Kidrim

Yksin kaksin kätevästi

Olin pukeutunut hyvin tavanomaisesti, omalle tyylilleni uskollisena tummiin housuihin, ruskeisiin nahkasaappaisiin, vihreään paksuun paitaan ja ruskeaan pitkään talviviittaan. Astelin linnan pihan poikki talliin, tervehtien lady Nadjaa, joka tuli minua vastaan päästä kavioihin varustetun Rosien kanssa. Lyonell piti vielä viimeisiä tuntejaan, ennen siirtymistään kuninkaallisiin hommiinsa. Työmäärä löisi hyökyaallon lailla kasvoihin, mutta mies oli itsepäinen ja tahtoi olla loppuun asti oppipoikien seurassa. Nyt hän piti joustausvalmennusta Gawainin avustuksella muutamille ja näemmä vaaleahiuksinen nainen oli ilmottautunut sinne. Itse olin päättänyt pitää tämän päivän täysin itselläni, lähtien maastoon iltapäiväksi oman hevoseni kanssa. Kidrim odotti minua pihatossa, mutta ensin haen sen varusteet varustehuoneesta.

Puinen ovi lennähti auki nenäni edessä ja syliini kaatui joku. Kaikki tapahtui niin nopeasti etten ehtinyt tiedostamaan mitään. Kädet otti vastaan syöksyneen ihmisen kiinni reaktiona ja sitten vasta tajusin katsoa kuka minuun oli törmännyt. Mustahiuksinen nainen ponkaisi nopeasti jaloilleen, katsoessa hämmentyneenä ja anteeksipyytävänä minua.
“Karma! Anteeksi kamalasti.” Aela henkäisi, näyttäen kärsimättömältä. “Mulla on kiire valmennukseen, sori, ihan oikeesti.” Nainen lähti pikakävelemään tallin käytävää pitkin. Heilautin hänelle vain kättäni anteeksiannon merkiksi, siirtyen itse varustehuoneen puolelle.
Mukaan lähti valkoinen satula, valkoiset suitset, valkoiset satulavaljaat sekä aarnikotkan turkista valmistettu satulahuopa. Valkoiseen satulalaukkuun olin pakannut itselleni pari voileipää, pieneen leiliin vettä ja Kidrimille porkkanan. Otin varusteet käsilleni ja lähdin kiikuttamaan niitä kohti pihattoa.
Piha tuntui olevan hiljaisempi kuin yleensä ja vain muutamat oppipojat pyörivät siellä täällä, hoitaen omia hommiaan. Kävelin varustekasani kanssa pihattoon, laskien kasan yhdelle penkille ja järjestelin tavarat siististi niin että varustaminen olisi helpompaa. Kävelin tampatussa lumessa aukiolle, huutaen orin nimeä. Muutkin kiinnostuivat minusta ja jotkut tulivat haistelemaan, josko minulla olisi herkkuja tarjota. Mana yritti hamuta huppuanikin. Lopulta Kidrim löntysteli sortuneen muurin takaa sen näköisenä kuin olisi ollut nukkumassa. Kävin hakemassa orin ja talutin sen pihattoon, jutellen niitä näitä hevoselle. Mustapäinen otus kuunteli puolella korvalla, nukahtaen kun sain sen kiinni tolppaan. Huokaisten pudistin päätäni ja aloin hoitamaan laiskan paksua ponia.
Kauaa minulla ei mennyt, kun varustin nukkuvan hevosen, minkä jälkeen talutin sen pihalle. Ponnistin satulaan ja matkamme saattoi alkaa. Ohjasin päistärikön Vanhalle Kauppatielle, jonka kautta pääsisimme maastoreitille, suuntana vuoriston juurelle laukkaamaan umpihangessa. Sen jälkeen kierrämme lumotun metsän kautta, Killan kartanon ohi takaisin linnalle. Matkaan menisi jonkin aikaa, enkä ottanut mitään kiirettä, tämä päivä oli pyhitetty Kidrimille. Ori tarvitsisi liikuntaa, tai muuten lihoisi vain pihatossa nukkuessaan.

Taputin hevosen kaulaa, jotta saisin sen hereille, tehden tiellä muutamia pysähtymisharjoituksia ja liikkeellelähtöjä. Kidrim oli ihan unessa, pysähtyen pienestä avusta, muttei olisi millään jaksanut lähteä liikkeelle. Nostin laiskan ravin, keventäen tienpätkän. Siinä ori hieman heräsi tähän päivään. Askeleet olivat matalia ja pitkiä, eikä eläin jaksanut keskittyä mihin astui, kompuroiden pieneen kuoppaan. Huokaisin raskaasti, voiden vain naurahtaa sen jälkeen. Tästä tulisi pitkä päivä. Annoin vahvemmat avut ja Kidrim sai jalkoja alleen. Ravi alkoi vihdoin muistuttaa enemmän ritarin hevosta, eikä laiskaa lehmää. Vauhti meinasi hidastua aika ajoin, mutta pieni maiskautus muistutti oria pysymään tahdissa. Ravasimme Vanhan Kauppatien puoleen väliin, jolloin hidastin hevosen käyntiin. Päistärikkö hörisi ja venytti kaulaansa, kuin olisi valmis kääntymään jo kotiin.
“Ei tämä vielä ole ohi, kuomaseni.” Sanahdin ja taputin harmaata kaulaa. Kidrim pärskähti.

Edestä kuului puheensorinaa, ja arvelin että meitä vastaan oli tulossa kaksi ratsukkoa. Arvaus osui oikeaan, kun näin hymyilevän sir Lancelotin ja kuihtuneen oloisen sir Agravainin. Miehet juttelivat niitä näitä, mutta kun vaaleahiuksinen mies tajusi että vastaantulija olin minä, hän kumarsi kunnioittavana. Pyöräytin silmiäni ja sain kummastuneen katseen Agravainilta, joka silmäili hitaasti minua ja Lancelotia.
“Lady Karma, mistä tämä kunnia?” Lancelot hymyili minulle leveästi, kun tervehdin ritareita.
“Olen menossa vain maastoon.” Totesin hymähtäen, antaen Kidrimin laahustaa kahden friisiläisen ohi hitaasti.
“Pidä hauskaa.” Vaaleahiuksinen mies nyökkäsi. Miehet jatkoivat matkaansa, minä omaani. Nyt pitäisi saada Kidrimiin vauhtia, sillä muuten jäisimme jumiin paksuun lumikerrokseen. Pelkkä ajatus sai minut naurahtamaan ääneen, ja saatoin jo kuulla Nanookin ilkkuvan äänen mielessäni, kun hän nauraa räkättäisi maassa kierien jos kuulisi meidän jääneen jumiin.
Patistin oria liikkeelle ja laahustava ravi saatiin suht helposti rytmikkääseen jalkojen nosteluun. Ravissa käänsin Kidrimin kapealle metsäpolulle, joka mutkitteli joen vartta pitkin kohti vuoria. Annoin orin mennä miten tahtoi, mutta vauhdin pidin tasaisena. Kidrim oli onneksi aina menossa helpoimman kautta, joten se pysyi polulla, eikä edes tahtonut lähteä omille teilleen.

Hetken päästä saavuimme suurelle aukiolle. Paksu lumikerros oli koskematon, vuorille vievää polkua lukuun ottamatta. Hengitin syvään viileää pakkasilmaa.
“Oletko valmis?” Kysyin hevoselta, joka korvat höröllään tuijotti edessä avautuvaa lumitasankoa. Ohjasin Kidrimin umpihankeen. Se epäröi hetken astua polvien korkuiseen lumeen, mutta antoi periksi kun pyysin uudelleen. Annoin orin kävellä omaan tahtiin ja tuon tumma turpa hipoi hangen pintaa, ihmetellen. Kun olimme tarpeeksi kauan kävelleet, annoin laukkapohkeen. Ori meinasi nostaa laukan, mutta ensimmäisen askeleen jälkeen muutti sen raviksi. Napakka pohje ja voimakas maiskautus auttoivat ja päistärikkö loikkasi suureen laukkaan. Pidin ohjista lujasti kiinni, antaen tuiskun heittää hupun pois päästäni. Nousin jalustimille ja painon vaihdos sai oriin lisää vauhtia. Sen korvat olivat höröllään ja pää ylhäällä, osoituksena siitä että hevonen todella nautti menosta. Kidrim loikki ja puuskutti lumen läpi, antaen sen pöllytä ympärillään.
Ori jaksoi yllättävän kauan peuhata lumessa. Välillä kävelimme rauhallisemmin, otin paremman asennon ja annoin Kidrimin venyttää kaulaansa. Sitten lähdimme taas laukkaamaan. Annoin lopulta orin mennä pitkillä ohjilla, päästäen pikkuhiljaa käsiä irti. Levitin käteni sivuille, raskasrakenteisen hevosen tarpoessa pitkin askelin lumisella aukealla. Nauroin ääneen. Kylmä tuuli sai silmät vetiseksi ja viitan hulmuamaan. Toin kädet takaisin ohjille, kunnes huomasin tumman hahmon metsän laidassa. Kidrim huomasi sen samaan aikaan, säikähtäen hieman. Ori väisti lihakset jäykkänä kauemmas, saaden minut horjahtamaan, mutta ihme kyllä pysyin satulassa. Päistärikkö pysähtyi kuin seinään, tuijottaen metsän laidassa olevaa mustaa hahmoa. Minä keräsin itseni hevosen kyljeltä istumaan kunnolla, katse kääntyen terävästi tulijaan. Hevosen tunnistin heti.
“Morte?” Kysyin hiljaa ääneen, saaden vastauksen mustalta warlanderilta pehmeän hörähdyksen muodossa. Orin selässä istui leveäharteinen, suuri mies. Ei tarvinnut kahta kertaa arvata kuka hän oli.
“Sir Sylas.” Ääneni oli tällä kertaa kantavampi ja tavoitti myös ritarin korvat. Mies pyysi mustaa hevosta kulkemaan eteenpäin ja Morte teki niin kuin käskettiin. Ori oli kiinnostunut mitä tein Kidrimin kanssa ja päistärikkö katseli uteliaana Morten ja Sylaksen lähestymistä.
“Lady Karma.” Miehen tumma ääni kuului hupun alta.
“Mitä teet täällä?” Kysyi, suoristaen vaatteitani äskeisestä. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan mies riisui huppunsa, paljastaen arpiset kasvonsa ja tummat laineilevat hiuksensa. Hetken tuo tuntui etsivän sanojaan, pysäyttäen Morten muutaman metrin päähän. Ori ei kuitenkaan olisi tahtonut olla niin kaukana, vaan halusi lähemmäs kaveria. Annoin Kidrimin kävellä omin tahdoin kaksikon luokse, saaden Sylasin kasvoille hieman hämmentyneen ilmeen.
“Sinulla näytti olevan mukavaa.” Mies sanahti hiljaisuuden päätteeksi, katsoen nopeasti olemukseni päästä varpaisiin ja kääntäen katseensa sitten Morten ja Kidrimin haisteluun.
“Kyllä. Niin oli.” Vastasin napakasti, nyökäten. Olin toivonut olevani rauhassa tämän päivän, ilman kenenkään seuraa. Sanoin miehelle aamulla että lähden maastoon, hän tiesi sen kyllä.
“Onko jotain sattunut?” Kysyin. Jos Sylas oli täällä, hänellä oli varmasti jokin syy. Mies nosti katseensa minuun nopeasti, joten oletin nopeaa vastausta. Sitä en kuitenkaan saanut, vaan toinen vaikutti empivän, omalla itsepäisellä, ehkä jopa ylväällä tavallaan.
“Ei varsinaisesti.” Tuo lopulta sanoi. Kohotin kulmaani.
“Miksi sitten olet täällä?” Utelin.
“Kuulin että alueella liikkuu lohikäärme. Tulin katsomaan että olet kunnossa.” Sylas selitti rauhallisesti ja varmasti. En ollut varma uskoinko häntä, sillä mies oli sitä sorttia, joka saattoi jättää puille paljaille, vaikka toinen tarvitsisi apua. Tulisiko hän todella huhujen perusteella etsimään minua? Se ei kuulostanut miehen käytökseltä.
“Olen kunnossa, enkä ole nähnyt lohikäärmettä.” Sanoin nyökäten syvään, kuin kiitokseksi. “Jatkan siis matkaani. Palaan ennen kuin aurinko laskee.” Jatkoin sitten, suoden pienen hymyn ritarilleni.
“Olisin mieluusti seurananne.” Arpikasvoinen mies sanoi. Hän katsoi minua katseessaan kipinä. En ollut varma mitä se oli. Katsoimme hetken toisiamme silmiin, miehen lopulta kääntäessä katseensa pois. Vai tahtoi hän olla kanssani. Punnitsin hetken asiaa, mutta lopulta tulin siihen tulokseen että Sylas oli siedettävää seuraa. Hän oli rauhallinen, hiljainen ja käytännöllinen, mutta välillä liian välinpitämätön. Henkäisin.
“Jos kerran vaadit.” Nyökkäsin tuolle, saaden katsekontaktin palaamaan. Mies nyökkäsi nopeasti, nostaen hupun päähänsä. En ollut innoissani seurasta, mutta luonteeni ei pystynyt hätistämään ritaria pois. Minusta tuntuu ettei tuo olisi lähtenytkään.
“Seurasitko minua?” Kysymys juolahti päähäni ja lipsahti huuliltani. Sylas päästi oudon köhäyksen, kuin olisi vetänyt jotain väärään kurkkuun.
“En.” Vastaus tuli nopeasti ja vahvasti. Myhäilin vain epäuskoisena, antaen keskustelun kuolla niille sijoilleen.

Kuljimme pitkän matkan sanomatta sanaakaan. Minä ratsastin edessä, Sylasin seuratessa taaempaa. Sain päättää mihin menimme, joten valitsin pitkän reitin, sen mikä oli ollut suunnitelmissanikin. En aikonut lyhentää Kidrimin liikuntapäivää sillä että ritari lyöttäytyi seuraani. Nostin ravin ja hetken päästä laukan. Morte ja Sylas pysyivät helposti perässämme, saavuttaen meitä nopeasti. Pian kaksikko oli vierellämme ja vilkaisin nopeasti ritaria. Tuon kasvoille oli ilmestynyt harvoin nähtävä hymy. Yllätyin näkemästäni niin paljon että se sai minut vain innostumaan. Nousin jalustimille, Kidrimin kavioiden hakaten maata yhä voimakkaammalla tahdilla. Hevonen nousi kiitolaukkaan ja sain hetkeksi karistettua toisen perästäni. Lumi sinkoili palasina päistärikön jaloista, kiitäessämme pitkin kapeaa metsätietä. Polku oli mutkitteleva, mutta luotin hevoseen, pitäen itse vain kiinni ohjista. Tumman ratsukon askeleet kuuluivat koko ajan lähempää, eikä aikaakaan kun nuo olivat aivan vierellämme. Morte puuskutti voimakkaana, sen kilpailuhenkisyys ei antanut periksi, vaan ori tahtoi voittaa. Warlander painoi raskasrakenteisen orin ohitse kapealla tiellä. Mies ratsasti taitavasti, näyttäen jopa kevyeltä hevosen selässä, vaikka olikin suurikokoinen ja lihaksikas. Hänen koko olemuksensa oli normaalisti raskas, mutta nyt hän vaikutti erilaiselta, energiseltä ja rennolta. Pidin tästä muutoksesta.
Kidrim väsyi Morten ohitettua sen ja alkoi hidastaa vauhtia. Mustakarvainen ratsu jatkoi matkaansa vielä monta metriä, kunnes ritari tajusi rauhoittaa hevosen. Ori allani pärskähti väsyneenä, vetäen kaulaansa pitkälle, vaatien pidempiä ohjia. Annoin hevosen rauhoittua, hiljentäen sen käyntiin. Morte ja Sylas pysähtyivät odottamaan mutkaan. Morten katse oli kirkas, energinen ja voittoisa. Se tiesi että oli parempi ja nopeampi, saadessaan muutaman taputuksen ratsastajaltaan. En voinut kuin ihailla oria. Kun ensimmäisen kerran näin sen, ihastuin totaalisesti. Olin kuitenkin saanut jo Monnin hoidettavakseni, joten pystyin vain katsomaan kaukaa komeaa, mustakarvaista warlanderia. Ei mennyt kuitenkaan kauaa, kun uskallauduin kysyä josko saisin hevosen itselleni ja sain sen. Olin ollut niin innoissani, sekä hevosen ja minun persoonat kohtasivat positiivisesti. Mortesta tuli nopeasti luottohevoseni, Monnin ollessa edelleen iso projekti.

Saavutimme hitaasti kaksikon. Hymyilin ritarilleni hengähtäen.
“Hyvä kisa.” Totesin nyökäten.
Sitten tapahtui jotain erittäin yllättävää. Mies naurahti ja hänen huulilleen ilmestyi puolikas hymy. Missä oli aina vakava, lähes ärsyyntyneen oloinen Sylas, joka ei puhunut kenellekään, eikä antanut edes ohjeita. Oliko hänet riivattu?
“Kidrim tarvitsee vielä paljon liikuntaa.” Mies nosti katseensa, sipaisten hiuksia pois kasvoiltaan. “Se ei saa kunnolla jalkoja alleen, taitaa maha tulla tielle.” Tuo katseli päistärikköä miettien. Hänen äänensä oli yhä Sylasin tavanomainen tumma, hidas ja vakava, mutta tuo puhui enemmän kuin muutaman sanan. Oma ilmeeni oli hämmästyneen ja yllättyneen välimaastoa. Ehkä ei ollutkaan niin huono asia että mies oli etsinyt minut käsiinsä.
Ritari nosti katseensa minuun, huomaten yllättyneen ilmeeni. Hän virnisti pienesti ja nosti hupun takaisin päähänsä, kuin olisi palannut takaisin omaksi itsekseen.
“Kiitos.” Sanoin lopulta rentoutuen ja nyökäten toisen suuntaan. En tahtonut pilata miehen mukavaa olotilaa omalla hämmennykselläni. “Taidat olla oikeassa, sen laukka tuntuikin vähän puuttelliselta.” Jatkoin sitten nopeasti, antaen Kidrimille luvan jatkaa matkaa. Morte lähti saman tien liikkeelle kun huomasi toisenkin lähtevän. Kuulin miehen hupun alta tuhahduksen.
“Pidetäänkö kohta tauko?” Kysäisin hetken kävelyn jälkeen, saaden vastaukseksi nyökkäyksen ritarilta. Jos oikein muistin, metsä aukenisi pieneksi aukioksi kohta, ja se olisi oiva paikka levähtää. Linnalle oli vielä matkaa, joten oli hyvä antaa hevosten hengähtää ennen seuraavaa spurttia.

Astelimme lumista tietä pitkin, kuunnellen lintujen sirkutusta ympärillämme. Kevät ei olisi enää kaukana. Pian metsä väisti tieltämme, avaten eteemme kapean aukion. Kesäisin paikalla kasvaa marjapensaita ja matalia pusikoita, mutta näin talvella se oli tietenkin lumen peitossa.
Hyppäsin alas Kidrimin selästä, irrottaen suitset sen päästä. Sylas katsoi epäilevänä tekemisiäni, samalla kun itse laskeutui satulasta.
“Mitä oikein teet?” Hän kysyi. Ujutin valkeat suitset pois mustasta päästä, antaen raskasrakenteisen orin mennä ihmettelemään lumen peittämää pensasta.
“Annan sen levätä.” Sanahdin pirteästi, hakien satulalaukusta vettä ja leivät.
“Jos se karkaa se-”
“On minun vastuullani, tiedän.” Keskeytin miehen lauseen, katsoen häntä pistävästi. Hän tiesi varsin hyvin etten ollut täällä ensimmäistä kertaa, että olin miltei ritari. Tiesin vastuuni ja tunsin hevoseni.
Vain murahdus pääsi ritarin suusta, kun tuo talutti Mortea puun luokse.
“Anna Mortenkin mennä.” Totesin. Orin kuullessa nimensä, se käänsi päänsä uteliaana minua kohti. “Ne ei karkaa, jos mitään ei tapahdu. Sitä paitsi jos lähtevät kauemmas, voin vain vislata ne takaisin.” Selitin, etsien samalla itselleni sopivaa paikkaa istua. Kaikkialla oli lunta, joten kuivana täältä ei kotiin päästäisi. Sylas punnitsi sanojani tarkkaan, katsoen välillä mustaa hevosta. Morte katseli Kidrimin menoa kaipaavasti ja kai se sai miehen lopulta irroittamaan suitset orin päästä. Warlander lähti innoissaan päistärikön luo, korvat höröllään haistellen tuon turpaa. Ritari katsoi hevosten menoa, kuin olisi tehnyt itse jotain vastuutonta ja tyhmää. Taputin maata vierelläni niin että sain toisen huomion.
“Mulla on kaks leipää, saat toisen.” Ojensin toisen leivän miestä kohti. Aluksi tuo vain katsoi minua kysyvästi, mutta antoi periksi ja käveli istumaan viereeni. Hän nappasi leivän käsistäni.
“Kiitos.” Tuon suusta pääsi ja aloimme syömään hiljaisuudessa, pitäen silmällä hevosten tekemisiä. Aluksi orit vain haistelivat pensaita ja lunta, kunnes Morte tunki turpansa lumen sekaan ja pölläytti korkealla pään nostolla lunta molempien päälle. Kidrim peruutti pikaisesti, höristen toiselle toruvasti. Naurahdin hevosten touhuamiselle, kun molemmat lähtivät pukkilaukkaamaan pitkin aukiota, kiusaten toinen toistaan.
Hetken aikaa annoimme hevosten puuhata, istuen lumella ja kuunnellen hiljaisuudessa ympäristön ääniä. Lopulta Sylas kapusi ylös sen merkiksi että olisi aika lähteä. Tein samoin, putsaten lunta viitastani.
“Onko sinulla jotain tänään?” Kysäisin lähinnä muodollisuuden vuoksi.
“Killan kokous.” Tuo vastasi nopeasti, huokaisten perään. Kiinnostuin.
“Kokous? Mitä käytte läpi, jos saan udella.” Kysyin, vislaten sitten kovaan ääneen, jotta hevoset tajuaisivat lopettaa leikkinsä. Molemmat pysähtyivät kuin seinään ja lähtivät ravaamaan meitä kohti.
“Haluatko tulla mukaan?” Miehen kutsu yllätti. Katsoin häntä kysyvästi. Tummat silmät siirtyivät katsomaan omiani ja ritarin huulilla oli pieni hymy. Hän oli oikeastaan aika komea hymyillessään.
“En kai minä voi teidän kokoukseen tunkea.” Naurahdin pienesti, mutta Sylas pudisti päätään.
“Voit kyllä. Olet pian ritari, sinun on hyvä tietää mitä kaikkea se pitää sisällään.” Mies puhui ja otti Morten vastaan.
“Odota.” Sanahdin nopeasti ja kaivoin Kidrimin satulalaukusta porkkanan. Puolitin sen ja heitin toisen puolen Sylasille. Annoin omani Kidrimille, sujauttaen sitten suitset orin päähän takaisin.
“Suunnittelemme tänään kevään ja kesän valmennuksia.” Tummahiuksinen paljasti lopulta.
“Onko se liian salaista tietoa minun korvilleni?” Hymyilin itsekseni, kiristäen suitsien remmejä. Kuulin naurahduksen omaisen äänen miehen suunnasta.
“Ehkä voisit pitää jousiammuntavalmennuksen?” Toinen ehdotti. Ei paha idea. Nousin kevyesti satulaan, katsahtaen mieheen.
“Voin tulla kokoukseen, jos se sopii muille. Valmennusta voidaan miettiä.” Kerroin johtopäätökseni nyökäten. Mies nyökkäsi takaisin.
“Saat kiillottaa haarniskani vielä tänään.” Tuo sanahti vielä lopuksi, antaen Mortelle raviavun. Hän ei edes jäänyt odottamaan minua, tuttuun tapaansa, vaan lähti matkaan taakse katsomatta.
“Just joo, se siitä vapaapäivästä.” Myhäilin hymyissä suin. Käskin Kidrimin laukkaan, lähtien kaksikon perään.