Pölhö
Oppipoika
Vakiovieras
Posts: 46
Likes: 25
|
Post by Pölhö on Mar 4, 2019 9:00:48 GMT
Kuolemanhiljaisuus velloi tallissa venäläisten hoitaessa aavikkohevosensa yökuntoon. Karla oli jatkuvassa valmiustilassa ottamaan lisää möyhötystä vastaan, kulkien minuuttien läpi kuin aikaa ei olisikaan. Hän ei ollut huomannut loppumatkaa lähes lainkaan tuijotellessaan sumuisin silmin eteensä, ja ylilentäneen lohikäärmeen hän noteerasi aivan liian myöhään katsoakseen sitä tarkemmin. Normaalisti kovin tiedonnälkäinen ja elämäniloinen Karla olisi innostunut suunnattomasti majesteettisen pedon näkemisestä, mutta tänään hänen ainoa missionsa oli päästä lämpimiin pehkuihin nukkumaan niin ruumiin kuin sielunsakin säryt pois. Karlalla ei ollut käryäkään kuinka laittoi mukanaan olleet hevoset pilttuisiinsa kiinni, purki Thalian varusteista, kuivasi molemmat oljella ja käveli ulos.
Äänet tuntuivat kaikuvan jostain kaukaa: hän oli niin monella eri tasolla väsynyt. Menikin hetki että Lyonellin sanat rekisteröityivät Karlan aivoihin: hän saisi pitää vaatteen. Tyttö kiitti niiaten, rutistaen syvänsinisen kankaan rintaansa vasten: prinssille se oli ehkä vain yksi takki muiden joukossa, mutta nuorelle se tuntui olevan toivontuli siihen kuinka maailmassa oli ehkä vielä hyvääkin jäljellä. Hän tunsi isänsä pistävän katseen ja tiedosti kyllä ettei ehkä olisi ansainnut saada mitään muuta kuin selkäänsä karattuaan, mutta uhmakkaasti Karla puki sinisen takaisin päälleen ja lähti kävelemään Lyonellin perästä linnaan. Vieras mies oli ansainnut Karlan luottamuksen: kuinka noin tyyntä ja rauhallista voi ollakaan? Kotonaan Karla oli tottunut tulisiin sanoihin ja äänenkorottamiseen, jotka parhaimmillaan olivat äityneet koko pitäjäkunnan kattavaksi möyhäämiseksi kun yksi tuli puolustamaan toista ja toinen toista. Lyonell oli sen sijaan antanut Efimin polttaa kaiken räyhänsä loppuun, antamatta lisää sytykettä liekkeihin: Karla ei olisi voinut olla kiitollisempi.
Ruoka olisi kelvannut Karlalle vallan mainiosti, mutta Efim ehti kieltäytymään iltapalasta ennen kuin tyttö ehti suutansa avaamaan. Näin he lähtivät kiipeämään kiviportaita pitkin prinssi Lyonellin vanavedessä kohti kammareita.
"Spokoinoi Notshi, hyvää yötä. Kiitämme Teitä vielä aamulla," Efim toivotti ja nyökkäyksen myötä sulki makuukamarin oven perässään, luoden vielä viimeisen varoittavan katseen Karlaan. Luuliko isä oikeasti että hän jaksaisi enää törttöillä ja etteikö hän olisi jo oppinut läksyään? Nähtävästi ei. Karla huokaisi pienesti kävellessään Lyonellin vierellä seuraavalle ovelle, työnsi sen auki ja kääntyi vielä toistaakseen toivotukset prinssille. Hetken aikaa tyttö mietti uskaltaisiko avata suunsa: kaikkea ei tarvitsisi Hänen Korkeudelleen ehkä kertoa. Toisaalta Karla oli mokaillut illan aikana jo niin paljon ettei pieni etikettilapsus siihen päälle voinut enää tilannetta pahemmaksi muuttaa. "Oloni on todella kurja... Tiedän etten ansaitse mitään" mustahiuksinen tyttö korjasi nopeasti loppuun. Hän oli kertakaikkisen säälittävän näköinen seisoessaan siinä ovenkarmeilla tukka kasvoilla roikkuen ja takin lämpöön kääriytyneenä kuin pieni hukkuva eläin.
|
|
|
Post by Prince Lyonell on Mar 4, 2019 16:58:27 GMT
Ilmassa oli kiitollisuutta. Annoin pienen hymyn nousta kasvoille, kun kahden tilanne oli rauhoittunut. Enää oli pelkästään häijyjä katseita ja surkeutta. Usein omat päreet paloivat oppipoikien virheiden kanssa yhtä nopeasti kuin Efimillä teinin kiukutteluut, mutta onneksi osaan rauhoittua ja tapanani oli selvittää asiat tai saada edes asiat parempaan malliin. Olin oppinut pitämään tunteet kasassa. Etenkin saavuttuani Hankalaan sain päälle pelkkää vihaa ja halveksuntaa voimien suhteen. Punaveristen kateellisuus ja viha jalompi verisiä kohtaan oli liikaa, että äkkipikaisuus otti aina nopeasti vallan.
"Nos da. Hyvää yötä. Nukkukaa hyvin ja älkää antako oppipoikien herättää", Vastasin Efimille, joka hetken päästä katosi kammarin pimeyteen. Uni maittaisi varmasti nopeasti. Muutaman askeleen jälkeen olimme Karlan kammarin ovella ja toisella oli selkeästi sanottavaa. Sen pystyi aistimaan ja lopulta mustahiuksinen avasi suunsa. Kuuntelin tarkasti ja pysyin hetken vaiti. Punnitsin vastausta tarkasti, mutta lopulta laskin käden rennosti toisen olalle. "Huomenna on päivä uusi, neiti Karla", Sanoin hieman lohduttavasti, sillä huomenna kaikki olisi varmasti paremmin. Ainakin toivoin. Kaikki olivat väsyneitä ja kaksikolla olisi pitkä matka luvassa huomen aamuna. Huokaisin syvään ja katselin Karlaa. Kuinka kurjalta voi toinen näyttää. Annoin Karlalle vapaan sanan sanoa mitä ikinä mielessään liikkuu. Sekin varmasti helpottaisi. Ainut mitä pystyin siinä tilanteessa tekemään oli kuunteleminen. Kuunnella häntä tarkasti kuin kylällä liikkuvia alamaisia ja tehdä heidän pyyntöjen mukaisesti.
|
|
Pölhö
Oppipoika
Vakiovieras
Posts: 46
Likes: 25
|
Post by Pölhö on Mar 6, 2019 18:42:38 GMT
Karla siirsi painoaan jalalta toiselle prinssin laskiessa käden hänen olkapäälleen. Tyttö tiesi ettei ansaitsisi moista huomionosoitusta, mutta tunsi olonsa imarrelluksi jo pelkästään siitä että joku jaksoi lohduttaa häntä. Pieni toispuoleinen hymynkare kohosi väsyneesti suupieleen. "Kiitos. Ette tiedäkään kuinka paljon sananne merkitsevät minulle" Karla sanoi. Hetken hän empi: oli niin paljon kaikkea mistä hän olisi tahtonut puhua, nauttia kerrankin objektiivisista näkökulmista. Loppujen lopuksi teini kuitenkin päätti olla avautumatta enempää, hän ei tahtonut olla tungetteleva. Hyvänyöntoivotusten saattelemana Karla sulki täyspuuoven, joka loksahti salpaansa raskaasti.
__________________________________
"Ylös. Ylös nyt! Näytätpä kamalalta, mihin oikein iskit itsesi? Silmäsi on aivan musta. Pue äkkiä ja kerää tavarasi, lähdetään heti aamiaisen jälkeen." Karla heräsi Efimin töniessä häntä. Ensimmäisenä tyttö havahtui valtavaan jomotukseen ohimossaan, ja kuullessaan kommentin oikeasta silmästään hän toden totta huomasi sen muurautuneen melkein umpeen. Meni hetki ennen kuin Karla pääsi unentokkurassa — ei liene yllätys ettei unta ollut tarvinnut odottaa — kampeamaan itsensä ylös, ja siinä vaiheessa kun hänen paljaat jalkansa laskeutuivat lämpimälle lampaantaljalle, oli Efim jo pyyhältänyt ulos kammarista. Ulkona oli vielä hämrää, mutta pieni valonkare itätaivaalla kertoi auringonnousun olevan aivan hollilla.
Karla ei pitänyt mitään kiirettä. Hän pesi kasvonsa autuaasti kylmällä vedellä, pukeutui päällysvaatteisiin kaikessa rauhassa, letitti hiuksensa uudestaan ja tapojensa orjana peitteli pehmeimmän sängyn missä oli koskaan nukkunut vaikka palvelusväkeäkin varmasti oli sitä tekemään. Viimeisimpänä Karla puki Lyonellilta saamansa takin päälleen, peilaten itseään vielä hetken se päällään. Jukranpujut hän näytti hyvältä! Karla ei ollut koskaan ollut mikään turhamainen eikä miettinyt liikoja ulkonäköään, sillä hetkellä hän mietti vain että miksei. Huomattavasti iltaa paremmalla tuulella Karla laskeutui portaita alas tervehtien iloisesti jokaista vastaantulijaa ja suuntasi pitkän pöydän äärelle, jonne myös hänen isänsä oli ohjattu istumaan. "Huomenta sinullekin" Karla tervehti, istuutuen perheenjäsenensä vastapäätä. He mursivat leipää ja kaatoivat tuoppeihin kotikaljaa, kunnes nuorempi rikkoi hiljaisuuden. "Onko prinssi Lyonell jo herännyt?" tyttö kysyi. "Luultavasti. Mitä sinä sillä tiedolla?" "Tahdon hyvästellä hänet ennen kuin mennään." "Jaa'a, vai että hyvästellä..." Karla tunsi kuinka hänen isänsä suorastaan näki lapsensa pään sisään, ja punastui.
|
|
|
Post by Prince Lyonell on Mar 7, 2019 14:10:09 GMT
Aamu valkeni. Vaikka olin ollut pitkän tovin hereillä, oli sängystä ylös nouseminen joskus harvinaisen vaikeaa. Pukeuduin siististi tummanruskeisiin nahkasaappaisiin, tummansävyisiin haaremihousuihin ja tummaan aluspaitaan. Päälle oma klassinen kuninkaallisen tummansininen poncho. Kultanapit ja kullatut reunukset kimmelsivät hämärässä huoneessa.
Hetken päästä oli aika mennä katsomaan oliko vierailijat ja linnanväki hereillä. Ajatus osui oikeaan, kun huomasin tutut kasvot istuvan ruokapöydän äärellä. Kävelin ehkä turhan rennoin askelin heidän luokseen. "Huomenta", olivat ensimmäiset sanat. Ryhti ylhäällä istahdin pöydän läheisyyteen pitäen katseen kaksikossa. "Nukuitteko hyvin", Kysyin kohteliaasti ja huomasin sitten Karlan kasvot. "Oletteko kunnossa?", Osoitin kysymyksen hieman huolehtuneeseen sävyyn nuorelle. Näytti hyvin kipeältä ja matkustaminen saattaisi olla hyvin kipeää ilman rohtoja. Onneksi se yksi velho osaisi loihtia minkälaiset rohdot, mutta hänen kiusallinen luonne osasi olla ovela. Harvemmin rohdoissa ei ollut minkäänlaista sivuvaikutusta hyvällä tai pahalla tavalla.
|
|
Pölhö
Oppipoika
Vakiovieras
Posts: 46
Likes: 25
|
Post by Pölhö on Mar 12, 2019 7:35:12 GMT
Karlaa hieman hävetti hänen ilonsa Lyonellin huolehtivaisuudesta: hän tunsi olevansa kiittämätön kotiväkeään kohtaan, sillä tokihan nuokin huolehtivat läheisistään — hieman eri tavalla vain. Vecnossa ei kyselty toisten tunteita ja jos joku erehtyikin päästämään suustaan lauseen "miten voit?", oli se ennemmin muodollinen pakko kuin oikea toive kuulla toisen voinnista. Tai niin ainakin Karla ajatteli.
"En, Teidän Korkeutenne," kuului vastaus kysymykseen. "Iskin pääni eilen puuhun." Karla väisti tietoisesti pöydän toiselta puolelta tulevan itse-ongelmasi-aiheutit-kärsi-nyt-rangaistuksesi-mulkaisun. "Kiitos kysymästä, Sir. Korkeutenne siis," tyttö takelteki. Ilman aiempaa kokemusta kuninkaallisten kohtaamisesta Karla ei hallinnut etikettiä aivan pilkulleen, mikä näkyi pienenä ja ehkä vähän hellyyttävänäkin sosiaalisena kömpelyytenä. Efim vältti vain vaivoin halun korjailla lapsensa sanoja. Sen sijaan hän joi pitkällä kulauksella tuoppinsa tyhjäksi, nousi nopeasti ylös ja kääntyi kohti pöydän päässä istuvaa miestä. "Olemme olleet vaivoinanne tarpeeksi pitkään. Kiitämme tarjoamastanne yösijasta ja ruoasta sekä onnistuneesta hevoskaupasta," Efim lausui ja viittoi Karlaa nousemaan ylös. Tyttö työnsi kiirehdittämisestä sydämistyneenä viimeiset leivänpalat poskiinsa kuin jättimäinen hamsteri. "Meidän on nyt kuitenkin aika jatkaa matkaamme."
"...Mutta entä minä?" Karla kysyi tuskastuneena nieluistuaan aivan liian ison käntyn leipää kerralla, osoittaen mustaa silmäänsä. "Siitä sinä saat selviytyä itse. Ehkä ensi kerralla osaat käyttäytyä."
|
|
|
Post by Prince Lyonell on Mar 12, 2019 14:29:08 GMT
Hetken aikaa ihmettelin naisen vastausta, että hän olisi lyönyt pään metsässä. Muistaakseni nainen oli kunnossa, kun löysin hänet metsän keskeltä hevosten kanssa. "Mutta olitte kunnossa, kun löysin teidät", Puhuttelin hieman hämmästyneenä. Asia ei tietenkään minulle kuulunut, mutta mikäli hänen päälle olisi käyty olisi minulla velvollisuus tietää. Linnassa oli muutenkin draamaa tarpeeksi. Tyrmässä lymysi roisto, oppipojat olivat vallattomia ja Herttua käyttäytyi kuin riivattu.
Kävelin lähemmäksi Efimin suuntaan kuunnellen hänen kiittäviä sanoja. Annoin pienen toispuoleisen hymyn nousta kasvoille. "Kiitos teille. Ilo oli täysin meidän puolella", Vastasin arvokkaasti. Olin silti hyvin onnellinen heidän päästessä linnalle, vaikka hevoskauppa oli poikkeuksellisen tapahtumarikas. Siirsin katseen Karlaan. Katse oli lempeä ja kysyvä, hieman epäilevä.
Karla tuskasteli isänsä sanoja lähdöstä. Käännyin katsomaan miestä kysyvästi. Mikäli Karla tahtoi jotain kertoa, nyt hänellä oli siihen mahdollisuus. Hänen musta silmä oli epäilyttävä. En muistaakseni kuullut mitään epäilyttävää yön aikana, että oliko hän pudonnut sängystä. "Tarvitsetteko parannusta silmään?", Kysyin sitten. Velholla olisi rohtoja nopeaan parantumiseen.
|
|
Pölhö
Oppipoika
Vakiovieras
Posts: 46
Likes: 25
|
Post by Pölhö on Mar 19, 2019 7:15:05 GMT
"Kiitos kyllä, Teidän Korkeutenne" Karla vastasi ja kuin vahvistaakseen sanojaan hän liikahti askeleen verran lähemmäksi prinssiä. Efim ymmärsi vihjeen. "Hyvä on. Hoida sinä silmäsi, pakkaan sillä aikaa laukut ja varustan hevoset. Odotan sinua pihalla, älä jää viipyilemään" mies myöntyi ja kumarsi vielä ennen poistumistaan, nappasi nahkaiset laukut lattialta ja pyyhälsi ulos. Hän ei tiennyt oliko tehnyt virheen jättäessään Karlan vahtimatta, mutta ehkä nyt olikin jo aika testata oliko eilisestä tarttunut tytön päähän muutakin kuin kuhmu. Kuinka he aikoisivat selviytyä jos Efim ei voisi luottaa omaan lapseensa?
Hevoset seisoivat pilttuissaan aamuheiniään syöden. Talli oli siisti ja avara, kaunis: Efim katseli ympärilleen keräten ideoita joita voisi toteuttaa kotiseudulla. Hän harjasi antaumuksella ensin Gepardin, sitten Thalian ja viimeisenä Lyobekin: Thalian vierellä Efim vietti hieman pidemmän ajan nojaillen tamman kupeisiin, kuunnellen ja tunnustellen. Mustanvoikko oli viettänyt vasta muutaman kuukauden lemmenlomaa Gepardin seurassa, mutta Efim oli varma että vatsassa oli varsa: intuitio kertoi sen. Hän hyväili Thaliaa tyytyväisenä, onnellisena: kasvatteja oli syntynyt monia kymmeniä, mutta silti jokaisen syntymä tuntui samanlaiselta suurelta ihmeeltä. Efim oli jokaisen talliinsa syntyneen hevosensa elämässä mukana sen ensimmäisistä hengenvedoista kuoleman porteille, ja suhde eläimiin oli jopa tiiviimpi kuin omaan lajiin. Jos ihmiset käyttäytyisivät kuten hevoset, olisivat yhtä välittömiä ja rehellisiä, voisi Efim olla enemmän läsnä. Jos.
Samaan aikaan Efimin nauttiessa hevostensa seurasta, käveli Karla Lyonellin vierellä pitkin kiviseinäistä käytävää. Tyttö oli innoissaan jokaisesta ylimääräisestä hetkestä prinssin kanssa, vaikka olikin ottanut hieman egoonsa osumaa jäätyään kiinni pienestä liioittelusta - ei hän ollut tosiaankaan eilen ollut niin kurjassa kunnossa, kuten Lyonell oli huomauttanut. Karla ei sitä itse myöntäisi, mutta hänellä oli ikänsä mukainen taipumus hakea huomiota ja marttyyripisteitä, mikä oli normaalia mutta todella raivostuttavaa kanssaihmisille. Lyonell ei ehkä tahtonut lisää äksöniä tiluksilleen, mutta päästäessään tämän 17-vuotiaan hormonihirviön porteista sisään hän oli suorastaan manannut itselleen draamaa. "Kuinka pian rohto auttaa? En tahdo näyttää matkallamme mukiloidulta," Karla kysyi harppoessaan monarkin vierellä.
|
|
|
Post by Prince Lyonell on Mar 20, 2019 20:46:54 GMT
Karla seurasi tarkasti perässä ja kyseli mahdollisista rohdoista. "Mikäli uskot ihmeisiin, saattaa rohto auttaa silmän räpäyksessä", Vastasin arvokkaalla äänen sävyllä pienen hymyn kanssa. Olimme pienessä kammarissa, jonka hyllyt täyttyivät erilaisista rohtopulloista ja itse aineksista. Huone oli valoisa ja pata kiehui kaikessa rauhassa. Laventelin värinen liemi kupli ja höyrysi maagisesti tuoden ihanan tuoksun huoneeseen. Velhoa ei näkynyt missään, että hän joko saapuisi valeasussa paikalle tai jättäisi kokonaan tulematta.
Toisin kävi, sillä velho Sirandras saapui huoneeseen valeasun kanssa. Hän näytti täysin normaalilta ruttotohtorilta ilman maskia. Kosmisia kasvoja peitti normaalin vanhan herran kasvot ja hän esittäytyi Aphiar nimisenä herrana. "Tässäkö on potilaamme. Istukaa alas, niin valmistan parasta rohtoa", Velho ei tosin voinut hillitä itseään kaikkitietävänä valtiaana. Hän tiesi nyt Karlasta kaiken ensisilmäyksellä syntymästä tulevaan kuolemaan. Ylijumala, puhdistin päätä Karlan katsoessa hieman hämmentyneenä ympärilleen. Itse seurasin vierestä, kun velho alkoi heitellä erilaisia aineksia pataan. Ainekset olivat perusluonnontuotteita, kuten erilaisia yttejä, kukkien terälehtiä ja säilöttyä lientä. "Se on ihan juomakelpoista ja parantaa heti. Sivuvaikutuksia saattaa esiintyä", Aphiar jatkoi viekkaalla ilmeellä. Velhon tuntien sivuvaikutukset olivat usein aivan vastakkaisia henkilönluonteeseen liittyen tai jotain aivan spontaania mitä itse ei voisi kuvitella.
|
|
Pölhö
Oppipoika
Vakiovieras
Posts: 46
Likes: 25
|
Post by Pölhö on Jul 2, 2019 10:12:29 GMT
Karla katsoi epäileväisenä eteensä tuotua juomaa. Se ei tuoksunut pahalta, mutta ei kyllä erityisen houkuttelevaltakaan. Velhon ja prinssin odottavat katseet kuitenkin kuumottivat sen verran ettei Karla kehdannut esittää epäröintiään, joten sivuvaikutuksien pelosta huolimatta hän tarttui astiaan, laski kolmeen ja kaatoi nesteen kurkustaan alas. Maku oli aavistuksen karvas, mikä sai Karlan irvistämään, mutta ei niin kamala mitä hän oli odottanut.
Uskoiko tyttö ihmeisiin? Se oli varsin monitahoinen kysymys: hän oli välillä todellinen inhorealisti, mutta toisaalta elettyään isänsä kanssa ei käynyt myöskään kieltäminen etteikö maailmassa ollut paljon asioita joita ei rationaalinen järki tavoittanut. Joten kuvitteliko Karla vain toiveikkaana, vai tuntuiko päänsärky hellittävän? Siro käsi tavoitteli otsaa: ehkä kuhmukin oli pienentynyt? Vai katosiko se kokonaan? "Vau." Karla soi aidon, iloisen hymyn kumpaisellekin edessään. Velhosta lähti jokseenkin kummat vibat — teini ei osannut selittää tarkemmin, millaiset — mutta tuo oli poistanut silmänräpäyksessä päässä velloneen kurjan olon, joten kiitollisuus oli ansaittu. Karla ponkaisi ylös jakkaraltaan. "Kiitos tuhannesti, muistan tämän. Nyt minun on kuitenkin aika juosta, sillä isä odottaa. Suottehan saattoseuranne, sir?" Ja toden totta, otettuaan katsekontaktin prinssiin Karla pinkaisi juoksuun kuin koira kissan perään. Spontaani, etikettivirheitä pursuava pyrähdys ei tuntunut hänestä lainkaan oudolta, mutta vielä kummempaa oli luvassa.
"Isä! Isä!" Efim katsoi Gepardin sään ylitse kohti juoksevaa tytärtään. "No mitä? Lyobek on vielä tallissa, hae se itselle-" miehen lause jäi kesken nuoren tytön kapsahtaessa hänen kaulaansa. Efim jäätyi hetkeksi lähestulkoon järkyttyneenä paikoilleen: näin ei ollut koskaan käynyt. He eivät halanneet. Koskaan. Koskaan. Pitäisikö hänen taputtaa selkään, halata takaisin vai työntää tyttö pois? Olisiko se turhan töykeää? Kompromissina Efim seisoi paikoillaan tekemättä mitään, odottaen Karlan irroittavan otteensa. Sitä vain ei tuntunut tapahtuvan. "Teidän korkeutenne. Vain yksi kysymys: mitä täällä tapahtuu?" Sulkapää kysyi tiukkaan halausotteeseen rytistettynä Lyonellin viimein saapuessa pihalle häneltä nähtävästi karanneen teinin perässä.
"Tahdon jäädä tänne," Karla sanoi halauksensa lomasta. Mitä tähänkään nyt sanoisi niin ettei kukaan pahoittanut mieltään? Efim napsautti päässään väkipakolla rakastava isä-nappulan pohjaan, jottei vaikuttaisi täydeltä kusipäältä prinssin edessä. "Kultaseni," hän aloitti heti täysin vieraalla sanalla omaan verbaalivarastoonsa, "se ei käy. Olen pahoillani, mutta tarvitsen sinua kotona." Efim loi apuapyytävän katseen Lyoneliin. "Pystyisiköhän kukaan hakemaan Lyobekin tähän pihalle, niin autan sinut selkään?" "Tahdon jäädä tänne. Tarvitsen Lyonelin." Karlan ääni oli tavattoman heleä ja kevyt, ei oma itsensä. Efim kohotti kulmiaan ja katsoi Lyonelia kysymysmerkkinä.
|
|
|
Post by Prince Lyonell on Jul 3, 2019 14:01:27 GMT
Karla oli juonut taikajuoman kurkusta alas ja sivusilmällä pidin Sirandrasia silmällä. Tuon pieni lähes äänetön kikatus ei ikinä enteilyt hyvää, jopa hiljaisena hän punoi suurempia kuvioita päässään. Usein ne tahtoivat pursua sanaleikkinä ulos. Karla pyysi saattoseuraa ja en pysynyt nuorukaisen perässä. Hyvin reippain askelin vaelsin hänen perässään ulos ja pihalla katse kohtasi Efimin kanssa. Suuri hämmennys valtasi toisen, mutta sanat mitä täällä tapahtuu sai jopa omat veret seisahtumaan. "Taikuutta, sir", Vastasin. Lievä punastus kohosi kasvoille naisen vaatiessa jäädä tänne linnan syleilyyn. Velhon taikajuoman sivuvaikutus tapahtui hyvin äkkiä ja selvästi, sillä jonkunlainen romanssi iskeytyi naiseen kuin salama kirkkaalta taivaalta. "Pyydän palvelus väkeä tuomaan ratsunne. Saatte keskustella rauhassa", Viitoin pienesti lähellä olevia oppipoikia hakemaan vierailijan ratsun tallista. Hetken se veisi, että kaksi oppipoikaa varustaisi hevosen täyteen uskoon, mutta ensin pitäisi saada Karla rauhoittumaan. En usko, että rohdon vaikutus kestää kauaa, tai sitten kokomatkan takaisin Siperiaan. Voi kurjuus.
|
|
Pölhö
Oppipoika
Vakiovieras
Posts: 46
Likes: 25
|
Post by Pölhö on Jul 4, 2019 8:34:54 GMT
Efimille riitti. Hän työnsi vaivalla tytön irti itsestään, puristi tuota hartioista ja koitti saada katsekontaktin. Karla tapitti takaisin silmiään räpsäyttämättä, mikä oli aavistuksen pelottavaa. Tällaiseen taikuuteen hän ei ollut törmännytkään: Efim oli tottunut hieman epäsuorempaan ja verkkaisempaan tapaan vaikuttaa tämän maailman sinipiirrokseen. Mikä taisi olla ihan hyvä asia kun Karlan kikattamista katsoi... Vaikka hänelle kuinka yritti selittää miten asian tola on, eikä voinut tulla kysymykseenkään että teini jäisi linnaan, kihertely ja lirkuttelu vain jatkui. Loppujen lopuksi Efimin oli vain myönnettävä ettei Karla ehkä ollut siinä kunnossa että hänet voisi puhua takaisin järkeväksi, joten oli parempi vain olla ottamatta kantaa.
Tallipoika talutti Lyobekin pihalle ja Efim kiirehti häntä kädellä viittomalla nopeasti luokseen — mitä pikaisemmin hän saisi kikattelevan ja Lyonelille vilkuttelevan tytön satulaan ja ulos pihasta, sen parempi. Ori seisoi tyyneesti paikallaan kun Efim suorastaan joutui nostamaan tyttärensä ratsaille. "Minä en tahdo lähteä. Enkö voisi jäädä?" "Et." "Edes muutamaksi viikoksi?" "Et." Karlan kummallinen hymy ei hyytynyt, mutta jokin hänen katseessaan muuttui. Nuori nainen käänsi huokaisten katseensa kohti linnaa ja sen edustalla seisovaa prinssiä, jonka antama sininen vaate lepatti kevyessä tuulenvireessä. Tämä ei tainnutkaan olla aivan sellainen prinsessasatu jollaista Karla toivoi... Isänsä kiivetessä steppaavan Gepardin kyytiin ja varmistaessa Thalian narun olevan tukevasti kiinni satulassa, vilkutti neiti vielä sievästi hymyillen Lyonellille, tehden pienen sydäneleen käsillään. Omaksi onnettomuudekseen Efim ehti näkemään viimeisimmän, eikä hän olisi voinut hävetä lastaan sillä hetkellä enää yhtään enempää.
"Jos sinua yhtään lohduttaa, niin uskon teidän tapaavan vielä." Viimeisen virkkeen kohdalla Efim loi Lyonellille anteeksi-lapseni-on-idiootti-teidän-ei-tarvitse-tavata-katseen, pudistellen vielä pahoitellen päätään. Karlan silmät loistivat lupauksesta onnessaan. "Kiitämme vieraanvaraisuudestanne ja avustanne, Teidän Korkeutenne. Lyobek tulee olemaan tarpeellinen osa taloamme enkä kadu kauppaamme," Efim lausui kääntäessään vaalean ratsunsa kohti portteja ja tuupatessaan haikailevaa Karlaa selkään merkkinä liikkeellelähdöstä. Gepard sättäsi jo malttamattomana siinä missä viisas ja vakaa Lyobek ehkä kiihdytti askeltaan portteja kohti kävellessään, pysyen silti pelihousuissaan.
"Toivottavasti tapaamme vielä. Ensi kerralla lupaan tulla yksin," Efim sanoi vielä, painottaen vahvasti viimeistä sanaansa. "Do svidaniya!" Hän heilautti kättään hyvästien merkiksi, antaen malttamattoman ratsunsa nostaa kevyen laukan heti tielle päästyään. Vielä ehtiessään Karla käänsi katseensa sininen arvokangas liehuen katsoakseen viimeisen kerran linnaa, silmät täynnä haikeutta ja taikaliemen täyttämä sydän kaipuusta pakahtuen. Tästä tulisi pitkä matka kotiin.
|
|