Maastossa pienellä porukalla (2025 sanaa)//Tuli taas tosi "lyhyt" ja "nopee" tarina :'D No mutta...
Tarinassa mukana Lady Nadja , Lady Secilia ja Sir Ambrosius // Puin päälleni vihreän pitkähihaisen, pitkähelmaisen paidan, sekä tummat housut, jotka minulla lähes aina oli. Kiristin nahkaisen vyön vyötärölle paidan päälle, pitkän helman luodessa hamemaisen laskoksen. Jalkaan paksut sukat ja ruskeat saappaat, jotteivat varpaat jäädy aivan täysin. Hiukset olivat letitetty kahdeksi rennoksi pienemmäksi letiksi kasvojen molemmille puolille. Ulkona olisi vielä viileä, vaikka pahimmat pakkaset oli varmasti jo takana päin. Ennen kuin poistuin asunnostani, vedin uuden turnajaisista voitetun ruskean viitan, karvakauluksella varustettuna, päälleni.
Ilma oli tosiaankin kolea ja tie linnalle liukkaampi kuin osasin odottaa. Onneksi matka ei ollut pitkä, mutta sitäkin raskaampi, sillä lihakset olivat olleet koko matkan jännittyineinä, odottaen kaatumista. Lopulta pääsin kuitenkin tallille saakka, miettien päivän kulkua. Olin jo eilen päättänyt että soisin tämän päivän, tai edes aamun, Monnille. Kimo ori oli pärjännyt yllättävän hyvin turnajaisissa, joka näytti harjoitusten edenneen hurjaa vauhtia eteen päin. Tänään kuitenkin keskittyisin rauhallisempaan liikutukseen ja kunnon aamumaasto saattaisi herättää orin positiivisella tavalla, tai niin toivoin.
Kuljin tottuneesti talliin, jossa muutamat aamuvirkut jo puuhailivat omien hevostensa parissa. Minun pitäisi ruokkia kaikki kolme oria ja viedä kaksi muuta ensin pihattoon päiväksi, ennen kuin pääsisin Monniin käsiksi. Tämä ei ollut kuitenkaan mikään taakka tai ongelma, sillä olin aika hyvin tottunut monen hevosen tuomaan rutiiniin. Välillä piti hoitaa myös muiden, nimeltämainitsemattoman valkohiuksen ärtyisä paholainen, ja joskus vähän muitakin.
Riisuin viittani Monnin pilttuun edessä olevaan naulaan, valmiina hommiin.
”Lady Karma, hyvää huomenta.” Kuulin miesäänen tervehtivän vieressäni. Käännähdin rennosti katsomaan puhujaa, nähdäkseni pitkän, vaaleahiuksisen oppipojan. Nyökkään tutulle kasvolle ilmeetön hymy huulillani. Ambrosius, Artheurin uusi oppipoika ja Clarenbaldin hoitaja. Olen tainnut kerran puhua hänelle, mutta sekin oli hyvin pikainen keskustelu.
”Huomenta.” Sanoin vielä kohteliaasti, saaden nuoren miehen huulille nousemaan kirkkaan hymyn. Tuo kantoi käsissään vesiämpäriä, kävellen ohitseni reippain askelin.
”Ai niin!” Mies kierrähti ympäri henkäisten, kuin olisi muistanut juuri jotain. Monni hörähti kovalle äänelle korvat luimussa, tuijottaen minua ja pidempää oppipoikaa väsyneenä. Katseeni kääntyi kysyvästi miehen puoleen, veden loiskuessa ämpärissä. Muutama tippa putosi myös kivilattialle.
”Jos sulla on aikaa, tulisitko maastoon kanssamme? Tunnet metsät varmaan paremmin kun me.” Vaaleahiuksinen oppipoika puhui pienen ujon punan noustessa poskille. Monnin turvan silittäminen pysähtyi kun nostin toista kulmaani hieman hämmentyneenä. Ambrosiuksen lauseessa oli paljon sanoja joita kyseenalaistin heti ne kuultuani, olinhan luonteeltani tarkka ja varuillani.
”Meidän?” Kysyin ensimmäisenä.
”Häh?” Poika heräsi jostain mietteistään tuijottamaan minua kysyvästi.
”Sanoit ’meidän’, ketkä siihen kuuluu?” Käänsin kasvoni orin puoleen, jatkaen tuon paijaamista, odottaen vastausta. Saatoin vaikuttaa kylmältä ja ehkä jopa ärtyneeltä, vaikken niitä ollut. En vain ollut tottunut saamaan pyyntöjä muilta oppipojilta heti aamulla, joten miehen ehkä jopa viatonkin kysymys sai minut heti varpailleni.
”Ah, minä, Nadja ja Secilia.” Sinisilmä pääsi vihdoin kiinni ajatuksiinsa. Hänen rentoutensa viileni hieman, johtuen luultavasti omasta vakavuudestani, jolle en voinut mitään. ”Sir Lyonell sanoi että sua voi kysyä matkaoppaaksi maastoon, jos tarvii.” Ambrosius jatkoi pikaisesti vielä.
Arvasin että toisen kysymyksellä oli jotain takanaan. Kukaan ei kysyisi minulta mitään, ellei joku muu olisi rohkaissut siihen. Vai oli prinssi tällä kertaa syypää, minun teki mieli sanoa, mutta pystyin hiljaa. Mietin hetken, jonka jälkeen käänsin katseeni varmana poikaan. Hyvä ettei tuo säikähtänyt liikettäni, kun tuijotti hartiat jäykkänä minua, odottaen jonkinlaista vastausta.
”Oletteko valmiit aamutallin jälkeen lähtemään?” Kysäisin tuolta. Jos kerran Lyonell oli sanonut että voisin lähteä heidän mukaansa, ei minulla ollut mukisemista. Kai minä yhdeksi aamuksi lapsenvahdiksi kelpasin, naureskelin mielessäni. Ulospäin kasvoni olivat silti rennon vakavat, pieni hymynkare toisella suupielellä.
”Ai tänään?” Hämmentynyt kysymys pääsi miehen suusta. Nyökkäsin syvään.
”Nytkö?” Hän varmisti vielä. Nyökkäsin uudelleen.
”Käyn kysymässä muilta! Tulen sitten kertomaan.” Vaaleakiharainen poika sai liikettä niveliinsä ja lähti kävelemään jo puhuessaan. Katselin toisen kulkua pää kallellaan. Se siitä rauhallisesta aamumaastosta, ajattelin mielessäni, laskien suudelman kimon orin mustalle turvalle.
Hoidin aamutallin omalta osaltani rauhalliseen tahtiin. Ruokin hevoset, lakaisin käytävää muiden kanssa ja avustin omien orieni lisäksi myös muut ulos omiin tarhoihinsa. Olin saanut Abrosiukselta myöntävän vastauksen kysymykseeni, joka tarkoitti että me kaikki neljä hoitohevosinemme lähdettäisiin yhteistuumin maastoon.
Harjasin Monnin kauttaaltaan, setvin sen takkuuntuneen harjan, letittäen hännän nätiksi pötköksi. Harja sai hulmuta kyllä vapaana. Koko hoidon ajan ori oli seissyt melko nätisti, välillä steppaillen paikallaan, mutta pieni käsky meni onneksi perille. Kavioita puhdistaessa jalat taas eivät meinanneet nousta, joten sain töniä hevosta kunnolla, että tuo suostui luimien pyyntööni.
Viileän ilman takia nappasin valjashuoneesta kunnon varusteet matkaan. Jouluna saatu kultakoristeinen, vihreä ratsastusloimi oli juuri sopivan paksu lämmittämään. Siihen päälle ruskea satula ja päähän päätin kokeilla uusia, juuri ostettuja ohuita panssarisuitsia. Ne istuivat kimolle kuin nakutettu ja ori oli pian valmiina lähtöön. Nappasin viimeiseksi viitan naulasta, lähtien kohti ulko-ovia.
Sovimme tapaamispaikaksi pihan vesiputouksen, jossa kaikki muut näyttivät jo odottelevan. Taluttaessani Monnia muiden luokse silmäilin nopeasti noiden varustukset ja vaatetuksen. Pakkasta oli kuitenkin jonkin verran, mutta oppipoikien varustus vaikutti tarpeeksi sopivalta keliin.
"Sieltä hän tulee." Nadja huikkasi pirteänä, saaden muidenkin katseet kääntymään minuun. Nyökkäsin, silmäillen vuorotellen jokaista erikseen. Hän piteli linnan uutta rauhallista tulokasta, Rommia, sillä Rosie oli juuri hetki sitten varsonut, eikä sillä voinut vielä ratsastaa. Ambrosiuksen ja Nadjan kanssa olimme tavanneet kunnolla, mutta sinihiuksinen nainen oli jäänyt tuntemattomammaksi minulle. Katsoin häntä arvioivasti, miettien mikä hän oli naisiaan. Kävelin kuitenkin rauhassa mutta varmana tuon luo, niin kuin oppipojan pitää.
"Sinä taidat olla lady Roxanan uusi oppipoika, lady Secilia?" Aloitin rauhalliseen sävyyn, silmäillen naisen reaktioita ja ruumiineleitä. Hän seisoi hyvässä ryhdissä, silmissään pistävä ja tulinen katse. Kilpailuhenkinen luonne ilmeisestikkin.
"Kyllä vain. Ja sinä olet sir Lyonellin pitkäaikaisin oppipoika, lady Karma?" Nainen vastasi samaan tapaan minulle, kuin minä olin puhunut hänelle. Hän ei selvästikkään nähnyt minua juurikaan korkea-arvoisempana tai sitten tämä oli hänen tapansa näyttää tuttavallisuuttaan. Nyökkäsin pienen virneen kera.
"Noustaan ratsaille." Patistin kuitenkin ilman sen ihmeempää keskustelua. Keskustella ehtisimme maastossakin. Kaikki tottelivat sanoja hetimmiten, nousten omien hevostensa selkään ongelmitta. Tuikku oli näemmä saanut luvan lähteä maastoon, mutta olihan tuon varsakin jo hyvin kasvanut. Emmekä olisi kauaa poissa.
Ohjasin meidät Vanhalle Kauppatielle, joka vei niittyaukeiden vierestä monimuotoisille maastoreiteille.
"Olkaa varovaisia." Kuulin pääni sisällä tutulle miehelle kuuluvan äänen. Käännyin katsomaan linnaa, nähden Lyonellin seisomassa portailla. Muutaman sekunin ajan katsoin hänen hahmoaan, kunnes Nadja nojautui eteeni.
"Onko kaikki hyvin?" Nainen kysäisi ja vilkaisi taakseen, tajuten sitten ketä katsoin. Ilkikurinen hymy nousi hänen huulilleen, samalla kuin ymmärtäväinen hyminä kaikui hänen keuhkoistaan. Hän ehkä ajatteli jotain romanttista, mutta tunnistin miehen äänestä huolen.
"On, kaikki on hyvin." Sanahdin, samalla suoristuen ratsuni satulaan. Mielessäni lupasin pitää huolen kaikista, vaikka mies ei sitä kuulisikaan. Ehkä.
Monni oli alkuun levoton, eikä pitänyt muiden hevosten läheisyydestä. Jouduin pariin otteeseen sanomaan muille ettei tuo hevosiaan liian lähelle jos ei halua saada kaviosta. Niittyjen kohdalla ori kuitenkin mulkaisi vierelleen ilmestynyttä Clarenbaldia lähes murhaavasti, loikaten sivuun ja aloittaen sellaisen shown ettei moista oltu nähnyt hetkeen.
Puristin uudenkankeita ohjia nyrkeissäni, painaen jalat orin kylkiin kiinni. Viitta liehui ja lepatti hevosen loikkiessa sinne tänne. Monni ponkaisi laukkaan, josta se meinasi tehdä äkkikäännöksen, mutta pidin pintani annoin hevosen kiitää jäistä tietä eteenpäin, pitäen vauhdin. Hämmentynyt kolmikko lähti seuraamaan minua tajuttuaan etten pysähtyisi tulemaan takaisin. Kuulin takaani puheensorinaa ja kavioiden kopsetta. Monni puuskutti allani voimakkaasti, mutta hetken päästä sai rauhoituttua ja kykenin laskemaan vauhdin laukasta löyhään raviin. Kolmikko kiiruhti luokseni, ja vaikka olin valmis kimon säikähdykseen, se oli sen verran väsynyt omasta tempauksestaan ettei muuta tehnyt kuin vilkaissut ja kuunnellut.
"Ootko kunnossa?" Hämmentynyt kysymys pääsi Nadjan suusta. Rommi hörähti kuin kompaten vaaleahiuksisen puhetta. Hymyilin hengästyneenä ja taputin Monnin kaulaa.
"Tämä on aika normaalia Monnin kanssa." Selitin henkäisten syvään.
"No siinä on aikamoinen kiitäjä." Secilia hymähti hämmentyneen naurahduksen saattelemana.
"Tää on normaalia?" Ambrosius kysäisi lähes järkyttyneenä. Nyökkäsin mietteliäänä, siirtäen katseen eteenpäin.
"Aika normaalia, kyllä." Myönsin vilkaisten kolmikkoa takanani. He alkoivat päivittelemään orini käytöstä ensin hämmentyneesti, sitten lopulta jopa humoristiseen sävyyn. Monnikin tuntui rentoutuvan kokoaikaisen puheensorinan ympäröimänä, vaikka vilkuili silti pelottavien liikkuvien olentojen varalta ympärilleen. Ori ei voinut ikinä olla liian varuillaan.
Maastoreitiksi päätin suht tasaisen metsäreitin, joka kiertäisi kylän kautta takaisin linnalle. Jos olisimme menneet siitä oikealle, olisimme menneet saman reitin minkä Lyonell minulle hetki sitten näytti, mutta vuoristo oli luultavasti täysin jäässä, enkä ottanut riskejä. Metsätie kuitenkin vaikutti kelpaavan kolmikolle ympärilläni, sillä puheesta ei meinannut tulla loppua ei sitten millään. Itse vastailin lähinnä minulle suunnattuihin kysymyksiin, ja niihinkin lyhyesti, vaikkakin suurimpaan osaan totuudenmukaisesti. En juurikaan osannut näyttää ylimääräisiä tunteita vielä suht tuntemattomien seurassa. Välillä toki naurahdin jos juttu oli hauska, hymyilin ystävällisesti ja rennosti, sekä osasin painaa vitsailut villaisella. Mutta mikään sen suurempi tunne ei näkynyt.
"Tehän seurustelette Lyonellin kanssa, eikö niin?" Vaaleahiuksinen nainen kysäisi pienen hiljaisuuden jälkeen. Katsahdin vierelleni ratsastanutta Nadjaa peruslukema kasvoillani. Kysymys tuntui herättävän kiinnostuksen myös muissa kun kaikki kääntyivät katsomaan ja odottamaan vastausta. Hengitin syvään sisään ja sitten ulos.
"Niin, kyllä." Myönsin, pitäen kuitenkin katseeni edessä tiessä. Jännityksen laukaisema hykertely kuului tyttöjen suusta, siinä missä Ambrosius vain lähinnä kuunteli keskustelua kiinnostuneesti.
"No, kerro jotain hänestä?" Nadja patisti.
"Niin! Onko hän yhtä jäykkä kun olette kaksin?" Secilia jakoi heti perään. Katsahdin molempia kysyvänä. En ollut ikinä oikein ymmärtänyt parisuhde juoruilijoita, mutta kai he olivat vain kiinnostuneita. Lyonell ei ollut ehkä ulospäin mikään ilopilleri, mutten ollut minäkään.
"Ei hän jäykkä ole muutenkaan." Hymyilin hieman, katsahtaen Seciliaan. "Olen ollut hänen seurassaan sen verran että voin sanoa hänen olevan rennoimmillaan mitä hän ikinä on ollut." Selitin katse siirtyen taas tiehen.
"Mitä? Hän on ollut vieläkin jäykempi?" Nadja ihmetteli ääneen. Nyökkäsin tuolle naurahtaen pienesti. Tytöt saivat siitä hyvän puheenaiheen, miettien ja verraten kertoja jolloin he olivat tavanneet tulevan kuninkaamme. Pudistelin päätäni vain huvittuneesti, antaen heidän keskustella.
Hetken päästä patistin pienen ryhmämme ripeään raviin, jossa Monni tuntui heräävän uupumuksestaan. Pääsimme metsän suojista pitkälle suoralle, joka vei horisontissa näkyvään Hankalan kylään.
"Viimenen kylässä on mätämuna!" Lady Secilia julisti yhtäkkiä, saaden kaikki mukaansa laukkakisaan. En voinut olla lähtemättä myös kisaan, mutta tiesin että jos jotain tapahtuisi, olisin vastuussa. Patistin kuitenkin Monnin laukkaan, painautuen pienen orin kaulaa vasten. Pidin silmät tiessä kavioiden kopistessa molemmilla puolillani. Hevoset puuskuttivat kilpailuhenkisinä, yrittäen jokainen miellyttää ratsastajaansa.
Meidän onneksemme kukaan ei tullut tiellä vastaan, vaan saimme kisata aivan rauhassa. Ensimmäisenä kylän porteilla oli Nadja ja Rommi, sen jälkeen tasapelinä Ambrosius ja minä. Viimeisenä ilmestyi Secilia Tuikun kanssa. Naisen kasvoilla oli leveä hengästynyt hymy.
"Ei taida Tuikku jaksaa painaa ihan vielä noin kovaa." Nainen naurahti taputellen tamman kaulaa.
"Parasta kiiruhtaa linnalle, varsa taitaa odotella emoaan." Nadja hymyili, saaden nyökkäyksen jokaiselta puoleensa. Omalla tavallaan olin hieman kateellinen tammojen hoitajille, he saivat myös söpöt honkelokoivet hoidettavakseen, saivat katsoa niiden kasvua ja kehitystä. Annoin kuitenkin kateuden hukkua hiljaa pois mielestäni, kun hevoset löntystivät yhdessä ryppäässä hiljaisen kylän läpi.
Aurinko paljastui pilvien takaa vihdoin kirkkaana ja lämpimänä, kuin valaisten tiemme takaisin linnaan. Saavuimme ruuhka-aikaan, kun hevosia oltiin valmistelemassa jo aamun tunteja varten. Lyonell seisoi tallin ovilla, seuraten pienen laumamme saapumista rento hymy huulillaan. Nyökkäsin syvän tervehdyksen miehelle, saaden Nadjassa ja Seciliassa pienen kikatuksen.
"Noinko tervehditte kuningastanne?" Kuului vakavanhuvittunut kysymys. Deimos käveli ylpeän näköisenä luoksemme, samalla kuin laskeuduimme satuloista.
"Sir Deimos. Eh... ei toki. Tai siis..." Nadja häkeltyi miehen yllättävästä ilmestymisestä. Vaaleahiuksinen poika hymähti huvittuneesti tilanteelle, nyökäten syvään Lyonellin suuntaan, sitten myös Deimokselle.
"Sir Deimos." Ambrosius tervehti, saaden prinssiltä nyökkäyksen vastaukseksi. Nuorella miehellä oli tavat hallussa ja arvostin sitä. Hän ja Secilia lähtivät yhteistuumin taluttamaan hevosia talliin, kun taas Deimos päätti pidätellä minua ja Nadjaa. Puolikasvoinen prinssi nappasi kädestäni kiinni, saaden lihakseni jäykistymään. Tuo toi hanskalla peitetyn käteni kasvojensa korkeudelle, suudellen kämmenselkääni.
"Lady Karma, kiitos että pidit huolta heistä." Deimos sanahti vuolaasti, laskien käteni. En voinut mitään sille etten luottanut mieheen, en osannut ollenkaan lukea tuon ajatuksia tai liikkeitä, hän oli epäilyttävä.
"Vastuu oli minulla." Vastasin jäykästi hymyillen miehen puolleen, nyökäten, kuten tapoihin kuuluu. Nadja tuntui hämmentyneen tilanteesta, mutta pääsi pian maanpinnalle ritarinsa alkaessa käskyttämään häntä.
"Nähdään, Karma. Kiitos maastolenkistä!" Vaaleahiuksinen nainen huikkasi vielä ennen kuin katosi ritarinsa työlistan kanssa talliin. Huokaisin raskaasti, ja niin teki Monnikin. Taputin orin kaulaa, kehuen sitä hyvästä lenkistä. Ori ansaitsisi kyllä kunnon harjauksen, vettä ja pari herkkua vielä päälle. Ehkä jaksaisimme illasta vetää pienimuotoisen harjoittelun vielä. Toivoa olisi.
Lähdin taluttamaan hevosta talliin, saaden Lyonellin seurakseni. Mies kyseli maastolenkin onnistumisesta ja selitin tuolle pääpiirteittän mitä reittiä menimme ja kuinka otimme laukkakisan suoralla kylätiellä. Samalla sain napattua hikiset varusteet Monnin päältä ja harjattua tuon uudelleen läpikotaisin.
Lyonell kuitenkin päätti rangaista minua huolimattomuudesta, käskemällä kiillottamaan Draken varusteet ja tulevan kuninkaan haarniskan. Olin ollut liian ajattelematon ja kärsimätön lähtien mukaan kisaan, kun tie oli umpijäässä. Tuikkua ei olisi myöskään saanut rasittaa niin paljon ja minun olisi pitänyt tietää se. Mielessäni tiesin kuitenkin että Lyonell olisi lähtenyt kanssani aivan samaan kisaan jos olisimme olleet kaksin, joten löyhä rangaistus oli ehkä enemmänkin pientä kiusantekoa. En valittanut, sillä kaikki tämä oli työtäni.