|
Post by Lady Karma on Nov 28, 2018 21:09:50 GMT
Kuulin naisen sanat, mutten vastannut. Ne satuttivat minua liikaa, olin tehnyt taas jotain väärin enkä tiennyt mitä. Hän se minua kiusasi ja sitten otti itseensä kun en ollutkaan... kuten hän. Jäin paikoilleni Nanookin kävellessä eteenpäin. Tuijotin maata kuin se olisi ollut mielenkiintoisin asia elämässäni sillä hetkellä. Kaikki oli niin sekavaa, etten tietänyt mitä tuntea, joten päätin olla tuntematta mitään muuta kuin surua. Se oli tunne johon olin niin tottunut, etten edes huomannut kuinka surumieliseksi kasvoni olivat muuttuneet. Kuin olisin luovuttanut elämässä.
Hätkähdin vasta kun kuulin lähenevät askeleet. Nostin katseeni ja yllätyksekseni Lyonell seisoi edessäni. Vain muutama hetki sitten olisin hymyillyt ja halunnut hypätä miehen syleilyyn, mutta nyt kaikki oli toisin. Minulla oli paha olo ja tuntui kuin olisimme olleet miehen kanssa magneettien väärät päät, työntäen toisiamme pois. Pahoinvointi kasvoi sekunti sekunnilla, enkä voinut katsoa mieheen. "Sir Lyonell." Tervehdin miestä syvän nyökkäyksen kera, jonka jälkeen käännyin heti pois ja lähdin kävelemään. Jos joku olisi kutsunut, en olisi kuunnellut, vaan jatkaisin kävelyä.
Suuntasin ylätallia kohti, kiertäen ratsastuskentän. Minun oli saatava hengittää ja tein sen typerimmällä tavalla ikinä, tiesin sen itsekkin. Heti kun pääsin ensimmäisten puiden ohi, pinkaisin juoksuun. En tiennyt mihin menin, mutta energiapallo minussa tahtoi purkautua, tällä kertaa näin.
|
|
|
Post by Lady Nanook on Nov 28, 2018 21:15:46 GMT
Pysähdyin nähdessäni Lyonellin kulkevan lähemmäs. En sanonut mitään, annoin hänen puhua kunnes viimein kumarsin; todentotta tein sen, enkä edes ajatellut sitä sillä hetkellä häpeällisenä tekona. ''Hyvin toimittu, prinssi.'' Sanoin hymy väreillen huulillani kun viimein nostin itseni kumarruksesta, ''Suututin naisesi, pahoitteluni siitä. Sano hänelle, ettei hänen tarvitse nähdä minua - en tule hänen tielleen. Hän kuuntelee sinua paremmin kuin minua.'' Hymyilin ystävälliseen sävyyn ja jatkoin sitten matkaa kuin keskustelu olisi ollut täysin normaali. Askeleeni kulkivat hetki hetkeltä lähemmäs Dark Soulsin laidunpaikkaa. Kaipasin paholaiseni seuraa.
Matka oli nopea ja kun viimein pääsin laitumelle niin pujahdin aidanraosta sisään vislaten. Kymmeniä sekunteja ja tuttu friisiläinen rymisteli kohti kuin sotanorsu. Sillä hetkellä tajusin, että kyynelhelmet toistensa jälkeen valuivat poskiani pitkin. ''Hitto, olen heikko...'' Murahdin vasten hevosen mustaa karvaa; ratsu tuoksui lohdulliselta, ''Miksi itken ihmisen perään?'' Mumisin edelleen vasten Daksun kaulaa. Ei ollut tapaistani murehtia toisista ihmisistä näin paljoa.
|
|
|
Post by Prince Lyonell on Nov 28, 2018 21:21:49 GMT
"Tein kuten pyysit, se on tehtäväni", sanoin tyynen rauhallisesti ja mutristin kulmia. Nanook näytti olevan onnellinen, mutta hetkin sitten onnellinen Karma oli kuin patoutunut muurinsa sisälle. Mitä oli oikein tapahtunut, ihmettelin syvästi. "Minulla on velvollisuuksia, palaan linnalle tuota pikaa", puhuin varmaan ilmalle, mutta sanoin sen ääneen saadakseni prioriteetit esille. Osaisin etsiä Karman lopulta, sillä todella tahdon tietää mitä kahden oppipoikani välillä tapahtuu. En sallinut tätä ollenkaan, se melkein suututti minua ja loukkasi, että ritarillista periaatetta reiluudesta ja kunniasta pirstottiin. Pystyi näkemään kaksi sinivihreää salamaa silmäkulmassa.
Menin talliin hiljaisena ja sen hetkinen väki olivat onnellisia. Nappasin ratsuni karsinasta ja lähdin ripeästi ulos tallista. Vauhdista loikkasin mustan nuoren ratsun selkään ja annoin hevosen ravata päätietä kohti Hankalan kylää. Katsoin ympärille varovaisesti.
|
|
|
Post by Lady Karma on Nov 28, 2018 21:37:56 GMT
En juossut kauaa, mutta sitäkin rankemmin. Vasta pysähdyttyäni katsoin taakse, mutta näin vain metsää. Tallia ei ollut mailla ei halmeilla. Kaukana en silti voinut olla. Haukoin happea ja suoristin venytellen selkäni. Adrenaliini oli vienyt kaiken surullisuuden pois ja jäljellä oli enää raikas tyhjyys, jonka annoin täyttää kehoni. Lähdin kävelemään pientä metsäpolkua pitkin syvemmälle metsään, hengitellen rauhassa raikasta pakkasilmaa. Minua ei häirinnyt kukaan, enkä minä häirinnyt ketään. Olo oli sekä yksinäinen että rentoutunut.
Pääni täyttyi toruvilla ajatuksilla siitä kuinka olin käyttäytynyt lapsellisesti, kuinka en ollut edeleenkään tarpeeksi hyvä. Olin pettänyt Nanookin olemalla minä, ja luultavasti myös Lyonellin. Pudistin päätäni, seisahtuen pienen jäätyneen lammen ääreen. Istuuduin huurteiselle nurmikolle, nojaten selkäni puuhun. Tuijotin lammen koukeroista jääkerrosta hiljaa. Minua ei itkettänyt enää, vaan kaikki ajatukset olivat pikemmin kuin totuuksia, faktoja, vaikka olisivatkin olleet hyvin kaukana niistä.
En voinut olla miettimättä kuinka olisin voinut välttää tämänkin tilanteen, joko kertomalla Nanolle asioita jotka olivat ehkä totta tai sitten olemalla humoristisempi. Jos olisin osannut nauraa itselleni, en olisi nyt siinä. Naurahdin itsekseni ja toin polvet rintaani vasten, laskien pääni käsivarsille polvien päälle. Nanohan sanoi lyövänsä minua jos enää koskaan jossittelisin, ja tässä minä taas olin. Jos jos jos.
|
|
|
Post by Lady Nanook on Nov 28, 2018 21:49:51 GMT
Tuttu vislaus täytti korvani ja kohotin katseeni Daksun kaulasta nähdäkseni velhon istuvan kyykyssä mustan hevosen takamuksen päällä. "Mitä vollotat?" Siru kysyi pää kääntyen toiselle puolelle kuin koiralla konsanaan. Daksu tajusi nopeasti, että kuka hänen perseellään keikkui ja pian jumalolento sai elämänsä kovimman rodeon Daksun pukitellessa kuin pahainen sonni velhon alas selästään.
"Luultavasti tiedät jo, etkö vain?" Kysyin viileästi pyyhkien loputkin kyyneleet. Daksu ravasi takaisin luokseni ohittaen Sirun niin, että kihara musta harja osui päin velhon kasvoja. "Tiedän tietenkin, sen myös, että hevosesi vihaa minua." Siru virnisti ja ilmaantui kuin tyhjästä aidalle keikkumaan.
"Ugh, Karma hylkää minut kuitenkin Lyonellin takia! Niin ihmiset tekevät, korvaavat turhat asiat löytäessään parempaa!" Aloin avautumaan jumalveriselle joka huokaisi kyllästyneenä. "Minua ei kiinnosta." Siru yritti, mutta olin jo avannut suuni enkä sietänyt keskeytyksiä.
"Jos Roxana ei olisi lähtenyt niin tätä kaikkea ei olisi käynyt!" Ristin lopuksi käteni mielenosoituksellisesti rinnalleni - olin puhunut suuni puhtaaksi ja nyt Siru nökötti aidalla katse lasittuneena. Hän ei ollut luultavammin kuunnellut laisinkaan sanottavaani. Se paljastui myös siitä miten hän taputti käsiään. "Hienoa, onko nyt aika puhua minusta?" Siru hymähti iloiseen sävyyn ja nousi käsien varaan aidalle. "Miksi puhuisimme sinusta?" Kysyin toinen kulma koholla, ajatus oli outo. Velho tuskin puhuisi itsestään syvällisemmin. Mahtailisi voimillaan ja sen sellaista. "Luulin, että meidän kuuluisi avautua toisillemme - olen uusi paras ystäväsi tietenkin." Siru virnuili laskeutuen hitaammin, rauhallisemmin vierelleni mulkoillen Daksua, jonka korvat painuivat luimuun.
|
|
|
Post by Prince Lyonell on Nov 28, 2018 22:05:19 GMT
Hankalan kylä häämötti sillan päässä. Drake epäröi suuresti puusillan ylittämistä joen ylitse. Pidin jalkoja hevosen kyljissä ja hevonen otti loikan sillalle jatkaen suuressa ravissa kohti kylää. Hankala oli sitten erilainen kuin Arkala. Tori oli täynnä myyjistä, muutama varas siellä täällä pihistämästä kojuista, kun kukaan ei nähnyt mukamas. Hevosia rivissä muuriseinän edessä, ikkunoilta roikkuvat liput ja suosituin kapakka täynnä humalaisia ihmisiä tähän aikaan päivästä.
Ihmismassa alkoi väistyä tieltäni ja kaikki loivat kysyvän katseen, mutta samalla onnellisen ilmeen. Ainakin osalla, sillä Hankalan oli vielä vaikea hyväksyä minun nousevan valtaistuimelle vuoden vaihdettua toiseen. Pidin jalon ilmeen kasvoilla ja ratsastin torin halki kohti kapeaa katua. Kaikki näytti hyvältä eikä kukaan tullut sanomaan mitään, vaikka huuteluja ja sanomisia tuli kuultua reippaasti. Pysähdyin kapakan eteen katselemaan, kun Roxanan tuttu Valearan hääri palvelemassa humalaisia. Pieni hymy nousi kasvoille. Mies oli päässyt jaloilleen, sillä Roxanan perheen lähtö oli suuri kolaus hänelle. Jatkoin matkaa vaatturin ohitse kohti sepän pajaa ja sieltä takakautta kohti Lumottua Metsää.
Sielu sai lepää, mutta seuraavat velvollisuudet odottivat. Mukulakivi peittoisen maan vaihdettua nurmeen annoin Draken lähteä laukkaamaan paineita ulos. Nuori hevonen ei selkeästi kestänyt vielä suurta vilskettä. Nojauduin eteenpäin pitäen ohjia yhdessä kädessä väistellen oksia ja pysyen ratsun liikeessä mukana. Aloin hidastaa hevosta, kun Pahalan raja tuli vastaan. Siellä kaksi hyvin häijyn näköistä ritaria oli minua vastassa. "Iltapäivää herrasväki", sanoin hiljaisella äänellä ja vastaukseksi sain käärmemäistä sihinää. Missä heidän johtajansa oli tai lääniherran poika. Se sihisevä kalkkarokäärme pysyi Hankalassa kiinni kuin rutto, mutta pyövelin entisiä maita hän ei tulisi saamaan minulta, vaikka kauppaa kovin yritti tehdä.
Huokaisin raskaasti vilkuilen taaksepäin siinä toivossa, ettei ratsuparvi lähtenyt perään. Mutta taisin olla väärässä, tällä kertaa. Kannustin Drakea eteenpäin huomaten niiden lähtevän seuraamaan minua hiljaisella vauhdilla verrattuna meihin. Voi pyöveli, ajattelin ja annoin Draken nostaa laukan. Hevonen huomasi, että olisi pian henki kyseessä. Ori kavahti takasilleen päästäen rääkäisevän kovan hirnauksen ja siitä lähti täyteen vauhtiin. Oli aluksi vaikea löytää rytmi ja typerästi olin jättänyt miekan kuninkaansalin pöydälle kypärän viereen. Oli sentään magia, mutta en mieluusti käyttäisi sitä tappamiseen.
|
|
|
Post by Lady Karma on Nov 29, 2018 7:18:32 GMT
Henkäisin syvään kirpeää pakkasilmaa. Maa oli kylmä ja alkoi sulaa persukseni alla, mutta en välittänyt, sillä en jaksanut kävelläkkään. Tuijottin lammen pintaa kasvot käsivarsia vasten painuneina. Minulle tulisi pitkä päivä jos jäisin tänne istuskelemaan, mutta en tiennyt kuinka hyvältä vaihtoehdolta tallille meno ja ystävän välttely kuulosti. Tuhahdin itsekseni. Yritin löytää jotain loogista ratkaisua tähän kaikkeen, mutta sitä ei näyttänyt löytyvä, ei vaikka kuinka etsi. Nano halusi minusta jotain mitä en ole ja Lyonell halusi minusta rohkeaa ritaria, jolta minusta ei todellakaan sillä hetkellä tuntunut. Kurtistin kulmiani turhautuneena. Mitä minusta oikein halutaan?
Monen kymmenen minuutin päästä, kun sulanut lumi pääsi vaatteideni läpi kylmänä vetenä, nousin seisomaan venytellen. Oloni oli rauhallinen, mutta en ollut saanut vastauksia mihinkään. Aurinko pilkotti puiden oksien välistä, saaden tunnelmasta taijanomaisen. Säteet olivat selkeästi nähtävissä ja oksilta leijaili hiljalleen kimmeltäviä jäähileitä. Lähdin kävelemään, ihastellen kuuraista maisemaa. Ääniä ei juuri ollut, vain pienten lintujen sirkutus ja tuulen humina siivittivät matkaani, mihin lie se veikään. Pieni tuuletus ja sitten palaisin talliin hevosteni luo. Ehkä tunkisin itseni jollekkin tunnille, tai lähtisin Monnin kanssa maastoon. Kohautin olkiani. Molemmat vaihtoehdot kuulostivan hyviltä.
Kävelyni seisahtui kun kuulin kavioiden kopsetta jostain kauempaa. Kuuntelin hetken, mutta jatkoin sitten matkaani. Joku oli varmaan maastossa, ajattelin itsekseni. Ratsukon näkeminen näissä metsissä oli kuitenkin melko todennäköistä.
|
|
|
Post by Prince Lyonell on Nov 29, 2018 8:21:18 GMT
Drake laukkasi yhä kovempaa mitä syvemmälle metsääpäin pääsimme kohti linnatietä. Vähän väliä vilkuilin missä jahtaava ratsupari kiisi, mutta se oli kuultavissa raskaista kavioiden painalluksesta ja lohikäärmemäisestä öristä sekä ketjujen tanssimisesta askelten tahdissa. Hienosti minustahan maksetaan lunnaita tai annetaan maani Pahalalle, jos nyt kiinni jään. Tuhahdin ajatuksissani väistäen puun juuri ja juuri, kun Drake päätti vaihtaa suuntaa yllättäen. Pysyin meilkein mukana orin tahdissa, mutta se ei ollut helppoa.
Pian kolmas ritari seisoi edessämme saaden Draken tekemään äkkipysähdyksen, että melkein lensin alas selästä. Käänsin ratsun suunnan muualle kohti jokea ja siitä tien ylöspäin kohti lampea, jos olin aivan perillä kulkusuunnastamme. Drake tömisti eteenpäin hermostuneesti. Itse pysyin rauhallisena, vaikka hieman omaa rohkeutta kyseenalaistin. Ilman asetta en tahtonut kuolemaani tavata näiden kanssa, vaikka he eivät voisi tappaa jäisivät lunnaista, maista ja rikkauksista pois.
Ohjasin ratsun hyppäämään jäätyneen joen ylitse, mutta se epäonnistui jostain syystä. Drake mätkähti turvalleen maahan ja jäi kyljelleen, kunnes jatkoi siitä paniikin vallassa eteenpäin. Ärähdin kivusta, kun hevosen lapa oli murskannut kipeän olkapääni maata vasten. Pari viikkoa sitten olin saanut kolhuja Deimoksen kanssa harjoitellessa, mutta nyt tuntui sen menevän lähes sijoiltaan. Nopea loitsu, ettei se vierähtäisi veltoksi. Kipu pysyi suurena ja niin pysyi kolmen kaveruksen joukko.
Jatkoin matkaa metsän läpi, sillä linna ei ole kaukana. Vihelsin muutaman kerran hyvin hiljaa, jos hevonen olisi jäänytkin lähistölle. Tunnustelin taskut ja saappaiden varret. Ei mitään asetta missää, tikaritkin oli jäänyt toisen viitan taskuun. Voi kurjuus, kirosin ja jouduin tekemään loitsun uudestaan. Tällä kertaa hieman hajaannuttamaan kolmikkoa. Jatkoin matkaa hitaasti eteenpäin pitäen silmällä ympäristöä. Kaunis päivä sai huonon käänteen, mutta toisen maille menin.
|
|
|
Post by Lady Karma on Nov 29, 2018 8:42:26 GMT
Kävelin ajatuksiini uppoutuneena, kunnes minut palautettiin takaisin maan päälle. Kuulin lähenevät laukka-askeleet ja pian näin tumman, tutun, hevosen, juoksemassa puiden välistä. Vaikka friisiläisellä oli varusteet päällään, ratsastajaa ei näkynyt missään. Drake juoksi kohti linnaa, säikähtäen myös minua ja kiertäen sen verran kaukaa etten saisi sitä kiinni. Kurtistin kulmiani ja käänsin katseeni suuntaan josta hevonen oli tullut. Kävelin ripeästi eteenpäin, vilkuillen ympärilleni. Hevosen jäljet näkyivät selvinä kuuraisessa maassa, joten niitä oli helppo seurata. Nopea kävely kiristyi hölkäksi, kun tunnistin ketjujen kalinan ja matalan mörinän jostain lähistöllä. Ne olivat varjoritareita, olin varma. Silmäkulmassani huomasin mustan ilmestyksen, joka sai minut piiloutumaan puun taa. Päätön ritari ei ollut huomannut minua.
Jokin oli todella pahasti vialla, sillä ritarit olivat liian lähellä linnaa ollakseen vain huvittelemassa. Etsin ympäristöstäni jotain mikä olisi voinut aiheuttaa tämän ja pian sen löysinkin. Lyonell käveli kivuliaan näköisenä suuntaani, mutten voinut vain rynnätä miehen luokse ritarien pyöriessä ympärillämme. Mies oli sen verran kaukana, että huutaminen olisi kerännyt viholliset suoraan luoksemme, joten oli keksittävä jotain muuta. Aloin keräämään kuuraista lunta maasta ja taputtelin sen pieneksi, mutta tiiviiksi palloksi käsiini. Tähtäsin ja heitin pallon kohti miestä, toivoen sen herättävän hänen huomionsa.
|
|
|
Post by Prince Lyonell on Nov 29, 2018 12:30:00 GMT
Kylmä ja jäätynyt pallo osui lapaluuhun. Käännyin terävästi ympäri siristäen silmiä. Karma oli saanut huomioni, mutta pysyin vaiti ritarin ratsastaessa turhan läheltä häntä.
Lähdin hiljaisin, mutta ripein askelin kohti toista, kun kaikki ritarit olivat poissa. Katsoin häntä huolestuneesti silmät kiiluen. Sattui, mutta en näyttänyt kipua. "Emme voi mennä linnaan, seuraavat meitä", kuiskasin naiselle. "Selvästi Pahalan takana jotain... Seurasivat kylältä asti", kipu oli sietämätön. Katsoin Karmaa kysyvästi. "Ne on pakko johdattaa pois. Mutta tarvitsen miekkani. Pystytkö hakemaan sen? Saan pidettyä ne perässäni", puhuin hiljaa ja katkonaisesti.
|
|
|
Post by Lady Karma on Nov 29, 2018 12:43:16 GMT
Lyonellin kipittäessä luokseni otin hänet vastaan hiljaisen huolestuneesti. Vaikka mies ei näyttänytkään kipua kasvoillaan, pystyin huomaamaan että tuohon sattui. Olin juuri kysymässä mitä on tapahtunut, kun ritari alkoi jo selittämään. Nyökkäsin pari kertaa, vilkuillen ympärilleni. En pitänyt miehen ideasta.
"Ei." Kuiskasin itsepäisesti. "Sua on sattunut, joten sinä menet linnalle ja minä johdatan ne pois." Jatkoin puhumista. Tiesin että mies yrittäisi estää minua, joten en antanut hänelle siihen aikaa, vaan painoin pikaisen suudelman tuon otsalle, samalla nousten seisomaan. "Mä oon kuitenkin nopeempi juoksemaan kun sinä." Virnistin Lyonellille leikkisästi. Loikkasin pois puun takaa, kuuntelematta prinssin seuraavia sanoja, ja lähdin juoksemaan kohti kiliseviä ketjuja. Silmiini osui kaksi mustaa ratsukkoa, jotka liikkuivat hitaasti, pitäen sihisevää ääntä. Nappasin kepin maasta ja viskasin sen kaksikkoa päin. Valitettavasti minulla oli joskus liian hyvä sihti ja keppi suikahti toisen ritarin haarniskaan päättömästä reijästä. Nielaisin kun ketjuilla varustetut hevoset kääntyivät minua kohti. "Hippa?" Sanahdin. Ritarit pinkaisivat hevostensa kanssa laukkaan, joka sai minuunkin vauhtia. Juoksin pitkin metsää, väistellen puita ja kivikkoja, yrittäen suunnistaa mahdollisimman kauas linnasta.
|
|
|
Post by Prince Lyonell on Nov 30, 2018 10:13:09 GMT
Kurtistin kulmia, kun nainen kieltäytyi ehdostani. Hän oli oikeassa, mutta en jättänyt häntä siihen. Purin hampaita yhteen ja pidin katseeni niin pitkään naisen omissa silmissä ennen kuin hän lähti säntäämään ritareiden luokse "Tulen pian", vaikeroin ja nousin ylös. Lempeän hymy nousi naisen älyttömästä rohkeudesta. Hän ei uhmannut kuolemaansa, vaikka eivät varjoritarit tappaisi vaan hakisivat lunnaita vastaan oppipoikia.
Puristin pääni ajatuksista ja lähdin kävelemään linnaa kohti. Linnanpihalla kansalaiset ja oppipojat kääntyivät katsomaan minua kuin ruttolaista. Astrael tuli reippain askelin luokseni huolestunut katse kasvoillaan. "Mitä tapahtui?", hän ihmetteli ja katsoi pois liukahtanutta kättäni. "Älä koske, se on käsky. Minun on pelastettava... oppipoikani!", miettisin sanavalintaa ja lähdin kiipeämää portaita kohti kuninkaansalia. "Mutta teidän majesteettinne, että voi tuossa kunnossa mennä", Astrael seurasi minua. Nostin miekan pöydältä. "Voin, kyllä voin. Mitä jos he satuttavat häntä", karjaisin ja sininen liekkimäinen hehku kantautui kämmeniin. "Kuka?", Astrael yritti voimilla rauhoittaa minua, mutta oma tempperamentti oli sitäkin vahvempi. Puristin päätä nostin käden kipeään olkapään päälle, lausuin loitsun ja olo helpottui hetkeksi.
Juoksin ulos suuri kokoinen ritari perässä yrittäen pidätellä aikeitani, mutta turhaan. Hän tiesi näki kuinka oma aggressio tunkeutui ulos kehostani. "Jos en palaa, etsi meidät", tuhahdin antaen valkeiden kipinöiden purskahtaa käsistä ja silmäkulmista. Astrael kumarsi päätöstäni ja jäi seisomaan metsän laidalla ryhdikkäästi. Samalla Sirandras ilmestyi jättiläisen vierelle puristaen päätä. "Aiai, kuinka haistan veren valuvan hänen rinnasta ulos", velho ilkkui ja hieroi kämmeniä yhteen. "Osaatko kertoa mitä tuolla on oikein meneillään?", Astrael hämmästeli. "Vai, että osaanko?! Luulin ettet kysyi tuota! Varjoritarit etsivät prinssiä ja hän menikin suoraan ansaan", Sirandras ilkkui ja meni Astraelin leveälle olkapäälle istumaan.
|
|
|
Post by Lady Karma on Nov 30, 2018 11:00:50 GMT
Jalkani pinkoivat niin kovaa kuin kykenivät epätasaisessa maastossa. Tunsin kuinka jaksamiseni ehtyi, mutta en pystynyt ajattelemaan sitä. Pysähtyminen ei ollut vaihtoehto, sillä sen seurauksena olisi varma kuolema.
Metalliketjujen kilinä saavutti minua hetki hetkeltä, ja hevosten kaviot hakkasivat maata kuin sortuva linna. Eläimet puuskuttivat rohisten. Adrenaliini virtasi suonissani, saaden minut jatkamaan eteen päin. Väistelin puita mahdollisimman pienistä väleistä, yrittäen hidastaa varjoritareita, siinä onnistuen, sillä ritarit eivät vielä olleet kohdallani. Maitohapot alkoivat poltella jaloissa pikkuhiljaa, kuin huutaen hiljaista armoa. Etsin katseellani kuuraisesta ja paljaasta metsästä jotain suojaa, kunnes näin sivummalla kiviröykkiön. Pystyisin toivottavasti hämäämään ritareita kiertämällä kivet ja piiloutumalla johonkin väliin. Vaihdoin juoksusuuntaani, vilkaisten taakse ritareihin. He olivat lähempänä kuin osasin odotta, vain muutamien metrien päässä. Näin sivusilmälläni kuinka toinen heistä nosti miekkansa ja viskaisi sen minua kohti. Terä rävähti valtavalla voimalla puunrunkoon juuri ja juuri välttäen minut. Sydämeni hyppäsi kurkkuun, saaden minuun uuden energiapiikin. Suuntasin kiviä kohti, tehden ylimääräisiä puiden väistellyitä niin että varjoritarit jäivät hieman taaemmas. Harpoin kivien ohi, kuitenkin kääntyien suurimman kiven taakse. Kaksi kiveä olivat tehneet juuri sopivat railon väliinsä ja tungin itseni pikaisesti kivien koloon. Paikka oli ahdas, mutta mahduin juuri ja juuri. Haukoin henkeä kuin viimeistä päivää, ja jouduin peittämään suuni kädellä, etten pitäisi liikaa ääntä. Ketjut kilisivät ohitseni, mutta kun ritarit eivät nähneetkään minua enää, ne pysähtyivät. Tuijotin mustien ratsujen tanssia ja olin hyvilläni että hevoset peittivät omat jälkeni täydellisesti. Ritarit patistivat ratsunsa pian kivikon ympäri, ajatellen että olin kiertänyt ne.
Huokaisin syvään, kuunnellen lohikäärmemäisten örähdysten loittonevan minusta. Painoin kasvot käsiini ja yritin saada keuhkojani rauhoittumaan. Juokseminen oli saanut koko kehoni koetukselle. Piilottelu ei kuitenkaan olisi ikuinen ratkaisu, joten kun kilinä ja örinä olivat kadonneet täysin, nousin hitaasti pois piilostani. Olin aivan kuivuneen sammalen ja tomun peitossa, mutta nyt ei ollut aika välittää sellaisesta seikasta. Kipitin kiven vierelle, kurkaten metsää ympärilläni. En ollut täysin varma enää missä olin, mutta ympäristöstä päätellen melko kaukana linnalta, luultavasti Pahalan rajamailla. Lähdin kävelemään ripeästi suuntaan josta olin juossut, koko ajan tähyillen ympärilleni. Kaksikko oli kadottanut minut ja hyvä niin, mutta mielestänin Lyonellia jahtasi kolme ritaria.
Olin kävellyt jo hetken rauhassa, mutten antanut hiljaisuuden laskea valmiustasoani. Kuuntelin koko ajan tarkkana, pälyillen ympärilleni. Hengitin syvään kun löysin joelle jonka varresta tämä kaikki oli alkanut. Olin helpottunut, ajatellen että olin vihdoin turvassa, eksyttänyt varjoritarit.
Voi kuinka väärässä olinkaan. Selkäpiitä karmiva ärähdys sai minut loikkaamaan ympäri. Näin edessäni, vain metrien päässä sen yhden ritarin, joka ei ollut perässäni. Tuijotin häntä silmät viiruina, perääntyen hitaasti. Musta ratsu kuopi maata ja heilutti päätänsä puolelta toiselle kärsimättömänä, kuin susi joka halusi hyökätä saaliinsa kimppuun. Purin hampaani yhteen, seuraten ritarin liikkeitä, joka olivat vielä rauhalliset. Hän ohjasti ratsuaan hitaasti minua kohti, ja ajattelin että jos olisin hiljaa ja rauhassa, ritari ei hyökkäisi. Taas olin väärässä. Pian musta ratsu rääkäisi uudelleen, lähtien laukkaamaan kohti. Äkkikäännös ja pian olin taas juoksussa. Adrenaliini suorastaan purskahti suoniini, saaden ensimmäisen spurtin olemaan kaikista nopein, mutta vauhtini hidastui pian.
Yritin pinkoa niin kovaa kuin jaloistani pääsin, mutta ketjujen kilinä tuntui vain saavuttavan. Seurasin puoliksi jäätynyttä jokea ylös, mutta voimani ehtyivät ennätysvauhtia ja pian musta ratsukko oli vierelläni. Murahdin itsekseni, nähtyäni miekan kiiltelevän ritarin kädessä. Hevonen kaarsi eteeni, pysäyttäen matkani. Tuijotin uhmakkaasti päätöntä kehoa, jonka kädessä lainehti terävä miekka. Peräännyin ja lähdin uudestaan juoksemaan, mutta turhaan. Tunsin kuinka jokin osuu minuun, saaden minut törmäämään paksuun puunrunkoon. Valtava kipu purkautui oikeasta kyljestäni. Olisin valahtanut maahan, jos olisin pystynyt, mutta kipu ei antanut. Hengähdin ja tajusin mitä oli tapahtunut. Ritari oli heittänyt miekkansa minua kohti ja nyt se sojotti kiinni sekä minussa että puussa. Virnistin kivusta. Olin jumissa.
Takanani raskaat askeleet tulivat hiljaa kohti, ketjujen helistessä askelten tahtiin.
|
|
|
Post by Prince Lyonell on Nov 30, 2018 11:16:27 GMT
Astelin metsässä kivusta kankeana, mutta yritin siitä huolimatta pysyä pystyssä ja säilyttää oman ryhtini. Ainuttakaan varjoritaria päätöntä saatika kypärän omaavaa ei näkynyt missään. Karma oli onnistunut johdattamaan ne kauas linnan tuntumasta, mutta jokin asia oli pahasti pielessä. Tunsin sen luissani asti, samalla sen kuinka omat maagiset voimani valuivat olkapäätä pitkin alas. Huokaisin raskaasti kuinka kauan kestän ennen romahtamista.
Nojauduin raunion seinään nähden yhden varjoritareista hortoilemassa takaisin linnalle päin. Terävä tuijotus lohikäärmemäiseen ratsuun ja siitä sitten ritariin. Hän ei huomannut minua, mutta nousin ylös ja pamautin miekkani raunion seinää vasten. Kolahdus sai ritarin kääntymään ympäri ja hevosen kavahtamaan pystyyn. "Minut sinä haluat", ärähdin antaen taas sinisen liekin nousta esille. Hevosen kuoppasi maata ja lähti rynnistämään kohti minua. Pysyin aloillani pitäen katseeni kiiltävässä miekassa. Hetkeä ennen kuin miekka olisi osunut minuun vedin miekan esille, että se lävistäisi ratsun rintakehän auki. Kamala karjunta vihlosi korvan juuressa ja mustaa verta pursui vaatetukselle. Ritari lensin hevosen selästä. Ennen tuon nousemista ylös painoin jalkani ritarin selkään ja annoin aseen omalla painolla tippua ritarin haarniskasta läpi. Ensimmäinen hoidettu, ajattelin ja jatkoin matkaa sinne mistä ensimmäinen oli tullut.
Pysähdyin kuuntelemaan. Suljin silmät ja lausuin muutaman loitsun antaen äänien voimistua. Matka jatkui reippaasti eteenpäin kohti jokea, missä olin Draken kanssa kaatunut kumoon. Kiristin tahtia puuskuttaen ja pitäen ryhtini kasassa. Seisoin joen toisella puolella katsoen hätäisesti jokaiseen ilman suuntaan. Lähdin hölkkäämään painava ase harteilla huomatessa raskaiden askeleiden kuvia maassa. Hevosten ja ihmisen. Murahdin ja annoin loppuvoimien viedä eteenpäin.
Veret seisauttava näky, kun varjoritari asteli kuolonuhriaan kohti. "Rhor'i!", 'seis' olivat sanat jotka tulivat suoraan kurkusta. Ritari kääntyi ratsunsa kanssa kääntymään ja pysähdyin paikoilleni. Hevonen ärähti kovaäänisesti. "Saat olla pian ystäväsi seuralainen", sanoin kielellä jota varjoritarit eivät ymmärrä. "Poistu mailtani", ärähdin ja vedin miekan sivulle. Puristin kahvaa molemmin käsin antaen sinisen hehkun mennä miekkaa pitkin nostaen riimukuviot pintaan. Otin askeleen, jos toisenkin antaen ritarin tulla minua kohti ensimmäisenä.
|
|
|
Post by Lady Karma on Nov 30, 2018 11:36:26 GMT
Painokas huuto tuntui pysäyttävän ajan. Tunnistin äänen oitis ja yritin kääntää päätäni, mutta kylkeni kipu esti sen. Nojasin rinta puuta vasten, kuunnellen kuinka hevosen painavat kaviot käänsivät ratsukon kohtaamaan haastajansa. Kyyneleet valuivat poskillani kivusta. Miella oli sivaltanut kunnon haavan kylkeeni ja tunsin lämpimän veren valuvan jo jalkaani pitkin. Yritin pitää itseäni paikallani, samalla kurotellen minussa kiinni ollevan miekan kahvaa. Kipu oli sietämätöntä ja irvistin hammasta purren, mutten saanut kahvasta kunnon otetta.
"Lyonell..." Kuiskasin ääneen itsekseni. Painoin otsani puuta vasten luovuttaneena, haukkoen happea. Kipu levisi ja levisi. En nähnyt mitä tapahtui, mutta todellakin toivoin että mies pärjäisi ritarille. Kuuntelin ratsun raskaita askeleita, painaen silmäni kiinni.
|
|
|
Post by Prince Lyonell on Nov 30, 2018 11:48:47 GMT
Annoin ritarin tulla eteeni torjuen ensimmäisen miekan iskun ja pahoittelematta sivaltaa pitkällä miekalla ratsun takajalat auki. Siitä ratsukko meni kumoon ja ritari oli nousemassa ylös etsien miekkaansa, mutta turhaan se oli levistänyt itsensä kaatuessa. "Viimeinen kerta, kun täällä liikutte", ajattelin vihaisena pitäen muistissa, että yksi ritari oli vielä jossain. Olin varuillani ja laitoin miekan selkäremmien varaan roikkumaan. Miekkani, zweihander, oli yhtä pitkä kuin minä.
Otin muutaman haparoivan askeleen eteen ja menin Karman luokse. "Minä kielsin sinua", ääni oli lempeä ja äärimmäisen huolestunut. En kevennyt antamaan anteeksi, etten onnistunut suojelemaan. "Nyt sattuu", sanoin hiljaa ja otin otteen miekasta. Nopeasti otin miekan irti ja paiskoin täydellä vihalla kauas meistä. Painoin käteni toisen syvään haavaan. Katsoin kituvaa naista silmät kiiluen. "Sallitko?", oli pakko käyttää loitsua tyrehdyttämään verenvuoto. Muuten en ikinä saisi vietyä häntä linnalle lääkintämiehelle. Irrotin kipeän käden, lausuin parannusloitsun ja jäin odottamaan virkoaisiko nainen. Älä nyt menetä toivoa, lausuin mielessä siinä toivossa, että Karma olisi kuullut sen myös.
|
|
|
Post by Lady Karma on Nov 30, 2018 12:11:22 GMT
Kuuntelin miekkojen kilahtelua puristaen silmiäni kiinni, nojaten yhä puuhun. Miehen sanat olivat vihaiset ja viimeinen isku tuntui lopettavan ritarin. Huokaisin helpotuksesta, vaikka kipu kyljessäni sen kuin paheni. Lähestyvät askeleet kertoivat ritarin tulosta. Miehen sanat saivat minut hymyilemään. Olin ollut itsepäinen ja uhkarohkea, asettanut oman henkeni vaaraan, mutta vain pelastaakseni tulevan kuninkaani. Ansaitsin toruja, mutta tiesin että tekisin niin uudestaan, jos tilanne niin vaati.
Nyökkäsin pienesti Lyonellin kertoessa seuraavan toimenpiteen sattuvan. Tiesin sen jo ennen sanojakin, mutta kipu, jonka miekan vetäminen aiheutti sai minut miltei pyörtymään. Valahdin maahan, mutta tunsin kuinka minut otettiin vastaan. Nyökkäsin kasvot kivuista irvistäen, henkeä haukkoen, ja annoin luvan miehelle tehdä mitä ikinä hän tekikään. Painoin silmäni kiinni, tuntien omituista, uudenlaista kipua kyljessä. Kuulin miehen sanat juuri ja juuri, tarraten kiinni tuon käsivarresta. Ehkä pyörryin hetkeksi, ehkä en, mutta kun avasin silmäni kipu oli jo lievittynyt. Vedin syvään happea ja katselin taivasta hetken rakentaen itseäni taas kasaan. Pääni kääntyi pahoittelevan hymyn kanssa Lyonellin puoleen. Pitelin edelleen hänen käsivarrestaan kiinni. "Anteeksi." Henkäisin hiljaa, tutkien miehen kasvoilla näkyviä tunteita.
|
|
|
Post by Prince Lyonell on Nov 30, 2018 12:19:46 GMT
Nainen tarraantui kiinni ja otin hänet pehmeästi vastaan. Pidin häntä siinä ja otin toisesta paremman otteen loitsun sanottua loppuun. "Teko oli urhea, mutta henkeä uhkaava. Oikein ritarillista, mutta vaarallista", sanoin pehmeästi. Oppipoikien tehtävänä ei ole vielä puolustaa linnaa saatika tulevaa kuningasta. Huokaisin ja katsoin naisen tyrehtynyttä haavaa.
Peräännyin hetkeksi ja nappasin kaapuni pois. Alla oleva musta tunika oli mustan veren peitossa. Kiedoin kaapuni Karman ympärille ja kiristin vyötä haavan kohdalta ettei se aukeasi uudelleen. Loitsun pitäisi olla pysyvä, mutta olin menettänyt liikaa omaa vertani mikä aiheuttaa voimieen hupenemisen myöhemmin sekoamisen. Menin sitten lähemmäksi nostaen Karman käsieni varaan. Olkapäähän kirveli, mutta viis siitä. Nainen oli saatava linnan ennen kuin hän kuivuisi pois.
Lähdin melkein ilmeettömästi kävelemään varovaisesti kohti linnaa. Jalat oli pettää alta, mutta voimaa löytyi silti. Oma otteeni ei hellittänyt missään vaiheessa, vaan tuntui enemmin kiristyvän.
|
|
|
Post by Lady Karma on Nov 30, 2018 12:26:50 GMT
Naurahdin hieman miehen sanoille, heti perään irvistäen kuitenkin kivusta. "Tiedät että tekisin sen uudestaan." Totesin hymyillen, silmät kiinni painaen. Annoin Lyonellin kietoa minut kaapuunsa ja nostaa käsilleen. Tusin kuinka hänen omat voimansa olivat loppumispisteessä, mutta tiesin sen ettei hän luovuttaisi. Itsepäinen prinssi, ajattelin hymyillen.
"Oletko satuttanut itsesi?" Kysyin, rikkoen hetken hiljaisuuden. "Olkapääsi?" Tarkensin hiljaa kysyen. Lyonell oli vaikuttanut kipuiselta, eikä pelkkä hevosen selästä tippuminen taikavoimia omaavaa prinssiä satuttaisi niin paljoa. Kylkeni tuntui huokuvan lämmintä kipua, joka vaikeutti hengittämistä, mutta pysyin rauhassa, haukkoen välillä suurempia hengenvetoja.
|
|
|
Post by Prince Lyonell on Nov 30, 2018 12:33:18 GMT
Karman ritarillisuus oli hyvin arvostettavaa. Hän tiesi aatteiden merkityksen, mutta silti itsepäinen teko särki sydäntä, mutta samalla kasvatti kunnioitusta. Tästä selvitään, ajattelin nopealla hymyllä samalla irvistäen kivusta.
Pysähdyin hetken päästä raunion tuntumalla ja pitelin Karmaa sylissä. "Se, Tai.. Drake epäonnistui hypyssä ja olkapää meni sijoiltaan. Aikaisemmin se pahati rikki, kun harjoittelin puoliveljen kanssa niityllä", kerroin hymyn kanssa vaikeroiden. Otin paremman otteen naisesta ja painoin posken toiseen päätä vasten. Laskeuduin varovaisesti maahan polvilleni pitäen toista sylissä. Ensimmäinen kerta kun olin näin rikki fyysisesti. "Tiedätkös, meillä puolijumalilla ei ole verta. Se kaikki on voimaa", kerroin. Irrotin otteeni hitaasti ja hipaisin olkapäätä. Painoin sitten kämmenen naisen kasvoille. Kasvot kimalsivat kuin taivas. Läpinäkyvää, kimaltavaa ja se kuin verhosi alaspäin. "Vähän taikaa sinulle", hymyilin ja oli pakko tehdä loitsu uudelleen. Paransin ensin naisen kylkeä, sitten omaa olkapäätä ennen matkan jatkamista.
|
|