Uwainin matka

    Luku I Retki

Virvatulen ponitila, Itsenäisyyspäivän maastoretki

Istuin avotulen äärellä lämmittelemässä. Tieme järsi vieressä havupuiden oksia ja katseli ympäristöä korvat hörössä. Olimme matkanneet tamman kanssa jo useamman päivän tietomattomina olinpaikastamme. Satamasta suoraan kohti tuntemattomia maita ajattelematta minkäänlaista määränpäätä. Tämäkö oli se maaginen maa, josta linnan lähes kaikki hevoset olivat tuotu. Hetken ehdin epäröidä asiaa, sillä ympärillä näkyi pelkästään havumetsää ja järveä. Kaivoin taskusta sokeripalan ja annoin sen hevoselle. Hymyilin pienesti ja tamma oli oikein tyytyväinen, mutta yhtäkkiä Tieme nosti pään ylös. Korvat hörössä tamma päästi kimeän hirnahduksen ja lähti ottamaan raviaskelia eteenpäin.
“Hei... Tieme... seis!”, änkytin ja tamma jatkoi ravaamista. Helvetin puurokorva. Mitä se meni oikein näkemään. Ravi muuttui pian laukaksi ja kävi todella läheltä etten saanut kaviosta päähän. Peräännyin ja lähdin sitten seuraamaan lumeen painautuneita kavion jälkiä. Pienessä hetkessä tamma oli jo ehtinyt kadota silmistä.
Jäljet loppuivat hiekkatielle ja sydän alkoi takoa rintaa vasten. En uskaltanut huutaa tamman nimeä, sillä uupunut hevonen olisi helppo saalis mille tahansa pedolle. Havittelin vyöllä roikkuvaa miekkaa kaiken varalta. Pidin ympäristöä silmällä.
“Tieme”, vihelsin. Ei vastausta. Huokaisin syvään. Hetken piti miettiä mistä lähtisi tammaa etsimään. Ainakaan jälkiä ei näkynyt tien toisella puolella, mutta seuraava kysymys oli kumpaan suuntaan lähtisi kulkemaan.

Aavemaisen hiljaisuuden rikkoi kavioiden kopina mäen yläpuolelta. Hymyilin helpottuneena. Kuin rukouksiin olisi vastattu, ajattelin helpottuneena. Vähitellen alkoi tuntua siltä, että jumalat ja jumalattaret tahtoivat rangaista lähdöstäni.
“Tieme”, hymy valahti peruslukemille huomatessani tamman kävelevän tuntemattomien ratsukoiden rinnalla. Kulmat kurtussa pistin miekan viitan sekaan, etten säikytä tuntemattomia ratsukoita. Toivottavasti eivät tahtoneet kaikkia kultakolikoita. Laskin leuan alas tuijottaen saappaan kärkiä mietteliäästi.
“Hei! Hevonen kateissa?”, jonon ensimmäinen huusi ystävälliseen äänen sävyyn. Nostin katseeni maasta ja tyydyin nyökkäämään syvään. Nainen ojensi nahkaohjat ja nappasin ohjaksista nopeasti kiinni. Tässä kohtaa olisin halunnut hypätä ratsun selkään ja laukata karkuun, mutta naisen silmät kiiluivat huolestuneen oloisena. Hänellä oli ilmeisesti sanottavaa.
“Oletko kunnossa? Näytät todella uupuneelta”, punastus levisi kasvoille.
“Mi-minä… olen kunnossa. Ainakin luulen niin”, huokaisin ja tunsin kuumotuksen leviävän enemmän kasvoilla naisen nauraessa lempeästi. Sanoinko jotain väärin. Huulet mutrulla katsoin poispäin naisesta.
“Liity toki seuraan”, nainen ehdotti ystävälliseen sävyyn. “Pidämme pian tauon, voin kertoa sitten enemmän”, hän jatkoi. Miettiessä vastausta Tieme alkoi tehdä tuttavuutta vieraan ratsun kanssa. Naisen tummanruskea ratsu meni ilmeisesti ihastumaan Tiemeen ensisilmäyksellä. Hevoset olivat nenät vastakkain, mutta Tieme päästi kimeän hirnauksen huitoen etujalalla ilmaa.
“Hyvä on”, tokaisin ja nousin Tiemen selkää. Annoin letkan menevän meidän ohitse ja pidin hieman välimatkaa muihin. Heitä oli todella paljon liikkeellä. Aivan kuten meidän liekinkantajien kulkueen tapaan.

Kävelimme kapeaa metsätietä ja Tieme ei tahtonut pysyä käsissä. Tamma tahtoi tutustua kaikkiin hevosiin sillä siunauksella, mutta en antanut hevosen lähteä toista kertaa omin luvin minnekään. Kädet olivat aivan kohmeessa ja viimeisin voimin puristin nahkaohjaksi. Ehkä aavistuksen kova tuntuma, sillä Tieme alkoi heilutella päätä voimakkaasti puolelta toisella. Rauhoittuisi nyt alkuun. Huokaisin syvään ja katselin maisemia jännittyneenä. Minne he olivat minua viemässä.
“Perillä”, nainen hymyili ja hyppäsi alas hevosen selästä. Seurasin muita ja laskeuduin alas selästä. Edessä näkyi pieni puinen katos ja sammunut avotulen paikka. Heillä oli nähtävästi päinvastaiset tavat pitää ikiliekkiä yllä. Tieme jälleen keskeytti ajatukseni ravaamalla korkein askelin vierellä. Pakkanen ja uusi paikka teki tammasta entistä virkeämmän, vaikka tamma oli aivan rättiväsynyt. Sen näki siitä. Hikinen, kiharaksi kuivunut peitinkarva ja jouhet sojottivat joka ilmansuuntaan. Tuhahdin hieman alakuloiseen sävyyn.
“Tule toki istumaan”, nainen viittoi ja punastuin. Sidoin tamman puuhun kiinni ja jäin hieman kauemmaksi istumaan. Nainen sytytti avotulen. Seurasin liekin tanssia huokaisten helpottuneena. Hieman kotoisa olo, mutta sydän alkoi takoa rintaa uudestaan naisen saapuessa luokseni.
“Olen Bella, Virvatulen Ponitilan omistaja ja tässä ryhmän kanssa olemme maastoilemassa”, nainen esittäytyi lempeästi.
“Uwain”, vastasin hetken hiljaisuuden jälkeen.
“Erikoinen nimi. Ette taida olla täältäpäin”, ravistelin päätä vastaukseksi. Otin hupun pois kasvojen tieltä.
“Ahaa. Mistä tulette?”, punastus levisi uudestaan kasvoille, kun katse kohtasi Bellan kanssa. Liikaa outoja kysymyksiä.
“En tiedä. Saavuin laivalla satamaan kolme päivää sitten”, kerroin. Mielikuva vihaisesta prinssistä kammotti, sillä Lyonell tekisi varmasti selvää mikäli kertoisin Kalzanethista. Tosin linnan mailla oli käynyt aikaisemminkin vieraita, mutta kaikki olivat prinssille tuttuja.
“Ette tiedä? Hihi voi teitä, taidatte tosiaan olla hyvin uuvuksissa”, kasvot muuttuivat kirkkaanpunaisiksi. Tottakai tiesin mistä tulen. Tällä hetkellä oikeiden sanojen löytäminen tuntui vaikealta.
“Ky-kyllä tiedän mistä tulen mutta..”, sopersin huulet mutrulla.
“Mutta?”, Bella hymyili pienesti. Hänen silmistä paistoi uteliaisuus.
“Sitäkutsutaanhankalankyläksi”,Bella katsoi vinosti. Kasvot hehkuen punaisena pienen paniikin vallassa yritin kertoa, mutta yrittämiseksi jäi.
“Anteeksi, en ymmärtynyt”, Bella peitti suunsa selkeästi pidätellen naurua. Vedin syvään henkeä antaen punastuksen tasaantua.
“Sitä kutsutaan Hankalan kyläksi”, käänsin katseen pois naisesta.
“Hmm, en ole kuullutkaan aikaisemmin. Mutta tervetuloa tänne Suomen perukoille”, Bella virnuili. Tunnustelin nimeä suussa ja nyökkäsin syvää ymmärtäväisesti. Ravistelin sitten päätä itsekseni ja käännyin katsomaan Tiemeä. Tamman turpa osui melkein maahan ja Tieme lepuutti toista takajalkaa. Taisi viimein väsähtää kunnolla.
“Vai täältä kaikki hevoset tuodaan”, sanoin puoliääneen.
“En usko”, Bella vastasi hymyillen ja punastuin pienesti. Luulin puhuvani itsekseni, mutta nainen oli innokas juttelemaan. Hymähdin nopeasti, mikäli sitä pystyi hymyksi sanomaan.
“Prinssi kertoi, että lähes kaikki on tuotu pohjoisesta”, totesin.
“Aika harvinaisia ovat täällä, mutta kiintoisaa tietää. Kuulisin mieluusti lisää, mutta nyt on jatkettava matkaa”, Bella nousi ylös ja sammutti liekin. Nousin ylös ja menin herättelemään tammaa. Taidan jatkaa matkaa jalkaisin.
“Minne matka?”, esitin kysymyksen varovaisella äänensävyllä.
“Takaisin tallille”, Bella kertoi ja nousi ratsaille. En tiedä kuulinko oikein, mutta tarkoittiko nainen linnaa.
“Onko pitkä matka?”, kysyin vielä.
“Ei kovin. Muutama kilometri”, Bella hymyili.
“Taidan tulla jalkaisin”, ilmoitin ja otin toiset ohjat kaulalta ja Tieme alkoi seurata väsynein askelin kaviot laahaten maata pitkin. Pirteänä tunnettu tamma ei jaksanut enää innostua muista hevosista tai uudesta ympäristöstä. Bella nyökkäsi ymmärtäväisesti. Kävelin Bellan vieressä pohdiskellen. Mieltä jäi painamaan se, että olimmeko viimein heidän linnalle. Bella ei vaikuttanut omasta mielestä kuninkaalliselta saati ritarilta, minkä takia aloin pohtia millainen hallitsijapariskunta oli odottamassa. Sydän hakkasi rintakehää vasten ja tarkkakuuloinen pystyisi kuulemaan sen.

Matka sujui hiljaisesti ja puiden latvojen seasta alkoi hahmottumaan tummia rakennuksia. Jännittyneenä seurasin muita ja olimme tiputtaneet Tiemen kanssa vauhtia. Melkein jonon viimeisenä saavuimme perille. Ympäristö oli koruton ja ei muistuttanut linnaa millään muotoa. Ensimmäinen iso rakennus oli varmasti talli, jonne Bella viittoi seuraamaan. Nyökkäsin pienesti ja Tieme pärskähti höristäen korvia.
“Voitte laittaa ratsun tänne”, Bella avasi pienen kopin oven ja hetken epäröiden talutin tamman sisälle. Ei erillisiä pilttuupaikkoja, vaan kaikilla hevosilla oli omat pienet huoneet. Kaltereiden läpi näkivät mitä ympärillä tapahtui. Erikoista kuin pieniä vankityrmiä, ajattelin huvittuneena.
“Kaikki hyvin, Uwain?”, Bella kysyi ja nyökkäsin. Riisuin tammalta varusteet ja asetin ne seinustaa vasten.
“Hyvä. Haen hevoselle heinää ja vettä”, Bella hymyili lämpimästi.
“Tieme”, sanoin hiljaisesti.
“Anteeksi?”, nainen kääntyi nopeasti kysyvä ilme kasvoilla.
“Tieme. Hevosen nimi”, hymähdin pienesti punastuen. Bella naurahti ja katosi sitten rakennuksen nurkan taakse. Tieme pyöri ympyrää ja nuuski kaltereiden läpi toisella puolella olevaa hevosta. Kimeä hirnaus ja potkaisu puista seinustaa vasten rikkoo rauhan tallissa. Bella palasi ripeästi vesisangon kanssa ja säkki täynnä heinää. Tieme hörisi malttamattomasti ja hyökkäsi heinä säkin kimppuun.
“Voi sinua, taitaa heinä maistua”, Bella puhutteli hevosta ja ravistelin päätä. Tieme sai viimein kunnon kohtelua.
“Tieme rauhoittuu varmasti pian. Haen sille paljon heinää ja lisää vettä”, Bella kertoi.
“Ki-kiitos”, punastuin ja jäin taas odottelemaan Tiemen luokse. Huomio kiinnittyi pieneen harjaan, joka oli hylätty vastapäätä olevan karsinan seinustaa vasten. Nostin sen ja menin boksin sisälle. Taputtelin tamman kaulaa ja aloin harjaamaan sen takkuista karvapeitettä kauttaaltaan.
“Oh, ette haluaisi pestä tammaa? Meillä on varaloimia paljon”, ruskeahiuksinen nainen palasi heinien kanssa ja ämpärin, joka oli ilmeisesti täynnä karvaa.
“Voimme pyytää tallityttöjä hoitamaan Tieme. Pääset lepäämään”, Bella ehdotti. Ei varmasti ollut muuta vaihtoehtoa kuin myöntyä.
“Hyvä. Haen loimet valmiiksi ja mennään sitten mökin luo. Oliko muita yöksi jääviä?”, Bella osoitti kysymyksen muille. Rapsutin friisiläisen kaulaa. Ainakin pääsi hyvään hoitoon ja hieman ihmetytti heidän lämminhenkinen vastaanotto. Jos se kuului heidän tapoihin, en tiedä.

Odottelin tallirakennuksen ulkopuolella, kun Bella jäi juttelemaan muiden retkeläisten kanssa. Annoin katseeni vaeltaa tallin pihassa ja outo tunne myllersi rintakehässä. Ehkä se oli pieni epävarmuuden tunne siitä mitä tulee seuraavaksi tapahtumaan.
“Noin olemme valmiita”, Bella hymyili ja lähdin seuraamaan pientä porukkaa. Tallirakennuksen takana hieman kauempana oli toinen samanlainen iso rakennus sekä kaksi pienempää mökkiä. Tosiaan ei linnaa. Huokaisin helpottuneena, sillä maalaisseutu oli oikein viihtyisiä.
“Meillä on muutama huone vapaana. Layda ja Eveliina mahtuu Aprilin mökkiin. Uwain ja Aava voitte yöpyä täällä”, Bella kertoi. Mökki oli sisältä seesteinen ja olo oli hieman outo vieraassa paikassa. Riisuin paksun ulkoviitan ja pidin sitä sylissä. Nahkasaappaat riisuin jalasta ja annoin katseeni vaeltaa mökin sisustuksessa.
“Kahvia tai teetä?”, Bella asetti kysymyksen ja heilutin päätä kielteisesti. Aava puolestaan tyytyi teen juomiseen. Purin huulia yhteen ja Bellan koskettaessa hellästi käsivartta tunsin punastuksen leviävän sekä hartioiden jännittyvän entisestään.
“Tarvitset lepoa. Teillä on ollut pitkä matka”, Bella hymähti ja avasi huoneen oven. Kotoisa pieni huone yhdellä isolla sängyllä ja muutamalla huonekalulla. Nyökkäsin ja annoin katseeni vaeltaa huoneen nurkasta nurkkaan.
“Viihtykää niin pitkään kuin haluatte”, Bella sanoi vielä ennen kuin sulki oven perässä. Ehtisin kuitenkin kiittämään ja istahdin sitten sängyn reunalle. Huokaisin syvään ja ihailin rauhallista ilmapiiriä. Aivan erilainen kuin linnan ylellinen loisteliaisuus.

Viimein uskaltauduin rentoutua ja kaatua selälleen sängylle. Vuode oli harvinaisen pehmeä ja oven toiselta puolelta kuului puhetta. Pidin katseeni katossa vetäen syvää henkeä ennen kuin uskalsin sulkea silmät. Kuuntelin vielä naisten vaimeaa puheensorinaa ja vähitellen alkoi silmäluomet tuntua painavammilta. Kolmen päivän vaeltaminen vieraassa maassa ja monen päivän valvominen alkoi jo tuntua. Joka tapauksessa lähtisin aamutuimaan ja toivoin ettei ketään olisi ehtinyt herätä ennen lähtöäni. Aamulla jättäisin kirjeen Bellalle, missä kiittäisin häntä ja jättäisin luultavasti muutaman kultakolikon kiitokseksi.