Ambara

‘’Pidä kiinni!’’ Vilkaisin sivusilmällä tyttöä takanani, jonka pienet kädet kiertyivät ympärilleni. Annoin laukka-avut orille, joka suorastaan loikkasi laukkaan. Olimme matkanneet lähes päivän ja väsymys alkoi tuntua jo. En silti halunnut jäädä metsään nukkumaan pikkusiskoni takia, joten olin päättänyt ratsastaa Linnalle asti.
‘’Cas, olen väsynyt…’’ Tyttö mutisi vasten viittaani. En kuitenkaan vastannut mitään vaan annoin Ambaran laukata entistä kovempaa. Maastot olivat vieraita joten turvallista ei tällainen ratsastaminen ollut, mutta siskoni terveys oli minulle ykkösasia. Ja luotin oriini täydellisesti, se selviytyisi varmasti mistä vain esteestä.

En tiennyt kauanko olimme laukannut, mutta kylä edessä sai viimein hidastamaan vauhtia laukasta pehmeään raviin ja hiljalleen sitten käyntiin. Annoin ohjia Ambaralle, joka puuskutti kuuluvasti.
‘’Nor, oletko hengissä?’’ Vilkaisin taakseni tyttöä, joka tyytyi nyökkäämään vastaukseksi. Olin kuullut kyllä Hankalassa pyörivästä rutosta, mutta halusin nähdä sen omin silmin. Halusin olla varma. Muutin omaa painoani pyytäen ruskeaa hevosta pysähtymään yhden kyläläisen vierelle. Naisella oli vitivalkoiset hiukset ja tumma meikki.
‘’Anteeksi neiti, tiedätkö missä on Hankalan linna?’’ Eriväriset silmät omaava nainen kohotti katseensa, vilkaisi minua ja sitten tyttöä ennen kuin katse pysähtyi hevoseen. Tämän huulille kohosi virne.
‘’Tietenkin tiedän, olemme menossa samaa matkaa.’’ Valkohiuksinen hymähti ja kääntyi samaan suuntaan kuin minä. Me emme selvästi olleet alunperin menossa samaan suuntaan, joten en ymmärtänyt naisen sanavalintaa.
‘’Ei sinun tarvitse minun takia Linnalle mennä…’’ Heitin ilmoille kulmat kurtussa. Nainen kuitenkin vain naurahti päätään pudistellen. Hänen vaatetuksensa herätti huomiota; en ollut nähnyt kuin prostituoitujen käyttävän yhtä avonaisia paitoja niin huolettomasti. Ja sieltä mistä minä olin niin prostituoituja pidettiin pohjasakkana. Nainen kuitenkin näytti ylpeältä.
‘’Minun täytyy mennä poikaani katsomaan.’’ Nainen totesi rentoon sävyyn saaden minut hämmentymään entiseltään. Hän näytti minua nuoremmalta, mutta puhui silti lapsestaan. Kuinka nuorena hän oli synnyttänyt? Valkohiuksinen tuntui huomaavan ajatusteni kulun ja virnisti leikkisästi.
‘’Lapsi ei ole minun biologisesti, hänen äitinsä löytyi kuolleena.’’ Naisenalku puhui niin huolettomasti kuolemasta joka hämmensi minua. Olin yksi iso kysymysmerkki kuunnellessa naisen puhetta. Olin aina elänyt ympäristössä, jossa kuolema ei ollut erityisen läsnä. Väkivalta kyllä, mutta itse kuolemasta ei paljoa puhuttu.

‘’Olen Cassius ja tässä on pikkusiskoni Eleanor.’’ Heitin ilmoille hymähdyksen kera. Nainen nyökkäsi, käänsi huomionsa tummanoranssien hiusten omistajaan jonka vihreät silmät tapittivat lapsen mielestä oudosti pukeutunutta naista, ‘’Miksi olet noin alaston?’’ Tyttö heitti ilmoille yhtäkkiä ja sai poskeni punehtumaan häpeästä.
‘’Alaston?’’ Yllätyksekseni nainen kuitenkin alkoi nauraa, ‘’Onhan minulla paita.’’ Valkohiuksinen siirsi viittaa yltään ja näytti paitaa, jonka päällä oli lila korsetti kuvioinnilla, ‘’Ja olen Nanook.’’ Nainen esittäytyi myös samalla kun tarpoi Ambaran eteen. Tajusin pian, että olimme jo Linnalla. Nanookiksi esittäytynyt nyökkäsi vartijoille pirullisen virneen kera joka sai kylmät väreet kulkemaan koko kehoni lävitse.

‘’Oli mukava tavata Cassius, mutta valitettavasti sinun on nyt etsittävä uusi opas.’’ Valkohiuksinen kohotti kätensä hyvästiksi ja katosi yhtä nopeasti kuin oli mukaani tullutkin. Kurtistin kulmiani päätäni pudistellen.
‘’Outo nainen.’’ Huikkasin siskolleni, joka oli jo liukumassa alas orin selästä. Pieni tömähdys ja lapsi oli pyllyllään maassa. Vihreät silmät tapittivat minua hämmentyneinä, kuin hän ei olisi itsekään tiennyt miten päätyi mukulakivien päälle. Heittäydyin alas satulasta ja otin ohjat hevosen kaulalta samalla kun Eleanor putsasi vaatteitaan liasta. Löysäsin satulavyötä sen verta, että saatoin viimein rentoutua katsomaan ympärilleni. Lähdin taluttamaan Ambaraa kohti tallirakennusta eksyneen koiranpennun katseella. Miksi Nanook oli minut suinpäin jättänyt yksin? En minä koskaan löytäisi oikeaa karsinaa orilleni tai itse prinssiä. Talliin päästyä ja käännyttyä minua päin käveli kirjaa lukeva mies. Jouduin ottamaan muutaman askeleen taaksepäin kun taas toinen menetti kokonaan tasapainonsa ja vain nopeiden refleksieni ansiosta ei kaatunut maahan. Tarrasin toisen kädestä ja kiskaisin lähemmäs itseäni.
‘’Anteeksi…’’ Mustahiuksinen pyysi, mutta nenä edelleen kirjassa. Kohotin toista kulmaani ja loihdin virneen kasvoilleni.
‘’Anteeksipyynnöt toimii parhaiten kun katsoo silmiin.’’ Ääneni oli huvittunut kun sain viimein sinisten silmien katseen itseeni. Kallistin päätäni virne huulilla.
‘’Anteeksi.’’ Mustahiuksinen sanoi sen nyt tavalla kuin hänen kömpelyytensä todella olisi ollut vakavakin rikos. Virneeni syveni ja pitkät sormet nappasivat kirjan tämän käsistä. Tiesin olevani liian itsevarma, mutta edessäni oleva mies ei antanut eleillään vaarallista kuvaa. Ei sellaista, joka saisi minut automaattisesti nöyristelemään. Suljin kirjan jättäen kuitenkin yhden sormeni sivujen väliin niin, etten vahingossakaan hukannut miehen lukemaa sivua.

‘’Saat auttaa minua, Ambaralle on löydettävä karsinapaikka.’’ Osoitin kohti oria takanani, ‘’Ja minun on tavattava prinssi - Lyonell? Olen uusi.’’ Ikään kuin se ei olisi selvää, että olisin eksynyt. Tummansiniset silmät omaava mies tuijotti hetken kirjaa sormissani kaipaavasti, kunnes huokaisi kuin periksi antaneena. Hän lähti kulkemaan edessäni ryhdikkäänä. Hänessä oli jotakin hyvin ylvästä, mutta erillä tavalla kuin näkemissäni ritareissa jotka hukuttautuivat haarniskoihin. Tällä miehellä ei edes ollut haarniskaa yllään vaan ensimmäiset napit auki oleva kauluspaita joka antoi rennon kuvan, housut olivat vaaleanruskeat ja kovat kasvonpiirteet toivat vakavuutta. Sen takia oli hölmöä nähdä hänen huulilla hymy. Yhtäkkiä mustahiuksinen pysähtyi ja osoitti karsinaa. Talutin orin sinne ja riisuin oitis varusteet tämän yltä. Vain muutama sekunti ja pian paras ystäväni piehtaroi karsinassa innoissaan. Matka oli ollut pitkä, joten en ihmetellyt toisen rentoutumista, mutta samalla hämmennyin joka kerta ratsuni stressinsietokykyä. Pitelin edelleen kirjaa käsissäni samalla kun tarkkailin hevosta, joka lopulta jäi maate karsinaan. Katseeni kääntyi takaisin mustahiuksiseen mieheen ja tunsin miten sydämeni jätti muutaman lyönnin välistä. En pitänyt siitä miten käyttäydyin. Miehen katse oli kuitenkin suunnattu kirjaani, joten hän ei nähnyt pientä punaa.
‘’Ja sitten Lyonell?’’ Hymyilin, kumartuen aavistuksen lähemmäs toisen kasvoja. Miehen katse kääntyi takaisin silmiini. Alistunut huokaus lipui toisen huulien välistä. Mustahiuksinen lähti kulkemaan kohti ovea sanoen jotakin Lyonellista. Tartuin Norin käteen ja kiiruhdin sitten toisen perään.

Linna oli ylväs. Pidin näkemästäni - siinä oli jotakin maagista. Kiehtovaa.
‘’Olen Cassius ja tässä on pikkusiskoni, Eleanor.’’ Esittäydyin ja huomasin miten siniset silmät vilkaisivat suuntaani. Hymyilin toiselle ennen kuin katse tipahti käsissäni olevaan kirjaan. Se ei ollut kieltä jota olisin ymmärtänyt eikä Kayn näyttänyt olevan halukas avaamaan kirjaa yhtään enempää.
‘’Kayn.’’ Hän huokaisi lopulta nimen kun astuimme viimein Linnan sisälle. Lävitseni kulki jotakin vierasta, se oli kuin taikuuden katku. Kuljimme hiljaisuudessa käytävällä, minä olin keskittynyt käytävällä oleviin tauluihin ja satunnaisiin ohikulkeviin palvelusväkeläisiin, joille soin pehmeitä hymyjä. Viimein pääsimme saliin - vastassa oli mitä erikoisin joukko ihmisiä; ruskeahiuksinen mies pöydän päässä, katseessa näkyi väsymystä. Tämän vierellä, tuolin selkänojalla keikkuloiva hahmo, jonka hupun alla oli ammottava tyhjyys ja tämän vierellä seisoi ruttotohtori kädet selän takana. Prinssin toisella puolen seisoi musta, kiharahiuksinen mies joka omasi samanlaista ylväyttä kun pöydän päässä istuva - se sai kulmani kurtistumaan epäröivästi. Kohotin kuitenkin kulmaani ja vilkaisin Kaynia, joka kumarsi pienesti. Olimme selvästi eksyneet keskelle keskustelua.
‘’Anteeksi keskeytys.’’ Kayn puhui kantavalla äänellä ja peitin suuni, jotta en olisi nauranut. Hän oli herttainen siinä punastuessaan; mustahiuksinen oli selvästi unohtanut koputtaa ja olimme häirinneet heidän keskusteluaan.
‘’Olen Cassius Fletcher, tulimme juuri pikkusiskoni Eleanorin kanssa Hankalaan ja mietin, että löytyisikö täältä vielä oppipojan paikkaa?’’ Huulillani oli rauhallinen hymy, katse tarkkaili ruskeahiuksista miesta, jonka toinen puoli kasvoista oli jonkinnäköisen kosmisen usvan peittämä. Hän oli kiehtovan näköinen, en ollut nähnyt siniveristä ikinä niin läheltä.
‘’Aina löytyy paikka yhdelle.’’ Mies vastasi hymyyni. Hänen oli oltava Lyonell, olin kyllä kuullut puheet ja huhut.
‘’Fletcher? Gregoryn poika?’’ Mustahiuksinen mies puhui. Vedin syvään henkeä ennen kuin nyökkäsin. En yllättynyt, että joku tunnisti sukuni, mutta en olisi uskonut sen olevan toinen prinsseistä, ‘’Miksi olet täällä? Knightmawista löytyy varmasti ritarikoulu.’’ Kohtasin toisen silmät edelleen rauhallisesti, en kokenut tarvetta kiihtyä vaikka miehen äänensävy olikin piikittelevä.
‘’Tiedäthän - suku on pahin.’’ Naurahdin, katse tipahti pikkusiskooni joka oli avata suunsa ennen kuin tajusi sulkea sen. En todella aikonut jaaritella koko elämäntarinaani tässä, ‘’Voisiko Kayn olla ritarini?’’ Osoitin kirjalla ponihäntäistä ja virnistin tälle poikamaisesti. Hän selvästi yllättyi suorasukaisuuttani ja oli pakko myöntää, että yllätyin itsekin. En kuitenkaan ollut millään tavalla epäkunnioittava, kysyin vain jotta saisin haluamani.
‘’En näe sille estettä.’’ Mies nyökkäsi saaden huulilleni ison hymyn. Aloin pitämään prinssistä. Hän oli onnistunut ensivaikutelmassaan.

Kun viimein poistuimme salista niin saatoin ojentaa mustahiuksiselle tämän kirjan takaisin ja näin miten siniset silmät alkoivat loistaa - hän oli kuin lapsi!
‘’Odotan innolla yhteistyötämme.’’ Virnistin minua muutaman sentin pidemmälle, mutta tämä ei tehnyt muuta kun soi minulle katseen ennen kuin käänsi minulle selkänsä, katse laskeutuen kirjaan.
‘’Huomenna kahdeksalta Linnan pihassa, älä myöhästy.’’ Kuulin toisen sanat ennen kuin tämä kääntyi ja katosi näköpiiristäni.
‘’Ensimmäinen ystävä Nor, taidan olla hyvä tässä?’’ Virnuilin pikkusiskolleni silmät tuikkien. Toisen vihreät silmät vastasivat katseeseeni, huulilta karkasi hymähdys ja hiuksia pudistellen tyttö vastasi; ‘’En tiedä, että pitääkö Kayn sinua ystävänään.’’ Eleanor naurahti pudistellen oransseja kiharoitaan. Kohotin toista kulmaani ja tartuin nuoremman käteen ennen kuin lähdin kulkemaan käytävää pitkin.
‘’Tietysti pitää - kuka minua voisi vastustaa?’’ Nauruni kiiri pitkin hiljaisia käytäviä.