian täyttää mieleni, ja se oli Lyonellin ääni, joka puhui sen verran hiljaa etten kuullut sanoja kunnolla. En edes tiennyt ymmärsinkö hänen sanojaan, mutta tiesin ettei hän puhunut minulle. Yritin rauhoittaa hengitykseni, mutta turhaan. Se ei halunnut rauhoittua.
|
|
|
Post by Prince Lyonell on Nov 19, 2018 11:58:50 GMT
Päästin otteeni miekasta ja käännyin katsomaan Karmaa. Katseeni oli utuinen, kuin en olisi saanut unta vuosiin. "Tulle tänne", sanoin vaimealla äänellä. Irrotin otteen miekasta hienovaraisesti.
Jumalien palvelus sai jäädä siihen, ajattelin ja menin naista vastaan muutamalla askeleella. Pysähdyin pienen matkan päähän, tunsin hänen pelkonsa. "Tiedän tunteesi, älä suotta itke", sanoin rauhoittavasti. Pysyin tuntemaan saman pelon sisälläni.
Pidin katseen toisessa ja viitoin häntä seuraamaan, tuli perässä tai ei. "Tiedonjanosi on varmaan suuri?", kysyin lempeästi.
|
|
|
Post by Lady Karma on Nov 19, 2018 12:05:44 GMT
Haukoin hiljaa happea kaikkien tunteiden käydessä sotaa keskenään sisälläni. Lopulta kuulin hiljaisen kutsun, jonka jälkeen epäröin hetken. Nousin kuitenkin seisomaan. Nielaisin suurimman osan pahasta olosta pois ja katsoin miestä kyynelten täyttämillä silmilläni. Lyonellin ääni oli lempeä ja saatoin vihdoin hengittää. Kävelin hitaasti miehen luokse, mutta pysähdtyin parin metrin päähän. Olisin tahtonut pyyhkiä silmäni, mutta en kehdannut liikkua. Olin siirtänyt katseeni maahan.
Mies esitti minulle kysymyksen, viittoen minua seuraamaan. Astelin hänen perässään ensin hiljaa, etsien omaa ääntäni jostain kehoni syövereistä. "Omalla tavallaan..." Sain vihdoin vastattua. En ollut varma mitä mies tarkoitti, enkä halunnut vastata liian utelevasti. Minulla oli monta kysymystä, mutta en tahtonut miehen vastaavan sellaisiin asioihin, joihin hän ei halunnut.
|
|
|
Post by Prince Lyonell on Nov 20, 2018 7:44:19 GMT
Kohautin olkapäitä ja olin tyyni itseni. "Nanookille ei tule tapahtumaan mitään, mutta sinä, Nanookin auktoriteetti, ja ystävä, saat ottaa puheeksi mikäli hän ei ala ryhdistymään joudun tekemään jotain peruuttamatonta", sanoin pitämättä ainuttakaam taukoa. Annoin miekan olla maassa ja miekan varjo muodosti ristin nurmelle.
"Sillä Karma rakas, en pidä siitä että hön väittää ettenkö välittäisi tunteistasi, tai muiden, tai siitä että rikkoisin sinut. Minä en pirsto kuin vääräuskoisia ja tässä tilanteessa Nanook on kääntämässä selkänsä minulle. Hän saa varmasti jumalten tuomion verettömäksi, ikuiseem elämään ja järjen lähtemiseen, kuolee herää henkiin uudelleen ja uudelleen, kunnes aivan sekoaa", kerroin. "Olen aivan liian väsynyt. Olen uudistanut Hankalaa, tulen olemaam teidän kuningas, mutta miksi mikään ei kelpaa alamaisilleni?", kysyin vaimeasti, kun kova työni ei näkynyt missään. Se suorastaan söi kuninkuutta sisältäni.
"Ei voi muuttaa naista, mutta tahdon että hän edes vähän yrittää. Hän on sellainen metsässä kasvanut pakana, tiedän eikä hänen tarvitse kumarrella minua. Kunhan näyttää että hänellä on vielä paikka linnassani", mutisin ryhdikkäästi enkä pelännyt käyttää valtaani valtakunnan turvaamiseen. "En tiedä kertoiko Nanook, mutta Zurina lähti eikä ole palaamassa. Sekä saaneen näyttää teille, arvokkain oppipoikani, miltä minä suojelen teitä kaikkia?", ojensin käteni ja käänsin katseeni taivaalle.
|
|
|
Post by Lady Karma on Nov 20, 2018 8:01:24 GMT
Kuuntelin Lyonellin puhetta vaiti, keräten itseäni samalla sisällä päin. Pieni pala kerrallaan kokosin oman itseni ja tunsin kuinka koko ryhtini parani. Se ei silti muuttanut sitä tosiasiaa, että miehen sanat polttivat mieleni kuin polttomerkki. Nyökkäsin terävästi, katse maahan suunnattuna. "Kyllä, herrani. Teen kaikkeni että saan Nanookin ymmärtämään." Ääneni oli palannut lähes täysin, mutta pieni värinä oli silti kuultavissa. Tällä hetkellä seisoin Lyonellin edessä alamaisena, palvelijana, oppipoikana. Tunteeni saivat väistyä.
Paitsi että Lyonell sai ne palaamaan. Mies puhui kauniisti, ajatteli vain muiden parasta. Hänen sanansa tekivät jopa minussa kipeää, ja pieni vihainen kupla Nanookia kohtaan alkoi nousta mieleeni. Miksi nainen ei voinut ymmärtää että kaikella hänen tekemisellään on seurauksia. Kaikella. Haluaisin saada valkohiuksen ymmärtämään sen, mutta en tiennyt miten. Silti minun oli yritettävä, jotenkin. Lyonellin uupuneet sanat saivat pahan olon palaamaan. Olisin tahtonut tukea häntä, mutta tiesin etteivät alhaisen oppipojan sanat painaneet mitään. Yritin silti, vaikka niillä ei olisi mitään merkitystä. "Kyllä te kelpaatte, herrani. Teistä pidetään, teitä kunnioitetaan." Minä kunnioitan, ajattelin vielä perään. Puhuin vakavana, mutta hiljempaa mitä olin ajatellut. Ääneni ei tahtonut tulla ulos ja se ärsytti.
Lyonellin kertoessa Zurinan lähdöstä, nostin katseeni kysyvänä mieheen. En tiennyt asiasta ja jokin sisälläni pisti kuin tikari, kuin olisin tuntenut Lyonellin surun, mutta myös jotain muuta. Miehen kuitenkin kääntäessä katseensa taivaalle, seurasin hänen katsettaan. En tiennyt mitä siellä odotti.
|
|
|
Post by Prince Lyonell on Nov 20, 2018 9:36:00 GMT
"Neiti Karma, ei tarvitse olla noin vakava, kun olemme täällä", sanoin viitaten naisen ajatuksiin väheksyen itseään. Katsoin odottavasti, sillä itsellä ei ollut voimia olla kuin maailman hallitsija. Olin aivan liian väsynyt. "Lupaathan yrittää, se riittää minulle, että Nanook saa vähän ojennettua ryhtiään. Minun ei tarvitse turvautua ylempää voimaan", sanoin hieman surumielisesti. "Sillä välitän teistä kaikista. Arvostan sanojasi, kunnioitam sinua. Älä väheksy itseäsi vain linnani oppipoikana. Saatat olla suurempaa, minulle, linnalle, kaikille", sanoin rauhalliseen sävyyn, sillä Karma kuului niihin harvoihin punaverisiin joista todella pidin. Zurina, Artheur ja muutama muu. "Nanookin pitää saada luottamukseni takaisin, jos tahtoo kauden vaihdettua säilyä hengissä Daksun ja Artheurin oppipoikana. En luovuta kuninkaan hevosia vääriinkäsiin, jotka eivät yhtään arvosta asemaansa tai uskoa, että pääsivät linnalle", sanoin nostaen katseen horisonttiin ja lähdin kävelemään kohti metsää. "Mutta on suurempia murheita, hyvin suuria", tokaisin.
Kävelin eteenpäin kuunnellen samalla mitä Karmalla oli sanottavaa. Hänen ei tosiaam tarvinnut enää esittää palvelijaani, hän osasi hoitaa tallia, aseita, hevosia ja olla asiallisesti linnassa. Askellus oli rentoa. Metsässä itsessään oli hiljainen tunnelma.
|
|
|
Post by Lady Karma on Nov 20, 2018 9:55:52 GMT
Oli vaikeaa sisäistää Lyonellin pyyntöä rentoutua, kun sisälläni velloi kaikkien tunteiden välinen taistelu. Vedin keuhkoni täyteen ilmaa ja puhalsin ne pois, rentouttaen suurimmaksi osaksi lihakseni. Nostin sinisen katseeni mieheen tuon puhuessa minusta. Sanat olivat outoja, mutta omalla tavallaan lämmittivät mieltäni. En ole ikinä osannut ottaa kehuja tai kiitosta vastaan, enkä oikein nytkään. En täysin ymmärtänyt mitä Lyonell tarkoitti minun olevan suurempaa kaikille, mutta en myöskään kehdannut kysyä. "Tietenkin lupaan yrittää. Nanook on paras, ainoa, ystäväni." Sanoin ensin varmana, mutta seuraava lause hiljeni miltei kuiskaukseksi. En tiennyt välittikö Lyonell siitä että Nano oli ystäväni, tiesin vain sen että hän välitti kaikista tasavertaisesti ja halusi pitää kaikki hengissä.
Hengitin uudestaan syvään, rentouttaen itseäni enemmän. Se oli vaikeaa, mutta yritin silti. Lyonellin lähtiessä kävelemään, seurasin perässä. Minun teki mieli sanoa jotain, en itsekkään tiennyt mitä, mutta pitäydyin vaitonaisena. Rauhallisin askelin kuljin sinipukuisen miehen vanavedessä. Nostin katseeni metsän suuriin puihin. Näky oli omalla tavallaan rauhallinen, niin tuttu ja turvallinen.
|
|
|
Post by Prince Lyonell on Nov 20, 2018 10:14:09 GMT
"Olen huomannut sen, te kaksi olette kuin valkoveriset ja mustaveriset jumalat pienessä sovussa", sanoin vilkuillen välillä taakse, jos nainen oli yhä perässäni.
"Tiedätkö Kalzanethissa tasapaino on täydellinen, mutta se kaatuu nopeasti. Esimerkiksi jumalissa, kun yksi katoaa toinen jää ilman vastapainoa. Syntyy armoton sota, ja sitten kuolee lisää", kerroin ja kaunis vihreä nurmi alkoi vähitellen muuttua kivikoksi. "Olet toistaiseksi ainoa oppipoika, joka tietää asiasta ensimmäisenä. Roxyn poistuttua meidän pelkomme, se jättiläismäinem pyöveli lähti. Tuli tasapaino, mutta valitettavasti mustaveriset jumalat ottivat uuden läänialueen itselleen. Juuri Hankalan ja Arkalam väliin. Se on suurim huolenaiheeni, sitten tulee punaveriset jotka eivät ymmärrä kuinka turvassa ovat hallintoni alla", kerroim hieman vakavana.
|
|
|
Post by Lady Karma on Nov 20, 2018 10:31:59 GMT
Lyonellin puhuessa hymähdin hieman. Nanon ja minun välinen ystävyyssuhde oli todella omituinen, myönsin sen. Olimme kuin yö ja päivä, täysin erilaiset persoonat, täysin erilaisilla arvomaailmoilla. Mutta silti välitin siitä idiootista, välitin hänestä hyvin paljon.
Prinssin sanat painuivat mieleeni heti, saaden katseeni nousemaan tuon selkään. Kävelin miehen perässä kivikkoiselle maaperälle, ihmetellen mihin olimme matkalla. En kysynyt asiasta, sillä luotin Lyonelliin täysin. Hänellä oli varmasti hyvä syy tälle kaikelle, jokin päämäärä. Hänellä aina oli ollut. "Olen otettu että kerrot tämän minulle... mutta miksi?" Puhuin kun mies oli lopettanut. En enää voinut olla vain hiljaa. "Miksi luotat minulle tämän tiedon, olen vain oppipoika." Yritin järkeillä. Lyonellin puhe oli saanut minut vihdoin rauhoittumaan ja rentoutumaan. Ääneni oli vihdoin normaali, vakaa ja tasainen, mutta tällä kertaa siihen oli pieni uteliaisuudenpilke sekoitettuna.
"En usko että olen ainoa joka ymmärtää, kuinka paljon olet tehnyt kansasi eteen." Sanoin vielä, yllättäen itsenikin. Lause oli vain ajatus, joka pulpahti suustani. Sydämeni alkoi pamppaamaan, sillä ääneni oli ollut aivan liian varma ja painoitettu, kuin normaalisti. Jäin jännittyneenä, kasvot peruslukemilla, odottamaan Lyonellin vastausta möläytykseeni.
|
|
|
Post by Prince Lyonell on Nov 25, 2018 19:02:38 GMT
"Minulla on syy luottaa, pitää luottaa linnalla liikkuviin ihmisiin. Eivät vartijat olisivat päästäneet sinua tänne ellei olisi luottamista", kerroin hiljaisesti ja jatkoin kävelemistä eteenpäin. "Se ei ole aina asemasta kiinni kehen luottaa. Asiat eivät ole aina niin pinnallista, pitää osata katsoa lävitse", sanoin luoden vähän terävämpää kuvaa. Tasan tarkkaa tiesin keneen luottaa keneen ei. Karma, kuten muutkin oppipojat, olivat pohjimmiltaan hyviä. Eräitä piti päästä ravistelemaan oikein kunnolla silloin tällöin.
Naurahdin kevyesti ja pysähdyin. Seisoin ryhdikkäästi kädet selän takana. "Kiitos sanoista nuori nainen. Todella toivon, että teistä, ja muista oppipojista, kasvaa hyviä ritareita. Teistä ei sitten kunnioitusta ja arvostusta puutu, vakuuttavaa", hymähdin ja jatkoin kävelemistä eteenpäin. Taivas alkoi mystisesti punertaa horisontissa ja maaperä muuttua lämpimäksi. Kuin maanpäällinen helvetti olisi odottamassa. Se oli odottamassa mitä Roxana aikoinaan puolusti hyytävän kylmän pyöveli miehensä kanssa. Toista hyvin ilkeää kansaa vastaan. Luojan tähden meillä oli sopimus. He eivät astuneet minun maille, enkä minä heidän.
Pian tiemme päättyi vuoristoisen kallion päälle. Olimme vaeltaneet kauas Lumotun Metsän toiseen päätyyn, sinne minne joskus Sirandrasilla ollut sanavaltaa mustaverisille hallitsijalle. "Tuo, arvon neiti, on se paikka jolta suojelen teitä. Pahalan lääni, mustaveristen jumalten linna. Valitettavasti mustaveristen käärmemäinen poika on löytänyt tiensä Helvetin ikielämästä. Mutta meillä on onneksi sopimus. Me emme koske heihin eikä he meihin. Paikkaa peittää illuusio, ettei ketään oppipoika eksy sinne. Se on Sirandrasin tie ja hänkin tietää, että möläytys on iso virhe", sanoin ääni hyvin vakaana ja rauhallisena. En itse uskonut, että Pahala asettui juuri meidän läänen läheisyyteen.
|
|
|
Post by Lady Karma on Nov 25, 2018 19:22:56 GMT
Hymähdin itsekseni. Rintaani pisti inhottava, itsekäs tunne, joka tuntui nauravan päin kasvojani. Lyonell vastasi neutraalisti ja tasaisesti epäilyihini, mutta jotain osaa sisälläni se ei miellyttänyt, jokin olisi halunnut enemmän. Katsoin miestä, kuunnellen tuota tarkkana. Hänen sanansa rauhoittivat epäilyttävät aatteeni ja antoivat omalla tavallaan itseluottamuksen nousta vahvemmalle jalustalle. En saisi epäillä itseäni miehen edessä, se ei ollut ritarillista, ajattelni mielessäni, toruen omia sanomisiani.
Lyonellin pysähtyessä myös itse pysähdyin. Katsoin sinipukeisen ritarin selkää, puna nousten poskilleni. Olin sanonut ohi suuni, vaikka asia ei ollutkaan paha tai edes negatiivinen, mutta se tieto etten ollut ajatellut sanojani tuntui epämukavalta. Nyökkäsin vain Lyonellin sanojen jälkeen, vaikkei tuo nähnytkään elettä. Jatkoin miehen seuraamista kun tuo taas jatkaen kävelyään. Siirsin katseeni taivaalle, joka kuin taikaiskusta alkoi muuttamaan sävyään punertavaksi. Nielaisin. Jokin näyssä sai selkäpiin kylmenemään ja ihokarvat nousemaan. Vilkaisin miestä, joka jatkoi yhä eteen päin, ja jota minä seurasin, olisi vastassa mitä tahansa.
Nousimme kallion päälle. Pysähdyin aivan prinssini viereen, kuin vaistosta suojella tuota, vaikka hyvin tiesin että jos jotain tapahtuisi, mies suojelisi minua. Siniset silmäni kävivät näköalaa läpi. Kallion alapuollelle jatkui maa, jollaista en ollut nähnyt ennen. Lyonellin alkaessa puhumaan, käänsin katseeni häneen. Hän kertoi sopimuksesta, joka oli solmittu pitämään rauha Pahalan ja Hankalan välissä. Tunsin kuinka tiedon paino alkoi valumaan myös omille harteilleni ja käänsin katseeni takaisin eteen avautuvaan näköalaan. "Voiko heihin luottaa? Että he tottelevat sopimusta?" Kysyin vakavana. Jostain syystä, siinä Lyonellin vierellä seisoessani, hänen jakaen tietonsa minulle, tunsin olevani hänen kanssaan saman arvoinen. Tai ainakin jossain lähellä. En tuntenut olevani enää vain alhainen oppipoika, vaikka tiedostin asian silti.
|
|
|
Post by Prince Lyonell on Nov 26, 2018 19:58:40 GMT
"En epäile toistaiseksi. Jumalveristen sopimus on sinetti tähdistön kanssa. Sen rikkii, voi olla suuria tuhoja edessä", sanoin vakavasti, mutta silmistäni saattoi nähdä pelon. Siitä, että valtakuntani joutuisi kohtaamaan suuren tuhon mustaverisiä jumalia kohtaan. Katselin karua tuomiopäiuvän maisemaa, joka pikkuhiljaa alkoi illuusion omaisesti kadota kauniiksi Lumotuksi metsäksi jättäen vuoren päälle ränsistyneen linnan. Linnan missä itse paholainen, mustaveristen jumalten johtajan poika toistaiseksi lumuili kuin käärme luolassa.
Lohikäärme liisi yhtäkkiä hyvin matalalta ohitsemm ja tiruilin silmillä mustan lohikäärmeen menoa. "Harvinaista", tokaisin ääneen, sillä tuo oli harvinainen näky Hankalassa. Ilmeisesti Pahalan omaisuutta. "Haluan luottaa, ainakin nyt, kun sopimus on tehty verellämme", sanoin vielä, mutta matala ääneni katosi lohikäärmeen karjaisun alle.
"Haluan, että et mainitse tästä kenellekkään mitään. Ainakaan sille yhdelle ketä innostuisi liikaa", hymähdin. Nanook ei tulisi yhtenä kappaleena takaisin, ajattelin ja katsoin Karmaa lempeästi. Olin kieltänyt Artheuria mainitsemasta asiasta myös. Pudistin päätä ja käänsin katseeni metsään. Muutama musta ratsukko käveli ohitsemme. Hevosten ketjumaiset remmit kilisi pimeydessä ja olennot vaikuttivat tyhjiltä. Samoin heidän sisällä olevat ratsastajat olivat tyhjiä haarniskoita huppujeen kanssa sisältäen vain mustaa varjomaista tuhkaa. "He ovat varjoritareita, Pahalan vartioita. Heitä on paljon illuusioseinän rajalla. Eivät puhu, ainoastaan saattavat jahdata pois Pahalan hallitsijan mailta", kuiskasin ja otin miekan vierelleni peruuttaen lähemmäksi Karmaa, kun ratsukot vaelsivat ohitsemme. Hevosten hörinä oli kuin lohikäärmeiden karjaisu.
|
|
|
Post by Lady Karma on Nov 26, 2018 20:16:06 GMT
Katsoin alas kalliolta, mutta maisema alkoi muuttua. Otin askeleen taaemmas epäröivänä siitä mitä edessäni näin. Linna metsän keskellä ei näyttänyt pelottavalta, mutta outo tunne sai kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin. Minun olisi tehnyt mieli vain kääntyä ja poistua.
Lohikäärmeen viuhahtaessa yltämme, menin kyyryyn, kuin väistäen suurta olentoa. Liskon ohittaessa meidät nousin nopeasti suoralle selälle, vilkaisten Lyonellia, joka totesi käärmeen menoa harvinaiseksi. Siirsin silmäni takaisin suomukkaaseen, jonka valtava, matala, huuto täytti solan. En kuullut miehen lausetta loppuun, mutta en uskonut että minun tarvitsi pyytää häntä toistamaankaan sitä.
Lopulta käänsin sinisen katseeni ritarin kasvohin kun tuo puhui. Kosminen pöly kimmelsi miehen kasvoilla lumoavasti, ja yritin olla tuijottamatta liian mielenkiintoisen näköisenä. "Lupaan olla puhumatta tästä." Nyökkäsin Lyonellin suuntaan, kohdaten tuon lempeän katseen. En tiennyt miten reakoida näkyyn, joten käänsin kasvoni pois päin, vain huomatakseni kaksi mustaa ratsukkoa metsän rajalla. Silmäni painuivat viiruiksi, sillä en nähnyt haarniskojen alla mitään elävää. Edes hevoset eivät vaikuttaneet eläviltä. Peräännyin pari askelta taakse päin, kuunnellen miehen selitystä. "Ovatko he aggressiivisia?" Katsoin metalliketjuin koristeltujen ratsujen menoa tarkkana. Minulla ei ollut mitään asetta mukanani, joten olisin puolustuskyvytön jos nuo olennot päättäisivät hyökätä. Painoin huuleni viivaksi, kuunnellessani hevosten kumeaa mörinää. Tunsin ritarin läheisyyden aivan vierelläni.
|
|
|
Post by Prince Lyonell on Nov 26, 2018 20:29:23 GMT
Katsoin olkani ylitse, kun pari ratsukko ohitte meidät ihmeellisten otustensa kanssa. Vedin käteni taakse kuin peittääkseni Karman. He selkeästi aistivat magian. Karmea käärmemäinen sihinä kuului elottomien kypärien alta. En puhunut ennen kuin ratsukko katsosi metsän varjoihin.
"Eivät, mutta käyttäytyvät kuin käärmeet. Uhmaa sanaa tai elettä poistua, niin käyvät päälle", sanoin ja käännyin katsomaan Karmaa huomaamatta, että olin melkein naisessa kiinni. Pidin katseen eteenpäin varmistaakseni, että nuo pimeyden kätyrit olivat poissa silmästäni. Käännyin sitten katsomaan Karmaa ja otin kohteliaasti askeleen taaksepäin. "He ovat yhtä sieluttomia kuin mustaveriset", sanoin hiljaa ja kuuntelin ympäristöä. "Heitä on paljon, että usein vain yksi ei jahtaa vaan heitä tulee kokonainen legioona. Mutta muista, ne ovat heikkoja. Yksi isku riittää tuhoamaan ne", sanoin ja pidin katseeni naisessa välillä sulkien silmät puhuessa. Olin yhtäkkiä aivan sanaton. Käänsin pääni etten toisi toiselle tukalaa oloa.
|
|
|
Post by Lady Karma on Nov 26, 2018 20:42:36 GMT
Tuijotin mustia olentoja lähes hengittämättä. Hevoset tuntuivat kävelevän ilmassa, mutta vasta outo sihinä sai minut varpailleni. Siirryin hitaasti enemmän miehen selän taakse piiloon, pitäen silmällä ratsukkoa niin kauan kunnes ne katosivat metsään. Lyonell puhui jäykän oloisena faktoja mustista ritareista, jotka kuuntelin tarkasti. Pitäisin varmasti mielessäni miehen sanat, mikäli törmäisin olentoihin uudemman kerran. Ritari perääntyi hieman kauemmas, ja tajusin vasta nyt hengittää kunnolla. Suoristin oman selkäni, edellen vilkuillen metsän reunalle. "Pidän tuon mielessäni." Totesin ja käänsin katseeni Lyonelliin, jonka katse oli pysynyt minussa melko kauan. Hetken tuijotin hiljaa miehen kasvoja, ajatellen vain kuinka komeat ne olivat. Ritarin kääntäessä oma katseensa, minäkin tein niin. Typerät ajatukset, olisivat edes hetken hiljaa. Punoitus alkoi leviämään poskilleni.
"Pitäisikö meidän palata?" Kysyin hiljaa, tutkien katseellani tietä jota pitkin olimme tulleet. Tämä paikka antoi minulle pahoja aaltoja, sekä kotimatkasta tulisi pitkä pimeän tultua.
|
|
|
Post by Prince Lyonell on Nov 26, 2018 21:03:31 GMT
Käänsin katseeni takaisin Karmaan ja nyökkäsin naisen ehdotukseelle palata takaisin linnalle. Kuitenkin olin aivan kohmeessa. Tuntui kuin joku työntäisi miekan lävitseni pakottamaan olemaan hengittämättä. Huomasin toisen punastuksen ja se aiheutti oman sydämeni tanssimaan pitkin rintakehää. Hyvä ettei sydän hypännyt kurkusta ulos. Kädet tuntuivat hikoavan ja sinivihreät perhoset alkoivat ottaa valtaa ympäristöstä.
Siinä rauhallisuudessa, kun varjot alkoi viilentää selkää ja naisen kasvot katosivat varjoihin tuli pakottava tunne vain halata. Nappasin Karman syliini, puristin ja pidin katseeni edessä. Kuin kaikki pahuus olisi sulanut kehoa pitkin alas. Ei yhtään huolta mistään. Ei valtakunnan järjestyksen pitämisestä tai oppipoikien suojelemisesta. Pystyin unohtamaan kaiken kaameuden jopa pystyin antamaan pääni sisällä anteeksi, että Nanook oli käyttäytynyt järkyttävästi minulle. Tämäkö oli se outotunne, josta usein väitettiin.
Suljin silmäni, laitoin käteni naisen poskille ja katsoin silmilläni toista. Hymähdin nytkähtävästi. "Sinä sitten jaksat muistuttaa ketä oikeasti olen", kuiskasin, vaikka niiden piti olla ajatus. Muistin kuinka Arkala yrittii kasvattii minut kylmäveriseksi hallitsijaksi, isäni verikuvaksi, mutta voimien vankina isä sai minut unohtamaan kuka oikeasti olen pohjimmilta. Vain hyvää tahtova kuninkaan alku. Se tunteellisuudesta. "Mae drwg", sanoin Kalzanethin kielellä 'anteeksi' naiselle ja päädyin sitten suutelemaan toista. En kuullut mitään muuta kuin tuulen ja ketjujen kilinän.
|
|
|
Post by Lady Karma on Nov 26, 2018 21:20:37 GMT
Lähdin kävelemään miehen vanavedessä kohti metsää, nyökäten miehelle, vaikka tuo ei nähnytkään. Valoa hohtavat perhoset ilmestyivät tanssimaan ympärillämme, saaden minut rentoutumaan. Pieni hymy nousi huulilleni, katsellessani perhosten leikkiä. Vilkaisin miehen suuntaan, joka oli yhtäkkiä aivan vierelläni.
Lyonellin kietoessa kätensä ympärilleni olin aivan ymmälläni. Sydämeni alkoi hakkaamaan kuin hullu hevonen, tahtoen ulos luisesta karsinastaan. Miehen syli oli lämmin, mutta en osannut tehdä mitään. Olin kuin halvaantunut tilanteesta, en ollut odottanut tätä. Painoin silmäni kiinni ja hengitin pari kertaa oikein syvään, rauhoittaen itseni. Annoin lämpimän ja oudon tunteen ottaa vallan kehossani. Avasin silmäni vasta kun tunsin miehen menevän hieman kauemmas, laskien kätensä poskeani vasten. Tuijotin Lyonellin silmiä, tai silmää, pinnallisesti hengittäen. Olin kuin jähmettynyt peura, joka ei tiennyt pitikö karata vai taistella. Miehen hiljaiset sanat saivat jonkun sisuksissani muljahtavan ja yhtäkkiä minulla oli todella kevyt tunne. Nostin käteni vihdoin miehen keholle, toisen miehen kädelle, joka oli painettu poskelleni, ja toisen Lyonellin olkapäälle. En osannut sanoa mitään, kuuntelin vain tuon puhetta lumoutuneena.
Lopulta tajusin mihin nämä kaikki merkit johtivat ja osasin odottaa tulevaa. Annoin ritarin painaa huulensa omiani vasten, vastaten epävarmaan suudelmaan. Suljin silmäni ja kuin itsekseen toinen käteni siirtyi miehen kädeltä tuon hiusten sekaan. Tunsin oman sydämeni tykyttävän miehen haarniskaa vasten. Tuntui kuin olisin voinut pyörtyä siihen paikkaan. En voinut uskoa tilannetta todeksi.
|
|
|
Post by Prince Lyonell on Nov 26, 2018 21:30:48 GMT
Annoin käsien kietoutua naisen ruumiin ympärille. Annoin huulien painautua toisen huulia vasten kunnolla. Hetken päästä, joka tuntui silti lievältä ikuisuudelta, hellitin otteeni lempeästi. Irrotin huuleni toisesta ja painoin nenäni toisen lämmintä otsaa vasten antaen lopuksi kevyen suudelman. "Diolch", sanoin Kalzanethin kielellä 'kiitos'. Nostin katseeni naiseen ja katsoin häntä lempeästi.
Olo harvinaisen rauhallinen ja mieli tuntui rauhottuvan, kun kaikki pahuus oli väistynyt valon tieltä. En tiennyt mitä sanoa, tieisin mitä ajatella. Katsoin naisen kasvoja ja pyyhkäisin kevyesti kimalletta toisen kasvoilta, mitä saattoi välillä tihkua kasvojeni toiselta puolelta. Hymähdin ja odotin naisen reaktiota ollen silti lähellä, sillä pieni epävarmuus tunkeilijoista hiipi kaiken unelman alta. Olipas huono paikka romantiikalle, ajattelin.
|
|