Päiväkirjamerkintä, 6055 sanaa, kirjoittanut
Lady Karma(Tarinaan sopivaa lukumusiikkia)
Sielun ristiretkiSir Lyonell
Et tule pitämään siitä mitä luet kohta, ja olen pahoillani että teen näin, mutta minun on saatava tilaa. Haluan hetkeksi pois kaiken keskeltä, etsiä itseäni, joten lähdin. Otin Morten ratsukseni, lupaan tuoda sen ehjänä takaisin ja suojella hengelläni. Ole kiltti äläkä lähde perääni, palaan muutaman päivän päästä.
Rakkaudella
Lady KarmaPyyhin kyyneleet pois poskiltani ja tuijotin kirjettä jonka olin juuri kirjoittanut. En uskonut itsekään tekeväni sitä, mutta viimepäivien tapahtumat olivat kuormittaneet minua liikaa. Olin jo päivien ajan itkenyt itseni uneen, enkä jaksanut enää.
Kiersin pergamentin käärölle ja solmin sen kiinni vihreällä nauhalla. Huokaisin syvään, keräten rohkeutta lähtöön. Katsahdin ulos ikkunasta, mutta minua vastassa oli vain oma, hämärä, kuvajaiseni. Ikkunan raamit humisivat tuulen voimasta. Ulkona oli säkkipimeää ja varmasti kylmä, joten minun oli varustauduttava sen mukaan. Vaikka talvi oli ollut melko leuto tähän asti, yöpakkaset olivat armottomia.
Käännähdin kannoillani, siirtyen kaappini eteen. Vedin kaikista lämpimimmät vaatteet ruskeaan reppuun mukaani ja puin päälleni monta kerrosta, etten varmasti paleltuisi. Lopulta olin saanut valittua päälleni harmaat, paksut, housut, joissa oli monta taskua. Niille tulisi varmasti käyttöä tälläisellä reissulla. Minulla oli kolme paitaa, joista päälimmäisenä tummanvihreä, hieman kulahtanut, pitkähihainen. Nappasin laukkuun vielä muutaman kynttilän, hieman ruokaa ja nahkaisen vesipullon sidoin repun sivuun.
Auringon nousuun oli vielä jonkin verran aikaa, kun astelin ulos tuivertavaan pakkasyöhön. Kiristin vyötä ruskean takin päällä, ja korjasin harmaan talviviittani asennon, ennen kuin lähdin tarpomaan kohti talleja. Upotin kasvoni vihertävään huiviin, joka lämmitti ja suojasi mukavasti.
Kävelin pilkko pimeää tietä pitkin tottuneesti. Vain valkea lumi kertoi minun olevan vielä tiellä, mutta eteen ei nähnyt sitten metriäkään. Öisin oli vaarallista kävellä yksin metsätiellä, sillä pedot liikkuivat juuri silloin. Hengitin pinnallisesti, koko ajan valmiina juoksemaan, jos kuulisin mitään epäilyttävää. Kaikki oli aivan hiirenhiljaista, tuulen ulvontaa lukuunottamatta. Kiristin silti tahtia, sillä pimeys alkoi käydä ahdistavaksi.
Lopulta näin tien päässä roihuavat soihdut. Helpotus valtasi kehoni, kun kiiruhdin kohti suljettuja portteja. Vilkuilin ympärilleni, mutta vartijoita ei ollut portin ulkopuolella. Ymmärretävää, ajattelin ja harpoin suuressa portissa olevan pienemmän puuoven luokse. Koputin oveen ja kuulin hämmentyneen murahduksen portin toiselta puolelta. Ovessa oleva metallinen salpa avautui ja epäilevä silmäpari tutki minua tarkkana.
”Kuka olet ja mitä asiaa sinulla on Hankalan linnaan?” Miesääni tivasi minulta. Valtavasta tuulenpuuskasta huolimatta laskin huppuni ja kaulaliinani, paljastaen kasvoni. Yhdeksi letiksi sidotut hiukseni aaltoilivat viimassa.
”Lady Karma Viimakoura. Anteeksi että olen näin ajoissa.” Sanoin kuuluvasti, välittämättä poskeani pistävästä tuiverruksesta. Mies oven takana näytti tunnistavan minut.
”Lady Karma, anteeksi, en tunnistanut teitä hämärässä. Tulkaa sisään.” Mies pahoitteli, sulki salvan ja avasi pikkuoven. Vedin hupun ja liinan takaisin paikoilleen, hytisten kylmästä.
”Kiitos.” Pujahdin muurien sisään, vihdoin hengähtäen syvään. Muurit suojelivat linnan aluetta suurimmilta tuulenpuuskilta, joka teki ilmasta paljon lämpimämmän oloisen.
Katsahdin tyhjää pihaa vaitonaisena. En tiennyt mitä odottaa, mutta paikka oli hyvin kolkon näköinen ilman yhden yhtä ritaria tai oppipoikaa. Huokaisin. Päätin ensin hakea Morten pihatosta talliin, jotta ori saisi herättyä kunnolla. Kipitin reppuineni pihaton vierelle, etsien hämärien lyhtyjen valossa omaa hevostani. Laskin repun maahan, nappasin riimun ja sujahdin pihattoon. Hevoset heräilivät kulkiessani niiden välistä, mutta kukaan ei sen kummemmin säikähtänyt minua. Pian löysin oman mustan ratsuni, joka hätkähti kun taputin sitä kaulalle. Pehmeä hörähdys tervehti minua, orin nostaessa päänsä.
”Hei, poika, anteeksi että herätin.” Kuiskasin Mortelle hiljaa, pukien riimua sen päähän. Ori ei ollut minäänkään asiasta ja lähti väsyneenä seuraamaan minua. Nappasin laukkuni maasta mukaan ja talutin hevosen talliin. Sidoin sen käytävälle, jossa se saisi lämmitellä ja herätä. Kiikutin vesiastian orin vierelle, jos sillä olisi jano, jonka jälkeen kaivoin repustani kirjeen. Katsoin vihreään nauhaan käärittyä paperia hymähtäen.
Kävelin rauhassa kohti linnan ovia. Tiesin että en pääsisi sisään ilman hyvää syytä, mutta uskoin Astraelin toimittavan kirjeen Lyonellille. Koputin hiljaa oveen. Painavat askeleet kantautuivat käytävältä ulos asti ja pian ovi avautui. Valtava, kypäräpäinen mies seisoi edessäni kysyvän oloisena.
”Lady Karma, miksi olette täällä näin aikaisin?” Kumea ääni kysyi rauhallisen vakavana. Kumarsin miehelle nyökkäyksellä. Hän oli kuitenkin ritari ja minua korkea-arvoisempi, enkä voisi noin vain pyydellä häneltä asioita.
”Sir Astrael, voisitteko antaa tämän kirjeen sir Lyonellille kun hän on herännyt?” Esitin toivomukseni nöyrästi, ojentaen kääreen miehelle. Suuri käsi otti kirjeen vastaan, tutkien sitä hetken, kuitenkaan avaamatta. Näkymätön katse kääntyi minuun.
”Toki. Onko se kiireellistä?” Mies vastasi lopulta, hieman epäilevänä. Pudistin pikaisesti päätäni.
”Ei, ei mitään kiireellistä.” Hymyilin ritarin puoleen. Hymähdys kuului kypärän sisältä miehen laskiessa kätensä vierelleen, kirje sormiensa välissä.
”Selvä, vien kirjeen herralle.” Astrael varmisti. Nyökkäsin syvään ja annoin miehen painaa ovi kiinni edessäni.
Kyyneleet tahtoivat puskea silmiini, mutta halusin estää ne. Jokin puristi rinnassani hyvin pahasti, enkä osannut sanoa mikä. Tunne oli sietämätön.
Kävelin takaisin talliin, aloittaen Morten harjaamisen. Ori hörisi lempeästi, kököttäen nätisti paikallaan koko harjauksen ajan. Nappasin harjapakista pari harjaa mukaani, että pystyisin hoitamaan Morten myös reissullani.
Huuleni puristuivat yhteen, kun tajusin että tämä oli varastamista. Tai no, omanlaistansa lainaamista, sillä palauttaisin kyllä kaiken takaisin paikoilleen kun palaisin. Syvä henkäys sai orin tönäisemään olkapäätäni, kuin rohkaisten. Silitin Morten pehmeää ja lämmintä turpaa hymyillen.
Samassa tajusin että Monni jää tänne. Asiaa ei kuitenkaan tarvinnut miettiä sen pidemmälle, sillä tiesin kenelle delegoida aasin hoito. Kipitin varustehuoneeseen ja nappasin palan paperia, kirjoittaen siihen suurella sanat HOIDA MONNI, KIITOS.
Kävin viemässä paperin Daksun karsinan luo, jossa paholainen itse tuijotti minua epäilevästi.
”Sori Daksu, älä syö mun lappua.” Kuiskasin hevoselle hiljaa, saaden tuon korvat nousemaan uteliaana. Työnsin lapun yhdestä naulasta läpi, jättäen sen siihen. Nanook tajuaisi kyllä mistä oli kyse, toivottavasti.
Kipeät muistot palasivat mieleeni ajatellessani naista. Eikä se ollut vain yksi, vain kasallinen muistoja, joissa nainen yritti saada minusta irti jotain mitä en pystynyt antamaan. En vain kyennyt olemaan kuten hän, vaikka kuinka yrittäisin.
Kävelin satulahuoneeseen, etsien kynttilänvalossa sopivia varusteita kylmään ja tuuliseen aamuun. Nappasin lämpimän ratsastusloimen, sudenkarvalla varustetun satulahuovan, sekä ylimäräisen talviloimen varuksi. Otin satulan ja suitset myös kantoon ja kipitin hevosen luokse.
Varustin hevosen pikaisesti, antaen tuolle vielä hieman rehuja syötäväksi ennen matkaa. Käärin paksun talviloimen kiinni satulan remmiin. Mitä vielä puuttuu?
Katselin mutustelevaa hevosta miettien, kunnes tajusin. Miekka. Tarvitsisin miekan ja jousen, jos joutuisin metsästämään oman ruokani. Virnistin. Sitä en ollut ajatellut, mutta onneksi muistin asian nyt. Lähdin hiipimään pitkin tallia, hakemaan asevarastosta yhden oppipoikien harjoittelumiekan sekä -jousen. Viinit olivat valmiiksi täynnä nuolia, joka tarkoitti nopeampaa lähtöä minulle.
Vein aseet Morten luokse, yrittäen kiinnittää niitä jotenkin järkevästi satulaan. Miekka hoitui helposti, mutta jousi olisi toinen juttu. Yritin keksiä sille hyvää paikkaa, jotta se ei hiertäisi tai pistäisi Mortea, mutta luovutin lopulta, heittäen sen selkääni. Se olisi epämukava, mutten voinut sen häiritä oriakaan, hänhän se oli joka meidät vei.
Viinin köytin myös satulaan, niin että saisin helposti nuolen, jos olisi tarvetta. Tutkin uudemman kerran mustaa hevosta, joka vaikutti jo paljon pirteämmältä. Kaikki valmista, nyökkäsin ja kurkkasin ikkunasta. Aamu alkaisi valkenemaan minä hetkenä hyvänsä, joten minun tuli kiirehtiä.
Nappasin repun selkääni ja talutin Morten ulos tuivertavaan tuuleen. Ketään ei näkynyt missään, joten nousin ratsaille. Vilkuilin vielä ympärilleni. Etuovista en voisi mennä, mutta onneksi ei tarvinnutkaan. Kannustin orin raviin, kohti maastopolkua. Sen kautta voisin kiertää helposti, hypätä joen yli ja jatkaa Pahalan rajaa pitkin, kunnes pääsisin kauppatielle. Minulla oli suunnitelma jo valmiina, toteutus puuttui.
”Hei, mitä luulet tekeväsi?!”
Yhtäkkinen huuto kuului takanani. Joku vartijoista lähti juoksemaan meitä kohti. Muussa tapauksessa olisin antanut tuon tulla, mutta minulla oli niin paljon linnan omaisuutta hallussani ja näytin ihan siltä että varastaisin ne, joten ainoa vaihtoehto oli juosta.
Kannustin Morten laukkaan, kuullen kuinka vartija teki hälytyksen. Voi perkele, nyt kaikki heräisivät. Katsoin taakseni, nähdäkseni Lyonellin huoneeseen sytytetyn valon ja kuinka turkoosi hohka välkehti huoneesta.
Rintaani pisti uudelleen, joten käännyin huutaen Morteen lisää vauhtia. Orin kaviot hakkasivat lumista maata kuin viimeistä päivää, hiljaisuuden syleillessä meidät pimeään otteeseensa. Hetken päästä annoin orin hiljentää, kuunnellen oliko meitä seurattu. En kuullut mitään, joten jatkoimme rauhallisemmin ravaten. Hengitin syvään. Tämä sattui, mutta minusta tuntui että se oli ainoa vaihtoehto kaiken tämän jälkeen.
Auringon ensisäteet valaisivat vihdoin tietämme, kun pääsimme joelle. Morte oli epäileväinen siitä mitä pyysin häntä tekemään, mutta ilmeisesti luotti minuun silti. Etsin kapeimman kohdan joesta, jonka löydettyäni annoin hevosen ottaa kunnolla vauhtia. Painauduin Morten kaulaan kiinni, antaen tuolle mahdollisimman helpon hypyn. Ori loikkasi ja liisimme joen yli vastarannalle. Kaviot ottivat meidät vastaan nätisti ja pystyimme jatkamaan rauhassa matkaamme.
Pahalan rajalla ei meidän onneksemme näkynyt yhden yhtä varjoritaria, ja pääsimme päätielle alta aikayksikön. Ohjastin hevosen kulkemaan etelään, välittämättä oikeastaan siitä mihin päädyimme. Lähtemisen jälkeen suunnitelmani oli avoin, mutta toivoin että löytäisin ennen iltaa kylän, josta Morte saisi lämpimän karsinan ja minä pedin yöksi. Näillä pakkasilla kumpikaan meistä ei selviäisi yön yli.
Kuljimme tietä eteenpäin, ohittaen muutaman pienemmän kylän. Yhdessä kylässä pysähdyimme pitämään tauon, ruokin Morten kunnolla ja kävin itsekin paikallisessa ravintolassa pikaisesti syömässä. Jatkoimme kuitenkin pian matkaa, tällä kertaa rauhassa.
Hengitin syvään pakkasilmaa, katsellen lumen peittämiä maisemia. Aamuinen tuuli oli hellittänyt lähes kokonaan, vain pienten tuulahdusten vaihtaessa ilmaa ympärillämme. Puut olivat kuuran peitossa, pellot ja aukeat paksun lumikerroksen alla. Kaikki vaikutti rauhalliselta ja harmoniselta, enkä voinut olla miettimättä Lyonellin selitystä Zirahista, ensilumen tuojasta, yhdestä neljästä lohikäärmeestä. Hymyilin vaisusti ajatuksille, kuullessani miehen sanat selkeinä mielessäni.
”Voi Lyonell, annathan anteeksi.” Huokaisin hiljaa ääneen. Morte reagoi heti puheeseeni, hörähtämällä kysyvän oloisena. Taputin hevosen kaulaa rohkaisten, mieli palaten kuitenkin puolikasvoiseen prinssiin. Suhteemme oli lähtenyt hyvin alkuun ja heti minä tein tälläisen tempun, naurahdin mielessäni, mutta häpesin samalla. Oli kuitenkin joskus vain liian vaikea edes katsoa miestä päin, tietäen että aiheuttaisin typeriä huhuja ja juoruja, joita varmasti oli jo.
Pudistin päätäni. Mitä minä edes hain takaa?
”Helvetti soikoon.” Puuskahdin. Minähän rakastin sitä miestä, ja hän selkeästi piti myös minusta. Hän osti minulle mekon, syö kanssani, koskettaa ja suutelee. Mitä enempää toivoin?
Se oli kysymys johon tulin etsimään vastausta, sillä tiesin etten löytäisi sitä linnassa ollessani. Linnanmailla minulla oli liikaa painetta, liikaa kysyviä katseita, seuraajia, ehkä jopa kilpailijoita. Siksi lähdin.
Patistin orin raviin ja tuo lähti empimättä kulkemaan eteen päin. Morten korvat olivat uteliaasti pystyssä ja tuo vaikutti pirteältä, ei väsymystä eikä kylmää, ainakaan vielä ja hyvä niin. Pitäisimme reittimme varmasti vielä muutaman tunnin.
Se oli melko hyvä arvio, sillä pitkään aikaan ei tien vierellä näkynyt mitään. Loppumattomalta tuntuvat pellot jatkuivat horisonttiin, jossa valtavat vuoret tulivat niiden tielle. Maalaistaloja oli harvakseltaan siellä täällä, mutta kylää ei näkynyt missään.
Ei ennen kuin monen kilometrin päässä. Aurinko oli jo painumassa hitaasti vuorten taakse, enkä ollut edes tajunnut että ilta oli saapunut, ennen kuin punertava taivas avautui eteemme. Kannustin Morten laukkaan, johon hevonen lähti kuin tähdenlento. Kiisimmi hiljaista, mutta leveää, tietä kohti peltojen toisella puolella näkyvää kylää. Valoja alettiin sytyttelemään hiljalleen ja näin kuinka liekit pulpahtelivat esiin niin kadulla kuin talojen ikkunoissa.
Päästyämme kylän porteille, hiljensin ja loikkasin pois orini selästä. Morte vilkuili uteliaana ympärilleen ja saimme molemmat hyvin kiinnostuneita katseita puoleemme. Vieraat eivät olleet syrjäkylillä normaali näky, joten kansalaiset suhtautuivat minuun varuillaan. Talutin mustaa ratsuani pääväylää pitkin, etsien majataloa, josta vuokrata huone ja karsinapaikka pariksi päiväksi. Olin uupunut matkasta, mutta uskoin että hevoseni oli vielä enemmän, vaikka päälle päin se olikin urhean pirteä.
Löysin pian etsimäni ja sidoin hevosen ulos juottopaikalle. Morte oli hyvillään saadessaan pitkän matkan päästä juoda raikasta vettä ja minä pääsin sisälle. Pieni taverna oli puolillaan ihmisiä, eikä suurin osa kiinnittänyt minuun mitään huomiota. Tiskin takana oleva hoikka, mutta lihaksikkaat käsivarret omaava, nainen seurasi askellustani tarkalla haukankatseella. Hän oli varmasti yksi niitä, joilta ei jää mikään huomaamatta.
”Mitä noin nuori neito tekee täällä aivan yksin?” Naisen nariseva ääni kysyi, kun hän nojautui lähemmäs. Annoin hänen tuijottaa hetken silmiäni, kunnes käänsin katseen Morteen ulkona.
”Tarvitsen huoneen ja tallipaikan hevoselleni kahdeksi yöksi.” Menin suoraan asiaan. Jos nainen halusi udella lisää, tehkööt hän sen myöhemmin. Halusin hoitaa tärkeämmät asiat ensin pois.
Kuiva naurahdus pääsi tummahiuksisen naisen suusta. Tuon hoikat sormet hipoivat vahvaa leukaa.
”Meillä taitaa olla vielä tilaa. Onko sinulla varaa?” Nainen selkeästi kiusasi. Nostin toista kulmaani ja virnistin pienesti. Kaivoin kolikkopussin vyössäni olevasta taskusta.
”Nimeä hintasi.” Totesin ja jäin odottamaan. Nainen tapautti kätensä nauraen yhteen.
”Pidän sinusta. Nimi on Heldea, tervetuloa majatalooni.” Tummissa silmissä kirkastui, ja tajusin että naisella on tapana testata tulijansa. Hymyilin oivallukselle ja silmäilin naisen menoa. Hän toi minulle avaimen, jossa roikkui numerolappu.
”Huone 11, ja saman numeroinen karsina on teidän, neiti...?” Naisen ääni oli muuttunut leikkisemmäksi. Hän odotti maksua avokämmenen kanssa. Kaivoin kolikot pussukastani.
”Karma. Kiitos.” Sanahdin ja annoin kolikot naiselle. Tuo nyökkäsi terävästi.
Nousin, kävelin ulos ja irrotin Morten tolpastaan. Hevonen hörisi pehmeästi, olkapäätäni tönäisten, hakien huomiota.
”Pääset lämpimään talliin yöksi kuule.” Puhuin mustalle nelijalkaiselle, joka pudisteli päätään. Suitset taisivat alkaa hiertää pikkuhiljaa, joten oli juuri oikea aika rauhoittua. Talutin hevosen pieneen talliin, suoraan oman karsinapaikkamme eteen. Ensin irrotin satulasta kaiken ylimääräisen, ennen kuin annoin orin astella karsinaansa. Siellä nappasin loputkin varusteet pois, kantaen ne käytävän toisella puolella oleviin nauloihin. Ottaisin miekan, nuolet ja viltin huoneeseeni, sillä niitä ei kehdannut jättää levälleen talliin, olivathan ne linnan omaisuutta.
Harjasin hevoset kokonaan, jonka jälkeen hain sen kuppiin vettä ja rehua.
”Kiitos tästä päivästä, Morte. Olet loistava ratsu.” Kehuin hevosta, jääden rapsuttamaan sen mustaa karvaa hetkeksi. Kävin katseellani läpi vielä kerran orin olemuksen, varmistaen ettei tuossa ollut vammoja, eikä se ontuisi mitään. Morte näytti olevan täysissä voimissaan, joka helpotti mieleni. Ojensin sille vielä viimeiseksi porkkanan, jonka se rouskutti onnellisena ja nopeammin kuin olin odottanut. Suutelin hevosen turpaa, jättäen sen sitten rauhoittumaan talliin.
Nappasin kaikki käytävälle jättämäni tavarat käsiini, kävellen takaisin majataloon. Heldea hymyili ilkikurisen oloisena, kun astelin sisään uudemman kerran, tällä kertaa suunnaten suoraan yläkertaan etsimään huonettani. Menisin tavernan puolelle syömään heti kun olin saanut tavarat laskettua johonkin.
Yläkerran käytävä oli mukavien pienten lyhtyjen valaisema, vaikkakin lattialankut natisivat inhottavasti saappaideni alla. Löysin huoneen nopeasti, kiitos suurten kaiverrettujen numerolaattojen. Asetin avaimen lukkoon, saaden aikaan voimakkaan napsahduksen. Pyöräytin silmiäni, vihasin liian kovia ääniä, ne herättivät huomiota kanssaihmisissä.
Työnnyin ovesta sisään pimeään, mutta siistinoloiseen huoneeseen. Laskin tavarani oven vierelle. Siirtäisin ne parempaan paikkaan heti kun saisin valoa loihdittua. Löysin tulentekovälineet yöpöydältä ja kävin huoneiston jokaisen kynttilän läpi. Suurin osa oli miltei uusia, mutta pari loppuunpalanuttakin löytyi.
Kotoisa tunnelma täytti huoneen. Sen pehmeänruskea sisustus toi mieleen oman kotini. Kapeahko sänky oli asetettu ulkoseinää vasten, keskellä huonetta oli pyöreä pöytä, jonka ympärille oli aseteltu neljä puista tuolia. Kaappi nojasi sängyn päädyssä seiniää vasten tukevana. Hymähdin. Huone oli parempi kuin olin odottanut, ja vaikka se oli kapea ja pieni, se oli juuri sopiva minulle.
Asettelin tavarani kaappiin nätisti, niin että ne olisivat helposti otettavissa jos tarvitsisi lähteä. Riisuin viitan ja takkini, vahtaen ne rennompaan ja kevyempään, pitkään paitaan. Sillä kehtasin mennä alakertaan syömään.
Otin huoneeni avaimen ja rahapussini leveän vyöni pussukkaan, ja astelin ulos huoneesta. Vastaani käveli kaksi hoikkaa miestä, silmäillen runkoani päästä varpaisiin. En antanut heille katsettakaan, vaan kävelin ryhdikkäästi alakertaan. Kirosin etten kantanut tikaria mukanani.
Alakerrasta tulvahti ruuan tuoksu, joka suorastaan johdatteli minut luokseen. Heldea jutteli tiskillä vanhemman mieshenkilön kanssa, joten jäin tiskin päähän odottamaan vaitonaisena, silmäillen tavernaa. Hämärä valaistus ja roihuava takka teki omanlaisensa kodintunteen paikkaan, vaikka se olikin täynnä miehiä. Joillain hyvät aatteet mielessään, joillain pahat. Etsin itselleni sopivaa paikkaa ja näin ikkunan vieressä pienen pöydän, jolle oli tarkoitettu kaksi tuolia. Se oli juuri täydellinen kaltaiselleni yksinäiselle matkalaiselle. Onneksi paikka oli majatalo, eikä kapakka, sillä en olisi kapakassa saanut olla hetkeäkään yksin. Nätti naama oli kirous.
Lähestyvät askeleet saivat pääni kääntymään. Heldea hymyili leveästi.
”Mitäs sitä saisi olla, neiti Karma?” Hän kysyi avoimesti. ”Minusta tuntuu ettet tullut seuraa etsimään.” Hän jatkoi hiljemmalla äänensävyllä. Nyökkäsin, sillä siinä hän oli oikeassa.
”Tulin etsimään lähinnä itseäni, tuulettumaan.” Vastasin nopeasti, kääntäen katseeni kyökin puoleen. ”Nyt minua kuitenkin kiinnostaa mitä kokkisi tarjoaa.” Hymähdin naurahtaen. Heldea nauroi hekottaen, heittäen kätensä puuhkaan rinnalleen.
”Vai ollaan sitä karkumatkalla, niinkö? Noh, toivottavasti löydät itsesi.” Tummatukka virkkoi virnuillen puoleeni. ”Tarjolla on lihapataa, toivottavasti se kelpaa kaltaisellesi kauniille neidolle.” Tummat silmät seurasivat liikkeitäni tarkkoina. Katsahdin naista kysyvänä.
”Minulle kelpaa kaikki.” Totesin nyökäten, saaden vastaukseksi käheän naurahduksen.
”Tuon sen pöytääsi, kultaseni.” Heldea nyökkäsi, antaen luvan siirtyä omalle paikalleni. Kävelin tavernan poikki rennoin askelein ja istahdin puupenkille ikkunan viereen. Pieni viima tuiversi jostain raosta, mutten välittänyt. Ulkona oli jo pimeää ja ilmeisesti tuuli ja lumisade olivat aloittaneet iloisen tanssinsa. Huokaisn helpottuneena, onneksi löysin kylään ajoissa, mutten olisimme jääneet myrskyn alle.
Hetki vierähti ja Heldea käveli kepein askelein, tarjotin kädessään luokseni. Hoikat sormet laskivat tarjottimen eteeni.
”Kiitos paljon, Heldea.” Nyökkäsin naiselle kiitollisena.
”Pyh, älä minua kiittele. Syö ruokasi.” Emäntä patisti ja käänsi selkänsä minulle. Heti hänet pyydettiin tuomaan johonkin pöytään lisää olutta. Hymähdin ja aloin tyytyväisenä syömään lämmintä pataa. Ruoka oli hieman liian suolaista makuuni, mutta muuten oikein hyvää ja se lämmitti mukavasti kylmettynyttä kehoani. Ruuan jälkeen jäin istumaan vielä hetkeksi pöytään, vilkuillen pimeään iltaan.
Yhtäkkiä näin sivusilmälläni, kuinka joku veti tuolin edestäni ja istuutui siihen. Tummahiuksinen nuorukainen silmäili minua uteliaasti lähes mustilla silmillään. Tuon kasvot olivat komeat, teräväpiirteiset ja keho hoikka, mutta lihaksikas. Lihakseni jännittyivät ja olin valmis kaikkeen.
”Saanen istuutua, arvon neiti?” Miehen ääni oli kirkas ja selkeä, kuin suoraan satujen lauluista. Tuo siirsi kiharaa kutriaan pois otsalta, katsellen viekas hymy huulillaan reaktiotani. Tuhahdin, sillä minun ei olisi tehnyt mieli vastata. Hyvät käytöstapani kuitenkin pakottivat puhumaan.
”Siitä vain.” Hymähdin, siirtäen katseeni takaisin pimeään ulkoilmaan. Ikkunasta en nähnyt kuitenkaan juuri mitään muuta kuin tavernan kuvajaisen ja itseni.
”Mitä kaltaisesi kaunis neitokainen tekee tälläisessä paikassa aivan yksin?” Mies suorastaan kujersi, hipoen poskeaan hoikilla sormillaan. Tuon pistävä katse tuntui porautuvan ohimostani läpi, enkä kyennyt kääntämään katsettani häneen.
”En usko että asia kuuluu sinulle.” Purin hampaani yhteen. Miehen ällöttävä olemus alkoi ärsyttää minua, enkä halunnut pilata iltaani sellaiseen limaiseen ihmiseen.
Tummasilmä naurahti soljuvasti vastaukselleni, nojaten pöytään. Hän sai vihdoin huomioni, kun itse nojasin taaemmas tuolissani, vältellen miehen läheisyyttä.
”Ehkä kaipaisit seuraa?” Mies kohotti kulmaansa, yrittäen näyttää seksikkäältä, mutta se ei tehonnut minuun. Irvistin pienesti ehdotukselle, nostaen kädet ristiin rinnalleni. Tuijotin miestä hetken, punnitsien mikä tuo oli miehiään, tullen siihen tulokseen että hän tahtoi vain yhtä asiaa. Nousin penkiltäni.
”Ei kiitos.” Suorastaan sylkäisin sanat ja olin jo lähdössä.
”Mutta Karma, kun meillä velhoilla on niin yksinäistä.”
Miehen sanat saivat minut kääntymään hitaasti ja hämmentyneenä häntä kohti. Arvasin että tuon ääni oli tuttu, mutten ollut saanut siitä kiinni. Nyt sain. En ollut sanonut nimeäni ja tunsin vain yhden velhon, joka tunsi myös minut. Miehen silmissä loisti ja tuon virne oli leveä, ilkikurinen, kuin pahis olisi saanut juuri haluamansa
Nostin leukaani ärtyneenä, mutta nyt kiinnostuneena ja istuuduin takaisin.
”Sirandras.” Totesin tiukasti velhon nimen. Mies alkoi kikattamaan voitonriemuisesti.
”Ah, tunnistit. Vaikka piti vähän avittaa.” Velho keikaili äänellään ja loi katseensa minuun. Tuijotin miehen silmiä uhmakkaasti, säpsähtäen kun tuo kadotti silmistään pupillit, ollen hetken normaaleilla, täysin valkoisilla silmillään. Tiesin ettei hän voinut kulkea niin, sillä siihen olisi kiinnitetty huomiota.
”Miksi olet täällä?” Kysyin tuhahtaen. En tahtonut velhon seuraa, enkä kenenkään muun, mutta vähiten velhon. Tuo hymisi tyytyväisenä paikallaan, nojaten kyynerpäänsä pöytään ja leukansa kämmenselkiinsä.
”Sinun takiasi tietenkin.” Hän tokaisi, kuin asia olisi ollut itsestäänselvyys.
”Lähettikö Lyonell sinut?” Kysyin heti perään. En alkaisi leikkimään Sirun typeriä leikkejä, vaikka niiltä olikin mahdotonta välttyä. Mies loi puolikkaan, mietteliään, hymyn kasvoilleen.
”Ehkä lähetti, ehkä ei. Ehkä halusin omasta tahdostani nähdä sinut, ehkä jumalilla on sinulle kerrottavaa.” Velhon ääni oli teatraalinen, tuon pyöritellessä ranteitaan ilmassa. Pyöräytin silmiäni kärsimättömänä. Häneltä ei ikinä saanut suoraa vastausta.
”Ei mulla koko yötä ole.” Hoputin painokkaasti.
”No mutta onhan, et varmasti ole kiiruhtamassa aamuksi takaisin linnaan, hoitamaan askareitasi. Ei. Olet karkumatkalla, ei sinulla ole muuta kuin aikaa.”
Irvistin miehen keikaileville sanoille. Hän oli liian oikeassa ja vihasin sitä. Ilmeeni sai velhon naurahtamaan voitonriemuisasti.
”Tulitko vain moittimaan?” Tiuskaisin, kääntäen pistävän sinisen katseeni mieheen, joka hymyili leveästi.
”Aina niin uhmakas, ei ihme että hän pitää sinusta.” Velho huokaisi tylsistyneenä.
”Kuka?” Miltei murahdin sanan, saaden kiinnostuneen katseen mieheltä edessäni.
”Voi älä viitsi leikkiä tyhmää, kun et sellainen ole.” Sirandras puhahti, pyöräyttäen vuorostaan omia silmiään. ”Prinssi tietysti. Olet hänen pikku lemmikkinsä, ja nyt petit hänet karkaamalla. Niin kovin surullista, eikö vain.”
Sanat pistivät ikävällä tavalla rintaa, saaden minut hätkähtämään ja vilkaisemaan miehen suuntaan. Tuhahdin, kääntäen katseeni taas ikkunaan. En ollut halunnut tuottaa Lyonellille pettymystä, päin vastoin. Minusta tuntui että joka päivä petin hänen uskoaan itseeni, olemalla minä. Ajattelin että hetken poistuminen oli paras vaihtoehto.
”Tiedät varmasti että olisit voinut myös kysyä hevosta lainaan ja lähteä.” Sirandras yritti saada oloani huonommaksi. En tiennyt vihasiko velho minua, vai nauttiko hän ihmisten epätoivolla leikkimisellä. Ota siitäkin selvää.
”Se ei olisi ollut sama asia.” Totesin jo hieman rauhoittuneena, kääntäen vihdoin vakvan katseen velhoon. Tuo tutkaili mielenkiinnolla kasvojani, pudistaen pienellä liikkeellä päätään.
”Ei, ei olisikaan.” Silmät kimalsivat kuin pedolla joka janosi lisää tuhoa. ”Olet erikoinen persoona, lady Karma. Hyvin yksinkertainen ulos päin, mutta niin solmussa sisältä.” Mies puhui rauhallisen uhmakkaasti. Ilmeeni vaihtui kysyvään pään kohotukseen.
”Kerrotko vihdoin miksi olet täällä?” Utelin. Ilkeä virne palasi miehen huulille, tuon pudistaessaan päätään nopeasti.
”Et taida ymmärtää minua yhtään.” Velho nosti dramaattisesti kämmenselän otsaansa vasten, nojaten tuolinsa selkänojaan. Hän oli oikeassa, en ymmärtänytkään. Sen verran kuitenkin päättelin ettei tuo aikonut kertoa syitään, vaikka kuinka kyselisin. Siispä vaikenin täysin, jääden katselemaan tavernan muuta asiakaskuntaa. Sirandras yritti saada huomioni erilaisin koputuksin, liikkein ja katsein, mutta en sitä hänelle suonut.
”Ah, tuon leikin osaat liiankin hyvin. Olet tainnut pelata sitä koko elämäsi?” Sanat tuntuivat painavilta, kuin mies olisi ollut aivan korvani vierellä. Käänsin nopeasti katseeni ja näin uteliaan ilmeen miehen kasvoilla, tuon nojatessa pitkälle puoleeni pöydän yli. Siristin silmiäni uhkaavan kysyvästi. Mitä helvettiä tuo oli tarkoittavinaan.
Sirandras nyökkäsi hitaasti. Minun ei tarvinnut kysyä kysymystäni ääneen, kun hän jo tiesi mitä ajattelin.
”Näkymätön kuin aave, hiljainen kuin pöllö. Kukaan ei huomaa, kukaan ei kuule.” Mies piirteli pöytään ympyröitä sormenpäällään. ”Yksinäisyydellä on hintansa.” Tuon ääni oli tasaisen tietäväinen, kuin hän olisi ollut koko elämäni vierelläni, tietäen tasan tarkkaan mitä oli tapahtunut ja mitä tuli tapahtumaan. Mutristin huuliani, tuijottaen teräväpiirteisiä kasvoja. Hengitykseni oli pinnallista ja tunsin kuinka käsiäni kihelmöi, voi kuinka olisin tahtonut vetää miestä turpaan niin kovaa kuin voimista lähti.
Hän oli oikeassa ja se sattui, enemmän kuin mikään muu. Olin aina ollut se hiljainen tyttö, jolle annettiin ohjeet ja joka teki nurisematta. En ikinä valittanut, noussut vastaan, vaan aina katsoin hiljaa vierestä. Silloinkin kun joku kohteli väärin minua tai perhettäni.
Purin huultani, mulkoillen velhoa odottavana. Sanoisi nyt loputkin nälväilystään, olin valmis vaikka minut poljettaisiin maan tasalle. Olin tottunut siihen.
Sain kuitenkin vain kielen naksuttelua ja pään pudistusta. Mies nousi tuolistaan ja harppoi honkelosti eteeni, kumartuen tasolleni. Nojasin taakse, mutta vastassani oli ikkuna. Tuijotin hämmentyneenä tummia silmiä, jotka vaihtuivat valkoisiksi, muistuttaen velhon olemassaolosta. Hän likkui hitaasti lähelle kasvojani, ja nenämme miltei koskivat toisiaan. En aloittaisi tappelua hänen kanssaan, vaikka kuinka olisi tehnyt mieli. Heldea olisi heittänyt minut heti ulos.
Velho liikkui vielä edemmäs, miltei suudellen, kunnes nosti sormensa huulilleni.
”Ei.” Hän kuiskasi. ”Sinun suloiset huulesi kuuluvat Prinssi Uljaalle. Hän on huolissaan sinusta, pikku lemmikki.” Mies jokelteli lähes eroottiseen sävyyn, saaden kylmät väreet riipimään selässäni. Sirandras peräänyi, lähtien kävellen kohti ulko-ovea.
”Sinulla tulee olemaan melkoinen vastaanotto kun palaat.” Hän huikkasi vielä, vinkaten silmäänsä ja kadoten sitten ulos. Jäin tuijottamaan ovea epäuskoisena siitä mitä tapahtui, kuullen miehen sanat vielä mielessäni. Hengitin syvään, keräten itseni kasaan, ja nousin ylös. Otin tarjottimen pöydältä, kantaen sen Heldean luokse tiskille. Kiitin naista ruuasta.
Palasin huoneeseeni puhisten. Erilaiset tunteet pyörivät sisälläni kuin hyökyaalto, etsien paikkaansa. Olin ärtynyt, vihainen, huolissani, surullinen, epätoivoinen. Miksi sen typerän velhon oli pakko ilmestyä juuri nyt kun kaikki oli menossa ihan hyvin. Kaaduin pedille toivottomana ja huokaisin peittoa vasten. En voinut olla ajattelematta että Lyonell oli lähettänyt velhon katsomaan minua, sillä hän oli ainoa joka pystyi sen nopeasti tekemään. Sirandras ei kuitenkaan ikinä ollut yksinkertainen tapaus ja se miten hän teki pyydetyn asian oli aina hänen itsensä päätettävissä, maksusta puhumattakaan.
Hieroin kasvojani. Toivoin todella ettei Lyonell mennyt tekemään pitään typerää minun takiani. Sanoin että tulen takaisin parin päivän päästä. Sitä paitsi, mistä hän ikinä tiesi puhuiko Siru totta vai ei. Ärisin hiljaa, keräten peiton mytyksi syliini. En olisi poissa kauaa, kaikki olisi ihan hyvin, ajattelin mielessäni. Silmäni painuivat kiinni ja pian nukahdin peittomyttyni kanssa sängylle.
Yön aikana kynttilät paloivat itsekseen sammuksiin, jokainen yksitellen omalla ajallaan. Tuulenpuuskat ujelsivat hiljaisina ikkunoiden raoista, saaden kylmän virran pyörimään huoneessa. Aurinko oli poissa kauan, antaen pimeyden syleillä maata kylmässä otteessaan. Kylä oli hiiren hiljainen, pelkän tuulen säestäessä huminallaan kylmän kolkkoa näkymää. Lumi peitti vanhat jäljet uudella hunnulla, peitellen kaiken kauniisti alleen.
Heräsin lopulta kylmään valoon, joka tunki ikkunasta huoneeseen. Väsyneenä nousin istumaan, tajuten että aurinko oli jo korkealla taivaalla. Hieroin väsymyksen kasvoiltani, nousten venytellen seisomaan. Olin nukkunut hyvin ja pitkään, mutta Morte pitäisi myös hoitaa. Hevonen varmaan odotti jo minua karsinassaan. Vaihdoin vaatteet säähän sopivaksi, paksut housut, toppi, pitkä puuvillapaita ja paksumpi neule vielä päälle. Hiukset letitin kahdeksi tiukaksi letiksi laskeutumaan rinnalleni. Takki ja pitkät saappaani laitoin vasta sitten kun aamutoimistani pääsin lähtemään. Olin syönyt aamupalaksi mukaan ottamani leivän ja omenan, se riitti minulle ainakin siksi aikaa kun hoitaisin Morten.
Siirryin reippain askelin tallin puoleen, jossa musta ratsuni tuijotti minua pyöreillä silmillään, kuin kysyen missä oikein olin ollut.
”Sori, nukuin pitkään.” Selitin nopeasti ja aloin täyttämään hevosen ruokakaukaloita. Orin syödessä tarkistin varusteiden kunnon ja puhtauden. Kaikki näytti olevan kunnossa, joten palasin Morten luokse, alkaen harjaamaan tuota kuntoon. En ollut keksinyt vielä tälle päivälle tekemistä, mutta ensin voisin käydä kylän kauppaväylän läpi, jos löytäisin jotain. Epäilin, sillä en tullut ostoksille.
Varustin mustan orin lämpimästi ja tarkasti. Tajusin että saatoin tarvita aseitani, joten jätin hevosen vielä karsinaan, hakeakseni jousen ja miekan. Majatalon läpi kulkiessani kuulin Heldean ja kahden miehen keskustelevan kiivaasti jostain. Ensin en kiinnittänyt siihen mitään huomiota, mutta kun tulin takaisin huoneestani, kädessäni jousi ja miekka, kuulin tarkemmin heidän puheensa.
”Sinun piti hommata seuraavien päivien ruoka! Mitä me nyt tarjoillaan asiakkaille, pelkkää lientä?” Heldean ääni oli turhautunut ja ärtynyt. Miehen sanoista en saanut selvää, sillä naisen askeleet peittivät ne alleen, mutta tuon ääni oli hiljainen ja alentuva. En voinut antaa ritarioppieni mennä nyt sivusuun, vaan astelin lähemmäs, tiskin taa ja koputin oven karmiin. Kolmikko katsahti minua.
”Anteeksi, onko täällä jokin ongelma?” Pitelin jousta kädessäni tiukasti, käyden katseellani läpi jokaisen keittiössä seisovan. Heldean ilme muuttui äidilliseksi, kun hän käveli painokkaasti luokseni.
”Voi ei mitään, mistä sinun pitäisi huolehtia.” Hän puheli, yrittäen kääntää minua pois, mutta huomattuaan jouseni, hänen ilmeestään tuli miettivä.
”Jos teillä on ruokapulaa, voin auttaa metsästämään.” Tarjouduin varmalla äänensävyllä. Miesten ilmeet kirkastuivat, samalla kun Heldea naurahti.
”Osaatko metsästää?” Naisen katse oli utelias ja haastava. Nyökkäsin terävästi.
”Voisin tuoda jänistä ja fasaaneita, jos löydän.” Ehdotin neutraalisti. Heldea katsahdti minua ja sitten miehiä ja taas minua, nyökäten päättäväisenä.
”Selvähän se! Tule ennen iltaa, niin saavat ihmiset syödäkseen.” Nainen virkkoi vielä, taputtaen minua olkapäälle, päästäen lähtemään. Lupauduin ehtoon ja katosin taas talliin.
Köytin viinin lanteilleni, miekan satulaan ja heitin jousen selkääni. Talutin mustan ratsun ulos. Saimme taas katseita osaksemme, ulkopaikkakuntalaisia kun olimme. Nousin ratsuni selkään kevyesti ja otin suunnaksi metsän. Siellä saisin ajatella aivan rauhassa, samalla tehden jotain hyvää ihmisten eteen. Enpähän olisi aivan täysin hyödytön oppipoika.
Morte lähti painavaan laukkaan ja suuntasimme tietä pitkin peltojen takaa nousevaa metsää kohti. Matkaan meni monta kymmentä minuuttia, sillä metsä oli yllättävän kaukana. Päästyäni paikalle, rauhoitin orin ja mieleni. Nousin pois satulasta, sillä ratsailla olisi vaikea saada mitään maassa liikkuvaa kiinni. Sidoin hevosen puuhu, hieman syvemmälle metsään, ettei kukaan kävisi viemässä sitä sillä välin kun itse vaanisin saalistani. Nappasin viinin lanteilleni ja hengitin pakkasilmaa. Ammuin yhden harjoitteluhuolen puuhun, todeten että oppipoikien käytössä jousi oli löystynyt hieman. Minulla ei ollut tällä hetkellä välineitä kiristää sitä, joten nyt oli tultava toimeen sillä mitä oli.
Monen tunnin metsässä vaaniminen tuuletti koko kehoni uuteen uskoon. En ollut ajatellut mitään, en Lyonellia, en Nanookia, linnaa tai mitään. Oli vain minä ja metsän kumeat äänet, joita kuuntelin tarkkana. Lumi saappaideni alla narskui ikävästi, yrittäessäni kävellä hiljaa metsän pohjalla. Suuret kuuset ja koivut antoivat suojaa monenmoisille eläimille ja linnuille.
Hengitin syvään ja kuuntelin. Seisoin keskellä metsää, pitäen näköyhteyden Morteen, jonka tumma ruho erottui helposti valkean metsän keskeltä. Suljin silmäni. Lintujen viserrys humisi ympärilläni, mutta minun tuli keskittyä maahan ja sen ääniin. Hetkeen ei kuulunut mitään, mutta olin kärsivällinen. Lopulta vaimea lumen narina sai minut avaamaan silmäni ja kiristämään jousen. Hyvin hitaasti käänsin kehoni äänen suuntaan, vielä mitään näkemättä. Pidin katseeni äänen suunnassa, odottaen mitä puiden välistä paljastui. Minun onnekseni se oli suht suurikokoinen fasaani, jonka kirjavanruskeat sulat olivat harmaantuneet talviseksi peiteväriksi. Ammuin nuolen, joka upposi lintuun niin kuin piti. Noudin saaliin, vieden sen Morten luokse.
Ja niin minulla oli hyvät viemiset Heldealle. Olin päivän aikana saanut peräti seitsemän jänistä ja tuon viimeisen fasaanin, joka oli minun mielestäni hyvä saavutus. Sidoin kuolleet eläimet hevosen lautasten päälle niin ettei ne putoaisi ja nousin ratsaille.
Saapuessani saaliiden kanssa majataloon, minua katsottiin hämmentyneesti, mutta samalla kunnioittavasti. Heldea juoksi innoissaan luokseni, napaten eläimet käsistäni ja sulkien olkapääni vahvaan rutistukseen. Miltei henki lähti kun naisella oli niin paljon voimaa. Ähähdin epätoivoisena, jonka jälkeen tummahiuksinen nainen tajusi päästä irti.
”Kiitos tuhannesti, neiti Karma! Olette oikea lahja.” Hän kehui minut maasta taivaisiin. ”Talo tarjoaa sinun ruokasi tänään.” Nainen vinkkasi ja katosi keittöön. Itse kävin heittämässä tarvikkeeni takaisin huoneeseen. Olin hiestä märkä, mutten vielä jaksanut peseytyä. Morte tulisi hoitaa ennen sitä.
Otin orin ulkoa tolpasta, johon olin sen jättänyt ja talutin talliin. Hyväntuulinen hörinä kuului vierestäni, päästyämme tallin lämpöön. Ohjastin Morten karsinaan, otin varusteet pois ja harjasin hevosen. Olin aivan poikki, joka oli omituista, sillä en ollut tehnyt läheskään niin paljoa tänään kuin normaalisti tallin tiluksilla tekisin. Annoin orille tarvittavan määrän ruokaa, jättäen sen sitten nauttimaan antimistaan rauhassa.
Suuntasin suoraan omaan huoneeseeni, riisuin hiestä märät vaatteeni ja pesin kasvoni. Lettini olivat yllättävän hyvässä kunnossa vielä, joten ne saivat jäädä. Vaihdoin päälleni löysän, pitkän puolihihaisen paidan, jonka koristeeksi kiristin nahkaisen vyöni. Housut vaihtuivat ohuempiin ja hieman tiukempiin, tummanruskeisiin tallihousuihin, sillä muuta minulla ei ollut mukanani. Ollessani valmis, siirryin alakertaan, jossa taas kerran oli vastassa taivaallinen ruuan tuoksu.
”Sieltähän meidän pelastajamme saapuu!” Heldean ääni kuului jostain tavernan perältä. Etsin katseellanin hänen vahvaa olemustaan, eikä siihen mennytkään kauaa. Koko tavernan väki tuijotti laskeutumistani portaista.
”Tämä neitokainen tässä metsästi tänään hyvää hyvyyttään majataloni ruuat moneksi päiväksi.” Heldea kiiruhti luokseni, esitellen minut kuin olisin tehnyt jotain todella suurta. Hetken epäröinnin jälkeen asiakaskunta kuitenkin riemastui ablodeihin, saaden minut punaiseksi.
”Ei sinun tarvitse...” Yritin rauhoitella naisen innostusta, mutta se ei onnistunut.
”Talo tarjoaa kierroksen kaikille! Nyt metsästäjämme pitää syödä.” Heldean huudahduksen johdosta vielä raikuvammat ablodit ja huudot täyttivät tavernan. Nainen talutti minut tiskin ääreen ja istutti reunummaiseen jakkaraan.
”Ruoka tulossa.” Tummat silmät kiiltelivät Heldean kadotessa keittiöön. Huokaisin raskaasti ja jäin odottamaan ruokaa paikoilleni.
Illan aikana lukuisat majatalon asiakkaat kävivät kiittelemässä minua, Heldean julistaessa kuinka avulias ja suorastaan ritarillinen olin ollut, tarjoutuessani auttamaan pinteessä ollutta. Taisi nainen vähän dramatisoida tilannetta, mutta pyörittelin vain huvittuneena silmiäni asialle.
”Tiedätkö mitä, sinut pitäisi lyödä ritariksi!” Heldea oivalsi illan päätteksi, kun ihmiset olivat käyneet jo nukkumaan ja minä viimeisten joukossa istuin tiskillä. Katsahdin naista kysyvänä. Hän ei tiennyt minun olevan oppipoika, tajusin asian vasta. Kukaan ei ollut kysynyt.
”Kyllä... kirjoitan Arkalan prinssille heti aamulla kirjeen.” Nainen hihkaisi innoissaan. Hämmentynyt ja vaikeroiva naurahdus pääsi suustani, Heldean taputtaessa sormiaan yhteen. Katseeni seilasi pitkin tiskin pusta pintaa, saaden majatalon emännän huomion. Hän loi minuun kysyvän katseen.
”Ei tarvitse nolostua, tekosi oli nöyrä ja ritarillinen, ansaitset tulla prinssin tietoon.” Nainen puhui, taputtaen olkapäätäni, kunnes joku huusi hänen nimeään. Tuo lähti pirtein askelein kohti kutsuvaa asiakasta, jättäen minut yksin vaimean hälinän keskelle. Huvittunut hymy nousi huulilleni. Eihän nainen tiennyt, mikä oli minun suhteeni prinssiin ja varmasti tulisi yllättymään, jos joskus saisi tietää asiasta. Tuskin kuitenkaan, mutta ajatus oli silti hauska.
Nousin hitaasti tuolistani, venytellen selkääni, joka napsahteli makeasti liikkeen ollessa oikea.
”Nukkumaan menossa?” Tutun naisen ääni kiersti selkäni takaa vierelleni ja kohtasin ystävälliset tummat silmät. Nyökkäsin.
”Kiitos huoneesta ja tallipaikasta. Lähden huomenaamulla.” Selitin aikeeni. Hymy Heldean kasvoilla vaikeni hieman ja katseeseen tuli haikea pilke.
”Matkasi jatkuu, vai?” Hän kysäisi, jäämättä odottamaan vastausta. Nainen varmasti näki ihmisten menevän ja tulevan, eikä kovin monen enää palaavan. ”Nukuhan hyvin.” Hän virkkoi, kadoten sitten keittiön puoleen. Henkäisin väsyneenä, laahustaen huoneeseen, suoraan petiini. Olin todella uupunut päivästä, siitä kaikesta sosiaalisesta toiminnasta ja hiljaisesta metsästämisestä, joten uni tuli nopeasti.
Heräsin tällä kertaa ennen auringon nousua hoitamaan mustan ratsuni tallissa. Morte oli vielä uninen, nauttien harjauksista pää matalalla roikkuen. Ori hörähteli mukavuudenhaluisena silloin tällöin.
Ruokin hevosen, samalla keräten kaikki tavarat huoneestani talliin. Pakkasin kaiken mahdollisimman tiiviiksi paketiksi, jotta Morten olisi helppo liikkua. Söin tavernassa kevyen aamiaisen, jonka jälkeen hyvästelin Heldea, kiittäen hyvästä palvelusta. Nainen vuorostaan kiitti minua vuolaasti ruuan hankkimisesta ja muistutti vielä kirjeensä lähettämisestä. Oli kuulemma kirjoittanut sen jo illalla valmiiksi. Pyöräytin silmiäni tuolle, heillauttaen kättäni ja astuen ulos ovesta. Morte oli tallissa jo täysissä voimissaan ja otti varusteet reippaana vastaan. Lähdimme kylästä siihen suuntaan mistä olimme tulleetkin.
Matkan aikana kerkesin ajattelemaan kaikkea mitä minua linnalla odottaisikaan. En enää jaksanut piilotella tunteitani Lyonellia kohtaan, jos tuo vain oli samaa mieltä kanssani. Olin valmis ottamaan kaikki vastoinkäymiset vastaan, joita epätavallinen suhteemme eteen toi. Seisoisin prinssin rinnalla rakastajana, en oppipoikana, vaikka sitä edelleen olin. Niin kauan kunnes minut lyötäisiin ritariksi.
Kaikkeen hienouteen, aatelisten tapoihin ja mieltymyksiin, menisi aikaa tottua ja oppia, mutta olin valmis siihen. Mekkoa en kyllä pitäisi, muuta kuin virallisissa tilaisuuksissa, se oli varmaa.
Mitä tuli Nanookiin, en ollut varma. Nainen oli ollut epätasapainoinen ja kylmä minua kohtaan jo hetken aikaan, mutta päätin etten antaisi hänen enää polkea minua maahan. Jos tuo suuttui, suuttukoot, en kuitenkaan kyennyt tekemään asialle mitään. Valkohiuksi ei kuuntele sanaani, koski asia mitä tahansa. Olin silti hänen ystävänsä ja sinä aijoin pysyä, en vain saanut antaa naisen oikkuilun pilata päivääni. Toivoin hänen tajuavan että kaikella hänen tekemällään ja sanomallaan oli jotain seuraamuuksia, mutta Nano oli liian itsepäinen ottamaan opikseen omista virheistään. Hänen piti tehdä niitä tusinan verran, ennen kuin hän edes tajusi asian.
Huokaisin itsekseni. Nanook oli outo persoona, mutta hän täydensi minua omalla tavallaan. Kumpa tuo vain ymmärtäisi ettei sääntöjen rikkomisesta seuraisi mitään hyvää, jos aikoi pysyä linnan mailla ja Daksun hoitajana.
Pystähdyin samassa kylässä, jossa pari päivää aikaisemmin menomatkallani. Kävin syömässä samassa ravintolassa, antaen Morten hengähtää hetki. Aurinko oli jo korkealla taivaalla, joka tarkoitti että olisin linnalla viimeistään illan laskeutuessa. Monta tuntia matkaa jäljellä. Olin varma että musta ratsuni nautti täysin parista vapaapäivästä, jotka aijoin sille anoa. Hymyilin miettiväisesti. Antaisikohan Lyonell luvan sellaiseen. Kyllä hän luultavasti Mortelle suostuu vapaapäivän antamaan, mutta minulle sen sijaan hänellä oli varmasti mietittynä jonkinlainen rangaistus. Kuninkaallisen hevosen kanssa karkaaminen oli kuitenkin sääntöjen vastaista, vaikka kuinka palauttaisin sen. Olisin varoittava esimerkki muille oppipojille. Kohautin olkapäitäni. Jalkapuu keskellä toria päivän ajaksi ajaisi varmasti tehtävänsä.
Ajatus sai minut nauramaan, vaikka rangaistus itsessään oli kaikkea muuta kuin huvittava. Se oli epämielyttävä, nöyryyttävä ja rasittava. Mutta ajatuksena se huvitti minua. Minä, tulevan kuninkaan rakastajatar, jalkapuussa, johon itse rakastajani on minut käskenyt. Huvittavaa kerrassaan.
Nousin hengähdystauon jälkeen taas ratsaille, turpa kohti Hankalan linnaa.
Morte oli loistava valinta matkalle, tuon kestävyyden ja kärsivällisen luonteensa vuoksi. Hevonen ei hetkahtanut mistään, ei kavahtanut vaihtuvia sääolosuhteita ja pysyi vierelläni loppuun asti. Kunnollinen ritariratsu, urhea ja voimakas. Taputin oria kaulalle, käskien sen laukkaan. Meillä oli vielä pitkä matka edessä, mutta se taittuisi nopeasti, säänkin ollessa tyyni. Taivas oli pilvetön, antaen auringon paistaa täydellä loistollaan, mutta pakkanen oli myös sen mukainen. Aurinko ei juurikaan lämmittänyt, mutta se kirkasti näkymän, heijastuen kirkkaana valkeasta lumesta.
Illan tullessa erotin jo tutun kauppakadun ja kaukana horisontissa linnan muurit. Oloni oli huojentunut, mutta samaan aikaan olin täynnä itseluottamusta ja varmuutta. En palaisi takaisin samana, särkyvänä tyttönä, joka sinne muutama vuosi sitten käveli, kysymään paikkaa itselleen oppipoikana.
Morte ravasi ripeästi, tunnistaen maisemat myös ja innostuen kun kuuli kaukaisuudesta tuttua hirnuntaa. Kimeä kirkaisu kaikui metsän yli korviimme, saaden hevoseeni lisää vauhtia. Olisimme kohta kotona. Tuulen puhaltaessa huppuni alas päästä, mieleeni palasi Sirandrasin sanat ”Sinulla tulee olemaan melkoinen vastaanotto kun palaat”. Painoin huuleni tiukasti toisiaan vasten. Mitä velho oli sillä tarkoittanut? Mestattaisiinko minut heti kun astuin porteista sisään, vai olivatko kaikki vain niin huolissaan että säntäisivät halailemaan. Pudistin päätäni. Siru vain leikki kanssani, halusi saada minut hämilleni, siitähän hän nautti. Jatkoin varmana eteen päin. Mitä ikinä tapahtuisi, se tapahtukoot.
Laukkasimme metsän läpi hiljentämättä. Vastaamme tuli kaksi ritaria ratsuineen, hämmentyneet katseet kasvoilla, kun vain viiletin heidän ohitseen. Kuullessani vaimeana nimeni toisen ritarin suusta, tajusin että lähdöstäni oli sana kiirinyt. Vaikka ritareilla olisi ollut velvollisuus lähteä perääni, he eivät sitä tehneet. Toisaalta, olinhan menossa suoraan kohti linnaa, turha heidän minua oli hidastaakaan.
Morten kaviot kopisivat maata vasten kuin sotanorsujen lauma. Hevonen puhkui ja puhisi, mutta ei hidastanut, vaikken itse pitänyt vauhtia yllä. Ori tahtoi kotiin ja ymmärsin sen halun täysin. Löysäsin ohjia, antaen Morten mennä niin kovaa ja pitkälle kuin itse tahtoi. Puut vilahtelivat vieressämme ja lumi pöllysi. Mutkan takaa ilmestyi avonaiset puuovet. Aurinko oli jo laskenut vuorten taakse, mutta taivas hohti silti keltaisen ja punaisen sävyissä, antaen sinisen synkkyyden hitaasti ottaa vallan yläpuolellamme. Linnan seinustoille oli sytytetty soihdut valaisemaan suurta pihaa. Ritarit kävelivät pitkin pihaa kiiltävissä haarniskoissaan, taluttaen mustakarvaisia, urheita ratsujaan, ja oppipojat seurasivat perässä nöyrinä, kärsivällisinä, odottaen ohjeita. Kaikki näytti niin normaalilta ja rauhalliselta.
”Lady Karma!”
Huudahdus tuntui pysäyttävän koko pihan. Ryntäsin Morten kanssa keskelle pihaa, jossa minun oli pysäytettävä ori. Tuo nousi takasilleen, huitoen etukavioitaan ilmassa kuin valmistautuen sotaan. Pysyin hevosen selässä helposti, antaen tuulen leikkiä viitallani ja letilläni. Sisääntulo oli näyttävä, täytyy itsekkin myöntää. Kun Morte rauhottui takaisin neljälle kaviolle, loikkasin pois satulasta, hengittäen syvään. Juoksuaskeleet ja haarniskan kalina lähestyivät meitä uhkaavasti, mutta seisoin silti paikoillani. Pidin lujasti kiinni orini ohjista. Olin valmis vastaanottamaan kaikki seuraukset.