ARS Kalzanethissa

Muukalaiset Hankalassa


Laivan kannelle nousi arpikasvoinen nainen, jonka tummansiniset silmät tutkivat totisena usvan takaa ilmestyvää massaa. Ruumasta ylös hänet oli ajanut huudot, jotka kertoivat maan näkyvän. Miehistö juoksi edestakaisin, mutta vaaleahiuksinen nainen sai kävellä rennosti kannen poikki, eikä kukaan törmännyt häneen. Nahkasaappaiden korot löivät puisia portaita naisen noustessa aivan laivan etuosaan, katse edelleen tuossa oudossa maassa, johon hän oli lupautunut lähtemään.
“Voitteko hyvin?” Matala miesääni kysyi naisen takaa. Hetken hiljaisuus laskeutui kaksikon välille, vaikka ympärillä miehistö huusi ristiin rastiin. Oli kuin kaksikko olisi ollut omassa pienessä kuplassaan, jossa kukaan ei heitä pystynyt häiritsemään. Vakavat kasvot nousivat lopulta hieman korkeammalle, tarkkailemaan vilahtanutta varjoa pilvissä.
“Minulla on outo tunne”, nainen vastasi lopulta ja kääntyi miehen puoleen. Tummaihoinen mies seisoi pitkänä naisen edessä, tuon lyhyiden mustien rastojen poukkoillessa tuulessa. Hän hymähti ymmärtäväisenä, kääntäen miltei mustat silmänsä lähenevään maamassaan. Naisen hiukset olivat tavalliseen tapaan letitetty oikealta puolelta tiukoille leteille ja vasen puoli oli jätetty auki. Tuulenpuuska paljasti vahvat arvet naisen kasvoilla, kun tuo hengitti syvään meri-ilmaa. He olivat tulleet tuntemattomaan maahan solmimaan yhteistyötä ja hakemaan hevosia.
“Olemme kohta rannassa”, sinisilmäinen nainen totesi lopulta, katsahtaen jo näkyvää rantaviivaa.

Laiva hiipui paikalleen satamaan ja kolmikko oli ensimmäisten joukossa poistumassa kannelta. He silmäilivät outoa satamakaupunkia, outoja ihmisiä, outoja tapoja. Ja mikä niissä oli niin outoa, oli se etteivät ne juurikaan eronneet heidän omistaan. Ihmiset näyttivät samoilta, heidän teknologiansa oli samalla tasolla, he tekivät samoja asioita mitä normaalit ihmiset tekivät.
Ryhmä käveli läpi sataman, vaaleahiuksinen nainen johtajanaan. Aurinko alkoi pilkottaa pilvien takaa, valaisten kylmän keväisen maan. Lumet olivat sulamassa hiljalleen, mutta luonto oli vielä karun näköinen. Se ei kuitenkaan pohjoisen karuihin oloihin tottuneita matkaajia hätkäyttänyt, he olivat miltei mielissään että paikka oli näinkin lämmin. Aurinko paistoi keskellä taivasta, kertoen päivän olevan jo puolessa välissä. Heidän piti löytää nopeasti vankkuri, joka kuljettaisi heidät Hankalan linnalle.
Matkalaiset söivät majatalossa ja kysyivät luotettavaa kuljettajaa. He löysivät vanhemman miehen, joka tunsi läänin kuin omat taskunsa ja suostui kuljettamaan ryhmän kuninkaan hoiviin.
Nainen ja kaksi karskia miestä nousivat vaunuun, miehen silmäillessä omituista ryhmää. Sinisilmä aisti hänessä kysymyksiä, joita hän ei ikinä kysynyt, vaan päätti alkaa matkan sanaakaan sanomatta.

Matka linnalle taittui mukavasti, vaikka matkaväsymys alkoi jo painaa. Nainen tiesi että kuningas odotti heitä ja uskalsi arvata että hänellä oli huoneet valmiina vieraille. Sitä, mitä linnalla odottaisi, nainen ei osannut sanoa. Hän pystyi vain kuvittelemaan paikan, sen hevoset ja oppipojat.
Koputus kuului ohjaamosta, sen merkkinä että he olivat perillä. Yö oli jo pitkällä ja kylmä viima ulisi ympärillään kun kolmikko asteli hämärälle tielle. Vankkuria ei päästetty enää näin myöhään sisään linnan portista, vaan vieraiden oli näyttäydyttävä. Nainen nappasi oman reppunsa ja käveli vartijan luo. Suuri mies seisoi hänen edessään kuin patsas, kysyen tiukasti mitä asiaa heillä oli linnalle. Nainen ymmärsi varsin hyvin nämä menettelyt.
“Olemme vieraat Ja’Eldarista, Aratheinin kuningaskunnasta. Minä olen tallipäälikkö Ra…” Nainen aloitti, mutta hänet keskeytti energinen, mutta tasainen miesääni.
“Daelwyn, päästä vieraamme sisälle. Olen odottanut heitä”, mies huudahti porttien takaa. Haarniskan seasta portinvartija tuhahti ja avasti oven. Nainen nosti leukansa, sillä oli melko varma että porttien takana seisoi linnan kuningas.
Linnanpiha oli hämärä ja vain muutama soihtu oli jätetty palamaan. Muutama vartija seisoi pääovien ja tallin vierellä, mutta huomion vei porttien toisella puolella seisova mies.
“Tervetuloa Hankalaan”, siniseen kaapuun pukeutunut hahmo toivotti pienen hymyn kera matkalaiset tervetulleiksi.
“Sir Lyonell”, nainen sanahti ja kumarsi kuningasta. Miehet hänen takanaan tekivät samoin. Varjoja vasten toinen puoli kuninkaan kasvoista suorastaan hohti tähtitaivaan lailla. Nainen oli tietoinen miehen oudosta ulkonäöstä, sekä tämän uuden maailman magiasta, mutta tietäminen ja sen kokeminen on kaksi eri asiaa.
“Nouskaa”, Lyonell käski, “te olette mitä luultavimmin lady Razelle?” Tuo varmisti vielä, ojentaen kätensä tervehdykseksi. Vaaleahiuksinen nainen suoristautui ja tarttui käteen, puristaen sitä napakasti.
“Kyllä, olen Razelle Barker, Aratheinin kuninkaallisen ritarikoulun tallipäälikkö”, sinisilmä puhui varmasti ja tiukasti, vielä tunnustellen oudon miehen persoonallisuutta. Jotkut kuninkaat osasivat olla tiukkoja ja hyvin tietoisia omasta asemastaan.
“Tässä on matkakumppanini, tallin opetusmestarit Jerkon Fa’rakk”, nainen osoitti tummaa pitkää miestä. Lyonell nyökkäsi tälle ja rastapää nyökkäsi vakavana takaisin.
“Ja Greilev Hi’Venho”, Razelle jatkoi, kääntäen katseensa toiseen mieheen. Pitkä, raamikas viikingin oloinen mies asteli varjoista lähemmäs, silmäillen sinipukuista kuningasta varuillaan. Hänen tummat nahkaiset vaatteensa sulautuivat sopivasti varjoihin, mutta vaalea iho näkyi hämärän liekin hohteessa. Mies nyökkäsi nopeasti toiselle ja kuningas palautti eleen.
“Olette varmasti väsyneitä matkasta. Valmistelin teille kolme huonetta. Onko teillä nälkä? Voin pyytää palvelijoita valmistamaan jotain pientä”, kuningas oli kääntynyt ja osoitti kädellään vieraitaan seuraamaan. He astelivat linnan oville ja sen läpi hämärästi valaistuun kivilinnaan. Linna vaikutti pienemmältä mitä Aratheinin kuninkaan linna, mutta se saattoi johtua vain hämärästä.
“Ei kiitos, söimme satamassa kun saavuimme”, Razelle totesi jo hieman rentoutuen uuden tuttavan seurassa.
“Sitten näytän teille tien huoneisiinne ja voimme huomenna keskustella liikeasioista. Aamupala on katettu heti auringonnousun aikaan suureen saliin, jonka ovi on toinen vasemmalla ulko-ovesta tultaessa. Suuret puuovet kultaisin kahvoin, tunnistatte kyllä”, Lyonell selitti tasaisella ja ystävällisellä äänellä vierailleen, pysähtyen lopulta erään oven viereen.
“Voin myös pyytää oppipoikaa hakemaan teitä aamulla, mikäli tahdotte”, mies jatkoi vielä, kunnes osoitti ovea vieressään ja kahta takanaan, “tässä on huoneenne”.
“Ei kiitos, uskon että pärjäämme”, Razelle nyökkäsi kiitoksena ajattelevaisuudesta. Nainen katsahti huoneita.
“Kiitos vieraanvaraisuudestanne, sir Lyonell. Me siirrymme lepäämään”, hän sanoi varmana, yrittäen estää tulevan haukotuksen. Lopulta hän vain veti syvään henkeä ja tajusi vihdoin kuinka paljon tarvitsisikaan unta. Kuningas nyökkäsi syvään ja jätti kolmikon käytävään päättämään omat huoneensa. Päätös oli kuitenkin nopea ja jokainen siirtyi omaan huoneeseensa hyvänyön toivotusten jälkeen. Razelle avasi narisevan oven, kadoten huoneen hämärään valoon. Yksi kynttilä pienen kirjoituspöydän päällä yritti pysytellä vaivalloisesti hengissä. Pienen ikkunan takana oli pelkkää pimeyttä, tummat pilvet täyttivät taivaan eivätkä päästäneet pienintäkään tuiketta lävitseen. Arpikasvoinen nainen hymähti, riisuen turkisviittansa ja lumesta kostuneet saappaansa oven viereen. Heikko liekki lepatti aina kun toinen liikahti, saaden varjot tanssimaan ympärillään. Nainen istahti sängylle, katsellen hetken liekin soljumista, kunnes puhalsi sen sammuksiin ja vetäytyi peiton alle.

Aamulla aurinko nousi hauraiden pilvien takaa, valaisten routaiset puut ja hennon lumipeitteen peittämän maan. Jää kimmelsi oranssien säteiden helliessä puiden oksia, hitaasti lämmittäen ja sulattaen talven.
Nainen seisoi ikkunan edessä, letittäen hiuksiaan uudelleen. Hänen tummansininen katseensa maalasi taivaanrantaa, tutkaillen kaupungin kattoja ja niiden takana näkyviä vuorien siluetteja. He olisivat muutaman päivän tällä uudella mantereella ja siihen oli totuttava. Hän todella toivoi että yhteistyö kahden kuningaskunnan välillä alkaisi toimimaan ja he pystyisivät toimimaan hyvissä väleissä. Mikäli tämä Hankalan kuningas on yhtä rento ja nöyrä miltä hän illalla vaikutti, voi vierailusta odottaa oikein mukavaa. Mutta Razelle ei tuudittautunut vain positiivisiin ajatuksiin, vaan oli valmiina ottamaan vastaan mitä tahansa uusi maa oli heittämässä hänen syliinsä. Hän muodostaa omat mielipiteensä ja päättää itse sitten kun on saanut kokea tarpeeksi.
Nainen puki vaatteet päällensä ja kuuli koputuksen ovessaan.
“Razelle, oletko valmis?” Jerkonin ääni kysyi oven toiselta puolelta. Nainen veti saappaat jalkaansa ja avasi oven, näyttäen siten että oli valmiina uuteen päivään.
“Missä Greilev on?” Nainen kysäisi kun kaksikko lähti kävelemään käytävää pitkin kohti ruokasalia.
“Hän päätti tutkia linnaa itse. Hän vaikuttaa epäilevältä”, mies puhui mietteensä hiljempaa, mietteliäänä. Razelle nyökkäsi henkäisten. Hän tiesi että Greilev ei luottaisi täysin omituiseen paikkaan tai muukalaiseen kuninkaaseen. Se oli myös yksi syy miksi hän valitsi pitkälettisen miehen mukaansa matkalle; nainen saattaisi sokeutua ystävällisyytensä ja nöyryytensä takia, eikä pakosti huomaisi uuden kuningaskunnan pahoja aikeita. Siksi oli hyvä olla mukana joku joka oli aina varpaillaan.

Vaalea nainen ja tumma mies kävelivät kivisen käytävän läpi ja huomasivat suurten puuovien vierellä tutun miehen nojaamassa seinään. Greilev oli letittänyt pitkät hiuksensa uudelle, siistille letille sekä solminut partansa kiinni. Razelle huomasi nämä heti ja se sai pienen hymyn tuon huulille. Mies selkeästi välitti hyvästä ensivaikutelmasta, vaikka ei luottanutkaan linnan henkilökuntaan tai oppipoikiin.
“Linna vaikuttaa vaarattomalta, palvelijat olivat ystävällisiä”, Greilev totesi kun kaksikko pääsi lähemmäs. Mies horjahti takaisin omille jaloilleen ja oli täten valmis tapaamaan kuninkaan aamupalapöydässä.
“Kiitos”, Razelle nyökkäsi miehelle ja avasi oven saliin.
Sinikaapuinen kuningas istui pöydän päässä, vierellään vaaleahiuksinen nainen. Razelle pisti heti merkille, ettei nainen ollut kuninkaallinen, sillä hänellä oli päällään normaalit tallityöläisen vaatteet. Kolmikko siirtyi saliin ja kuningas ojensi kätensä pyynnön merkiksi.
“Huomenta, toivottavasti nukuitte hyvin. Ottakaa pöydästä mitä mielitte ja käykää seuraamme”, kuningas puhui pirteällä äänellä, antaen vierailleen hetken aikaa ymmärtää tilanne. Jerkon ja Greilev seurasivat Razellen esimerkkiä, ottaen lautaset käsiinsä ja keräten niille mitä ikinä halusivatkaan syödä.
Razelle istuutui kuninkaan viereen, vaaleahiuksista naista vastapäätä, sille paikalle mihin oli katettu aterimet ja lasit. Naiset vaihtoivat epäröivän mutta varman katseen.
“Lady Razelle, sir Jerkon, sir Greilev, tässä on oppipoikani lady Karma. Hän on oikea käteni ja tuntee linnan maat, ja tulee avustamaan teitä vierailunne ajan”, mies selitti kun kaikki olivat saaneet istuttua. Karma oli letittänyt vaaleat hiuksensa kahdelle letille, jotka laskeutuivat tuon rintamukselle hartioiden molemmin puolin. Päällään tuolla oli vihreä löysä paita, jota kiristi ruskea korsetti. Nainen näytti Razellen silmiin liian siistiltä ja kauniilta ollakseen pelkkä oppipoika, mutta hän ei alkanut vetelemään johtopäätöksiä vielä.
“Olen lady Karma Viimakoura, toivottavasti viihdytte linnalla”, nainen puhui vihdoin, kumartaen vieraille vastapäätä. Lyonell nyökkäsi ja kohotti vesilasillista hieman, kuin puheenvuoron merkiksi.
“Syökää rauhassa, oppipoikamme laittavat hevosia paraikaan kuntoon. Olen suunnitellut pienen maastolenkin näin aamupäiväksi” mies aloitti, “Valitettavasti minun on poistuttava iltapäiväksi, mutta te saatte vapaasti kulkea linnan mailla ja tutustua alueeseen. Lady Karma auttaa teitä jos jotain ilmenee” Kuningas selitti rauhallisen tasaisella äänellään, jonka päätteeksi Razelle tyytyi vain nyökkäämään ja myöntymään toisen suunnitelmiin.

Ryhmä söi rauhassa ja jutteli kuningaskuntien eroista ja samankaltaisuuksista. Razelle osasi jo rentoutua sinipukuisen miehen seurassa, eikä tuon kasvonpuolikas enää juuri haitannut häntä. Suurin osa epäilyistä katosi hiljalleen ja naiselle tuli vain positiivinen kuva Hankalan kuninkaasta. Myös Jerkon ja Greilev uskaltautuivat keskusteluun ja lady Karma sanahti muutaman sanan sinne tänne. Nainen puhui lähinnä silloin kun häntä puhuteltiin, joka kertoi oppipojan kurista. Razelle osasi arvostaa oppipoikia jotka tiesivät paikkansa.
Aamiaisen jälkeen jokainen siirtyi ulos. Mestarit näkivät vihdoin ensimmäistä kertaa tallialueen kokonaisuutena. Razelle ei voinut olla pettymättä, sillä paikka oli paljon pienempi kuin heidän oma tallialueensa. Täällä talli oli aivan linnan edessä, ja keskellä pihaa oli suihkulähde, joka tällä hetkellä oli jäätynyt komeaksi jääpatsaaksi. Pihatto oli rakennettu vanhojen muurien ympärille, joka toisaalta toi loistavasti esiin paikan historiaa. Kolmikko asteli kuninkaallisen takana, ihmetellen ympäristöään. Ohut lumikerros natisi saappaiden alla, kun uteliaat katseet silmäilivät uutta tallia. Oppipojat ja ritarit kulkivat sinne tänne pihalla, hevoset hirnuivat jossain kaukaisuudessa ja tuuli taivutti kohmeisia, paljaita puita.
Lyonell avasi tallin oven, kysyen onko hevoset kohta valmiita. Kolme vastausta kuului lähes heti, kertoen että hevoset tuodaan pian pihaan.
Sillä aikaa kuningas esitteli meille tallin, pihan, pihatot, laitumet, vierasmökit ja avotulen, jota oli aina vartioimassa sokea mies. Vieraat kuuntelivat mielenkiinnolla ja keskittyen toisen sanoihin, niin etteivät huomanneet lady Karman katoamista. Razelle yritti etsiä naista katseellaan, muttei löytänyt. Lyonell ei näyttänyt olevan huolissaan blondin oppipojan häviämisestä, joten arpikasvo alkoi heti epäilemään kuninkaan motiiveja.
Ei kuitenkaan aikaakaan, kun lady Karma ja kaksi muuta naisoppipoikaa taluttivat kolme mustaa friisiläishevosta tallista ja pysäyttivät ne nättiin riviin keskelle linnan pihaa. Hevoset oli harjattu ja hoidettu kunnolla ja varusteet niiden päällä kiiltelivät merkkinä siitä että ne olivat juuri kiillotettuja.
“Tässä he ovat”, Lyonell esitteli, “Cobus, Falko ja Ekko”.
Razelle asteli hevosten luo, silmäillen jokaista tarkkana. Hän kävi läpi kaikkien hevosten sieraimet, silmät, korvat, harjan ja jalat. Jerkon ja Greilev silmäilivät hevosia kauempaa, pistäen merkille miten ne reagoivat tuntemattoman käsittelyyn ja ympärillä pyörimiseen. Kaksi ensimmäistä oria ottivat tutkimisen rauhallisesti, eivätkä oikeastaan välittäneet naisen räpläyksestä. Viimeisenä oli kuitenkin vuorossa Ekko, joka tuijotti arpikasvoa pahasti, painaen korvat niskaan. Razelle tutki ensin hevosta kauempaa, kunnes alkoi rennosti tarkastamaan lähempää.
“Ekko on tuollainen oman elämänsä kuningas, ei tahtoisi millään outojen ihmisten koskevan itseensä. Hän on niin sanottu yhden ihmisen hevonen”, kuningas selitti samalla kun Razelle teki tarkistustaan.
“Hmm, sen huomaa”, Jerkon totesi miehelle, “se ei näytä kuitenkaan pelokkaalta tai vaikealta, vain itsepäiseltä”, tumma mies jatkoi, saaden kuninkaalta tyytyväisen nyökkäyksen.
“Sitä Ekko on. Se tarvitsee yhtä itsepäisen ratsastajan”, Lyonell totesi.
“Onneksi meillä on sellaisia mukana”, Razelle tapautti käsiään yhteen kun oli valmis hevosten kanssa. Hänen sininen katseensa nousi Greileviin, joka seisoi jäykkänä Jerkonin vierellä. Mies ei sanonut mitään, vaan nyökkäsi naisen vihjaukselle.
“Kaikki hevoset ovat terveitä, eikä jaloissa näytä olevan ongelmia. Voimme lähteä kokeilemaan”, nainen julisti.
“Loistavaa”, Lyonell nyökkäsi ja kuin tilauksesta hänen vierelleen saatettiin uusi musta friisiläinen.
“Selvä, minä otan Falkon, Jerkon ota sinä Cobus”, nainen päätti ja kaikki kolme siirtyivät omien hevostensa luo, nousten ratsaille. Ekko hörisi tyytymättömänä, luimistellen korviaan uudelle ratsastajalleen. Greilev ei kuitenkaan päättänyt antaa periksi ja oli valmis vastaamaan hevosen uhitteluun samalla mitalla.
Kuningas nousi oman hevosensa selkään ja ryhmä oli valmis matkaan. Nelikko lähti aurinkoisessa säässä kulkemaan tietä pitkin maastoon.

Matka taittui jutellessa niitä näitä. Tallimestari ja kuningas jakoivat omien kuningaskuntiensa kulttuureita ja tapoja ja he löysivät paljon yhtäläisyyksiä omista maistaan. Lyonell selitti Kalzanethin taikavoimista ja verikasteista, kun taas Razelle kertoi Ja’Eldarin satoja vuosia sitten löydetyistä maagisista kristalleista ja sodasta jossa ne kaikki käytettiin loppuun.
Nainen oli positiivisilla mielillä solmimassa yhteistyötä tämän kuningaskunnan kanssa. Myös Jerkon ja Greilev puhuivat kuninkaalle, joka oli mukavaa vaihtelua. Yleensä korkeampiarvoiset suostuivat puhumaan vain tallimestarille.
He palasivat maastoretkeltään hyvillä mielin, mutta heti tallin pihalle päästyään kuningasta kutsuttiin vakavaan äänensävyyn. Razelle kuunteli vakavaa keskustelua kuninkaan ja ilmeisesti tämän veljen välillä, saaden sanoja sieltä täältä. Jotain oli tapahtunut läänin rajalla, joka tarvitsi hallitsijan huomiota.
“Pyydän syvästi anteeksi, mutta minun on mentävä. Lady Karma, pidä huolta vieraistamme”, Lyonell pyysi anteeksi ja kääntyi vaaleahiuksisen naisen puoleen. Naisen siniset silmät olivat vakavat ja epäröivät, mutta hän nyökkäsi ja lupasi ettei tuota pettymystä.
Mies nousi hevosensa selkään ja ratsasti punakaapuisen miehen kanssa linnan porttien läpi.
“Olen pahoillani, pyydän oppipoikia hoitamaan hevoset”, Karma kumarsi hieman toiselle sinisilmäiselle naiselle, joka laski kätensä tuon olalle.
“Saammeko hoitaa hevoset itse?” Razelle kysyi, vaikka kysymys ei ollutkaan varsinaisesti kysymys.
“Tottakai. Näytän hevosten pilttuut”, Karma hämmentyi, mutta mielellään antoi ostajien tutustua hevosiin, mikäli he niin tahtoivat. Hän näytti hevosten paikat ja esitteli tallin kunnolla vierailleen. Kun hevoset olivat harjattu ja tarkistettu, oli Razelle tyytyväinen niiden kuntoon. Hän pyysi vielä lady Karmalta linnan ja kaupungin esittelyä, sillä kuningas olisi poissa iltaan asti.

Auringon laskettua horisontin tuolle puolelle, Razelle istuutui huoneessaan olevan pöydän ääreen kirjoittamaan muistioonsa tästä päivästä. Hän kirjoitti tarkat tiedot hevosista joita olivat ostamassa, jokaisen yksityiskohdan jonka hän tai mestarit olivat huomanneet.
Oven koputus sai naisen nostamaan katseensa.
“Razelle, saanko häiritä”, tuttu, matala ääni kysyi oven toiselta puolelta.
“Tule sisään Jerkon”, nainen sanahti ja kääntyi takaisin muistionsa pariin. Suuri mies asteli hiljaa huoneeseen ja sulki oven.
“Mitä olet mieltä?” Mies kysyi.
“Mieltä mistä?” Nainen tahtoi tarkennuksen kysymykseen, vaikka tiesi kyllä mitä mies tarkoitti.
“Hevosista, kuninkaasta, tästä kuningaskunnasta, kaikesta?” Mies kuitenkin tarkensi. Razelle valmisteli viimeisen lauseensa vihkoon ja laski kynän. Hän kääntyi miehen puoleen ja alkoi vapauttamaan lettejään.
“Hevoset ovat loistavassa kunnossa, viimeisestä rutosta huolimatta. Huomenna saamme nähdä niiden koulutuksen tason, mutta odotan että ne ovat korkeasti koulutettuja”, nainen aloitti vastauksensa, kääntäen katseensa ulos pienestä ikkunasta, “kuningas Lyonell on vieraanvarainen ja erittäin ystävällinen, vaikka vaikuttaa kiireiseltä. Tässä kuningaskunnassa on paljon samankaltaisuuksia kuin omassamme, joten uskon että tulemme hyvin toimeen. Vaikka meidän magiamme eroaakin heidän taiastaan, en usko että se asia on ongelma kummankaan puolella”, Razelle avasi ajatuksiaan, samalla vetäen sormensa läpi kiharoituneiden hiusten.
Jerkon kuunteli hiljaa naisen analysointia, hiljaa hymähtäen. Nainen kuitenkin tunnisti tuon hymähdyksen, nousten tuolistaan, katsoen miestä kysyvästi.
“Oletko eri mieltä?” Tuo kysyi uteliaana, tietäen ettei tumma mies mieluusti sanoisi vastaan naiselle, vaikka tuo itse haluaisi saada kaikki mielipiteet irti miehestä.
“En tiedä miten suhtautua tämän maan taikavoimiin. Ne kuulostavat ylivoimaisilta”, Jerkon aloitti, seuraten mustilla silmillään naisen liikkeitä, kun tuo sulki muistionsa ja sujautti sen reppuunsa.
“Nämä ihmiset syntyvät jumalista, voiko heihin oikeasti luottaa?” Mies lopulta kysyi, kun sai katsekontaktin tallimestariin.
“Kehenkään ei voi oikeasti luottaa”, naisen vastaus oli vakava, “mutta olet oikeassa. Voiko jumalan voimin syntyneeseen ihmiseen luottaa? En ole varma, mutta jos ei voisi, he olisivat vallanneet tämän mantereen, pitäen ihmisiä palvelijoinaan ja orjinaan, alentaen heitä. Kuningas Lyonell vaikuttaa reilulta ja nöyrältä, oppipojat pitävät hänestä, samoin hänen ritarinsa”, Razelle selitti omaa näkemystään miehelle joka kuunteli tarkasti. Jerkon tuijotti naisen huulia, kuin ne olisivat vetäneet häntä puoleensa sanoillaan. Hetken miettimisen jälkeen mies nyökkäsi ymmärtäväisenä.
“Olet oikeassa. Jos ihmiset pitävät kuninkaasta, ei hän voi olla hirmuvallitsija”, mies myönsi, meinaten pyytää anteeksi epäilyksiään, mutta Razelle pysäytti hänet.
“Sinun on parasta mennä nukkumaan, huomenna taitosi pistetään testiin”, nainen sanahti ja hymyili. Hänen hiuksensa peittivät arpisen puolen kasvoista, himmeän kynttilän valaistessa toista puolta. Hän näytti väsyneeltä, joten Jerkon päätti tehdä niin kuin tallimestari käski, toivottaen hyvät yöt ja poistuen omaan huoneeseensa.

Seuraava päivä meni nopeasti, vieraiden omiessa turnajaisareena koko päiväksi itselleen. Muutama oppipoika oli avustamassa mestareita heidän testatessa hevosten taitoja jokaisessa lajissa. Lyonell ja Razelle istuivat katsomossa juttelemassa, solmimassa yhteistyötä tallien kesken, kun taas Jerkon ja Greilev ratsastivat oppipoikien tekemiä ratoja, pistäen hevoset tekemään töitä. Lyonell oli tuonut puheessaan esiin myös erään neljännen friisiläisen, joka ei hänen mielestään sopinut lainkaan ritarin hommiin. Razelle suostui katsomaan hevosta ja pian Teuntje tuotiin varustettuna kentälle. Hevonen oli tosiaankin säikky, hypäten pystyyn kuin oppipoika liikkui näkökentän reunalla, tai väistäen kovaa kolausta minkä kaksi miekkaa loivat. Silti he tulivat siihen tulokseen että ottaisivat hevosen mukaansa.
Razelle oli tyytyväinen niin hevosiin, kuin sopimukseen johon he olivat kuninkaan kanssa päätyneet. Illalliselle heidän kanssaan yhtyi kuninkaan lisäksi lady Karma, sekä neljä muuta oppipoikaa, jotka olivat auttaneet mestareita pitkin päivää. Lady Secilia, lady Nadja, lady Aela, sekä sir Ambrosius, istuivat vastapäätä vieraitaan. Oppipojat näyttivät jännittyneiltä, mutta kukaan ei heitä tuominnut, olihan se suuri kunnia istua kuninkaan ja vieraiden kanssa samassa illallispöydässä. Koko porukka jutteli, joi viiniä ja nautti viimeisestä illasta linnalla. Vieraat poistuisivat ennen kuin aurinko nousisi puoleen päivään, sillä matka tulisi olemaan pitkä. Tällä kertaa heillä oli kuitenkin omat hevoset alla, joka lyhensi matkan pituutta huomattavasti.
Illallisen rietastelut jälkeen ihmiset poistuivat omiin huoneisiinsa, mutta juuri ennen kuin Razelle oli itse poistumassa, hän huomasi kuninkaan juttelemassa oppipojalleen Karmalle. Hallitsija ei pystynyt pitämään yhtään alkoholia ja oli aikamoisessa kunnossa, joten ymmärrettävästi oppipoika oli tuota auttamassa. Kuitenkin, mikä sai tallimestarin pysyttelemään varjoissa oli se mitä hän näki. Suudelma, jonka kuningas muiskautti lettipään huulille ei ollut mikään vahinko, eikä oppipoika näyttänyt häiriintyvän siitä. Razelle arvasi siis oikein että kaksikolla oli jotain menossa, muttei tiennyt kuinka vakavaa se oli. Tai mitkä olivat seuraukset jos tuollainen suhde tulisi julki. Nainen päätti poistua hiljaa paikalta, ja jättää kaksikon rauhaan.

Aamulla vieraat pakkasivat tavaransa, kävivät syömässä ja varustivat hevoset. Sir Lyonell ja Razelle allekirjoittivat yhteistöpaperit, kätellen onnistuvan yhteistyön alkamisen toivossa. Razelle oli toiveikas ja innoissaan että sai viedä vihdoin hyviä uutisia omalle kuninkaalleen. Kolmikko lähti neljän uuden hevosen kanssa ratsastamaan kohti rannikkokaupunkia, jotta pääsisivät pian matkaamaan omaan maahansa.