Ota isästä oppia

Efim kääntyi ja kohotti katseensa kuullessaan äänen linnan portailta. Hän kumarsi kohteliaasti vastaukseksi, vahtien sivusilmällä että Karla niiasi myös.
"Teidän korkeutenne" Efim lisäsi tervehdykseksi, osoittaen samalla ymmärtävänsä puhuttelevansa prinssiä itseään. Koskaan miehet eivät olleet tavanneet, mutta prinssistä puhuttiin kauas — sanotaanko vain ettei ulkonäöstä voinut erehtyä. Efim oli jo tottunut näkemään elämänsä aikana kaikenlaista, mutta samaa ei voinut sanoa Karlasta: tyttö tuijotti häpeilemättömän suoraan prinssi Lyonellin kasvoja. Hänen isänsä koitti parhaansa mukaan viestiä sanattomasti, mutta Karla ei huomannut silmien muljauttelua ja vihjaavaa suupielen nykimistä. "Karla!" Efim ärähti saaden vihdoin tuon tajuamaan töykeytensä. Lettipää hymyili anteeksipyytävästi ja laski katseensa maahan.

"Kyllä kiitos, kumpikin on varmasti väsynyt vaikka majapaikastamme ei kovin pitkä matka olekaan. Tie on raskas," Efim vastasi ja ojensi samalla Gepardin vaaleanruskeat ohjat toiselle oppipojista. Ori tanssahteli suorastaan ärsyttävän luottavaisesti vieraan matkaan, tietäen selkeästi saavansa pian heinää eteensä. Thalia seurasi hieman taluttajaansa epäilevästi kyräillen perästä, selkeästi miettien miksi vieras nuori poika otti hänet. Tamma oli vielä nuori ja melko kokematon matkaaja, mutta kokeneempi Gepard näytti mallia kuinka vieraissa käyttäydyttiin: toki apujaan piti pörhistellen hieman esitellä jotta muut hevoset tietäisivät kuka oli saapunut tontille, mutta fiksusti käyttäytymällä pääsisi nopeammin eroon varusteista ja aterioimaan. Efim katseli haikeana vaalean, luisevan takamuksen häviämistä näköpiiristä: hän oli ollut orin kanssa sen syntymästä saakka, ja aina ollessaan ilman luotettavinta hevosystäväänsä, tuntui miehestä kuin pala hänestä puuttuisi.

"Näkisimme mieluusti orin nyt samantein" Efim sanoi kääntäessään katseensa hevostensa perästä. Venäläiskaksikko siirtyi lähemmäksi Lyonellia tullakseen johdatetuksi mahdollisen uuden hevosensa luoksi. Efim avasi viittansa hopeasoljen ja ojensi päällysvaatteen sen kummempia kysymättä Karlan kannettavaksi, ignooraten taidokkaasti tyttärensä tyytymättömän tuhahduksen. "Kuulin vain että se on puhdasverinen ahaltek, ruunikko ori ja aikuinen. Pitääkö paikkansa?"

Tarkkaavaisin katsein Efim tutki oria. Hän oli pienestä pojasta saakka ollut isänsä Artur Artunovin mukana etsimässä uusia laukkahevosia, kuten Karla nyt etsimässä käyttöratsuja, joten ostotilanteessa kaikki tuli automaattisesti. Kuinka hevonen saaapui paikalle; kuinka se kantoi itsensä; miten se reagoi; oliko sillä pitkät jalat ja avoin atlas, kuinka pitkä runko oli; olivatko silmät mantelinmuotoiset ja korvat terävät; kaiken tämän ja paljon muuta Efim kävi sitkeäsilmäisesti läpi heti kun lady Karma ilmestyi orin kanssa näkyviin.

Ensin Efim katseli Lyobekia kauempaa, kierteli ja kyykistyi katselemaan kaviokulman suoruutta — mies oli todellinen ajan vastine renkaanpotkijoille. Hän ei sanonut mitään kierrellessään oria, mutta välivuoroin nyökytteli ja kurtisteli kulmiaan. Jonkin ajan kuluttua tuo tarttui Karman ojentamaan naruun, silitti Lyobekia kaulalta. Ori vilkaisi sivusilmällään tulokasta, seisoen kuitenkin yhä jähmeästi ja kuuliaisesti paikoillaan kuin sotilas. Rauhallinen se oli kuin mikä, aivan toista maata kuin Gepard. Silkkikarva oli pitkähkö ja hapsuinen kuten helmikuussa saattoi olettaakin, likainenkin, ori osasi selkeästi ottaa ilon irti elämästä.
"Hänestä lähtee kumma energia. Kuin petollisen tyyni järvenpinta jonka alla on mahtava virta" Efim vastasi viimein Lyonellin kysymykseen. "Saan varmaankin nousta satulaan?" hän jatkoi, lisäten vielä perään tahtovansa varustaa orin juuri siinä, keskellä pihaa. Mikäli mies ostaisi hevosen itselleen, oli ehdottoman tärkeää että sen pystyisi hoitamaan muuallakin kuin tallissa — vaikka keskellä linnanpihaa. Lyobek oli varmasti jo täällä oppinut odottamaan ja sietämään kaikenlaista, mutta Efim pelasi aina varman päälle.

Pyytäen Karlaa pitämään narusta kiinni, Efim suki tuoreen veren väristä karvaa nopeasti ja varmasti. Hän harjasi oria kaikkialta, välillä olemattoman pehmein vedoin, välillä reilusti painaen. Lyobek katseli sivusilmällään mitä vieras teki, huiskaisten hännällään paljonpuhuvasti kun mies painoi kupeista. Sen enempää ei ori kuitenkaan sanonut, vaan katosi taas omiin mielenmaisemiinsa. Satulankin Efim heitti selkään tarpeettoman kovaa: Lyobek notkautti selkäänsä, muttei muuten edes korvaansa lopsauttanut. Lupaavaa.

"Onko teillä erityistä tilaa missä voisin kokeilla hänen ratsastettavuutta?" Efim kysyi ottaessaan suitsitun hevosen ohjat Karlalta. Vastauksen saatuaan hän lähti kulkemaan näytettyyn suuntaan, kohti kenttää. Merkille oli pantava, kuinka varmasti Lyobek kulki läpi sohjon ja lammikoiden, yrittämättäkään kiertää niitä. Se katseli muita pihan hevosia, mutta ei ottanut kontaktia vaan seurasi tyyneesti tuntematonta miestä punaisessa tunikassa. "Hänellä on parempi luonne kuin suurimmalla osalla ihmisistä" Efim totesi taluttaessaan oria kohti Kilpitietä. Samalla hän katseli ympärilleen, ihastellen salaa mielessään puitteita. Varsinkin kulkiessaan turnajaisareenan ohitse miehen oli hetkeksi vallata hyvin maallinen kateus ja materiankaipuu. Perhana, hän luuli jo kasvaneensa moisista typeristä, inhimillisistä tunteista yli! Kerrankin Karla avasi suunsa oikeaan aikaan, sillä hänen ihastellessa ääneen linnaa Efim tajusi kuinka turhaa oli arvioida tai suitsuttaa ketään omaisuuden perusteella: Karlan sanat tuntuivat tyhjiltä ja ontoilta. He eivät edes tunteneet prinssi Lyonellia ja nyt hänen tyttärensä jo kehui tuota vuolaasti. Ylistyssanojen tulvassa Efim vain ravisti päätään ja kiihdytti askeltensa tahtia, Lyobekin pidentäessä askelta kuuliaisesti rinnalla. Jos ihmisarvo mitattaisiin rahassa ja omaisuudessa, pitäisi Efimin olla pyhimys — mutta kun hän ei todellakaan ollut, kaikkea muuta. Itse asiassa vasta luovuttuaan kaikesta ylimääräisestä mies oli löytänyt rauhan itsensä kanssa, minkä vuoksi hän ehkä niin suuttuikin itselleen huomatessaan katselevan kaihoisasti ympärilleen. Hän pelkäsi lipsahtavansa takaisin omaksi, kamalaksi itsekseen mikäli antautuisi materialle.

Punaruunikko talutettiin lumiselle harjoitusalueelle. Sen mielenkiinto näytti heräävän: ori selkeästi tiesi että pääsisi pian toimintaan. Vyön kiristys, jalustimet alas, Efim heitti itsensä selkään. Lyobek tuntui siirtyvän kokonaan uudelle energiatasolle: sen pää oli korkealla ja keho pinkeänä. Kevättuuli heilutteli sulkia kastanjaisten hiusten seassa.

Vaikka aluksi Lyobek oli tuntunut kovin erilaiselta kuin mihin Efim oli Gepardin kanssa tottunut, liikkeelle päästyään hän huomasi olevansa kodikkaasti ahalteken satulassa. Ori oli täynnä menohalua. Kun ratsastaja avasi muutaman käyntiympyrän jälkeen lonkkaa, lähti Lyobek kuin salamaniskusta nopeaan raviin. Askel oli pitkä ja pehmeä, kuin kissalla, kuten rodulla kuuluikin. Vaikka Lyobek uhkui voimaa pärskiessään menemään suurilla liikkeillään, tuntui puurunkoisessa satulassa kuin he liitelisivät pilveltä pilvelle. Hätäilyn ja vauhdinjanon Efim pisti lomailun piikkiin, hänellä oli kutina että tästä orista voisi tulla aikamoinen luottopeli kunhan he tutustuisivat.

"Kiitos" Efim sanoi ja tarttui jouseen. Ase oli kevyt, ei myöskään liian jäykkä, tuntui olevan lähempänä neljääkymmentä paunaa. Hivenen pidempi kuin miehen oma, muttei niin vieraan tuntuinen etteikö ampuminen onnistuisi. Hetken aikaa Efim pyöritteli Lyobekia ravissa sinne sun tänne yhdellä kädellä ohjista pidellen, varmistellen orin seuraavan hänen painoaan niin että pystyisi huoletta päästämään pian ohjista kokonaan irti.

Pärskivä Lyobek ei varsinaisesti tarvinnut kehotusta laukata: Efim ehti vain ajattelemaan seuraavaa askellajia, kun intopiukea ori tarttui aavistukseen ja nosti myötälaukan. Vauhti kiihtyi, Efim antoi ohjaa: mene sitten! Kuinka hän oli ikinä voinutkaan hairahtaa muihin rotuihin tietäessään ahalteken askeleet? Varsinkin harjoittelukentän pitkällä sivulla Lyobek sai venyttää askeltaan hetkittäin kunnolla, lähestulkoon nelistykseen, mutta selkään liike tuntui jatkuvan pehmeältä keinutuolilaukalta vaikka sivusta päin se varmasti vaikutti varsinaiselta vauhtirynkytykseltä. Ehkä Efimin oli täytynyt kokea muut hevoset osatakseen arvostaa lapsuutensa rotua, aavikkotuulten aatelia. Arabejakin hänellä oli joskus ollut, mutta nekään eivät olleet mitään verrattuna ahaltekeen: jos Lyobek olisi edustanut Lähi-Idän kiviaavikoiden liehuhäntää, olisi se ampaissut jo kuin hauki rannasta saatuaan pitkän tauon jälkeen ratsastajan selkäänsä. Sen sijaan Lyobek tuntui satulan alla juuri siltä miltä näiden Kara-Kumin silkkikarvojen piti: täynnä täysverisen energiaa ja reaktiokykyä ilman arabeille tuttua hyppyherneominaisuutta. Vaikka ahaltek kuinka kävisi kierroksilla tai säikähtäisi, sen tulisi korkeintaan steppailla ja ottaa pieni pyrähdys, kääntyen sitten kohtaamaan mörkönsä. Rotu oli jalostettu sotahevoseksi joka menisi omistajansa mukana vaikka Helvettiin ja toisi sieltä vielä poiskin... Oli selkeää että Lyobek osui kuvaukseen.

Saatuaan kiihdyteltyä Lyobek malttoi keskittyä hieman enemmän apuihin. Efim pysähtyi sivustaseuraajien kohdalle, otti yhdeksän nuolta vyölleen, käänsi ratsun ja lähti kohti maaleja. Mies aloitti varovaisesti ampuen kolmen sarjan eteen, sivulle ja taakse, ja orin ollessa suhteellisen maltillisesti hän pyysi jälleen laukkaa. Vaikka seuraavalla kierroksella vauhti kiihtyi juuri taulujen kohdalla niin että backshot lähti hätäisesti, ei ratsu ottanut sähläysliikkeestä nokkiinsa vaan jatkoi suoraan laukkaamista. Kolmas kierros tuli vastakkaisesta suunnasta, kaksi nuolta tavoittelivat nukkeja ja yksi tauluun. Tsup, tsup, tsup, yksi maalin keskikolmannekseen, toinen maahan nuken juureen, kolmas toisen nuken vatsaan.

Siirrettyään Lyobekin käyntiin Efim jäi pyörimään kolmikon ympärille, antaen pitkää ohjaa puuskuttavalle mutta selkeästi juoksemisesta tyytyväiselle ratsulleen. Jollei miehen olisi ollut pakonomaisesti pidettävä pokerinaamaa, hän olisi hymyillyt leveästi. Pistävyydestään huolimatta hänen silmänsä kuitenkin paljastivat mielipiteen. "Innokas, lennokas, mutta kuuntelee kyllä kivasti kun tietää mitä pyytää. Todella hyväpäinen jos on oikeasti ollut lomailemassa niin pitkään" Efim analysoi vastaukseksi Lyonellin kysymykseen ojentaessaan aseen nuolineen Karmalle. Hetken kuluttua hän pysäytti ruunikon, loikkasi alas selästä ja kääntyi Karlaa kohden, osoittaen sanansa kuitenkin prinssille. "Suonette tyttäreni istuvan satulaan myös. Hänen apuaan tarvitaan päivittäin paljon, joten orin on sovittava molemmille." Efim painotti merkitsevästi kohtaa jossa mainitsi tytön apua tarvittavan: mokoma tuuliviiri huiteli aina milloin missäkin kenenkään tietämättä vaikka tiesi ettei varaa haihatuksiin ollut. Pedonsilmä antoi sanallisen säilänsä upottaa syyllistävän terän syvälle Karlan nahkaan ennen kuin viittoi mustahiuksisen nuoren luokseen auttaakseen hänet satulaan.

Karlan tasatessa käynnissä Lyobekin puuskutusta isänsä hurjastelun jälkeen, Efim puisteli nahkahanskojaan ja siirtyi seisomaan Lyonellin vierelle.
"Onhan ori ollut terve, onko se saanut missään vaiheessa vammoja? Ja kuinka pitkälle se on tarkalleen koulutettu? Vaikka olemmekin metsäläisiä, vaadin ratsuiltani silti tiettyä tasoa." Viimeisimmän lauseen moni ottaisi loukkauksena, mutta Efim tiesi miehen vierellään ymmärtävän. Kuten kaikki aseiden kanssa ratsastavat, toivoi myös Efim hevosen olevan omatoiminen ja kevyt. Varmasti Lyobek osaisi perusteiset avo- ja sulkutaivutukset, ehkä myös piruetit, mutta hyvällä tuurilla Efim olisi ostamassa vieläkin koulutetumpaa hevosta. Sille oli tarvetta, sillä kylällä oli alkanut liikkumaan perättömiä ja vaarallisia huhuja Artunoveista... Koskaan ei tiennyt, milloin hevosen hyvä koulutus vielä pelastaisi Efimin tai Karlan hengen.
"Paljonko pyydät Lyobekista hintaa?" oli päivän tärkein ääneenlausuttu kysymys. Efim ei voinut olla huomaamatta lapsensa iloista ilmettä kuullessaan nuo sanat: kumpainenkin tuntui tahtovan viedä uuden orin mukanaan Vecnoon.

Efim kuunteli tarkkaan Lyonellin vastausta. Hän oli imenyt jo äidinmaidosta opin kuunnella enemmän mitä jätettiin sanomatta, mutta hälytyskellot eivät soineet: vahvasti Efim uskoi että kertomus orin terveydestä oli rehellinen, vaikkei vielä kertojaa niin tuntenutkaan. Kuninkaallisilla ei tainnut olla edes varaakaan tahrata imagoaan perättömillä puheilla. Efim nyökkäsi hyväksyvästi. Ajatuksiinsa vaipuneena hän naputteli sormillaan rautamiekkansa pommelia, antaen hintapyynnön upota tietoisuuteen. Se oli reilu pyyntö hyvästä hevosesta.

"160?" Efim tinki. Hänellä ei oikeasti ollut mitään oikeaa syytä tinkiä, ei haluakaan tehdä niin: vanhan kauppamiehen tapana vain sattui olemaan tinkiminen, osoittaa sillä että tahtoi ostoksensa niin kovasti että oli valmis hieromaan hintaa. Isä Artur oli opettanut loukkaantumaan mikäli hänen myymästään hevosesta ei tahdottu tingata: se oli kuulemma merkki siitä ettei ostoksen vuoksi tahdottu nähdä keskustelun verran vaivaa. "170? 180?" Samaan aikaan Karla ratsasti miesten luokse, silitti verenpunaista oria kaulalta ja hyppäsi loska roiskuen maahan. Lyobek mutusti kuolainta ja ravisteli päätään. "Isä älä jaksa, hävettää kun tingit muutenkin halvasta hinnasta. Mistä saat yhtä vähällä rahalla tämmöisen hevosen? Lopeta jo!" tyttö sopotti venäjää kuin sarjatulta, vaihtaen sitten joukkion yhteiseen puheenparteen osoittaessaan sanansa Lyonellille. "Anteeksi isäni moukkamaisuus, teidän korkeutenne. 200 on oikein hyvä hinta, mikäli suotte orin vielä meille myydä."

"Zakroite rot!" Efim kivahti ja huitaisi kädellään ilmaa sanojensa vahvistuksena, luoden niin tuiman katseen Karlaan kuin ikinä kykeni. "190, eikö se olisi meidän hinta?" mies ehdotti prinssille, ottaen mustan parkkinahkahanskan oikeasta kädestään tarjoten sen kättelyyn. "Pahoittelen enemmän tyttäreni käytöstä, hän on valitettavan osaamaton vielä näissä tilanteissa." Kireys siperialaiskaksikon välillä oli niin tiukka että se olisi soittanut helisevän ylä-A:n jos tunnetta voisi näppäillä.

Kädenpuristus sinetöi erittäin onnistuneen kaupan, jota sopikin juhlistaa oikein hyvin syömällä lämmin ateria. Oikeasti Efim oli varautunut maksamaan Lyobekista ainakin 250 kultarahaa, joten sen sijaan että mies olisi menettänyt 190, hänestä tuntui että ennemmin olisi tullut tienestiä vähintään 60 kolikon edestä.

Tallissa Karla ryhtyi riisumaan Lyobekia varusteista hänen isänsä mennessä valitsemaan Lyonellin kanssa tavaroita orin mukaan. Hiljaisena hän nosti satulan selästä ja laittoi sen pukille, avasi suitset, asetti ne satulan päälle odottamaan. Periaatteessa hän olisi voinut mennä mukaan valitsemaan varusteita, mutta parhaimmalta tuntui nyt jäädä yksin. Karla hymyili hermostuneesti pilttuun vieressä vartovalle Karmalle, koittaen kovasti näyttää siltä ettei häntä haitannut julkinen nöyryytys. Isä se osasi sitten ylistää tytärtään! Karla kuivasi hieman hiennyttä hevosta olkitupolla äkäisin vedoin. Lyobek maisteli heiniään tyyneenä, lähtemättä mukaan hoitajansa kiehuviin energioihin: itse asiassa ori tuntui hieman tyynnyttävän teini-ikäisen räiskynnän pahinta terää, sillä pian Karla ei ollut enää niin vihainen. Enemmänkin surullinen... Itse asiassa Karla joutui kovasti tekemään töitä ettei ryhtyisi kyynelehtimään tunteenpurkaustaan. Teininä oleminen oli sitten kurjaa tunteiden vuoristorataa. Hän käänsi katseensa ettei kukaan huomaisi hänen vetistäviä silmiään.

Samaan aikaan Karlan painiessa tunteidensa kanssa mallasi Efim edessään villaloimea, kiristäen sen sitten vöillä tiukalle rullalle. Villaloimi lähtisi mukaan toisen moisen kanssa, samoin muutama rintaremmi ja satulavyö. Hetken aikaa mies mietti, ottaisiko turnajaisloimia ja kevyttä haarniskaa matkaan, mutta toisaalta jos hän tahtoisi myöhemmin Lyobekin panssaroida niin hän katuisi ettei ottanut nyt kaupan päälle arvokkaita varusteita. Lopulta hän päätti ottaa kaiken matkaan: loimet käärittiin rullalle, varusteet menisivät Thalian satulalaukkuihin, Lyobek kantaisi crinetin ja shaffronin päällään ja Gepardille puettaisiin peytral ja crupperi. Majapaikka oli vain puolen päivämatkan päässä, mutta Efim ei tahtonut silti ottaa riskiä väsyttävänsä lomilta palannutta Lyobekia pistämällä sen kantamaan kaikkea varustustaan kerralla. Pakatessaan hän huomasi puhuvansa sujuvasti niitä näitä Lyonellin kanssa. Efimiä pidettiin ilkeänä ja introverttinä aivan suotta: hän ei yleensä vain tullut toimeen ihmisten kanssa jyrkkien mielipiteidensä ja suoranaisen yhteiskuntavihansa kanssa. Nyt kun hän löysi seuraa samalta aallonpituudelta, tunsi mies oikeastaan jopa helpotusta. Kuinka hän olikaan kaivannut henkisesti samanveroista puhetoveria! Kukapa olisi arvannut sen löytyvän näin arvokkaasta seurasta.
"Karla on oikeasti aivan viisas ja hyvätapainen" Efim sanoi mallaillessaan satulalaukkujen olevan yhtä painavia. "En tiedä miksi hän muuttunut. Vastustaa kaikkea mitä minä sanon, ihan vain periaatteesta. Tahtoisin opettaa hänet jatkajakseni, mutta tällä hetkellä en näe syytä, miksi." Hän oli hetken hiljaa. "En tiedä onko Teidän Korkeudellanne jälkikasvua, mutta mikäli ei, tietäkää että säästytte paljolta."

Varustuksen ollessa valmiina lähtöä varten miehet palasivat takaisin Lyobekin pilttuulle. Ori jäysti heinänkorsia tyytyväisen näköisenä, yksin. "Karla!" Efim kutsui, vastauksetta. Hän käveli muutaman rivin eteenpäin, katsoi Thalian pilttuuseen. Tyhjä. Gepardin välikkö, tyhjä. Tämä tästä vielä puuttui. "Karla! Gde ti? Näitkö sinä häntä?" Efim kysyi Lyonellilta. Hänellä oli nälkä, joten huumoria keskenkasvuisen etsimiseen ei riittäisi kauaa.

Jos Karla ei olisi ottanut hevosia mukaan, Efim olisi ollut lähtemättä perään, niin vihainen hän oli. Tyttö oli nolannut hänet viimeisen kerran! Minkä ihmeen vuoksi Karlan piti olla niin dramaattinen, ja mikä oli ollut syynä ottaa molemmat hevoset mukaan? "Typerä tyttö" Efim mutisi. "Kai hänet on pakko etsiä," lisäten mielessään loppuun "jotta voin antaa hänelle pitkin korvia".

Vesi roiskui Efimin juostessa portteja kohden. Hän pysähtyi liukastellen muurien ulkopuolelle, jääden katsomaan loittonevien ritarien perään. Jälkien perusteella Karlan suunta oli helppo määrittää: hän oli selkeästi painanut täyttä laukkaa kohti metsää. Efim mutristi huuliaan tuijottaessaan puurajaa, puntaroiden vaihtoehtoja. Karla oli lähtenyt kiireellä, sillä Thalian satulalaukut olivat jääneet talliin eikä Gepardilla näyttänyt olleen lainkaan ratsastusvarusteita päällään. Oliko ihan pakko ottaa kumpikin ratsu, ihan tosissaan? Kuvitteliko tyttö ettei Efim lähtisi etsimään häntä jos omaa ratsua ei olisi? Vai oliko hän vain tehnyt niin kettuillakseen? Jaa'a. Korpit raakkuivat kaukana ritarien ratsujen kavioniskujen loitotessa.

"Tiedätkö mitä" Efim sanoi vierelleen saapuneelle Lyonellille, jonka kykyä pysyä ulkoisesti tyyneenä tällaisessakin tilanteessa oli vain ihailtava. Tuossa ja Lyobekissa oli paljon samaa. "Ritarisi kyllä löytävät hänet, jos hänestä on mitään löydettävää. Sitten ei ainakaan ole kun saan pennun käsiini. Jatkakaamme kohti päivällistä, Karla ei joka tapauksessa ansaitsisi mitään suuhunpantavaa tämän jälkeen". Efim loi vielä viimeisen katseen kohti tummanpuhuvaa, talviasuista metsää, käänsi selkänsä ja lähti takaisin linnaa kohden. Tyttö oli ärsyttänyt häntä jo valmiiksi, nälkä oli kova, nahkasaappaatkin kylmiksi vettyneet: kaikenkaikkiaan Efim oli siinä tilassa ettei hän jaksanut tuntea isällistä huolentunnetta. Ehkä hän katuisi sitä myöhemmin, ehkä ei. Kuten hän kuitenkin aiemmin oli sanonut, oli Karla oikeasti ihan viisas... Eikä tuo ollut ottanut myöskään laukkuja matkaan eikä Karla kantanut mukanaan muuta kuin tikariaan, joten tuskinpa hän pitkälle aikoisi pötkiä. Eihän hän niin tyhmäksi voisi heittäytyä, eihän?

"Jos Karla ei ole palannut ruokailtuamme, otan Lyobekin ja lähden ilman häntä. Lähettäkää hupakko perääni majapaikkaan jos ja kun hän tulee. Kunhan vain ei hukkaisi hevosiani," Efim ärtyili. "Älkääkä ihmeessä tuhlatko ruokaa tai sääliä häneen kun ei ole kumpaakaan ansainnut."

Efim istuutui pitkän puupöydän ääreen, unohtaen hetkeksi kiukun tytärtään kohden katsellessaan pöydän antimia. Hän silmäili nälkäisenä tarjoilua, mistä aloittaisi? Näin lopputalvesta hän oli tottunut elämään varsin niukasti riistan ja viimeisten kuppaisten säilöjuuresten voimin, joten linnan tarjoomukset olivat viedä ymmärrettävästi jalat alta. Efim oli mussuttanut niin pitkään pelkkää säikeistä poroa, että porsaanlihasta tirskuva rasva oli kuin nektaria. Pärjäisiköhän lihakarja Vecnossa, jos hän pitäisi niitä talvella sisällä? Jos hän ostaisi villasikoja? Tai nautoja? Mitä tahansa muuta kunhan ei ainaista poron- ja villipeuranpaistia!

Syötyään onnellisena ensimmäisen lautasellisen Efim muisti jälleen kadonneen tyttärensä, palaten näin takaisin masentavaan todellisuuteen ruokataivaastaan. Hän repi vihaisena lihapalaa, tuijottaen sitä kuin kaikki maailman ongelmat olisi sen syytä. Mies kertasi mielessään kaikkea sitä ripitystä minkä Karla saisi kuulla kunhan hän löytyisi: hän voisi myös muistaa kertoa kuinka hyvästä, lämpimästä ja täyttävästä ateriasta tyttö jäi paitsi draamaillessaan.
Kun vain tosiaan hän ensin löytyisi...
Efim antoi katseen kiertää tummanpunaisissa seinävaatteissa. Hänen katseensa kohtasi Lyonellin: tuntui kuin prinssin katse olisi porautunut lävitse. Tiesikö hän mitä Efim ajatteli? Huomasi hän että venäläismies tunsi ehkä pienen omatunnonpistoksen oltuaan niin kylmä lapsensa lähtemistä kohtaan?

Efim venytti aikaa pyytämällä vielä yhden tuopin, sitten toisen. Olut oli hyvää ja maltaista, mutta mies ei osannut nauttia siitä: hänen mieleensä kohosi jatkuvasti mielikuvia millaisissa ongelmissa Karla voisi juuri sillä hetkellä olla. Efim kiemurteli melkein konkreettisesti tuntemuksissaan, tuijotellen pöydän pintaa. Entä jos hänen viimeiset hetkensä Karlan kanssa olisivat olleet torailua ja tytön vähättelyä?
Aika kului, ritareita ei kuulunut takaisin.

"Olen ollut typerä. Etsin Karlan," Efim totesi nousten pöydän äärestä. Tuoli rahisi lattiaa vasten kun hän lähti kumartaen ulos salista: ehkä hän oli tehnyt etikettivirheen noustessaan pöydän äärestä ennen prinssiä, mutta tällä hetkellä se oli hänen pienin murheensa. Mies juoksi talliin, varusti uusimman hevosensa vauhdilla, nousi melkein vauhdista Lyobekin selkään ja laukkasi ulos porteista. Kuinka typerä voi ihminen olla, hänen oma, ainoa tyttärensä oli tuolla jossain, hämärevässä iltapäivässä! Lyobek pääsi heti tulikokeeseensa.

Hämärä laskeutui metsän siimekseen nopeasti, lämpötila tuli alas samaan tahtiin. Taivas tummui, puiden mustat hahmot kohosivat sitä kohden. Tuuli humisi niiden latvoissa. Lumi oli märkää ja kylmää. Karla puoliksi istui ja puoliksi makasi karheaa kuusenrunkoa vasten, kylmissään ja nälissään. Hänen päätänsä särki, otsaan oli nousemassa verinaarmun alle kuhmu. Vieressä seisoi uskollisena Thalia päätään riiputtaen, varusteeton Gepard vierellään lumen alta varpuja kaivellen.

Karla itki. Ei häntä oikeastaan sattunut niin paljon, eikä oikeastaan mikään estänyt tyttöä nousemasta satulaan ja palaamasta takaisin linnaan. Mutta siinäpä se olikin: häntä hävetti niin paljon tempauksensa ettei hätä koipien välissä takaisin tuleminen houkuttanut. Sen sijaan hän nyyhki keljua oloaan, häpeäänsä, ehkä vähän pelkoaankin. Katoaminen oli asia erikseen, mutta Efim varmasti luulisi Karlan ottaneen myös hänen ratsunsa viheliäisyyttään mukaansa vaikka niin asia ei todellakaan ollut. Ori oli ymmärrettävästi hätääntynyt kun Karla oli lähtenyt juosten Thalian kanssa tallista, hypännyt ovella satulaan ja laukannut pois: lauma lähtee! Normitilanteessa Gepard olisi pysynyt heiniensä ääressä, mutta nyt se oli saanut viettää yli kuukauden lemmenlomaa Thalian kanssa. Hormonien vallassa ori oli päitsettömyydestään päätellen riuhtonut itsensä irti ja laukannut pian naisväen hämmästykseksi heidän rinnalleen. Jos Karla olisi ollut järjissään hän olisi kääntynyt takaisin jo siinä vaiheessa: mutta kun ei ollut. Nuoruuden vihaisessa vimmassaan hän jatkoi laukkaa tietä pitkin metsään, olisi laukannut pidemmällekin ellei Thalia olisi meinannut liukastua jäällä ja korjannut tasapainoaan siirtymällä pientareen puolelle. Vielä laukka hangessakaan ei ollut Karlaa tiputtanut, mutta huonoksi onneksi Thalia sattui juoksemaan paksun puunoksan alta niin että tyttö paiskautui maahan ilmat keuhkoista paeten. Jonkun aikaa hän oli maannut hangessa henkeään haukkoen, kuunnellen kuinka kavioniskut kantautuivat yhä kauempaa ja kauempaa. Karla ehti murehtimaan jo miten kertoisi hävittäneensä kummankin hevosen, kun kuuli jälleen tuttuja, nopeatempoisia hevonaskeleita. Hänen rakas Thaliansa oli tullut takaisin kavaljeeri vanavedessään!

Ilo ei ollut kuitenkaan pitkä, sillä könyttyään ylös mustasta kaulasta tukea ottaen, Karla tajusi millaiseen liriin oli itsensä saattanut. Kaiken lisäksi hänen päätään särki aivan jumalattomasti oksan iskusta, maailma pyöri ja olo oli huono. Karla talutti Thalian perässään puun äärelle, istahti alas ja nökötti samaisella paikalla edelleen.

Karla pohti jo puoliksi vakavissaan, olisiko helpompi jäädä metsään mätänemään kuin kohdata erittäin vihainen isä. Kummankin lopputulos olisi lienee yhtä surkea... Tytön itsesääliset mietteet kuitenkin keskeytyivät kun Thalia alkoi äkkiä hirnumaan. Kaikki ihokarvat pystyssä hän vilkuili ympärilleen: kuka siellä oli? Mikä siellä oli? Thalia hirnui uudestaan, nyt myös Gepard katseli teleskooppimainen kaula pitkänä ja korvat hörössä samaan suuntaan.
Kuuliko Karla oman nimensä?
Tyttö nousi runkoa vasten seisomaan ja kurkkasi sen toiselle puolelle. Seurannut tunnekuohu oli sekava: samaan aikaan hän oli sekä helpottunut, nolostunut, peloissaan kuin ehkä teinimäisesti ihastuneen imarreltu kuullessaan itse prinssi Lyonellin kutsuvan häntä nimeltä. Karla astui istumisesta kangistuneilla askeleilla esiin puun takaa, puristaen toisella kädellään Thalian ruskeita ohjia, ottaen toisella tukea rungosta. "Sir," hän sanoi, luoden katseensa häpeilevänä hankeen silmäiltyään ensin ettei Efim tullut prinssin vanavedessä. Vaatteet olivat märät ja kohmeiset, istuen hyvin tilanteen tunnelmaan. Karla ei tiennyt kuinka jatkaa tilannetta eteenpäin.

Kiitollisena Karla otti päällysviitan vastaan, kiittäen aidolla kiitollisuudella. Hän kääriytyi aristokraattisen pehmeään kankaaseen, osaamatta tehdä mitään järkevää siirtoa. Ehkäpä juuri siksi tuo myöntyi lähtemään takaisin linnalle ilman vastahankaa, vaikka jossain syvällä liskonaivoissa pieni paniikkinappula oli painunutkin pohjaan: jos isä oli huolissaan, oli Karlalla tuplasti enemmän syytä tuntea samoin. Kyllä hän tiesi Efimin oikeasti vain välittävän jälkikasvustaan, mutta miehen tapa ilmaista huoli huutamalla ja raivoamalla, se ei ollut kiva. Kuuliaisesti Karla silti kiipesi tumman tamman satulaan, lähtien hitaasti ratsastamaan Lyonellin perään. Tyttö piti hieman väliä ratsukkoon: vaikka Gepard oli tottunut olemaan hyvin lähellä vieraitakin hevosia, ei kannattanut ottaa riskiä että ori kuvittelisi friisiläisen vievän hänen rimpulatammansa. Perlino seurasi kuitenkin oman porukkansa rinnalla kuuliaisesti, pysyen viisaasti hieman takavasemmalla vahtimassa Thaliaa.

Ilta oli jo lähellä täyttä pimeyttään kun joukko ratsasti pois metsän siimeksestä. Karla ehti jo katsomaan nälkäisenä linnalta loistavia kutsuvia valoja, kun takaa alkoi kuulumaan nopeatempoinen ja voimistuva nelistys. Tyttö tunnisti askeleet täysverisen vauhdikkaaksi tikkaukseksi: ei siis ollut epäselvää kuka saapui. Karla tsemppasi itselleen jo valmiiksi henkistä suojakuorta Efimin pyyhältäessä pimeydestä heidän rinnalleen. Thalia ja Gepard ottivat steppiaskelta punaruunikon orin ilmestyessä takaa kuin taiottuna loska ja kura päälle lentäen. Hämärässäkin Efim oli ratsuineen kuin ilmestyskirjasta: Lyobek puuskutti sieraimet jättimäisinä ja takuuvarmasti pimeyden alla punaa loistaen, korskui ja huiski hännällään — eikä puhettakaan siitä miten raivoisalta mies orin satulassa näytti! Karla toisteli mielessään mantraa "hänen tapa huolehtia, hänen tapa huolehtia, hänen tapa huolehtia," mutta ei tuntenut sillä hetkellä oloaan silti kovin rohkeaksi.

"Mitä helvettiä tuo oikein oli?!" Efim myrskysi. Karla oli puoliksi oikeassa: hänen isänsä oli helpottunut tuon ollessa kunnossa, mutta myös omasta mielestään nolattu ja siten tuplasti vihaisempi. Noita ei hetkeen sanonut mitään käytännössä katsottuna pakahtuessaan kiukun ja helpotuksen tunnesekamelskassaan: hän tyytyi sanojen sijaan vain katsomaan tytärtään niin halveksuen ja paljoa puhuen ettei tulkitsemiseen verbaalisia taitoja tarvittu. Tuuli pörrötti miehen silhuetin hiuksia tumman indigoa taivasta vasten.

"A-" "Spokoino!" Efim keskeytti Karlan ennen kuin tuo ehti edes kunnolla aloittaa, ryhtyen sitten tilittämään teiniä venäjäksi välittämättä siitä että prinssi Lyonell oli erittäin kuulolla. Sanoja ei tarvinnut ymmärtää, sisällön ymmärsi jo katsomalla Karlan kärsivää ilmettä. Vaivihkaa hän yritti vilkuilla Lyonellia äänettömiä sos-viestejä lähettäen.

Yhtä nopeasti kuin sanamyrsky oli noussut, se myös laski. Efim käänsi selkänsä tyttärelleen, ratsastaen lähemmäksi linnan isäntää. "Emme pysty enää tänään matkustamaan. Pystyisikö Teidän Korkeutenne suomaan yösijan? Lupaamme poistua heti aamunkoitteessa, olemme olleet tarpeeksi vaivaksi..." mies loi alentavan katseen Karlaan, joka nyypötti surkean näköisenä kuninkaalliseen viittaan kääriytyneenä. Ääret hahmottuivat langenneessa pimeydessä enää vaivoin. Joukkio ratsasti tasaista käyntiä kohti linnan kutsuvia valoja, Efim Karlan takana vahtien ettei tyttö katoaisi enää. Gepard asteli ratsukoiden rinnalla, vahtien sivusilmin muita oreja. Etsimisreissusta väsyneestä Lyobekista ei ollut kuitenkaan uhaksi, vaan kovin tyytyväisenä se suunnisti tutuista porteista sisään.